Nuorena kuolleet ihmiset unohdetaan monesti helpolla. Uno von Schrowe ja hänen elämänsä eivät luo tähän minkäänlaista poikkeusta. Uno von Schrowen elämä oli lyhyt ja kiivas, kuten on myöhemminkin tullut juuri runoilijoiden osaksi. Näistä voidaan mainita esimerkiksi Edith Södergran ja Uuno Kailas, Isa Asp, ja nimenomaan keuhkotauti on vienyt monia runoilijoita ennenaikaiseen hautaan.
Hartolan kirjastossa järjestettiin vuonna 2023 näyttely Uno von Schrowesta, joka alkoi 27. päivä tammikuuta, runoilijan syntymän 170-vuotispäivänä. Tuossa tilaisuudessa sanottiin oikealla tavalla, että Schrowen merkitys on suurempi kuin miten hänet päivässämme tunnetaan tai paremminkin miten hänet on päivässämme kokonaan unohdettu menneeseen kirjallisuushistoriaan. Schrowe-näyttelyssä oli esimerkiksi suvulle Hartolan Putkijärven kartanossa olleita huonekaluja, joiden ääressä voi olettaa Uno von Schrowenkin oleskelleen ja viettäneen aikaa.
Uno von Schrowe syntyi saksalaistaustaiseen von Schrowe-sukuun, joka oli Unon syntymähetkellä ollut aatelinen jo yli kaksisataa vuotta, se oli siis aateloitu jo vuonna 1650 Kuningatar Kristiinan toimesta. Schrowe-suku ei ollut ennen Unoa tuottanut varsinaisesti yhtään luovaa poikkeusihmistä, vaan suvun jäsenet olivat enemmän jonkinlaisia vastuuta kantaneita preussilaisen tyyppisiä kohtaloihmisiä. Suvun aateloitu kantaisää oli eversti Gerhard von Schrowe. Schrowen poika majuri Gustaf Johan von Schrowe sai sittemmin haltuunsa Hartolassa sijaitsevan Putkijärven kartanon, joka pysyi suvulla noin kaksisataa vuotta, kunnes Uno von Schrowen isä nimismies Johan Henrik von Schrowe myi sukukartanon ja koko perhe siirtyi asumaan Joutsan Puttolaan. Putkijärvi oli niin sanottu rälssisäteri, verovapaa aatelistila, joita ei Hartolassa ole ollut muita Koskipään kartanon lisäksi. Putkijärvestä on kerrottu Hartolan historiikissa,että se sijaitsi Hartolan pohjoisosassa ja oli suhteellisen pieni pitäjän muihin kartanoihin verrattuna. Putkijärvi oli muotoutunut 1600-luvulla kunnan pohjoisosaan. Tilaa oli hallinnut aiemmin majuri Hannu Rahm, jolta tila siirtyi inspehtori Augustin Svanströmillle, jonka vaimo Anna oli Koskipään hallitsijan Henrik Silfverbögelin vaimon Ingeborg Grönfeltin sisko. Lopulta kartano siirtyi mainitun mukaan Schrowe-suvulle, joiden jälkeen se joutui talonpoikaisomistukseen.
Uno von Schrowe vaikuttui lapsuudessaan ja nuoruudessaan maisemista perheen kotiseuduilla Hartolan Putkijävellä ja myöhemmin salmen rannalla Joutsan Puttolassa.Sisä-Häme oli lujasti hänen mielessään myöhemminkin – Hänestä tuli ensimmäinen kotiseutuaiheita käsitellyt runoilija Itä-Hämeestä. Schrowe-suku oli siis tullut Suomeen Saksan Westfalenista, jossa epäillään joskus sijainneen suvun nimen mukainen pieni paikkakunta. Schrowe-sukua oli muuttanut Liivinmaalle jo 1400-luvulla, vaikka tämän suvun kantaisän on väitetty tulleen Suomeen suoraan Saksasta.
Kuningatar Kristiina allekirjoitti puoltonsa Gerhard von Schrowelle annettavasta aatelikirjasta, missä mainitaan, että hän on tahtonut uudistaa tämän aiemman Saksassa saadun aatelisarvon (sic!). On siis syytä olettaa, että Schrowe-suku on ollut aatelinen jo ennen Ruotsissa tapahtunutta aatelointia, koska Gerhard von Schrowen nimessä esiintyy etuliite von jo ennen vuotta 1650. Tähän viitaten mainitaan Armas Luukon Etelä-Pohjanmaan historiassa mainitaan sivulla 457 Pohjanmaan rykmentissä komppanianpäällikkönä 1620-1630-luvuilla palvelleen kapteeni Gert von Schrowen. Itämerenmaiden aateliston historiassa mainitaan mm. erään Gert Schrowe- nimisen miehen toimineen 1445-1447 raatimiehenä Tartossa. Gertillä oli kaksi poikaa, Thomas, joka oli Tarton pormestari ja menehtyi Moskovassa venäläisten vankina 1502 tai 1503 sekä Gerhardus, joka kuoli Tartossa vuonna 1513. Myös mainitaan Tartossa eläneen kauppias Timon von Schrowe, jonka vaimo oli Elisabeth Dryser. Näiden tytär Catharina Schrowe meni avioon Jürgen Staalin kanssa ja kuoli vuonna 1648. Erään Tallinnassa eläneen porvarin Just Wulffertin vaimo oli Dorothea Schrowe, joka kuoli vuonna 1689. Hänen isäkseen on oletettu Herman Thomasson Schrowe. On syytä olettaa, että nämä Schrowet ovat niiden Schrowien jälkeläisiä, jotka muuttivat 1400-luvulla Liivinmaalle.
