Runo

Harhailuni olemattomissa metsissä

Metsän siimeksessä

unen varhaisen tultua

näyssä hauraassa viimeisessä

toivon uskon kuoltua

mutta minä elän elämää

sitä jonka kaikki tuntevat

suurempien tahtojen ehkä vetämää

tietä elon lopun kulkevat

mutta vahva on mieleni silti

ei aina suinkaan yhtä kiltti

viisaudessa keveässä tai syvässä uin

mielteni demoneja itsekseni puin

mutta yhä voin vieläkin voittaa

voiton fanfaaria kirkasta soittaa

metsä on edessäni kyllä

menen siitä läpi panssari yllä

eivät harhauta minua karhut

eivät tule päället jarrut

etsiessäni löysin ja löysin

jäädyin paikalle tiukoin köysin

nyt olen tullut metsästä pois

nyt elo mullekin näyttää vois

miten eletään kun ei pelätä

kun kukaan ei minua vedätä!