Shakespearen näytelmää Mitta mitasta (Measure for measure) voidaan nimittää tragikomediaksi. Se siis yhdistää samanaikaisesti sekä tragedian että komedian tyylipiirteitä. Näytelmä sisältää paljon väkivallan uhkaa, seksiä ja korruptiota. Näytelmässä esiaviollinen seksi näyttäytyy kaikenlaisen heikkouden symbolina. Kaikkialla lilluu uhka kielletystä seksuaalisesta aktiviteetista ja sen seurauksista. Aatelismies Claudio uhkaa menettää päänsä esiaviollisesta seksistä. Tämän tuomitsija Angelo vaatii Claudion sisarelta nunna Isabellalta esiaviollista seksiä ja tämän neitsyyden veljensä pään varjelusta. Samalla kaupungin herttua piiloutuu seuraamaan väkensä moraalin kuntoa tekeytymällä yksinkertaiseksi munkiksi.
Korruptoitunut herttuan korvaaja Angelo näyttäytyy epämoraalisena ja turmeltuneena virkamiehenä, joka tuomitsee samanlaisesta synnistä miehiä kuolemaan kuin mitä hän on itse valmis harrastamaan. Lisäksi tämä on hylännyt oman mielitettynsä sen takia, koska veljensä kuoleman takia tämä ei olisi voinut tuoda Angelolle riittävän suuria myötäjäisiä. Shakespeare on kirjoittanut näytelmänsä esikuvinaan roomalaiset Plautus ja Terentius, etenkin Plautuksen Eunukkia voidaan pitää esikuvana. Lisäksi näytelmän rakenne muistuttaa paljon Gianbattista Giraldin Epitiaa. Lisäksi näytelmä muistuttaa Ibsenin Haamuja, Brieux'n Damaged goodsia ja Tolstoin Redemptionia. Mitta mitasta-näytelmää voidaan kutsua niin sanotuksi problem playksi, joita Shakespearen tuotannossa edustaa tämän lisäksi mm. All well's that ends well.
Näytelmä kuvaa poliittista kaksinaismoralismia ja oikeuslaitoksen rappiota. Se kuvaa samanaikaisesti oikeanlaisen ja toivotun käytöksen palkitsemista ja samalla väärän ja epämoraalisen käyttäytymisen tukahduttamista ja patoamista. Pääosa näytelmässä on sillä, mihin nussiminen ja sen halu ohjaa ihmisiä yhteiskunnassa. Siinä kuvataan sitä prosessia, missä avioliiton ulkopuolisia seksisuhdeita pyritään hillitsemään, rajoittamaan ja siitä rankaisemaan. Se kertoo vinosta maailmasta, jossa poliitikot pettävät, oikeuslaitos jauhaa tyhjää kaikessa toiminnassaan, kaikilla on lukuisa lauma salarakkaita, korruptio vallitsee ja alamaailma juhlii omaa valta-asemaansa ja vapaata toimintaansa. Mitta mitasta on rietas, vinksahtanut, mustanpuhuva tragikomedia, jossa myös nauretaan ja vitsaillaan paljon. Näytelmän päähenkilö ja vallankäyttäjä Herttua Vincentio on menettänyt pelinsä hallinnan ja esimerkiksi lainmukaisuus ei enää kiinnosta ketään hänen alamaisistaan. Prostituutio rehottaa, ja kaikki ihmiset haluavat päästä naimaan. Hän on jollain tavalla monimielinen hahmo, joka valtiovierailulle lähtiessään jääkin seuraamaan tilannetta munkiksi naamioitumalla. Hän kertoo alussa luottavansa hänen tuuraajaansa Angeloon, vaikka hän sisimmässään ja omassa moraalitunnossaan ajatteleekin tämän olevan ulkokultainen paskaperse, joka on samassa moraalisessa rappiossa kuin alemmatkin virkamiehet, kuten esimerkiksi alemman ministerin ja alaisen irvikuvaa esittävä kakkosmies Escalus. Angelo määrää laitakaupungin bordellit suljettavaksi, vaikka kuitenkin antaa keskustan bordellien jatkaa toimintaansa samalla aikaa. Angelo haluaa Isablella-neitsyen sänkyynsä niin että tämä saisi sillä pelastaa veljensä pään ja hengen. Herttuan suunnitelman mukaan tehdään niin sanottu vaihdokkaan temppu, ja Angelolle paritetaankin hänen hylkäämänsä Mariana ilman että tämä saa aluksi edes tietää asiaa.
Näytelmän suurin klovni Lucio kertoo vitsejä ja valehtelee eri suuntiin, hän myös käyttää ehkä härskeintä kieltä näytelmän kaikista hahmoista ja on sen takia tietyllä tavalla koominen ja hauska. Lopussa Lucio joutuu naimaan ilotytön, jolle tämä on aiemmin tehnyt lapsen. Konstaapeli Lonkka on tyhmä imbesilli, joka ei pysty hillitsemään rouva Ylikypsän ja tämän viinurin Pompeius Perän juonittelua. Ylivartija osoittautuu luonteeltana hyväksi ja kunnioitettavaksi mieheksi. Yksi mielenkiintoinen hahmo näytelmässä on suurta valtaa käyttäväksi suurrikolliseksi paljastuva Barnardine, joka on jatkuvasti humalassa, ei pelkää mitään ja ohjailee muka häntä kohtaan valtaa käyttäviä vankilan työntekijöitä.
Näytelmän komiikka alkaa ensimmäisen näytöksen toisessa kohtauksessa, kun Lucio, tämä iloluonteinen nuorimies keskustelee kahden muun aatelismiehen kanssa. Puheet satirisoivat sotilaan luontoa ja etenevät uskonnon, rukoilemisen ja kaikenlaisten pyhien asioiden todellisen arvon pohdinnan tasolle. He satirisoivat myös kymmentä käskyä ja arvelevat sotilaiden pudottaneen siitä pois ainakin kohdan ”Älä varasta”, koska tunnetusti tuohon aikaan armeija ja sotilaat ryöstivät kaikki paikkakunnat, jotka ne sattuivat sotatilassa valtaamaan. Lopulta ”rouva Ratto” eli bordellin emäntä Rouva Ylikypsä tulee paikalle, ja keskustelu siirtyy veneraalisten tautien tasolle, jossa mainitaan muun muassa kuppaan viittaava ”harvennut hiuskruunu”. Rouva Ylikypsä toteaa lakonisesti: ”Yhden vie sota, toisen kuppa, kolmannen hirsipuu ja loput köyhyys: hyvästi asiakkaat! Pompeius ja Ylikypsä kommentoivat Angelon päätöstä lopettaa laitakaupunkien ilotalot ja ovat epäselviä siitä, voivatko he jatkossa ansaita elantoaan parittamisesta kuten siihen asti. Pompeius toteaa keskikaupungin ilotaloista, joita Angelo ei ollut määrännyt suljettavaksi, että ”ne saavat jäädä siemenpuiksi”.
Herttua Vincentio puhuu seuraavassa kohtauksessa Isä Tuomaksen kanssa ja perustelee tälle haluavansa jäädä kaupunkiin seuraamaan tapahtumia undercover-munkkina. Hän on huolestunut laista ja moraalista sekä yleisestä jumalattomasta menosta kaupungissa. Ironisesti hän kertoo liian löysistä ohjista ja puhuu myös vitsasta ja piiskasta.
Toisen näytänön ensimmäisessä kohtauksessa tuodaan esiin mm. yksinkertainen konstaapeli Lonkka, jonka kustannuksella ilotalon viinuri Pompeius Perä vitsailee, ja kerrotaan mm. rouva Ylikypsällä olleen peräti yhdeksän aviomiestä. Kohtauksessa puhutaan mm. pahamaineisista hyväkkäistä, jotka voivat myös olla hyvämaineisia pahakkaita. Kohtauksessa Escalus ja Tuomari haluavat käydä kiinni yhteisön epämoraalisuuteen ja esittävät hyvin kovia lausuntoja mm. Pompeiuksesta, jonka sukunimi tulee esiin tässä kohtauksessa.
Toisen näytöksen toisesssa kohtauksessa kohdataan hauska sparrauskohtaus, kun Lucio, tämä iloluonteinen nuorimies sparraa personal trainerina Isabellaa, kun tämä yrittää neuvotella Angelon kanssa veljensä pään ja hengen pelastamisesta. Isabella toteaa: ”Laupias luoja, kiivas rikkilieskasalamasi iskee kirvestäkin uhmanneeseen ikitammeen ennemmin kuin heikkoon myrttiin. Mutta ihminen – mitä tekee ihminen? Koreilee korskeana hetken vallantunnossaan, uhkuu varmuutta osaamattta edes aavistaa, miten läpinäkyvä ja heikko perimmiltään on, temppuilee korkeampansa edessä kuin kiukustunut apina, niin että enkelitkin ratkeavat itkuun – vaikka ne kuolisivat nauruun, jos vain pystyisivät siihen niin kuin ihminen.”
Kolmannen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa munkiksi naamioitunut herttua valistaa nuorta aatelismiestä Claudiota: ”Sinussa menetän vain tyhjää, johon houkat takertuvat kaikin voimin; olet henkäys vain, jota taivaan voimat viskelevät armoillaan piinaten lakkaamatta tomumajaa, jossa asustat. Kuolemalle olet pelkkä narri: kuvittelet juoksevasi pakoon, mutta joka askeleella kiidät sitä kohti.” ”Onnesta et tiedä mitään, sillä ajat kaikin voimin takaa sitä, mitä vielä olet vailla, ja unohdat sen, mitä sinulla jo on.” ”Et ehdi olla nuori etkä vanha: elät elämääsi päivätorkun verran, jolloin ihmisiät vilahtavat unissasi; ihana nuoruus menee kerjätessä armopalaa vaivaiselta vanhuudelta; ja kun satut rikastumaan vanhana, olet jo kadottanut kauneutesi, intohimot, ruumiinvoimat, joilla rikkauksista voisit nauttia. Mitä virkaa siis on sillä, jota elämäksi kutsumme? Tuhat kuolemaa se kätkee sisäänsä; silti kuolemaa me pelkäämme, vaikka se viimein tekee meistä samanarvoisia.”
Isabella toteaa samassa kohtauksessa: ”Rohkenetko sinä kuolla? Kuolemassa pahinta on odotus, ja yhtä paljon kärsii kengän alle rusentuva kuoriainen kuin jättiläinen kuolinkouristuksissaan.” ”Jalo mies ei suostu pelastamaan henkeään alhaisilla rohdoilla.”
Claudio toteaa siskolleen: ”On kauhistavaa kuolla.”, johon siskonsa toteaa hänelle: ”Ja iljettävää elää häpeässä.” Herttua haastattaa Lucion tehdessä samalla kommenttejaan parittaja ja viinuri Pompeiusta, Lucio toteaa mm. ”Miten jaksaa pikku herkkupalani, sinun emäntäsi? Vieläkö hän on alalla? Pompeius vastaa: ”Asia on niin, herra, että emännän lihatiskiltä loppui tarjottava ja hän päätyi itse höyrypataan hoitelemaan lihojaan”, mihin Lucio vastaa ”Sepä hyvä; niin pitää ollakin, kuinkas muutenkaan. Se on maailman meno, että tuoreinkin huora kuluu kuppaiseksi parittajaämmäksi. Tyrmäänkö olet matkalla?” Samassa kohtauksessa Lucio käyttää värikästä kieltä kuvatessaan Claudion rikosta ”työntänyt suppilonsa pulloon ja täyttänyt” ja ”avannut housunnapin”.
Neljännen näytännön toisessa kohtauksessa parittaja Pompeius auttaa ylivartijaa ja Hornalaa mestaamisessa, joka vastaa kysymykseen kyvykkyydestään lyödä pää poikki, että: ”Jo vain, poikamieheltä, mutta ukkomies on vaimonsa pää, enkä minä kuuna päivänä löisi naisen päätä poikki.” Lisäksi Pompeius laskee leikkiä Hornalan kanssa mestaajien ammattiylpeydestä ja sen olemassaolosta. Pompeius toteaa myös: ”saappaathan tekevät miehen. Eli varkaalle käyvät jokaisen kunnon miehen saappaat.” Pompeius kertoo myös seuraavan vitsin: ”Kyllä minä hänelle (mestaajalle) apumieheksi rupean, sillä pyöveli osoittaa työssään enemmän katumusta kuin parittaja: hän pyytää ahkerammin anteeksi asiakkailtaan.”
Neljännen näytöksen kolmannessa kohtauksessa Pompeius ja Hornala haluavat teloittaa suurrikollinen Barnardinen ja puhuvat varsin keveään mieleen tämän teloituksesta: Barnardine sanoo: ”Mitä miehiä te olette?” Pompeius siihen: ”Hyvät ystävänne, pyöveli ja apumies . Olkaatte niin höveli ja nouskaa, niin saadaan teiltä henki pois.” Lucio toteaa samassa kohtauksessa Herttuasta ja Claudiosta, jonka luulee tulleen teloitetuksi, että: ”Hän olisi yhä elossa, jos se vanha hölmö, hämärien polkujen herttua, olisi jäänyt kotiin.”
Neljännen näytöksen neljännessä kohtauksessa Lucio paljastaa tietämättään oman valapattoutensa aviottoman lapsen tunnustamisessa, joka johtaa hänet näytelmän lopussa avioon kyseisen ilotytön kanssa. Tässäkin toistuu Shakespearen komedioissa käytetty luuloteltujen identiteettien näkökulma ja asetelma.