Jo 1600-luvulla on Ruotsi-Suomen armeijassa palvellut vähintään kolme Schrowe-nimistä päällystön edustajaa. Näihin sisältyy edellä mainittu eversti Gerhard von Schrowe, mutta sieltä voi löytää lisäksi Hakkapeliittain historia-teoksen mukaan ainakin Hans ja Herman Schrowe. Näillä kahdella ei ole nimessään etuliitettä von, joten on oletettavaa heidän olleen Liivinmaalaista aatelitonta sukua. Lisäksi on tärkeää huomata, että tällä tallinnalais/tarttolaissuvulla on täsmälleen sama sukuvaakuna kuin Gerhard von Schrowella, joten sukujen yhteyden sijasta voidaankin sanoa näiden olevan samaa sukua mutta eri sukuhaaroissa.
Suvun kohtaloa voidaan nykyisin katsoa surumielin, koska suku on sammumassa ja alkuperäisen aatelisen suvun edustajia on enää kourallinen. Schrowet ovat olleet pääasiassa kartanonherroja, maanviljelijöitä ja sotureita.
Gerhard von Schrowen syntymäaikaa ja -paikkaa ei varmasti tunneta. Hän oli alkuun kultsepän opissa Turussa, mutta lopulta sotilasuran houkuttamana luopui tästä suunnitelmasta. Ensimmäinen merkintä hänestä on vuodelta 1623, milloin hän oli lipunkantajana (förare) eversti Alexander von Essenin komentamassa Suomesta kootussa Pohjanmaan rykmentissä. Samaisessa rykmentissä hän palveli aina 30-vuotisen sodan loppuun asti. Hänet ylennettiin vääpeliksi vuoden 1625 kesäkuussa. Hän oli samana vuonna mukana Marienhusenin, Tarton ja Marienburgin piirityksissä ja haavoittui varsin vaikeasti vasempaan kylkeen tulleesta musketin luodista Wallhofin taistelussa 1626. Schrowe oli lujaa tekoa verrattuna siihen miten haavoittuneet jätettiin noihin aikoihin sodiassa apua vaille. Elokuussa vuonna 1627 hänet ylennettiin vänrikin arvoon. Hän oli osana Joakim Schültzin komppaniaa ja otti osaa kaikkiin siihen aikoihin Preussissa käydyissä taisteluissa ja piirityksissä. Hän sai luutnantin arvon vuoden 1629 lokakuussa.
Syksyllä vuonna 1631 koko Pohjanmaan rykmentti liitettiin Åke Tottin johtamaan Ala-Saksin armeijaan, joka ns. ”puhdisti” tuona syksynä ja sitä seuranneena talvena Mecklenburgin maakunnan voittoisasti. Schrowe osallistui vankasti varustettujen Dömitzin, Wismarin ja Rostockin linnoitusten piirityksiin ja valloittamiseen. Schrowe ylennettiin kapteniksi vuoden 1635 elokuussa. Hänen komppaniansa miehet tulivat etenkin Lapualta ja Vöyriltä sekä Uusi-Kaarlepyystä.
Ruotsi-Suomen armeijaan nimitettiin ylipäälliköksi vuoden 1641 syksyllä Lennart Torstensson, jonka johdolla aloitettiin voimakas hyökkäystaistelu keisarillisia vastaan Breitenfeldin taistelua, joka käytiin Leipzigin lähellä olevilla aukeilla, on pidetty taistelumielessä huomattavimpana. Pohjanmaan rykmentti oli sijoitettu taisteluryhmitykseen ensimmäisen linjan keskustassa. Tuossa taistelussa Ruotsi-Suomen joukot, noin 15000 miestä, saavuttivat maineikkaan voiton 19000 miehisestä Piccolominin komentamasta keisarillisten joukosta. Schrowe määrätttiin vuoden 1643 lokakuussa majoitusmestariksi, missä hän siirtyi yhden skvadroonan kanssa ensin Kalmariin ja sieltä vuoden 1644 syyskuussa Wisbyyn Gotlannissa. Skvadroona oli siellä vuoden 1647 maaliskuuhun asti, minkä jälkeen se siirrettiiin takaisin Saksaan. Mauno von Schrowe on sittemmin avannut vähän skvadroonan taustaa: ”Rykmenttiin kuului silloisen järjestelyn mukaan kahdeksan komppaniaa ja skvadroona oli muodostelma, johon kuului puoli rykmenttiä miehiä, eli puolet rykmentistä.. Hänet ylennettiin majuriksi syyskussa 1647, ennen pitkän sodan loppumista. Pohjanmaan rykmentti kuului 30-vuotisen sodan loppuvaiheissa Carl Gustaf Wrangellin johtamaan kenttäarmeijaan, joka pääsi vastustajan puolustuksista läpi vuoden 1648 alussa ja tunkeutui aina Rein-virran laaksoon ja siitä aina Tonavan yläjuoksulle asti. Tieto Münsterissa tehdystä rauhansopimuskesta tavoitti rykmentin tämän ollessa Nürnbergin edustalla. Pohjanmaan rykmentti kotiutettiin kesällä vuonna 1649.
Näin ollen Gerhard von Schrowe oli ehtinyt palvella sodassa kaksikymmentäviisi vuotta. Sen jälkeen tapahtui suvun aateloiminen ja sen järjestysnumero Ruotsin ritarihuoneella oli 495. Suomen ritarihuoneella suku on numeroitu järjestyksessään suvuksi numero 38. Aatelisarvo ei ollut aina asia, jolla häntä kiitettiin, vaan hän sai ”ikuisiksi ajoiksi” Suomen Etelä-Pohjanmaalla Vöyrin pitäjässä olevan alueen, joka käsitti Tuckurin, Kåvikin ja Karvsorin kylistä 17 ja 5/6 manttaalia rälssimaata. Rauhallinen elämä Suomen maaseudulla keskeytyi ikävästi, kun hänet komennettiin uudestaan kenttäpalvelukseen Preussiin ja Liettuaan vuonna 1654. Hänet ylennettin everstiluutnantiksi 24. päivä maaliskuuta vuonna 1656. Samana vuonna hänet komennettiin käskynhaltijaksi Ivangorodiin. Kyseinen paikka oli rajalinnoitus, joka sijaitsi Narvajoen suulla suurin piirtein sillä paikalla missä nykyään sijaitsee Narvan kaupunki. Alue oli siis Suomi-Ruotsin ja Venäjän välistä rajaseutua. Perhe ei seurannut miestä mukanaan maalman levottomuuksiin, vaan he pääasiassa pysyivät kotonaan Vöyrillä. Vöyristä osti Gerhard von Schrowe 4. päivä toukokuuta vuonna 1656 Narvnäs-nimisen tilan, jonka suuruus oli ¼ manttaalia. Schrowen tarkoitus oli perustaa sinne läänitystilojensa keskuskartanon. Itse hänelle ei tullut mahdollisuutta asua siellä, koska hän joutui viettämään suurimman osan ajastaan Ivangorodissa 21..päivä huhtikuuta vuonna 1661 Schrowe sai uuden läänityksen Tuusulan pitäjän Keravan kylään. Tämä Schrowe kuoli Ivangorodissa 17. päivä toukokuuta 1664 ja hänet on todennäköisesti myös haudattu sinne.
Ensimmäinen Ruotsissa aateloitu Schrowe oli aviossa kaksi kertaa. Ensimmäinen puoliso oli Vaasasta peräisin ollut Malin Israelsdotter. Eron jälkeen hän meni naimisiin uudestaan everstiluutnantti Lydert von Strahlendorffin ja Maria von Linnestaun tyttären Anna Elisabethin kanssa. Miehensä ollessa Ivangorodissa' palveluksessa asui Anna Elisabeth kaikkien lastensa kanssa Vöyrin Narvnäsissä, josta oli tullut komea kartnao. Tuomiokirjoissa se mainitaan nimellä Hofkullen, joka tarkoittaa majurin hovia. Kaarle X Kustaa aloitti reduktion eli läänitystilojen palauttamisen valtiolle, mutta Gerhard von Schrowe sai vuonna 1664 vahvistuksen Pohjanmaalla oleville tiluksilleen Kaarl XI pani uudestaan alkuun reduktion, joka olisi koskettanut myös Schrowen tiluksia, mutta leskensä sai 9. päivä toukokuuta vuonna 1675 Schrowen leski sai vahvistuksen tiloilleen, koska hänellä oli monta pientä lasta.
Seuraavan polven jäsenenä tulee esiin Gustaf Johan von Schrowe, joka syntyi 1617 Liivinmaalla. Hän omisti Tuusulan pitäjän Keravan kartanon, joka sai säterioikeuden 17. päivä joulukuuta vuonna 1678, mutta pienennettiin rustholliksi vuonna 1683.Suuntautui kohti sotilasuraa ja palveli sotamiehestä vänrikiksi asti Savon jalkaväkirykmentisä 31. päivä heinäkuuta 1665. Luutnantiksi hänet ylennettiin 1667 ja kapteeniksi Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentissä 29. päivä helmikuuta vuonna 1674. Tämä Schrowe osallistui taisteluihin tanskalaisia vastaan Skånessa ja haavoittui vakavasti vuonna 1676 Kristianstadin edustalla.Vuonna 1683 hän antoi anomuksen tarkoituksenaan päästä everstiluutnantiksi Länsi-Uudenmaan jalkaväkirykmenttiin. Oli lopulta majuri. Hän peri vuonna 1680 apeltaan Turun tullitarkastaja Augustin Svanströmiltä Tammilahdenj ja Putkijärven kartanot, jotka kuuluivat niihin aikoihin Sysmään mutta ovat nykysisin Hartolaa.
Gustaf Johan von Schrowe kuoli vuonna 1713 Isonvihan julmuuksien keskellä. Hän meni avioon vuonna 1670 Anna Christina Svanströmin kanssa, jonka äiti oli Anna Grönfelt suvusta numero 219. Maakirjojen mukaan tämä Schrowe omisti kaiken muun lisäksi vielä Gumtäktin kartanon Helsingin pitäjässä.
Gustaf Johan von Schrowen lapsiin lukeutui mm. Adam Ludvig von Schrowe, joka oli syntynyt 24. päivä kesäkuuta vuonna 1680. Hän oli lipunkantajana Uudenmaan läänin kaksinnusjalkaväkirykmentissä 20. päivä elokuuta 1700. Kersanttina hän oli Hämeenlinnan jalkaväkirykmentissä 17. päivä syyskuuta samana vuonna. Vääpeli hänestä tuli 20. päivä marraskuuta edelleen samana vuonna 1700. Vänrikiksi hänet korotettiin 29. päivä heinäkuuta 1701 ja luutnantiksi vuonna 1704. Adam Ludvig erosi armeijasta 30. elokuuta 1710. Kuitenkin hän astui palvelukseen uudestaan vuonna 1716 Hämeen läänin jalkaväkirykmentissä missä yhteydessä hänet korotettiin kapteeniksi. Luutnanttina hän toimi Upplandin jalkaväkirykmentissä 25. päivä lokakuuta 1717 alkaen. Siellä hänet ylennettiin kapteeniksi 13. päivä syyskuuta vuonna 1718. Erosi palveluksesta vuonna 1721 ja ylennettiin majuriksi vuonna 1723. Hän kuoli Suomessa 28. päivä tammikuuta vuonna 1763. Hän oli aviossa Gertrud Christina Wolffeltin kanssa, joka oli syntynyt 1697, ja jonka vanhemmat olivat Tukholman maaherra ja eversti Otto Magnus Wolffelt ja venäläiseen sukuun kuulunut Helena Nassokin. Gertrud kuoli Sääksmäellä vuonna 1734, minkä jälkeen hänen vaimonsa oli Catharina Elisabeth Berg.
Adam Ludvig von Schrowen poika oli Axel Ludvig von Schrowe, joka oli syntynyt toinen päivä huhtikuuta vuonna 1719. Hän oli ensin vänrikki Skaraborgin rykmentissä, mistä erosi luutnantin arvoisena 11. päivä lokakuuta vuonna 1755. Hän viljeli maatilaansa Putkijärvellä Hartolassa. Tämä Schrowe kuoli kotitilallaan 3. päivä heinäkuuta vuonna 1774. Hänen puolisonsa oli vuodesta 1744 alkaen Christina Ingeborg Ridderfelt, jonka vanhemmat olivat kapteeni Olof Ridderfelt ja Hedvig Charlotta Prytz. Vaimo kuoli vain runsas kuukausi ennen miestään vuonna 1774.
Seuraavan polven jäsen oli Carl Ludvig von Schrowe, joka oli syntynyt 3. päivä elokuuta 1758 Hartolassa. Hän oli vapaaehtoisena Uudenmaan ja Hämeenläänin rakuunarykmentissä 10. päivä heinäkuuta vuonna 1775. Korpraalin arvoisena hän oli siellä 6. päivä elokuuta 1776. Varusmestarina hän oli Savon kevyessä jalkaväkirykmentissä 26. päivä syyskuuta vuonna 1778. Tämä Schrowe erosi sotilaspalveluksesta vääpelin arvoisena 14. päivä kesäkuuta vuonna 1783. Sen jälkeen hän hoiti perintötiluksiaan Hartolan Putkijärvellä missä hän kuoli viides päivä kesäkuuta vuonna 1824. Hänen vaimonsa vuodesta 1792 a'lkaen Eva Margareta von Essen, joka oli syntynyt 11. päivä helmikuuta ja jonka vanhemmat olivat Hämeen rykmentin kapteeni Otto Magnus von Essenin ja Eva Helena Tandefeltin tytär. Puoliso kuoli Hartolan Putkijärvellä 30. päivä toukokuuta vuonna 1835. Carl Ludvig von Schrowen yksi tytär oli Johanna Fredrika von Schrowe, joka avioitui ensimmäisen serkkunsa Otto Reinhold von Beckerin kanssa, josta von Becker-suvun Luhangan haaran tulevaisuus oli pitkään riippuvainen.
Uno von Schrowen isän isä oli Carl Magnus von Schrowe, jonka isä oli edellä kerrottu Carl Ludvig von Schrowe,, joka syntyi 23. päivä joulukuuta vuonna 1794 Hartolassa Putkijärvellä. Hän oli kersantti Suomen Jääkärirykmentissä, mistä erosi 31. toukokuuta vuonna 1819. Tämän jälkeen hän hoiti suvun tiluksia Putkijärvellä. Hän kuoli seitsemäs päivä kesäkuuta vuonna 1832. Hänen puolisonsa vuodesta 1831 alkaen oli Helena Adamsdotter Tilli (Tilen), joka oli syntynyt viides päivä tammikuuta vuonna 1803. Puolison vanhemmat olivat tilanvuokraaja Putkijärven Vuoren tilalla Adam Adamsson ja Elisabeth Kristersdotter Putkijärven Pynnölästä Vaimo kuoli 19. päivä huhtikuuta vuonna 1883 Hartolassa. On siis huomattava, että tämän vaimon vanhemmat olivat Putkijärven kartanon alustalaisia, mahdollisesti torpparitaustasta tulleita.
Carl Magnus von Schrowen poika oli nimismies Johan Henrik von Schrowe, joka oli syntynyt 15. päivä tammikuuta vuonna 1825 Hartolan Putkijärvellä. Hän kävi Heinolan alkeiskoulua. Hän asui alkuun sukunsa perintötilalla Putkijärvelä, mutta möi sen sedälleen Gustaf Gerhard von Schrowelle vuonna 1857 muuttaessaan itse Joutsaan. Joutsassa hän piti kotitilanaan Puttolaa ja toimi sitä kautta pitäjän nimismiehenä ja myöhemmin myös maakauppiaana. Hänet määrättiin vuonna 1868 Hartolan nimismieheksi, minkä takia hän muutti perheineen takaisi Hartolaan. Vuokrasi valtiolta Kökkölän kruununpuustellin 50 vuoden ajaksi alkaen voin vuonna 1870. Johan Henrik sai 10. päivä kesäkuuta vuonna 1872 senaatilta erioikeuden hakea virkoja ”häradsskrivare, magasinsförvaltare ja lasarettssysloman, vaikka ei ollut suorittanut niihin tarvittavia opintoja. Tämä Schrowe sai 29. päivä huhtikuuta vuonna 1895 kuvernementinsihteerin (guvernementssekretare) arvonimen. Lisäksi hänet oli palkittu pronssimitalilla suuren itämaisen sodan aikana vuosina 1853-1855. Johan Henrik von Schrowe edusti sukuaan ritaristossa säätyvaltiopäivillä vuodesta 1836 alkaen. Tämä Schrowe kuoli 27. päivä lokakuuta 1904 Hartolan Muinilassa. Haudattu hänet on Hartolan hautausmaalle. Avioon hän oli mennyt 20. päivä kesäkuuta vuonna 1848 Iitissä Charlotta Sjöholmin kanssa, joka oli syntynyt 25. päivä tammikuuta 1832 Iitissä. Vaimon vanhemmat olivat sahanhoitaja Gabriel Sjöholm ja Anna Lovisa Braf. Vaimo oli käynyt Heinolassa Hedla Bökmanin luku- ja käsityökoulua. Hän kuoli Hartolan Muinilassa kuudes päivä tammikuuta vuonna 1914. Myös hänet on haudattu Hartolan kirkkomaalle,
Sotilasperinne jatkui suvun miesten keskuudessa aina 1800-luvun loppuun. Kun Balkanin tilanne kärjistyi 1870-luvulla ja kun Venäjä julisti sodan Turkille vuonna 1877 alettiin Suomen kaartia kerätä liikekannalle ja se piti myös täydentää sodanaikaiselle varustelutasolle. Siihen alettiin värvätä vapaaehtoisia, ja lähtijöiksi ilmoittautuivat pian myös kaksi Johan Henrik von Schrowen poikaa 16-vuotias August Henrik ja hänen 18-vuotias veljensä Axel Fredrik. Hartolan kirjassa Pentti Lestinen on kertonut, kuinka nuorempi veljeksistä palellutti itsensä Balkanin ylityksessä ja joutui Florence Nightingalen hoidettavaksi sairaalaan. Hän sai tältä hyvää hoitoa ja antoi tämän vuoksi hänelle lahjaksi suomenkielisen Uuden testamentin. Sodan päätyttyä August Henrik otti eron armeijasta ja palasi kotikonnuilla Hartolaan. Siellä hän toimi siltavuotina vuoteen 1890, jolloin hän kuoli suhteellisen nuorella iällä. Axel Fredrik opiskeli sodan päätyttyä Riiassa ja meni Venäjän armeijan palvelukseen, mistä hän erosi luutnanttina vuonna 1888. Tämän jälkeen hän toimi Kemin reservikomppaniassa kapteenina ja päällikkönä. Hänellä oli toinen virka Kemin yhteiskoulussa, missä hän opetti venäjän kieltä. Axel Fredrikin vaimo oli vuodesta 1892 'eteenpäin Puolassa tapahtuneen vihkimisen jälkeen Suvalkin saksalaisen seurakunnan kirkkoherran tyttären Louise Natalia Wernitzin kanssa. Pariskunta sai yhteensä kuusi tytärtä, joista kaikki nimettiin suomalaisen intomielen mukaisilla nimillä: Viivi Siveä Kerttu, Siiri Hellin Ilmatar, Aina Hileä Hilja, Tiivi Vieno Vietti, Elli Sulo Impi ja Silve Lempi Liisa.
Seuraavaksi sitten tuleekin jo Uno von Schrowe, tämä erityisen herkkä boheemi- ja taiteilijaluonne. Uno von Schrowe syntyi 28. päivänä tammikuuta vuonna 1853 sukunsa tiluksilla Hartolan Putkijärvellä. Hän tuli vuonna 1863 oppilaaksi Suomalaiseen alkeisopistoon Jyväskylässä. Vuoden siellä luettuaan hänen isänsä päätti tehdä hänestä liikemiehen ja hänet lähetettiin harjoittelijaksi Porvooseen Steniuksen kauppaan, missä hänelle vahvistui se päätelmä ettei hän ole mieltynyt liikealaan – hän ei viihtynyt jääkylmässä puodissa ja makasiinissa. ja hän palasi jatkamaan kouluaan Jyväskylässä. Koulussa hän menestyi mainiosti, loikkasi jopa yhden luokan yli ja valmistui ylioppilaaksi keväällä 1872 yleisarvosanalla laudatur. Ylioppilaana Schrowen on kerrottu puhuneen tietynlaisissa tilaisuuksissa esimerkiksi Dante Alighierista ja Mikael Agricolasta.
Sen jälkeen hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon jumaluusopilliseen tiedekuntaa, kunnes huomasi ettei hänestä ollut papiksi Hän koki samankaltaisen eksistentiaalisen kriisin kuin myöhemmin on sanottu tapahtuneeksi esimerkiksi kirjailija Mika Waltarin kohdalla..Sen jälkeen hän alkoi lukemaan filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Hän osallistui osakuntaelämään innokkaasti Hämäläisessä osakunnassa, jossa hän toimitti osakunnan julkaisua Hälläpyörää ja oli myös osakunnan sihteerinä vuonna 1873. Schrowe sai myös ensimmäisen palkinnon Hämäläisen osakunnan järjestämässä runokilpailussa vuonna 1875. Hän kirjoitteli erilaisiin sanomalehtiin ja tilapäisjulkaisuihin runojaan. Hämäläisosakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistiin myös hänen kirjoituksiaan, lähinnä runoja. Hän kirjoitteli myös Viralliseen lehteen, Suomen kuvalehteen ja Uuteen Suomettareen, joista keskimmäisen toimitukseen hän kuului vuosina 1876-1880. Uno myös asui tietyssä vaiheessa toisen suuren suomenmielisen, professori Julius Krohnin luona. Hän kirjoitti hämäläisten Kaikuja Hämeestä-albumiin ja käänsi norjalaisen kirjailija Lars Dillingin Jutelmia-teoksen suomen kielelle. Toinen merkittävä julkaisu oli hänen toimittamansa Syntymäpäiväkirja, johon oli asetettu jonkinlainen värssy, myös hänen omia runojaan, vuoden jokaiselle päivälle. Schrowea on myöhemmin pidetty etenkin albumirunoilijana juurikin esimerkiksi Kaikuja Hämeestä-albumin kautta.
Uno innostui etenkin voimakkaasti suomalaisugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli itsekin perusteellisesti unkaria ja viroa. Hän myös suomensi Unkarin kansallisrunoilija Petöfin runoja. Runsaiden omien kirjallisten hankkeidensa takia hän suoritti filosofiankandidaattitutkinnon vasta vuonna 1881. Hän oli myös pikakirjoittajana valtiopäivillä. Hän oli jo opintojensa aikana toiminut sijaisopettajana useissa paikoissa. Vuonna 1882 hänet määrättiin opettajaksi ensin Porin suomalaiseen yksityislyseoon ja sitten vielä samana vuonna Porvooseen. Lisäksi hän toimi opettajan ainakin Turussa ja hänen kotimaakuntansa pääkaupungissa Heinolassa, on mainittu että hän saattoi toimia opettajan myös koulukaupungissaan Jyväskylässä, vaikka Lyseon tietorekisteriin ei asiasta ole saatu minkäänlaista tietoa.
Sairauden takia hänen piti lopettaa opettajantyön. Hän oli innostunut sellaisesta huuhaasta, miksi voidaan kutsua niin sanottua jaegerilaisuutta. Sen mukaan kaikkina vuodenaikoina tuli käyttää samanlaista pukua ja nukkua pakkasellakin avoimen ikkunan ääressä. Mauno von Schrowe on kirjoittanut ”Tätä meidän ilmastoomme sopimatonta järjestelmää noudattaessaan hän sairastui keuhkokuumeeseen ja sen seurauksena keuhkotautiin. Hän matkusti Saksaan Görbersdorffiin parantolaan hoidettavaksi, mutta hoidosta ei ollut enää apua, vaan hän kuoli siellä 1. lokakuuta 1886 ja haudattiin myös sinne. Yrjö Varpio on kertonut minulle, että kirjailija ja kirjallisuustieteilijä Alex Matsonkin vietti vuosia Unon jälkeen aikaa kyseisessä parantolassa, josta ei ole enää nykypäivänä jäljellä kuin kiviset rauniot. Lisäksi paikka kuuluu nykyään Puolaan ja sen nimi on nykyisin Sokolowsko.
Jos ajatellaan sitä, mikä johti Unoa runotarten pariin, niin ei voida vähätellä yhtään hänen äitinsä Charlottan asemaa virikkeenä. Silloin kun Uno lähti Helsinkiin opiskelemaan, keräsivät etenkin hänen lukuisat tätinsä hänelle kassaa Helsingin menoihin käytettäväksi. On sanottu Unon taiteellisten ja luovien lahjojen tulleen äidiltään. Äiti harrasti laulamista ja näyttelemistä. Uno opiskeli soittamista itsenäisesti ja innostui näytelmätaiteesta. Myös innostus suomenmielisyyttä kohtaan on varmasti tullut äidin välittämänä. On tärkeää pohtia sitä, ketkä runoilija tulivat merkityksellisinä ennen häntä ja miten muun muassa Unon runot ovat motivoineet myöhemmin tulleita runoilijoita. Monet suvun jäsenistä ovat olleet upseereita ja maanviljelijöitä, Uno on suvun ainoa kirjailija, vaikka suvusta löytyy ainakin yksi taiteellisella alalla työskennellyt taidemaalari Viivi von Schrowe-Kallio. On myös tärkeää miettiä sitä, miten von Schrowe-suku suomenkielistyi esimerkiksi Uno von Schrowen suomenkielisen tuotannon kautta. Olihan Unon veli kahden muun joukossa puhumassa suomen kieltä ritariston säätyvaltiopäivillä Pehr Evind Svinhufvudin ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa.
Uno von Schrowe oli vironkielen taitonsa ansiosta paljon tekemisissä virolaisten aktivistien kanssa heimoyhteistyön mielessä. Toisin kuin monen muun runoilijan luonne, niin Schrowen luonnetta on kuvailtu lapsuudessa ja nuoruudessa enemmän eloisaksi kuin sisäänpäinkääntyneeksi. Schrowe kunnioitti sukunsa taustaa kääntämällä mm. Goethea ja Schilleriä. Vaikka hän oli alkuperältään baltiansaksalainen, otti hän jossain mielessä näiden herraihmisten polkemien virolaisten puolen kieli- ja kulttuuriasioissa. Tiettävästi Uno oli läheinen ainakin Lydia Koidulan kanssa joka oli hänen aikalaisiaan.
Kotiseutu Itä-Hämeessä oli Unolle tärkeä, mistä esimerkkinä Hämeenmaa-runo: ”Oi Suomen sydän, Hämeen maa! Miss' on sun vertaisesi? Mik' on niin armast, ihanaa, kuin sinä lapsillesi? Miss' ääni vapauden on ain valpas, puhdas', tahraton? Se kaikuu sydämmissä Hämeen nuorison.” Schrowe-suku oli ensisijaisesti suomenkielinen jo 1800-luvun puolessavälissä, vaikka he tietysti osasivatkin täydellisesti myös mm. ruotsin ja saksan kieltä. On mainittava, että viron- ja unkarinkielisen kirjallisuuden lisäksi Schrowe käänsi ainakin kroatian- tsekin- ja espanjankielisiä runoja. Kuitenkin Schrowe käänsi etenkin virolaista, unkarilaista ja saksalaista runoutta. Läheisempiä poeettoja hänelle olivat etenkin Goethe, Schiller ja Tegner.
O.A. Kallio on laskenut Schrowen samaan hämäläisten albumirunoilijoiden luokkaan ajasssaan Paavo Cajanderin ja Oskari Uotilan kanssa, ja että samalla Schrowen ja Uotilan lyriikka muistuttaa suuresti Paavo Cajanderin lyriikkaa. Schrowe luki paljon ruotsalaista ja saksalaista lyriikkaa, ja kaikuja noista runoista löydetään etenkin Runebergin tuotantoa muistuttavien runojen kautta. Vaikka suurin alkuperäisyys häneltä puuttuu, viehättää hänen runoissaan vilkas mielikuvitus, harras ja vilpitön tunne ja sujuva, virheetön runokieli, joka hyvin helposti taipuu vaikeisiinkin runomittoihin ja loppusoinnutuksiin. Pääasiassa näkyvät hänen lahjansa viitanneen kertovaiseen ja idyllirunouteen: parhaat runonsa hän onkin sepittänyt balladimaiseen muotoon. Niissä on tavallisesti päätekijänä joku synkkä, surullinen ja romanttinen aihe: onneton rakkaus ja sen seuraukset, köyhyys, kuolema jne. Sellaisia ovat liikuttava balladi Morsian, jota myöhemmin julkaistu Cajanderin Leena alkuosaltaan muistutta; samoin Neito, Viimeinen yö, Mierolaisäijä, Pieni mierolainen, Pesijä ym. Myös luonnolle oli Schrowella avoin ja herkkä silmä. Näitä ovat esimerkiksi Kevätlaulu ja Päivännousu, Kesäaamuna, Aamun sarastaessa, Suven impi, Kuusi, Syksyllä ym. Monesta tuoksahtaa todella virkeä ja raitis luonnontunne; samalla runoilija sovittaa tämän tunnelman laajempiin puitteisiin, ihmiseloon ja isänmaahan. Jo mainittu Hämeenmaa on sepitetty Maammelaulun ja Savolaisen laulun malliin. Erkon Hämäläisen laulu ja monet muut maakuntalaulut muistuttavat Hämeenmaata. Yksi isänmaallinen laulu Schrowelta on Oi terve, Magyar!, joka veljeskansan ylistyksestä kääntyy Suomen kansan ja maan ylistykseen. Siinä ilmenee näkyvänä Maammelaulun jälkituulahdus. ”Tään maan tosin vieraat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, vaan mulle on herttaisin, armain tää – Koti kultainen, verraton.” Pientä maalaisidyllin ja hämäläisen kansanelämän kuvausta sisältävät toisiinsa liittyvät runot Päivä nousi, Vainiolla, Kehrääjä ja Kehtolaulu.
Vaikka on mainittu että Unolla oli jostain näkökulmasta katsoen lapsena ja nuorena eloisa eikä sisäänpäinkääntynyt luonne, on hänestä kerrottu myöhemmin, että hän ei tavallisesti osallistunut toisten lasten leikkeihin, vaan istui mieluummin yksin haaveilemassa ja mietiskelemässä.
Viljo Tarkiainen julkaisi vuonna 1913 kokoelman Unon omista ja tämän kääntämistä runoista, joita oli kokoelmassa noin sata. Tarkiainen kirjoittaa: ”Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä.”
Schrowen runouden vaikuttimina voidaan pitää etenkin August Ahlqvistia, Julius Krohnia ja Aleksis Kiveä, vaikka joissain runoissa voidaan havaita samankaltaista henkeä esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen, Petöfin ja Tegnerin kanssa. Hänen aikalaisiaan olivat sellaiset kuin Arvi Jännes, Oskari Uotila, J.H. Erkko, Isa Asp, Kaarlo Kramsu ja Paavo Cajander. Kuten nämä, hänkin käsitteli monissa runoissaan Hämeen luontoa merkittävän luontotunteen ohjastamana. Kaikuja Hämeestä-albumissa olleista runoista voi mainita kolmilauluisen Anund-runoelman, joka on runokertoelma viikinkipäällikön lemmentarinasta Kainuun mailla.
Hänen mestarillisen suomentajuutensa pohjana on pidetty etenkin hänen hienon herkkää taiteilijasieluaan, joka myöskin ymmärsi toisia laulajia. Hän oli aikansa parhaia runon suomentajia. Schrowen runouden yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallon välke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanäyn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar sirottelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt sovinnollinen mieli. Runebergin tuotantoa hänen runoistaan muistuttavat etenkin runot Vainiolla, Kaksi kaunotarta ja Päivä nousi. Vastaavasti Topeliuksen kaikuja on etenkin runossa Kuusi. Myös nälkävuoden tuloksena syntynyttä koskettavaa runoa Pieni mierolainen muistuttaa Aleksis Kiven runoa Äiti ja lapsi.
Schrowen sisaren kokemuksista kertova balladi Morsian toteuttaa tuttua rakkaus ja kuolema-aihetta ja muistuttaa siinä mielessä paljon Paavo Cajanderin runoa Leena. Leikillisyyttä ja huumorintajua tuo esiin runo Pegasoni, jonka voidaan katsoa liittyvän jollain tavalla Petöfin runoon Runoheponi. Schrowesta voidaan sanoa, että hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla.
Viljo Tarkiainen on kuvannut Schrowea seuraavasti: ”Hän on kevyempää materiaalia kuin edelläkävijäpolvi, mutta silti inhimillisesti mieltä kiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii siitä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta, tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaista kaipuuta ja onnen unelmia. Jos tähän onnenkirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänelle tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen.”
Suunniteltu sisällysluettelo
Esipuhe
Johdanto
Schrowe-suvun tausta ja yhteydet
Vanhemmat ja perhe
Nuori aatelismies oppimassa porvariksi
Paluu Jyväskylään oppimaan
Riemuylioppilas
Harhailua luovuuden ja teologian välillä
Uusi vakaumus: töihin
Runojen kirjoittelua leikillä ja vakavasti
Aateluuden ja saksalaisuuden paino
Valmistuminen yliopistosta
Nostalgiset tunnot kotiseudusta
Rahan takia tehtävää työtä
Vertailukohdat ajan runotaiteessa
Yhteyksiä Krohniin ja muihin aikalaisiin
Aatelismies jolle ruotsi ei ollut tärkeää
Hengen vienyt hullutus
Mies lepää saksalaisuuden seudulla
Kirjallisuusluettelo, joka päivittyy koko ajan
Aateliskalenteri, Finska ridderskapets och adelns kalenderm useita vuosia
Anrep, G.: Svenska släktboken
Dilling, Lars,; Jutelmia, suomenkielinen käännös 1885
Ellilä, E.J.: Itähämäläisiä kirjailijoita, 1966
Heikinheimo, I.: Suomen elämäkerrasto, s. 670, 1955
Hyytinen, E.: Isa Asp, Elämä ja valitut runot, 1983
Juvelius, E.: Sysmän pitäjän historia
Jännes, A.: Muistoja ja toiveita, 1918
Kaikuja Hämeestä: Hämäläisen osakunnan albumi, 1874-1883
Kallio, O.A.: Uudempi suomalainen kirjallisuus I-II, 1928
Korhonen, A.: Hakkapeliittain historia, 1928
Markkanen, E. Toim.: Hartolan kirja, 1968
Musikka, M.: Joutsan kirja, 1976
Niemi, J.: Paavo Cajander, Suomentajan ja runoilijan muotokuva, 2007
Ramsay, J.: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, 1909
Schrowe, M.: Sukukirja – von Schrowe, 1950
Schrowe, U.: Runoja, 1913
Schrowe, U.: Syntymäpäiväkirja – värssy kullekin vuoden päivälle, 1885
Stjernvall-Järvi, B.: Kartanoelämää Itä-Hämeessä, 2009
Suomalainen Parnasso: Varhaisrunous II, 1958
Suomi, V.: Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, 1954
Suvijuhla: Itä-Hämeen kansanopiston 20-vuotisjulkaisu juhannuksena 1928
Talvio, M.: Itä-Hämeestä ollaan, 1928
Uotila, P. Toim.: Oskar Uotilan kootut runoteokset, 1911
Wasastjerna ', O.: Ättartaflor öfver den på Finlands riddarhus introducerade adeln
Wilmi, J.: Heinolan pitäjän historia 1860-luvulle, 1988
Vuorinen, A.: Itä-Hämeen kirja, 1959
Kirjoitetun median lähteet:
Suomen kuvalehti
Virallinen lehti
Hälläpyörä
Uusi Suometar
Turun ylioppilaslehti
Kirjallinen kuukausilehti
Muut:
Ritarihuoneen arkisto, Schrowe-suvun kansio
Valtiopäivien protokolla ritarihuoneella
Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti