Muutamia lainauksia Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmista

Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat

”Ainoa mitä muistan pappien puheista oli se, mitä Olavi Airas niminen kappalainen sanoi jossain tilaisuudessa kasvoiltaan kalpeana: ”Tänä iltana Jumala ei ole antanut minulle mitään sanottavaa”, ja isti tuolilleen. Minusta se oli miehen teko. Hän olisi epäilemättä voinut turvautua ammattitaitoonsa ja puhua jotain vanhasta muistista.”

”Opettajakunnan merkkihahmo Jussi Saukkonen oli sisäistänyt sen pedagogiikan kultaisen ohjeen, että kovapäiseen oppilaaseen uppoaa tieto vain silloin kun se esitetään riittävän kovalla äänellä.”

”Aira Sarkkila oli kolkon näköinen vanhapiika, poltti Työmiestä puuholkissa ja huusi sellaisella äänellä että tyhmemmätkin oppilaat oppivat. Minua tämä syvällinen pedagoginen näkemys oli alkanut heti miellyttää ja rupesin lukemaan saksaa innokkaasti.”

”Minulla oli jäljellä vanhaa lukkarinrakkautta Norssia kohtaan, joten kävin tarjoutumassa lomani aikana rehtori Rafael Holmströmille. Hän silmäisi harjaantuneen lurjusten kurittajan katseella viimeistä todistustani, karjaisi muutaman halveksuntaa ilmaisevan sanan tarpeettoman kovalla äänellä ja kehotti minua poistumaan näköpiiristään mahdollisimman pian. Se oli minusta sangen halpamaisesti tehty – olinhan minä sentään vanha norssi, kuin tuhlaajapoika joka pyrki takaisin isänsä huom,aan.”

”Sylvi Saukkonen minulla oli tilaisuus hiljentää toisella kertaa. Oli tuima pakkanen, eikä minua huvittanut mennä ulos välitunnilla, joten luuhasin koko ajan WC:Ssä . Laillinen juttu – saattoihan sitä olla vatsa kipeänä. Kun kello soi välitunnin päättymisen merkiksi, Sylvi näki minun tulevan WC:Stä, syöksyi kimppuuni ja kysyi: ”Mitä sinä siellä teit?” ”Meillä ei sivistyneistön parissa ole tapana selostaa sitä mitä WC:ssä tehdään”, minä vastasin. Siihen Sylvillä ei ollut kommentteja.”

”Vääpelit nauroivat kuitenkin Rovajärvellä viimeksi ja parhaiten. Minut käräytettiin jostain viivyttelystä ja sain siitä hyvästä ylimääräistä palvelua. Se tarkoitti 16-reikäisen leirikäymälän tyhjentämistä. Jalosteet olivat onneksi puulaatikoissa, mutta ilman kaasunaamaria hommasta ei olisi tullut mitään. Myöhempää elämää ajatellen puuhasta oli se hyöty, että kun sitten sain joskus muusikoilta kirjeessä samaa tavaraa, osasin suhtautua siihen sanoisinko kemistin rauhallisuudella. Für die Chemie gibt es keinen Dreck, sanoi kemistien kantaisä Justus Liebig.”

”Kokkonen oli syvällisesti sisäistänyt Dmitri Sostakovitsin ohjeen siitä, että ”itse valtion viinatehdas on velvoittanut taiteilijat juomaan”.

”Pylkkänen ei juuri koskaan puhunut mitään vaan jupisi hiljaa itsekseen niin ettei hänestä saanut selvää. Kun hän sen lisäksi näytti äärimmäisen onnettomalta ja oli enimmäkseen pienessä hönössä, tein sen johtopäätöksen että hänen käsittelyynsä on oltava psykiatrin koulutus ja annoin hänen olla omissa oloissaan.”

”Hufvudstadsbladetin kolmas arvostelija oli eritttäin kunnianarvoisan näköinen Otto Ehrström, joka kuitenkin oli täyshöperö. Merkittävää siinä oli se, että hän oli saavuttanut tämän puolipyhän tilan ilman alkoholia. Pitkän iän salaisuus hänellä oli sama kuin kollegallani Pekka Tarkalla: molemmat ajoivat aina sään salliessa kaikki matkansa 1910-luvulla tehdyllä polkupyörällä. Otto sekoitti asiat aina uskomattomasti, mutta yhdellä toteamuksella hän pääsi Suomen musiikkiarvostelun historiaan: hän kirjoitti Vaasan oopperapuuhien keskushahmosta Irma Rewellistä: ”Irma Rewell, jonka ihmeellisen kapea vyötärö kuuluu olevan nyörittämätön.” Se oli, paitsi höperö ja musiikkiarvosteluun kuulumaton toteamus, myös sangen paljastava lausahdus: Otto osoitti tuolla ”lär vara osnörd” -muotoilullaan että hänellä oli asiasta vain toisen käden tietoa.”

”Otto oli joskus vuosisadan alussa ollut Sibeliuksen sävellysoppilaana, joten hänellä oli jonkinlainen erityisoikeus käydä Ainolassa aina kun lystäsi. Sibeliuksen vakiolause kuuluu olleen: ”Herr Ehrström, sista bussen går genast.”

”Viikarin älyn voimaa ei voinut arvioida hänen ulkomuotonsa perusteella, sillä hänellä oli sänkitukka sekä törröttävät ja paksut huulet, joilla hän tuntui koko ajan sopottavan jotain, mahdollisesti hyvinkin syvämietteisiä, esimerkiksi Georg Cantorin transfiniittisten lukujen finaalilauseketta tai Rolf Nevanlinnan teoriaa meromorfifunktioiden semistabiileista vektoreista.”

”Mäkinen oli toiselta puolelta hieman tärähtänyt ja hän kehuskeli kaikille laulaneensa Birgit Nilssonin kanssa Wienin valtionoopperassa. Totuus on, että hän oli hakenut Nilssonin näytöksen jälkeen illallisille ja lavaa ylittäessään mölissyt hieman. Nyt hän halusi kokeilla asuntomme akustiikkaa ja kulki huoneesta toiseen luonteenomaisia möläyksiään päästellen.”

”Sitten kun hissi oli saatu oikealle korkeudelle ja Erik ulos, kävi ilmi että musiikkiluokka oli aivan liian pieni. Tilaisuus siirrettiin alakertaan isompaan saliin. Siellä yleisöllä oli verrattoman hauskaa sillä koko väittelystä tuli täysi farssi. Väisämöinen oli toivottomasti viinoittunut ihminen. Kun kävin hänen kotonaan yhdessä Meilahden huviloista, jouduin tutustumaan sanoin kuvaamattomaan siivoon: siivoojan käsi ei ollut koskenut mihinkään ainakaan kymmeneen vuoteen. Papereita, kirjoja ja tiskaamattomia astioita oli joka puolella ja nurkassa oli metrin korkuinen kasa tyhjiä Vinetto-pulloja.”

”Osuin kerran Munkkiniemen Alkoon juuri kun Timo Mikkilä onnitteli lähdössä ollutta Väisämöistä. Kun Mikkiläkin oli lähtenyt, myyjä kysyi minulta ihmeissään: ”Mistä tuo hieno herra onnitteli tuota pultsaria?” ”Hänet oli juuri tänään nimitetty Helsingin yliopiston professoriksi. Katsokaa lehdestä, siellä on kuva.”

”Väitöstilaisuudesta vankassa perustuiskeessa ollut Väisämöinen ei tajunnut tuon taivaallista vaan Erik sai tavan takaa huomautella hänelle: ”Herra opponentti, olemme nyt sillä ja sillä sivulla.”

”Erikillä oli aina jotain ulosotossa ja kun näitä saamisia oli yleensä perimässä sama ulosottomies, Erik oli pannut liikkeelle kaiken viehätysvoimansa luodakseen tähän niin sydämelliset suhteet kuin suinkin. Hän tiesi ulosottomiehen vanhempien, anopin, vaimon ja lasten nimet, oli tarkkaan selvillä lasten koulumenestyksestä, piti heitä loistavalahjaisina lupauksina ja Suomen tulevaisuuden pelastajina, kirjoitti heille blankosuositukset jne. Kun ulosottomies sitten sovittuna ajankohtana saapui, Inga oli käynyt vastapäisessä lihakaupassa ostamassa taatusti riittävästi erilaisia leikkeitä ja juustoja, tuoretta leipää, ruskeita ja vihreitä viinirypäleitä jne. Ensin Erik ojensi kätensä astiakaappiin, hätisti Lallun pois liemikulhosta, kaatoi virkavallan edustajalle tirauksen pahanmakuista sherryä, jota hänellä aina oli jemmassa juuri tässä kaapissa, ja aloitti sitten keskustelun Sibeliuksen modaalisesta tekniikasta. Sitten tuli Inga kaatamaan teetä ja Carmen tarjosi vieraalle valmiiksi tehtyjä cocktailleipiä. Keskustelu eteni henkevästi polveillen mutta kuitenkin niin, että Erik vastasi henkevästä puhumisesta ja ulosottomies (muistaakseni nimeltään Huttunen) henkevästä kuuntelusta. Kun sitten sekä Sibelius että Huttusen lasten koulunkäynti ja tulevaisuuden näköalat oli käsitelty, Huttunen kakisteli epähienotunteisuuttaan vilpittömästi häveten: ”Kun olisi tätä virallistakin asiaa.”

”Sitten tultiin takaisin Katajanokankadulle. Erikin ovea vastapäätä oli silloin mainio lihakauppa, jota mekin käytimme. Erik suuntasikin äkkiä sinne, nuuhki kaikki lasitiskillä korissa olleet kukkakaalit, havaitsi yhden osapuilleen tuoreeksi, antoi panna sen pussiin ja lähti ulos. Ovella hän muisti jotain, kääntyi, kaivoi taskustaan sekkivihon ja vanhanmallisen täytekynän, ruuvasi sen auki ja kirjoitti sekkiin ”Ettusen mark”. Satuin tietämään että Erikillä oli Yhdyspankista luotollinen sekkitili, jonka limiitti oli 5000 markkaa ja että tili oli sillä hetkellä 8000 markkaa miinuksella. Sitten Erik teki uuden lähdön, lauleskeli hyväntuulisesti jotain Sibeliusta (ulkona oli ihana toukokuinen sää), kääntyi ovella ja kysyi kauppiaalta: ”Paljonko sinne jäi vielä?” ”Nyt ei jäänyt enää kuin kuusituhatta”, toinen veljeksistä sanoi maireasti hymyillen. Hän oli tuskin osannut odottaa niin suurta lyhennyserää.”

”Erik junior eli Mosse kertoi joskus hupaisia tarinoita niistä taisteluista joita hänen vanhempansa kävivät makuuhuoneessa. Ne eivät olleet sitä tyyppiä, joiden jälkeen ”kumpikin makaa voitettuna”, kuten Ovidius sanooArs amatoriassa, vaan koskivat sitä, tuliko ylimääräisen sähkölämmittimen töpseli pitää seinässä vai ei. Carmen kiskoi sitä irti, Erik lykki sitä takaisin.”

”Tein kerran sen virheen, että lainasin Erikille Thomas Mannin kirjan Die Entstehung des Doktor Faustus. Se oli kymmenisen vuotta Erikillä hyllyssä selvästi näkyvillä, ja minä aina välillä tiedustelin voisinko ottaa sen jo itselleni. ”Ei, ei! Minä tarvitsen sitä vielä!” Erik protestoi. Lopulta ilmoitin yksikantaa että kirja oli minun, että tarvitsin sitä itse ja että Erik saisi ostaa itselleen oman kirjan. Niine hyvineni pistin kirjan poveeni. Erik näytti tavattoman loukkaantuneelta; luultavasti hän ajatteli että minä olin perusröyhkeä luonne. Sehän ei pidä paikkaansa; minulla on tykkimiehen kylläkin hieman karu mutta rehti luonne.”

”Kun Menuhin kävi erään kerran Suomessa, häntä oli haastattelemassa mm. Suomen Sosialidemokraatin toimittaja Raisa Demidov, herttainen mummeli muttei mikään älyn jättiläinen. Lehdistötilaisuuksissa hänellä oli tapana tehdä niin typeriä kysymyksiä että muut toimittajat punastuivat häpeästä. Menuhinilta hän kysyi: ”Have you got other hobbies than playing the violin?”

”Minulle puolestaan sattui kielellinen väärinkäsitys kerran Saksassa. Olin menossa Schleswig-Holsteinin musiikkijuhlille, ensin Finnjetillä ja sitten vuokratulla autolla. Finnjet oli sen verran myöhässä etten olisi ehtinyt enää konserttiin joka oli ohjelmassani ensimmäisenä iltana. Otin sen vuoksi kortteerin ensimmäisestä kunnollisen näköisestä hotellista, joka oli suuren puiston vieressä. Puistoon lappasi parhaillaan tuhottomasti väkeä. Päättelin siitä että sieltä saisi olutta ja bratwurstia. Se oli oikea johtopäätös. Mutta juuri kun olin saanut hankituksi molempia, koko puisto rämähti täyteen helvetillistä meteliä. Kysyin mistä se johtui ja sain kuulla, että Leningrad Cowboys oli aloittanut konserttinsa.”

”Nummen suuri haave oli päästä joskus oopperan johtajaksi. Erinäisiä kertoja hän olikin niin varma asian onnistumisesta, että hän ulkomailla liikkuessaan otti förskottia ja esittäytyi Suomen kansallisoopperan johtajana. Nummesta ei tullut oopperan johtajaa, koska oopperan hallituksen piti ajatella myös balettipoikien terveyttä. Nummea ei olisi voinut päästää heidän kimppuunsa.”

”Kuten edellisestä käy ilmi, puhuin Ringbomin kanssa ruotsia. Ehdotin hänelle tätä järjestelyä heti ensimmäisenä työpäivänä eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Työ ei ollut mitään herkkua vaan erittäin tuskastuttavaa nuottien lajittelua. Mutta opinpahan siinä ohessa ruotsia sen verran, että sain valtion kielitutkintolautakunnalta todistuksen muka ”täydellisestä hallinnasta”. Tällaiseen pedagogiseen saavutukseen ei Elina Palosuo ollut kyennyt. Yritin kerran raitiovaunussa tuoda asian kehuskelevaan äänensävyyn ja ruotsin kieltä käyttäen hänen tietoonsa monta vuotta kouluvuosieni jälkeen, mutta hän huitoi minut inhoten pois. Olihan hänellä toki oikeus inhota minua koska minulla oli oikeus inhota häntä.”

”Orkesteri lähti pian Panulan valituksi tulemisen jälkeen Euroopan kiertueelle, josta Panula sai tosin johtaa vain Itä-Euroopan vähemmän tärkeät konsertit. Lontoossa ja muualla johti perusteellsesti viinoittunut John Barbirolli, joka otti vähän väliä hömpsyjä salkussaan olleesta viskipullosta jottei veren etyylialkoholipitoisuus olisi laskenut vaarallisen alhaalle.”

”Okko Kamu kertoi olleensa kerran johtamassa jotain Tokion monista sinfoniaorkestereista ja sanoneensa sille ”espressivo!” ”Ainoa tulos siitä oli että soittajat alkoivat huojua samaan tahtiin. Soitto pysyi samana”, Okko sanoi.”

”Otto Friedrich kertoo englanninkielisessä Gould-elämäkerrassaan koskettavan asian: ihminen joka piti Glenn Gouldia kädestä kiinni hänen kuollessaan syksyllä 1982 Toronton keskussairaalan teho-osastolla oli suomalainen sairaanhoitaja. Sain vasta paljon myöhemmin tietää, että hänen nimensä oli ollut Ulpu Järvenpää os. Vartija. Hän itse kuoli samalla osastolla 1991 leukemiaan 51 vuoden ikäisenä.”

”Laittauduin siksi Filharmoniaan ja ajattelin että sieltä kyllä joku apu löytyy. Juuri kun olin päässyt sisään henkilökunnan ovesta, perässäni tuli kontrabassoa kantava nuorukainen, joka kysyi selvällä suomen kielellä: ”Voisko tänne jättää basson yöksi?” Silloin muistin että seuraavana iltana, lauantaina, oli Tallinnassa Finlandia Sinfoniettan konsertti Ralf Gothonin johdolla. Koska minulla oli pahat aavistukset siitä mitä soittajat aikoivat tehdä päästyään hotelliinsa, menin ulos, astuin bussiin jossa oli väärentämättömiä suomalaisia naamoja noin parikymmentä kappaletta ja sanoin tykistöäänellä: ”Sitten ei mihinkään kapakkaan illalla vaan suoraan sänkyyn, niin ettei minun tarvitse hävetä teitä huomenillalla!” Vaikutus oli järisyttävä: Vanha vainooja ilmestyi juuri kun muusikot olivat tuudittautuneet mukaviin ajatuksiin halpahintaisista alkoholijuomista. Nyt he tunsivat joutuneensa kiinni itse teosta ja menivät erittäin syyllisyydentuntoisen näköisiksi. Vain Ralf Gothoni virnisteli ja nieleskeli pyrskähtelevää nauruansa: olimme nimittäin vanhoja ryyppykavereita niiltä ajoilta kun minullekin vielä viina maistui.”

”Mutta Szeryng vilautti diplomaattipassiaan ja purjehti rintakehä pullistuneena minne halusi. Szeryng isotteli tällä käynnillään muutenkin. Ensin hän käski soittaa paikalle ”sen pitkän ja laihan pianistin joka säesti minua viimeksi”. Timo Mikkilä sai kuunnella tunnin verran Szeryngin sviitin eteisessä kun maestro puhui espanjaa (ja epäilemättä kehui itseään) suurlähettilään kanssa ennen kuin hän ymmärsi koota pitkänomaiset luunsa ja häipyä. Konsertin jälkeen Fazerin konserttitoimistosta tuli Maire Pulkkinen fil. Lis.-fil. Lic. Ilmoittamaan Szeryngille, että johtaja Viggo Groundstroem oli sairaana eikä voisi viedä maestroa aamulla kentälle, mutta että tämän kunniatehtävän hoitaisi valmiiksi maksettu taksi. ”Mitä! Ette suinkaan te kuvittele että minä, Henryk Szeryng, matkustan tavallisella taksilla!? Ellei mr. Groundstroem pääse, teidän velvollisuutenne on hommata mr. Roger Lindberg ajamaa minut!” Roger Lindberg oli paitsi varakkaampi ja miljoona valovuotta sivistyneempi ihminen kuin tämä viulunsoittaja ja sitä paitsi ulkomaanmatkalla, mutta jollain konstilla Maire Pulkkinen onnistui hankkimaan kello kuudeksi Palacen eteen limusiinin kuljettajineen. Luulen vähän että hän turvautui Erik Tawastsjernan suhteisiin. Vaiva oli kuitenkin turha. Paikalla oli myös Meksikon suurlähettiläs, joka oli saanut koko vierailun ajan hoitaa kunniatehtävää, kantaa Szeryngin viulukoteloa. Niinpä sitten ajettiin kentälle Meksikon valtion kustannuksella. Viggo Groundstroem lähetti minulle myöhemmin valojäljenteen kirjeestä, jonka hän oli kirjoittanut näiden juttujen johdosta Szeryngin pohjoismaiselle pääagentille. Siitä oli sangen vaikeaa saada selkoa, koska se oli ruotsia, mutta juuri sen takia yksi lause äi mieleeni: ”Vi vill nu ha en längre paus med honom.”

”Meille oli kertynyt jostain 4-5 viulua senkin takia, että poikani soitti siihen aikaan viulua. Kerran olin taas saanut uuden viulun, joka maallikon silmissä näytti vanhalta ja arvokkaalta. Kirjoitin pienen höpötyksen tästä asiasta urheiluosastoon, joka halusi jutun musiikinn ja urheilun yhteyksistä. Yhteyden loi Okko Kamu. Hän tuli käymään luonamme joten pyysin häntä kokeilemaan ensi hätään tätä uusinta viulua. Okko viritti sen hätäisesti, kiskaisi siitä pari kirskuvaa sointua ja rahisevaa juoksutusta. Sitten hän ojensi viulun takaisin ja sanoi: ”Tee tästä tennismaila.” Se oli minusta erittäin keljusti sanottu sukukalleudesta, jonka varaan olin jo rakentanut huomattavia taloudellisia pilvilinnoja,”

”Hufvudstadsbladetin höppänä Otto Ehrström erehtyi vielä pahemmin. Hän oli kerran arvostelemassa Klemetti-opiston nuoriso-orkesterin konserttia. Ohjelmassa luki että loppunumerona oli Sibeliuksen Finlandia. Nuotteja ei kuitenkaan ollut saatu, joten orkesteri soitti päätteeksi jotain muuta. Mutta Otto kehuskeli miten Finlandian uljaat sävelet olivat soineet komeasti nuorten soittajien esittämänä.”

”Salmenhaara, jota muutenkin vaivasi pahanlaatuinen hybris, oli sitä paitsi ottanut arvostelemista kohtaan jonkinlaisen säveltäjäneron halveksivan asenteen. Se miten joku soitti oli tästä näkökulmasta halvatumn yhdentekevää, ja Salmenhaara otti tavakseen torkkua konserteissa tai ajatella aivan muita. Väliajalla tai konsertin jälkeen hän sitten kyseli tuttaviltaan, mitä nämä olivat esityksistä arvelleet ja kirjoitti tarkkaan heidän mielipiteidensä mukaisesti.”

”Esimerkiksi Matti Klingen jutut olivat tähän aikaan hämmästyttävän hyviä, kiitos Pekan. Kun lukee Klingen omia kirjoja huomaa heti, että kielenkäyttö ja kirjoittaminen eivät ole hänen vahva alansa.”

”On totta että Klinge keikaroi liikaa julkisuudessa ja että hänen tekstinsä vaativat editointia, vaikka hänen äidinkielensä olikin suomi ja vaikka hän oli Suomalaisen Normaalilyseon kasvatti.”

”Täytyy todeta että muutaman vuosikymmenen varrella suomalaisen miehen tavat olivat sentään jossain määrin parantuneet. Laulajatar Aulikki Rautawaara kertoi minulle kerran Aarre Merikanto -kirjaani varten korkeaan ikään ehtineenä: ”Aarre Merikannon kanssa ei nainen yksinään uskaltanut mennä hissiin, koska Merikanto kävi kiinni kuin karhu heti kun hissi oli noussut puoli kerrosta,”

”Minun kannaltani Erkkoa paljon läheisempi viskaali oli Keijo Kylävaara, joka oli kaikista päätoimittajista ainoa joka oli aktiivisesti kiinnostunut kulttuurista ja sen vuoksi myös seurasi tätä aineistoa tuottavaa osastoa. Hän rupesi sen takia pitämään säännöllisiä viikkokokouksia. Ne pidettiin eräässä ”akvaarioksi” kutsutussa keskikokoisessa huoneessa. Kysyin kerran: ”Eikö voitaisi sopia, ettei täällä polteta kokouksissa?” ”No tuskin tämä ketään häiritsee”, Kylävaara sanoi ja sytytti pikkusikarinsa. Seuraavaan viikkokokoukseen olin lainannut kaasunaamarin koulutoveriltani majuri Hannu Anttilalta, ja pidin sitä päässäni koko kokouksen ajan. Se oli tukalaa hommaa eikä juuri voi sanoa, että se olisi korvannut tupakansavun aiheuttaman kärsimyksen. Mutta eipä kukaan saanut selvää puheistani, mikä oli tietysti ansio.”

”Valeri Gergijev ennätti innostua kesäasunnon hankkimisesta Hirvensalmelta ja löysinkin hänelle ainutlaatuisen kauniin paikan, suoraan etelään työntyvän niemen, jonka hintakin oli sangen kohtuullinen. Maksoimme siitä kymmenen prosentin käsirahan mutta kun juhlien rahoitus ei varmistunut, Valerista alkoi vähitellen tuntua turhalta rakentaa itselleen huvilaa Suomeen. Jouduin sangen hankalaan välikäteen, selittelemään tontin omistavalle maanviljelijälle että rahat kyllä varmasti tulevat. Lisäksi kävi vielä ilmi että niemen omistaja maanviljelijä Jaakko Ruhanen ei niin erityisemmin pitänyt kenestäkään, joka kantoi Neuvostoliiton passia, eikä iäkkäänä miehenä tajunnut sitä että osseetit olivat samanlainen ryssien sortama pikku kansa kuin suomalaisetkin. Ruhasta oli kyllä erittäin helppo ymmärtää. Hän oli talvisodassa yrittänyt työntää kasapanosta venäläisen tankin telaketjupyörän väliin, mutta reikä oli ollut liian pieni, ja niin kasapanos pääsi räjähtämään Ruhasen silmille. Häneltä meni siinä toinen silmä ja käsi. Minä en silti pysynyt 80-vuotiaan Ruhasen perässä kun hän kiipesi ylämäkeä niemensä huipulle maastoesteitä vain yhdellä silmällä tähystäen. Loppurahat eivät ikinä tulleet ja kun olimme sattunalta 2. tammikuuta 1993 Valerin kanssa Hirvensalmella pankissa, Ruhanen oli palauttanut käsirahan, vaikka hän olisi saanut pitää sen.”

”Hvorostovski ja Aleksei Sultanov olivat tavattoman persoja oluelle, jota heitä varten piti aina olla noin korillinen mieheen. Eräänä iltana heidän välilleen syntyi ehkä juuri vierrekäytetyn mallasjuoman vuoksi verannalla kova sanaharkka ja pianisti ja barytoni olivat jo kiinni toistensa kraiveleissa. Erimielisyyden aihe jäi minulle epäselväksi sillä niin venäläinen kuin suomalainenkin puhuu vahvassa humalassa sangen epäselvästi. Ilman Valeri Gergijevin rauhoittavaa väliintuloa olisi syntynyt hyvin kalliita luunmurtumia, sillä etenkin Hvorostovski oli jo päässyt huippupalkkioiden makuun. Hvorostovski oli todellinen Siperian karhu, mutta pikkuisella Sultanovilla oli musta vyö taekwondossa.”

”Viktor Tretjakovilla sattui olemaan sydänsuruja jonin minulle tuntemattoman naishenkilön kanssa; niitä hän selvitti johdottoman puhelimen avulla talon toisella puolella olevalla verannalla jonnekin ulkomaille erittäin perusteellisesti. Kiitin itseäni siitä, että olin antanut ottaa puhelinlaskutuksen välilukeman ennen vieraiden tuloa; muuten minä olisin maksanut kaikki sykäykset. Nyt kaikki kulut menivät ainakin toistaiseksi Mariinski-teatterin piikkiin.”