Viidennen näytöksen ensimmäisessä ja ainoassa kohtauksessa käydään humoristisesti läpi Marianan siviilisäätyä, jossa käy ilmi, ettei tämä ole niin neitsyt, rouva kuin leskikään. Lucio kommentoi tähän Marianaa ”hutsuksi”, koska ei tiedä siviilisäätyään. Samassa yhteydessä Mariana kertoo humoristisesti, että ”Olen maannut mieheni kanssa, mutta mieheni ei tiedä maanneensa minun kanssani”. Samaan Lucio kommentoi ”äijän” olleen humalassa.
Samassa kohtauksessa vielä munkkina toimiva herttua kertoo: ”Työasiani toivat minut tänne Wieniin, missä olen nähnyt turmeluksen kuplivan ja kihisevän siihen malliin, että lopulta se kuohui yli: lakeja on kyllä riittämiin, mutta rikoksille löytyy tukijoita, niin että säännöt riippuvat kuin sakkotaulut parturiliikkeen seinällä: ei vain varoituksena vaan pilkattavana.” Ja ennen kuin munkki paljastaa todelliset kasvonsa Lucio riemastuu: ”Noh, noh, noh, hyvä herra! Hyi hitto teitä1 Mokoma kaljupää, valepukki lurjus, että oikein hupun alle pitää piiloutua! Näyttäkää roistonnaamanne, tai rutto teidät perii. Näyttäkää kapinen koirankuononne, niin pääsette kohta hirteen!”
Lopussa korostuu Shakespearen komedioille tyypillisen sosiaalisen sovituksen ja sosiaalisen harmonian restauraation mukainen loppuratkaisu, kun peräti kolme paria löytää toisensa herttuan aikamoisen despoottisella käskyllä. Lopun naimakaupat olivat tiettyyn aikaan hyvin komedialle soveltuva lopetus.
On kyseenalaista ajatella, miten näytelmän aiheina oleviin asioihin suhtauduttaisiin nykypäivänä ja miten näytelmän komiikka vaikuttaisi nykypäivänä. Ollaanhan jo viimeistään 1960-luvun jälkeen siirrytty pois lakiin rinnastuvasta sovinnaisesta moraalista, vaikka onhan tietysti ihmisten riettaus vieläkin huumorin ja moralisoinnin aihe. Riettailla ihmisillä puuttuu toiminnasta ja käyttäytymisestä jonkinlainen hillinnän repertuaari, joka tekee heidän kuvaamisestaan monesti hyvin koomista ja hauskaa. Ihmisten paheiden ja heikkouksien kuvaaminen käy monesti itseironian, ironian ja satiirin välineeksi. Silloin ollaan siis kiinnostuneita hyveellisyyden ja paheellisuuden välisestä erosta ja voitaisiin varmaan sanoa jonkinlaisen ihanteellisuuden tason ja tarpeiden tason välisestä kahtiajaosta. Näytelmän moraalinen kaaos on omiaan antamaan virikkeitä siitä, miten nykypäivänä tietyt asiat, joissa Shakespearen näytelmissä rangaistaan kuolemalla, ovat monesti korruption ja kaksinaamaisuuden takia sormien läpi katsottavia asioita, kuten Juha Hurmeen mainiossa esipuheessa tuodaan moneen kertaan esiin. Seksuaalisuus on tietysti aina ollut yksi koomisen huvin aiheista, ja sitä se on myös tässä kyseisessä näytelmässä.
Näytelmän koomiset keinot sisältävät paljon tyypittelyä, eli hahmojen yksinkertaistamista tiettyihin luonnetta kuvaaviin piirteisiin. Sanaleikkejä, nopeita sananvaihtoja ja monimielisyyksiä. Siinä on paljon hyvinkin mustaa huumoria, jossa esimerkiksi elämän arvoa kohtaan suuntaudutaan hyvinkin nihilistisellä tavalla. Näytelmä on osittain täynnä satiiria, johon liittyy myös väliajoin eri hahmojen kertomat moraaliset alentamis- ja ylentämissaarnat. Herttuan piilottautuminen munkiksi ja Isabellan ja Mariannan vaihdokkuus luovat väärinkäsitystä ja tilannekomiikkaa. Ennen kaikkea huumoria luodaan etenkin kärjistämisen ja liioittelun kautta, mikä on omiaan luomaan koomisesti käsitettäviä tilanteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti