Palkintosika

Korkea-aateliin kuuluva ylimys oli aina pitänyt sioista. Hän oli mieltynyt niiden puhtauteen ja tapaan nauttia elämästä. Hän ei ollut koskaan halunnut osallistua niiden teurastamiseen, sillä se oli hänelle ollut aina kuin hyvän ystävän teurastamista. Hänellä oli etenkin yksi suosikki sikojensa joukossa. Tuo sika oli karju ja nimensä Charlie, joka oli nimi, mitä miehestä itsestään käytettiin silloin, kun hän asui nuoruudessaan aikaisemmin Englannissa. Charlie oli voittanut palkintoja ja rusetteja lukuisissa maatalousnäyttelyissä ja -kilpailuissa. Miehen suosikkikuva oli se, jossa Charliella oli ensimmäisen palkinnon rusetti kaulassaan vuoden 1926 maatalousnäyttelyssä Hollolassa ja jossa mies seisoi leuka ylpeydentunnosta vavahdellen sen vieressä. Mies ei ollut itse saavuttanut elämässään paljon, joten hän koki että Charlien saavutukset olivat samalla hänen omiaan, ja samalla hän saattoi ihailla tämän suosikkieläinlajinsa parhainta jäsentä kunnioituksen katseen alla. Charlie oli lihava ja iso, suosittu naispuolisten sikojen joukossa, mistä mies olin etenkin todella ylpeä. Charliella oli jo kymmenittäin jälkeläisiä, missä suhteessa mies poikkesi hänestä. Mies ei pystynyt lisääntymään, hän oli tuhkamuna, eli siemenet eivät olleet hyviä. Mies oli ollut tyytyväinen siihen, kun hän oli löytänyt kirjallisuudesta esimerkin omalle mieltymykselleen. PG Wodehouse oli kirjoittanut jo aiemmin Lordi Emsworthista, jonka tärkein asia elämässä oli hänen palkintosikansa. Näin mies katsoi noudattavansa vanhaa englantilaista ylimystöperinnettä, eli omien sikojen arvostamista. Mies oli ollut aiemmassa elämässään upseeri, majuri Venäjän armeijassa, mistä toimesta hän oli noin neljäkymmentäviisivuotiaana luopunut. Mies oli ollut suvun suosikkeja, tuleva kenraali, mihin hän ei kuitenkaan ollut yltänyt. Nyt hän koki että vanha aatelin periaate, jonka mukaan kartanonherran tulee olla ylpeä omista kotieläimistään oli nostanut hänessä entistä enemmän päätään. Ja iso hänen kartanonsa olikin, se sijaitsi Luhangassa ja siinä oli yhteensä kuusitoista huonetta. Isoisänsä oli ostanut kartanon 1700-luvulla skotlantilaisperäiseltä aatelissuvulta, jonka viimeisen kartanonomistajan alustalaiset olivat murhanneet. Myöskään hänen sukunsa ei ollut suosittu alustalaisten ja torppareiden keskuudessa näiden tapojen vuoksi. He ajoivat auttamatta niskoittelevat torpparit ulos torpistaan ja korostivat aina sitä, että rahvaan oli seisottava kirkossa silloin, kun herrasväki siirtyi kirkossa vanhalle perinnepaikalleen, eturiviin, lähimmäs kirkon kuoria. Mies kävi monesti läävässä ihailemassa Charlieta ja hänen sukulaisiaan. Mies oli ehkä alkanut arvostamaan tätä sikaa ja hänen sukulaisiaan enemmän kuin omia sukulaisiaan, leuattomia, sukurutsaisia ja entistä enemmän sekopäisempiä hedelmäkakkuja. Charlie oli rehevä ja iloinen omasta lihavuudestaan. Mies katsoi että se oli onnistunut kantamaan itsensä paljon paremmin tässä elämässä kuin hän itse tai hänen omat sukulaisensa. Kuitenkin hän oli alkanut miettimään sitä, tulisiko hänen todella vaivata Charlieta pitkillä automatkoilla ympäri maata, ansaitsisiko sekin lopulta oman eläkkeensä ja eläkepäivänsä? Mies katsoi kun Charlie mussutteli evästään suuret hampaat ja suu heiluen, se murahteli ja kärsäytteli kovaäänisesti samalla, kun isäntänsä ihaili sitä aidan takaa. Mies ei kuitenkaan pystynyt tekemään päätöstä. Hän oli mieltynyt Charlieen, omaan palkintosikaansa niin paljon, että hän katsoi sen pystyvän tekemään päätöksensä itse. Charlie oli tyytyväinen ja isäntänsä päätti istahtaa läävän penkille katselemaan sitä. Näin ollen hän jatkoi vanhaa aristokraattista etenkin Englannin aatelin piiriin liittyvää perinnettä, jossa omalle suosikille, omalle suosikkipalkintosialle annettiin paljon suurempi ja korkeampi arvo kuin omalle suvulle, vaimolle tai äidille. Hän oli tyytynyt ja huojentunut siitä. Charlie oli paljon mutkattomampi ja mukavampi kuin hänen äitinsä tai vaimonsa,