Aleksanteri Toisen valtaanastuminen 1800-luvun puolessavälissä merkitsi Suomelle aikakautta, jossa saatiin ajettua eteenpäin paljon erinäisiä kansallisuuteen liittyviä hankkeita JV Snellman oli katsonut myöhempää Antonio Gramscin näkemystä noudattaen, että sivistyneistön tulisi organisoitua ajamaan yhteisen suomalaisen kansan asiaa levittämällä kansallisuuteen liittyviä historiallisia ja kulttuurisia näkökohtia. Snellmanin mukaan sivistyneistön tulisi palvella etenkin kansaa, koska sivistyneistö on itsessään muotoutunut kansan parhaimmista ominaisuuksista. Snellmanin mukaan sivistyneistön tulee olla yhteydessä alimpaankin rahvaaseen ja tuettava sen noususta kansallisuusaatteen osoittamalla tavalla. Etenkin kielen tulisi yhdistää ihmisiä toisiinsa, olivat he millä tasolla hyvänsä yhteiskunnan hierarkiassa.
Liperiläisiä Snellmanin aatteen edistäjiä löytyi etenkin Europaeuksen ja Hällströmin perheistä. Nämä perheet olivat merkittäviä yhteiskunnallisen keskustelun virittäjiä pitäjässä jopa kahden sukupolven aikana. Vanhinta sukupolvea edustivat tuomari Johan Edvard Hällström Simananniemeltä ja rovasti Anders Johan Europaeus, joka ei ollut hänkään alkuperäisiä paikallisia. Nämä kaksi miestä olivat suuresti osallisina siinä, että Liperiin saatiin ensimmäinen kansakoulu.
Snellman korosti ajattelussaan etenkin sitä, että suomen kieli tulisi kohottaa omasta rahvaankielen asemastaan kaikenlaisen sivistyselämän ja hallinnon kieleksi. Näitä pyrkimyksiä palveli merkittävänä askeleena vuoden 1863 kieliasetus, jossa ihmisille annettiin mahdollisuus kirjoittaa asiakirjat suomen kielellä, jos nämä sattuivat suomen kieltä riittävän hyvin kirjoittamaan ja ymmärtämään. Suomen kielen osaamisen pakollisuus kaikille virkamiehille seurasi tätä kieliasetusta vasta jonkin aikaa myöhemmin.
Ajan säätyläistön tapaan Simananniemen Hällströmien ja Isopappilan Europaeuksien vanhemman polven seurustelukieli oli vielä ruotsi, vaikka molempien sukujen myöhempien polvien jäsenet osasivat kuitenkin mallikkaasti myös paikallisen ja ympäröivän rahvaan yleiskieltä. Suomen kielen kirjoittamisessa hekin kuitenkin kohtasivat ongelmia, koska kirjakieli ei ollut vielä kokonaan syntynyt, ei ollut vakiintuneita ohjeita oikeinkirjoituksen suhteen saati vielä se, että opetustakaan ei paljon suomen kielessä noin aikoina paljon ollut.
Koska nämä säätyläiset olivat oppineet perusteellisesti ruotsin kielen kirjoittamisen, aiheutti repaleisen suomen kirjakielen kirjoittaminen suuriakin ongelmia. Esimerkiksi tuomari Hällströmin jälkikasvussa tämä ilmeni siten, etteivät kaikki sisarussarjan lapset asemansa tai ikänsä puolesta viitsineet opetella suomen kieltä eivätkä myöskään ottaneet juuri millään tavalla osaa suomalaisten kansallistumispyrkimyksiin ja suomen kielen edistämiseen. Kuitenkin nuorimmat sisarussarjassa, jotka olivat suuntatuneita lääkärinammattiin, ottivat innokkaasti vastaan aatteet, joissa Snellman oli jo laittanut yhden eteen.
Joensuussa piirilääkärinä toiminut Henrik Hällström ja hänen lankonsa Edvard Winter laativat tuossa vaiheessa jo leikkauspöytäkirjansakin suomen kielellä. Viimeiseksi mainittu kirjoitti sittemmin lääketieteen väitöskirjansa suomen kielellä, joka oli ensimmäinen tätä kielen laatua.
Rovasti Europaeus kuoli vuonna 1870 ja hänen jälkeensä nuorempi pölvi otti vastuun tämän periaatteiden ja ihanteiden ajamisessa ja toteenpanossa. Näitä olivat Nora, Tekla ja Matti Europaeus (jälkimmäinen myöhemmin Äyräpää) ja Alma, Gertrud jka K. Adolf Hällström. K. Adolf ja Matti olivat lisäksi opiskelutovereita Helsingissä. Europaeusten sisarussarjan Anttolan hovia viljellyt Anders Theodor oli myös innokkaasti mukana näissä sisarustensa hankkeissa. Myös Alma Hällströmin puoliso apupappi Johan Henrik Ilvonen otti osaa samoihin jaettuihin pyrkimyksiin.
Näiden nuorten ihmisten suomalaisen kulttuurin arvostus korosti alkuun kotiseutua ja sen suloutta eikä niinkään paljon suomen kieltä ja siihen liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilas Waldemar Churberg Vaasasta oli fennomaanisten aatteiden edustaja Liperissä opiskellessaan paikkakunnalla suomen kieltä. Liperissä tapaamiensa suomenmielisten kanssa hän perusti Suomalaisen lukuseuran. Seuran pyrkimyksenä oli totuttaa jäsenet vastavuoroiseen kommunikaatioon suomen kielellä, julkaisipa seura myös omaa suomenkielistä lehteä, jonka nimi oli Pikku. Lukuseuran kokouksiin laadittiin myös puheita, keskusteltiin fennomaniasta ja siihen liittyvistä aatteista ja korostettiin kansansivistystä tärkeänä pioneerityönä.
Lukuseurassa ei suinkaan vain puhuttu vaan näitä aatteita toteutettiin ja haluttiin toteuttaa myös käytännössä. Jo ennnen sitä kun Waldemar Churberg tuli pitäjään, olivat muut fennomaanit osaltaan kantaneet huolta kirkonkylän kansakoulun opetuksesta. Pitäjässä oli ollut aiemmin kirjasto, joka oli lopetettu. Nyt nämä nuoret ihmiset alkoivat koota entisen tilalle uutta kansankirjastoa. Alkusyksyllä vuonna 1871 luovuttivat nämä nuoret ihmiset kirjastonpohjavarat pitäjäläisille. Ohjesääntö määräsi, että kirjastoa kaitsi ”joku Liperin pitäjän sivistyneistä naisista”. Näistä yksi oli Gertrud Hällström, joka vastasi kirjastosta 34 vuoden ajan. Kirjaston kokoelmia lisättiin viettämällä kansankirjaston syntymäpäivää iltajuhlan mielessä vuodesta 1871 alkaen, josta koituneet tulot lahjoitettiin kirjastolle. Kolme vuotta perustamisen jälkeen kirjastossa oli jo yli 400 kirjaa.
Kirjaston hyväksi tehdyn työn lisäksi, kesäjuhlat kantoivat merkitystä, jossa talonpoikaisväestö ja säätyläiset lähentyivät siinä toisiaan. Tästä oli seurauksena se, että lukuseuraa lähenivät myös ihmiset matalemmista säätyoloista, ja vuoden 1875 juhlissa tuotiin esiin myös talonpoikaisten ihmisten mielipiteitä. Tämän laajemmantasoisen osallistumisen seurauksena vuosijuhlan luonnetta muutettiin jokakesäiseksi kansanjuhlaksi, jossa pidettiin erilaisia kilpailuja, puheita, esitelmiä ja musiikkia. Korkeasti oppineen Matti Äyräpään aloitteesta juhlassa alettiin pitää naisten ja miesten käsityönäyttelyitä, joihin osallistuminen ei katsonut säätyä. On sanottu, että näyttelytöitä oli paljon ja niiden laatu oli korkealuokkaista.
Ensimmäinen kesäjuhla kokosi yli tuhat osanottajaa, joka kertoo -juhlien suuresta suosiosta pitäjäläisten keskuudessa. Heitä saatiin säädystä riippumatta mukaan myös juhlien järjestelijöihin. Esimerkiksi yhdessä juhlatoimikunnassa oli mukana talollisen poika, kutojan leski ja maanmittarin apulainen. Talonpoikia oli juhlissa palkintotuomareina ja toimitsijoina. Tästä ja erään Papelonsaaresta kotoisin olevan Pekka Toivasen esimerkistä voidaan havaita, että pitäjäläiset olivat ottaneet kansansivistystyön lämpimästi vastaan. Kyseinen Toivanen piti juhlissa tavallisesti puheen.
Antti Puhakka – talonpoikainen kansanrunoilija ja valtiopäivämies Pohjois-Karjalasta
Antti Puhakka edusti tyypillistä talonpoikaisten kansanrunoilijoiden kirjoittamistyyliä, jossa kirjoituksen konkreettisena lähtökohtana on esimerkiksi kansalainen, joka vaikuttaa jotenkin paheksuttavalta, ympäristössä havaittu asiapuutos tai ajankohtainen huomattava henkilö tai tapahtuma. Puhakan balladimaiset tunnelmarunotkin ovat tiettyjen tulkitsijoiden mielestä hyvinr realistisia ja arkipäiväisiä niiden sävyn kannalta. Puhakan ensimmäit runot, joita ei julkaistu sanomalehdissä, sisälsivät itseensä etenkin kotiseudun henkilöitä ja tapahtumia.
Noin 1840-luvun puolesta välistä alkaen Puhakan runotaiteeseen tuli aiheita, joilla oli enemmän yleistä mielenkiintoa. Hän halusi kertoa suomenkielisen kansan tarpeista virkamiehille ja valistaa omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia runoilemalla sanomalehtien, koulujen ja valtiopäivien tarpeellisuudesta ja suomen kielen sorretusta asemasta. Samanlaisia valistuspyrkimyksiä voidaan löytää hänen tuotannostaan myös uskonnollisissa ja tunnelmarunoissa.
Puhakan tärkeimmät runot ovat syntyneet 1860- ja -70-luvulla. Silloin runojen aihepiiri oli myös laajimmillaan. Kaksi kolmasosaa hänen runoistaan on kirjoitettu kalevalamitalla. Tunnelmarunoista ja uskonnollisista runoista voi havaita jonkinlaiset virikkeet virsirunoudessa ja kansanlauluissa. Puhakan runot ovat tavallisesti pitkiä ja laveita, joissa monissa suuntaudutaan aiheen ulkopuolelle ja hakoteille.
Muita Puhakan runon virikkeitä löydetään virsikirjasta, Kalevalasta, sanomalehdistä, Raamatusta, kirjasista ja lukemistoista, joissa oli kansantajuisia kirjoituksia maantieteestä ja historiasta sekä otteita myös toisten runoilijoiden runotaiteesta. Puhakka eteni lopulta sellaiseen asemaan yhteisen kansan keskuudessa että hänenkin runojaan lopulta jäljiteltiin.
Puhakka omisti suhteellisen paljon kirjoja ja lainaili niitä ympäri Liperin pitäjää. Hänen kirjastonsa sisältö ei ole kuitenkaan tiedossa. Hän luki sanomalehtiä ja tilasi ainakin Maamiehen ystävää, Mehiläistä ja Suometarta. Lisäksi hän luki varmasti vuonna 1874 perustettua Karjalatar-lehteä. Puhakka lähetteli runojaan sanomalehtiin ja sai sitä kautta laajaa mainetta itselleen. Hän sai myöhemmin myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenyyden. Hän toimi myös talonpoikaissäädyssä säätyvaltiopäivillä moneen otteeseen.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti