Reaktiivisuudesta ja arvojen alkuperästä

Reaktiivisuus tarkoittaa arvojen yhteydessä sitä, että tuon kaltainen arvo on tullut muualta muotoonsa kuin ihmisten puhtaasta arvotustoiminnasta. Porvarit tahtovat konsensusta ja haluavat estää kaikki mahdollisesti syntyvät poliittiset ristiriidat. Kun reaktiivinen käsite on kiertänyt monen ihmisen ja puolueen läpi, ei siinä ole jäljellä paljoakaan alkuperäisestä arvosta ja arvon löytämisen tapahtumasta. Täten voidaan kysyä: miksi yhteiskunnassa ja sen rakentamisessa tarvitaan alkuperäistä ideologisuutta ja arvojen kehittelyä. Vastaus on se, että politiikkaan kuuluvat arvot, joiden on tarkoituskin olla erilaisia. Ei kuitenkaan voida sanoa, että jokin arvo tulisi suoraan puolueen toimistosta, vaan ihmisten on ajauduttava valitsemaan puolueensa sitä myöten, kun hän tarkastelee arvojaan subjektiivisista mielipiteistä objektiivisiksi arvoiksi. Alkuperäinen arvon kokeminen tapahtuu siten, että kun miettiessään moniulotteisesti asioita ja tapahtumia yhteiskunnassa, ihminen tulee itse luoneeksi itselleen omia arvoja, joista ei kuitenkaan tarvitse erotella minkäänlaisen puolueohjelman ajatuksia, vaan on huomattava se, että arvot, sellaiset arvot joista politiikassa päätetään, eivät ole varsinaisesti objektiivisia arvoja, jotka muodostavat kaiken politiikan perustan, vaan niiden täytyy objektivoitua adaptiivisen tulkinnan kautta, siten että maksimointiavaruuden avulla määritetään käykö yksityinen mielipide arvon asemaan, vai pysyykö se subjektiivisena mielipiteenä. Preferenssiautonomia määrittää kaikista arvoista sen, millaiset arvot ovat kannatettavia, tai ainakin ne voivat antaa viittaa puoluekannasta samalla kun ihminen etsii tietoaan omasta itselleen paremmin sopivien vapauden lajien laadusta. Kollektiivinen vastaavuus määrittää sitä kollektiivisten mielipiteiden tasoa, joka yhteiskunnassa on hyväksyttävä ainakin eniten tunnustushierarkian alhaisimmilla asteilla sijaitsevien pyyteellisimpien instituutiotasojen joukossa. Eli kollektiivinen vastaavuus suhtautuu kaikkiin ihmisiin samalla tavalla, ja sen on tarkoitus ylläpitää ja hillitä ihmisten alhaisimpia ja pyyteellisempiä arvoja levittäytymästä korkeampien ja pyyteettömämpien instituutioiden alueelle. Eli henkisen vapauden hyväksymisellä pyritään siihen, että kaikki ihmiset arvostaisivat omia ajatuksiaan ja arvojaan, mutta kaikista eniten sitä prosessia, joka johtaa arvon realisoitumiseen. Sillä, mielestäni vaikka politiikka ei olekaan tärkein asia maailmassa, niin voidaan sanoa, että se, että ihmisellä on arvoja, jotka hän on pohdinnan myötä saanut. Vain arvottamisella ihminen pystyy ohjaamaan omaa suuntaansa maailmassa. Arvot kertovat ihmisille, miten voimakkaasti tulisi suhtautua asioihin. Reaktiivisuus siis tarkoittaa sellaista käsitettä, joka syntyy monen kansalaistahon tarkastelun jälkeen. Onhan selvää, että mikäli halutaan jotain, voidaan myös samoin olla sitä mieltä, että jokin muu on vähemmän arvokasta. Eli politiikassa ei tarvitse mielistellä kaikkia puolueita, jossa parasta olisi varmaan se, että Suomessakin suuntauduttuisiin miettimään kaksipuoluejärjestelmää, joka on toiminut hyvin esimerkiksi Britanniassa noin 500 vuotta. Samalla kun puolueiden ja wannnabepoliitikkojen käyttämä kieli pyrkii manipuloimaan ihmisiä vaikutteellisesti siten, että heistä tulisi aiemmin ennaltapäätettyjen tosiasiaseikkojen, takia suoranaisesti jonkin puolueen kannattaja. Arvojen voidaan kuitenkin päätellä johtuneen jonkinlaisista arvostusasenteista.  Arvotunne rekisteröi arvon kokijan kohteen ja näin ollen tunteen kokemisen jälkeen, arvosta tulee maksimointiavaruuden, adaptiivisen tulkinnan ja preferenssiautonomian kautta objektiivisuuteen kykyä omaava arvo. Eli olen varsin varma, ettei arvoihin ja niiden tulkintaan voi koskaan vaikuttaa sisältä, ihmisestä käsin.  Kollektiivinen vastaavuus tarkoittaa teoriani sisällä jonkinlaista alempien tarpeiden valvojaa jonka tarkoitus on valvoa sitä etteivät alempien tarpeiden pyyteelliset oikut siirry tunnustushierarkian ylemmille tasoille, sillä silloin kaikki kaupallistuisi ja toisaalta vain työlle annettaisiin arvoa, sillä röyhkäkapitalismi on yhtä karkea tapa ajatella, kuten esimerkiksi kommunismi, ja näille kahdelle nimitykselle on tyypillistä se, että näissä molemmissa järjestelmässä suhtaudutaan henkisesti matalalla tavoilla esimerkiksi kirjallisuuteen, taiteen vapauteen ja sen määrittelemiseen. Totalitarismissa on tyypillistä se, että taiteesta tehdään epävapaata. Mutta voidaanko arvoja vertailla jollakin olemisen osa—alueelle. Esimerkiksi arvoa voidaan arvioida sen mukaan miten samankaltaiset aatteet vallitsevat ja jakautuvat. Toinen vaihtoehto miten arvoja voitaisiin arvioida, on se, että silloin tehtäisiin yksilöllisesti, eli adaptiivinen tulkinta voi olla tässä tärkeässä roolissa, kun se luo mielipiteelle objektiivisemman ulkoasun. Loppujen lopuksi kaikki on sitä, minkä voi nähdä eri tavalla ja minkä pohjalta voi harjoittaa omaa luovaa työskentelyään.  Eli tapoja nähdä samanlainen asia eri näkökulmasta, voi tälle filosofialle tyypillistä, että esimerkiksi Sartren filosofia on merkittävässä mielessä ollut ambivalentti juttu. Arvoja voidaan vertailla muodollisesti, joka määrittää esimerkiksi kollektiivista vastaavuutta. Eli kun katsotaan niitä tyypillisempiä ihmisten omasta apinaruhostaan huolehtimisen tapoja. Silloin voidaan havaita, että nuo tavat ovat ainakin sellaisia tapahtumia, joita kaikki ihmiset pitävät hyvänä. Kollektiivinen vastaavuus määrittää instituutioiden järjestelmässä sitä, miten ihmisten alimpien tarpeiden tuloksena tulleet halut voivat saada pienemmän merkityksen. Yksi pointti tässä poliittisten puolueiden ja niiden kannattajien asiassa on ainakin se, että niiden on pidättäydyttävä määrittelemästä puolueeseen reaktiivisia arvoja. Subjektiivisen asian muuttuminen objektiiviseksi voidaan monen mielestä katsoa sellaiseksi tapahtumaksi, jossa ihmisen kyky erotella todellisuutta ja tiedon järjestelmiä kehittyy siten, että entiset subjektiiviset arvot saavat paikkansa maailmassa sen kautta. Eli on ihmisen havainnointikyvystä kiinni pystyykö hän määrittämään itselleen sopivan näkymän, josta hän voi tarkastella objektiivista todellisuutta, eli on sanottava, ettei minkäänlainen vallitseva totuus muutu anarkian avulla subjektiivisesta todellisuudesta objektiiviseksi, vaan ainoastaan ihmisen havainnointikyky voisi kehittyä, koska onhan selvää, että ihmisellä on tarve etsiä totuutta ja välttää puolitotuuksia. Mielestäni tunne ja järki eivät ole toisillensa vastakkaisia käsitteitä, vaan ne ovat sekoittuneet yhteen pitkän ajan kuluessa, vaikka voidaankin sanoa, ettei nykypäivänä millään tunteilla rakenneta autoja tai tehtaita. Kuitenkin arvofilosofiassa tunne on järjen osa, samoin kuin järki on tunteen osa. Ja mielestäni tunteen tehtävä on reaalistaa ihmiselle ja ympäristölle sitä, miten arvokasta mikäkin on, miten siihen tulisi suhtautua, ja onkohan liian mahdotonta muodostaa objektiivisia arvoja, ja tarvittaisiinko tuon jälkeen enää minkäänlaista. On mietittävä arvojen käsitteellistämistä ja niiden totuudellisuutta. Ensiksi voi varmasti sanoa. ettei käsitteellistäminen tapahdu silloin minkäänlaisessa konsensusta korostavassa yrityksessä. Toiseksi voi sanoa sen, etteivät kaikki ihmiset tavallisesti käsitä arvoja ja arvon käsitettä riittävällä tavalla. Arvot eivät ole yhteismitallisia eivätkä ne myöskään ole kaikille samoja. Näkymän käsite on merkittävässä roolissa, ja siksi sitä tulisi opettaa jo peruskoulussa.