Nietzschen varhaisten esseiden suomennoksia: Kirje ystävälleni jota olen pyytänyt lukemaan lempirunojani (lokakuu 1861)

Kallis ystävä

Muutamat kohdat viimeisimmässä kirjeessäsi, jossa käsittelet Hölderliniä, on yllättänyt minut suuresti ja luulen kehittyneeni siitä siten, että voin näitä lempirunojani ylistää ja astua eteenpäin kehittyneitä askelia rauhallisesti. Minä haluan tuoda vielä esiin silmieni alle kovat ja epärehelliset sanasi, ehkä siksi että edustat hyvin pian erilaista mielipidettä. Miten Hölderlin voi olla sinun lempirunoilijasi on minulle täysin käsittämätöntä. Minulle vähintäänkin on tällä matelevalla ja puolihullulla äänellä mahtailevalla miehellä ja hänen repeilevällä rikotulla sävyllä huono tuntuma ja se on tehnyt vain yhden ja saman kammottavan poisviskatun vaikutuksen. Epäselvä lausunta ilotaloajatuksilla, raskaat muserrusiskut Saksaa vastaan. Pakanajoukkojen jumalallistaminen, naturalismin, panteismin ja polyteismin hyväksi jotka samalla kulkevat toistensa läpi - tämä kaikki on hänen runoissaan yhtenevänä, mutta etenkin hyvin asian kiekaiseva kreikkalainen mitta.
Arvokkaassa kreikkalaisessa mitassa! Jumalani! Onko se koko ylistyksesi? Nämä säkeet (joiden ympärillä vain yksi mitta ja muoto on oikea) paisuen puhtaimmasta pehmeästä tunteesta, nämä säkeet niiden luonnollisuudessaan ja alkuperäisyydessään, jolla ne pimentävät taiteen ja Platonin muotopakkomielteen. Säe pian nostattavassa oodiperäisyydessään eteenpäin nostattaa vaikka pian suloisimmassa äänessään, joka epätoivoon itsensä menettää. Näitä säkeitä et voi millään muulla sanalla ylistää kuin pinnallisella jokapäiväisellä "menestyksellä". Ja se ei todellisuudessa ole mikään suurin epäoikeudenmukaisuus. Epäselvä ilmaisu ja ilotalosta peräisin olevat ajatukset. Nämä naurettavat sanat näyttävät minulle siltä, että sinä ensiksi olet mauttomasta tuomiosta Hölderliniä kohtaan rajoitettu paikallesi ja toiseksi ennen kaikkea, että se ei ole sinulle kuin epäselvä mielikuva ja sen lisäksi ettet ole lukenut niin hänen runojaan kuin myöskään hänen muita tunnetuimpia töitään. Yleisesti vaikutat olevasi siinä uskossa, että hän olisi kirjoittanut pelkästään runoja. Silloin et tiedä esimerkiksi Empedoklesta, tätä niin merkityksellistä dramaattista fragmenttia, jossa ahdistavin äänin esitellään epäonnisen runoilijan tulevaisuus ja vuosia kestäneen hulluuden hauta, tämän läpi ei käy selväksi miten tarkoitit epäselvässä puheenvuorossa, etenkin puhtaimmassa sofokleslaisessa kielessä ja syvällisten ajatusten loppumattomassa täyteläisyydessä. Et tunne myöskään Hyperionia, joka kuuluvassa proosansa kehityksessä, arvokkuudessaan ja kauneudessaan josta alkavat kuvat, jotka antavat minulle samankaltaisen vaikutelman, kuin aallokko iskisi mereltä päin kohti rantaa. Itse asiassa tällainen proosa on musiikkia pehmeällä tavalla rauhoittava ääni jonka tuskalliset dissonanssit murtavat, lopulta räiskyvänä voimakkaan epätavallisena hautalauluna.

Vaikka sanottu käsittelee etenkin vain ulkoista muotoa, antaa se minulle vain pelkästään muutamia sanoja ajatuksentäyteisen Hölderlinin liitteestä, se joka sinulle näyttää pelkästään sekaiselta ja epäselvältä, jolla sinä näytät sitä käsittelevän. Kun sinun torjuntasi myös todella muutamia runoja hänen hulluutensa ajalta löytää ja kun itse aiemmassa alemmassa asemassa syvällisyys kohtaa hullun rikkinäisen yön siten ovat ne molemmat useampien usealukuisten samuuksiensa kanssa puhtaat, kalliita runotaiteemme helmiä. Rankaisen sinua vain pelkästään runoista kuten "Paluusta kotimaahan", "Kahleditusta virrasta", "Auringonlaskusta", "Sokeasta laulajasta", ja johdata itsesi Iltafantasian viimeiseen strofiin, missä syvin melankolia ja kaipaus  puhuvat rauhasta.

Iltataivaalla kukkii kevät
Lukemattomasti kukkivat ruusut, ja rauhallisesti näyttää siltä
Kultainen maailma, poimikaat minut sieltä
Purppuraiset pilvet ja halu mennä ylös
Valossa ja ilmassa hämärtyvät minulle rakkaus ja laulu
Kuitenkin miten huono ja naurettava pyyntö, lentää
Taika. Pimeä tulee ja yksin ja rauhallisesti
Taivaan alla, kuten aina, olen minä
Tule sinä nyt, huomaamaton rauhattomuus. Liian paljon vaadittu
Sydän, kuitenkin ikuisesti nuorekas, hohtava sinä, kyllä
Sinä rauhaton, unelias
Rauhallinen ja iloinen on silloin minun kaverini
Muissa runoissa kuten etenkin jostain ajattelevasta ja harhailusta, ne nostavat runoilijan meillä korkeimpaan idealiteettiin, ja me tunnemme heidän kanssaan, että tämä on heidän kotoinen elementtinsä. Kuitenkin on vielä suuri määrä hänen runojaan, jotka ovat merkityksellisiä, joissa hän sanoo saksalaisille katkeria totuuksia, jotka nykypäivänä ovat lähes täysin hyväksyttyjä. Myös Hyperionissa heittelee hän teräviä ja kirkeriä sanoja kohti saksalaista barbaarisuutta. Kuitenkin on tämä vastenmielisyys todellisuuden edessä liitettävissä suurimpaan isänmaanrakkauteen, joka oli Hölderlinille korkeassa asteessa ominaista. Mutta hän vihasi saksalaisissa tavallisia yhden asian miehiä ja filistealaisia.

Keskeneräisessä murhenäytelmässä Empedokles runoilija paljastaa meille oman luonteensa. Empedoklesin kuolema on kuolema jumalylpeydestä, ihmisten tuomiosta, maailman itsetyytyväisyydestä ja panteismista. Koko työ oli aina sitä luettaessa ravistellut minua kovin; tässä Empedokleksessa asuu jumalallinen korkeus. Hyperionissa sitä vastoin jos hän samoin korokkeelle nostavasta loistosta ympäröidyltä vaikuttaa, on kaikki kohtaamatonta ja epätyydyttävää; kuvat jotka runoilija loihtii ovat "ilmakuvia, jotka synnyttävät äänessään koti-ikävän, kalahtelun meidän ympärillämme, meille tuovan nautinnon kautta täyttymättömän kaipuun herättää. Missään muualla ei ilmaista niin selkeästi kaipuuta Kreikkaa kohtaan niin puhtailla äänenpainoilla. Missään ei myöskään näe selkeästi yhteyttä hänen todellisiin alkuperäisiin ystäviinsä Schilleriin ja Hegeliin.
Vain vähän olen tähän mennessä pystynyt koskettamaan, mutta minun pitää antaa se sinulle rakas ystävä. Kokoan näistä osista kuvan traagisesta runoilijasta. Minä väitän että hänen monimutkaisten uskonnollisten näkemyksiensä takia, yrität päästä ilman tuomiota siitä, ja tässä arviossa voit luottaa minun vähäiseen tuntemukseeni filosofiasta. Kuitenkin jokainen asian valaisutapa on otettava huomioon ja alistettava tarkemmalle tutkimukselle. Ehkä pyyhkäiset pois ongelman, joka liittyy siihen, että asiaan tulisi mennä syvällisemmin Ja ilmoituksen samalla vaatimattomalla valolla perehtyä ehkä myös hänen mielensä sairauteen ja sen syihin, joilla kuitenkaan tuskin on kovinkaan selkeitä juuria.

Sinä varmasti annat minulle sen anteeksi, jos joskus innokkuuteni takia olen käyttänyt sinusta kovia sanoja. Toivon vain ja sitä voidaan käsitellä kirjeeni pääasiallisena päämääränä - että sinä sen kautta saisit sen tietopotentiaalin ja kehittäisit tuomiota antamattoman arvostustavan kaikkia runoilijoita kohtaan, joista suurinta osaa sinun maasi tuskin tuntee.

Nietzschen nuoruuden runojen suomennoksia

Kotimaan ikävä 1859
Vaimeat iltakellot
kaikuvat yli pellon
Se merkitsee minulle oikein
että kuitenkin tästä maailmasta
kotimaa ja kotimaan toivo
luultavasti kukaan ei ole löytänyt
juuri paininut maan kanssa
me palaamme takaisin sinne
Jos niin kaikuu kello
menee minuun läpi sielun
totuus on että me kaikki kellumme
kohti ikuista kotimaata
Onnekkaasti kuten kaiken aikaa
maa itseään pyörryttää
ja kotomaan lauluja laulaa
siitä täyttymyksestä

Kaukaisuudessa 1859
Kaukaisuudessa, kaukaisuudessa
loistaa elämäni tähti
ja haikealla katseella
katson minä menneeseen onneen
niin halukkaasti, niin halukkaasti
nautinnosta tutisten monesti edestakaisin
kuinka korkeuksissa matkaaja seisoo
ja katsoo yli etäisyyksien
ja kulkee puhkeavilla niityillä
missä taivaallinen suloisuus seisoo
tuuli riehuu ja hiljaa kuuntelee
salaisessa pelossaan
myös levittävät onnellisia aikoja
itseään minusta ulos saattaa
henkeni ulos esteistä
tasaiset, olemattomat ajatukset
kohti jokaista ikuista onnea
- Charonin vene keikkuu
kultaisilla lyyran kielillä
huudan yhä, uponneille
Ja kun lähestyn niitä ja ohitan ne
heijastavat minua niiden taikavalolla
haluaako se napata - siitä kalpeasta
ja minun täytyy antaa sen upota
toivostani ei ole mihinkään

Ruusunnuppu
Metsässä, missä puiden latvat keikkuvat
haluamme kuunnella
siellä lepää vaalea kuninkaanlapsi
innoittuneena vaimeasta kevättuulesta
nuput putoilevat kultaisista hiuksista
Nuku, oi nuku keveästi ja rauhallisesti
Mainiossa metsänlinnassa
Oi ruusunnuppu, ruusunnuppu!
Metsässä, missä tammet heiluvat
haluamme kuunnella
siellä lähestymme herkintä kuninkaanpoikaa
Se säväyttää purppuralla, se säteilee kuin kruunu
Rakastavasti kaikuu se, kultaisten jousien ääntä
Nuku, oi nuku keveästi ja rauhallisesti
Sinä kaikkein kaunein kuninkaanlapsi
Oi ruusunnuppu, ruusunnuppu!
Metsässä missä tammet heiluvat
haluamme kuunnella
linnut laulavat monia suloisia lauluja
Puiden latvat humisevat kuin kellonlyönnit
Hiljaa kaikuu  kevättuuli
Nuku, oi nuku keveästi ja rauhallisesti
Sinä kaikkein kaunein kuninkaanlapsi
Ruusunnuppu, oi ruusunnuppu!

Vanha äitirakas 1860
Auringon loistossa, keskipäivän rauhassa
makaa hiljaisena sairaala
siellä istuu vanha äitirakas
ikkunassa kalpeana ja olemattomana
Sinun silmäsi ovat kypsyneet, sinun hiuksesi lumenvalkoiset
sinun asusi puhdas ja yksinkertainen
sinä iloitset itsestäsi täysin ja naurat paikoillasi
lämpimässä auringonloisteessa
Ikkunassa kukkii ruusukimppu
paljon tapahtumia sen ympärillä
kuitenkin se ei häiritse hiljaista vanhusta
tajauttanut humina?
sinä näet kaikkialla auringon iloa
Niin nautinnolla vaiteliaana eteenpäin
Vielä kauniimpi tulee taivaassa olemaan
SInä tärkeä aitirakas

Hävinnyt
Ylhäinen henki on liian pieni tässä maailmassa
Innostuksen siivillä liitää se eteenpäin
korkealla elämän olemattomuuden yläpuolella
Ja hipoo itseään autuailla hyvillä korkeuksilla
Missä tähdet sen vieressä aurinkoa kiertävät
Ja näkee maailmassa loputtoman
Se joka näkee kaikesta läpi, hallisee
Kuitenkin on se tunne, että kyltymätön
villiä sydämen halua hallitsee
Sille elämä on täyteliäs ja varakas
rakkauden ja täyttymyksen hallitsee
se on kotimaan rakkauden korkea tunne
Oi onnellinen, kuka tässä elämän  syöksyssä
Majani tietää missä levätä voi
Missä kultaiset muistot häntä ympäröivät
Ja häntä toukokuun täyttymys keveästi ympäröi
siellä hallitsee rauha, hallitsee täyttymyksellinen onn
Ja jokainen sielu tuntee Jumalan pyhän läheisyyden
Siellä kulkee toivontäyteinen lapsen uni
Vielä kerran nousee sydän takaa eteen ja ylös
Elämän kukkaantulokuukausi nuorentaa itseään vielä kerran
Satakielen laulu ja kukkain tuoksu
Kolibrin tanssi ja värikäs toivo.
Ja tämä maa jossa olet syntynyt
Missä sinä elämän eliksiirin täytenä kohtaat
Olet silloin hävinnyt.

Kirje ystävälle 1860
Sano minulle, rakas ystävä, miksi et ole kirjoittanut pitkään aikaan
Aina olen odottanut, päiviä ja tunteja laskien
Silloin miellyttävä helpotus on kirjeen saaminen ystävältä
Niin kuin pulppuava lähde janoista kulkijaa virkistää
Paljon on myös minulle merkinnyt mielipiteesi
Olen myös ensimmäisen samannäköisen polun vallittanut
ole siis iloinen kuten runo josta voimme nauttia yhdessä
Ja ystävien keskellä vaikein tuli meille helpoksi
Totisesti tiedän vallan hyvin: kouluvuodet ovat vaikeimpia vuosia
kenenkään ei tule yhtä työpanosta ujoksua
Monesti myös haluaisin erottaa sielun sortavista kahleistaan
pamppailevasti, yksinäisyydessä pakenee tunteva sydän
Myös tämä hyvän tekemisen paine helpottaa uskollista ystävyyttä
Joka on aina täynnä helpotusta, lähenee meitä
Alla ystävien ei ole ketään joka ottaisi v alan
Kaikki jakavat itsensä keskustelussa
On myös yhdestä kaukana, rakkaus joka vaeltaa läpi ilman
Ja kirjeen muodossa lähentää toista yksinäiseen ystävään
Kalliini! Pian tulee päivä milloin me myös uudelleen loistamme
Ja kodikas keskustelumme, pieni ja puutteellinen ilahduttaa meitä
Mutta vain lyhyt on rauha, silloin pian taas jaan itseni uudelle
Ei enää takaisin Pfortaan missä vain kuri hallitsee
Ei kuusista mäkeä, pelottavaa, ei kotimaahan!
Hyvin viimeistä kertaa tervehdin kalleinta paikkaa
Kuitenkin - etäisyys ei majaile sielun ikuisessa yhteydessä
Er maner ad finem longa tenaxque fides!

Paluu takaisin
Kolibrit iloitsevat ja laulavat
SIelu kieppuu iloisesti ympärillään
kotitaloon, kotitaloon
tuon sinulle värikkään päivän
Ensin suuntaan maailmasta sitä kohti
Ensin sydämeni oli täynnä pelkoa ja painajaisia
Ennen sitä, mikä minun edessäni makasi
Se toi minulle valoisan päivän
Vanhat laulut raikuvat ympärillämme
vanhat nautinnot olivat kadonneet
Oi satakieli laula ja sanot nyt
että laulat kaikkia maailmoja päin
kivun sivussa, kalahtelen vierellä
kalliissa isäntalossa

Muodonmuutoksia

Mies souteli keskellä järveä, verkkaisesti ja varovaisesti airojaan hitaasti liikuttaen. Hän ajatteli tilannetta vertauskuvallisesti siihen, kun hän on joutunut olemaan tekemisissä tavallisten keskiälyisten tallukoiden kanssa. AIna samanlainen ylittämätön ei-kenenkään maa oli erottanut hänet toisista ihmisistä. Hän ei osannut uida mutta sitäkin enemmän osoitella heikompilahjaisten puutteita. Toisaalta nytkin hän joutui uudelleen todistamaan tuota tyhmyyttä, koska rannalle jäänyt vaimo oli pyytänyt häntä kalastamaan ahvenia lounasta varten. Kello oli vasta vähän yli kahdeksan ja aurinko pilkisteli varovaisesti pilvien takaa. En minä varmaan voikaan tehdä muuta kuin yrittää, hän sanoi, ja aloitti laittamalla koukkuun madon ja viskaamalla sen järveen. Parin tunnin kuluttua hän oli saanut kolme isoa ja seitsemän pientä ahventa. Sen hän katsoi riittävän tarkoitukseensa ja alkoi soudella takaisin kohti mökkirantaa. Keskipäivän aurinko paistoi täydeltä terältä ja mies pyyhki vähän väliä hikeä otsaltaan ja takaraivoltaan. Saavuttuaan mökkirantaan hän huomasi rantaa kohti tulevan jotain. Kun se tuli lähemmäksi hän alkoi hämmästellä sitä, mitä oli tapahtunut, rantaan tuli noin 160 senttiä pitkä ahven, jolla oli miehen vaimon ääni. "Mitä sinulle on tapahtunut? Oletko nyt jonkinlaisessa naamiaisasussa, kun näytät tuolta. Tulee ihan kafkalaiset demonut mieleen". "EN minä tiedä, miten muistuttaisin mitään muutakaan kuin aikaisemmin". Samalla aikaa vaimo joutui hyppelemään koko ajan pyrstöllään jotta olisi pysynyt pystyssä, mutta välillä hän laskeutui maahan kyljelleen, samalla kun mies tuijotti häntä kuin hermafrodiittia. "Mennään sisään, ehkä lääkärikirja voi auttaa siinä kun yritetään saada selvyys siitä, mikä sinua vaivaa". "Ai mulle tuli niin kiihottunut olo, kun sä tulit sieltä järveltä kalojesi kanssa", vaimo sanoi ja laski samalla lattialle noin kolmekymmentä senttiä korkean kasan mätiä. "Mitä minun sitten tulisi sinun kanssasi tehdä, en kai minä nyt voi wänkätä tuohon kasan päälle koska en ole kala"." Kuka on väittänyt että minäkään olisin kala, tämä on vain mukava loma". Mies pyöritteli silmiään, haki siivouskomerosta luudan. Käytyään ulkona heittämässä munat roskikseen, hän palasia nopeasti takaisin sisään, koska hän tunsi mielessään ajatuksen, joka saattaisi estää vaimon suunnitelmat. "Pitäisikö niitä kaloja sittenkään paistaa, jos olet tuossa tilassa", mies kysyi "Miksi ei, minä haen jauhoja ja öljyä". Mies istui pöydän ääreen ja avasi kirjan, hindulaisuuden pyhän oppaan Rig-vedan. Hän oli nimittäin opiskellut aikoinaan myös sanskritin alkeita.  Kirjaa lueskellessaan mies tuli ajatelleeksi intialaisia ihmisiä, jotka katsoivat ihmisen mukanaan kantavan syntitaakan muuttuvan siihen muotoon minkä hän saa seuraavassa elämässä. "Miten minäkään voisin olla ajattelematta tuota, olenhan minä metsästänyt ja kalastanut koko tähänastisen ikäni". Samalla hän katsoi sivusilmällä lehdestä juttua joka kertoi maineikkaasta kirjailijasta, joka oli hukkunut 1950-luvulla. Jutussa kerrottiin myös siitä, että ennen kuolemaansa, kirjailija oli tuikannut navettansa tuleen ja koko karja oli menetetty.  Vaimo tuli takaisin keittiöön hypellen, ilmeisesti tavaran laskeminen oli helpottanut ja keventänyt hänen mielialaansa. Samalla kun vaimo laittoi kalat pannulle ja lämpötila alkoi nousta hän koki suurta kipua ympäri vartaloaan ja kiljaisi äänekkäästi. "Mistä tää johtuu?" "Ei syödä noita kaloja, muuten me molemmat olemme eväkkäitä koko elämämme". "Ei niin, minun on kai annettava ne Miisulle", vaimo sanoi ja vei ahvenet kissan ruokakuppiin. Samalla kun kissa alkoi syödä puoliksi paistettuja kaloja, ahvenen asu hävisi vähitellen vaimon päältä. "No nyt se on ohi, hyvä"! vaimo hihkaisi. Samalla kun kissa söi hyvällä ruokahalulla kaloja, mies ja nainen katsoivat sitä, sillä sen karvoitus alkoi hävitä ja se kasvoi kokoa ja lopulta se oli kupin edessä polvillaan, sillä ei siis ollut enää kuin kahdet jalat. Loppujen lopuksi heidän edessään seisoi maalaiselta näyttävä mies, joka katsoi ristiin, molemmat silmät katsoivat eri suuntiin. Vaimo kiljaisi, "mitä miehiä sitä ollaan ja miten te olette päässeet tänne". "Minä haluaisin tehdä jotain töitä, jos teillä niitä olisi, pieni palkka ei haittaa". "En minä oikein tiedä, emme ole tähän mennessä palkanneet koskaan ulkopuolista työvoimaa, mutta kun tuon ukon selkä on niin huonossa kunnossa niin, mmh, mmh". Lopulta vaimo sanoi yllätysvieraalle: "No onhan tuo metsäniitty tuossa vieressä täysin kääntämättä perunoita varten. Sen te voisitte hyvinkin tehdä. Maksan 50 mummonmarkkaa".Mies vaikutti säteilevän loistokkaasti ja levitoituvan muutaman sentin ylöspäin heti kun vaimo oli kertonut hänelle urakkansa hinnasta.  "Kiitoksia rouva, onhan sekin enemmän kuin mitä olen aikaisemmin saanut". "Hyvä voitte minun puolestani käydä toimeen välittömästi" vaimo ohjeisti.Vaimon kerrottua miehelle kaiken tarpeellisen, hän otti työkalut mukaansa ja alkoi mennä metsää kohden. Kun hän oli kääntänyt pellon, tuli takaisin menomatkalla vastaan nuori tyttö, jolla oli kädessään kirja. Tyttö vaikutti 16-18-vuotiaalta ja hänellä oli oljenväriset hiukset ja yllään kesätyylinen punertavaraitainen mekko. Kun nämä kaksi tulivat puhe-etäisyyden päähän, tytto huudahti miehelle.  "Hei oletko sinä Luhikaisten uusi renki?" "Olenhan minä ja kenen tyttöjä sinä olet?" "Minä olen rovasti Saloniuksen tytär, tulen aina tänne koska isäni on niin vanhanaikainen, ettei hän anna minun lukea edes vanhan testamentin verisimpiä osia. Hän ei kuitenkaan tiedä sitä, että olen täällä käynyt läpi kaikki Milleristä Markiisi de Sadeen. Nyt minulla on menossa suomalainen kausi ja luen nyt vain suomalaisia kirjoja. Etenkin Kaarlo Uskela on tehnyt syvän vaikutuksen: mahtava Suomen kirjallisuudessa harvinainen satiirikko ja ironikko". Samalla tyttö otti oikealla kädellään vasemmasta kainalosta keltakantisen ahavoituneen ja kuluneen kirjan, joka vaikutti noin 300-sivuiselta. " No mitä sinä luet"? "Pertti Adlerhuvudin kirjaa, jossa hän esseiden muodossa kritisoi kaikkia vapautta vieviä instituutioita, asenteita ja ajatusmalleja". Mies ei ensin tajunnut mitään tuon kaltaisista asioista ja ihmetteli sitä, miten tuo tyttö halusi avautua niin suuresti, kuin mitä oli. Tyttö avasi kirjan takakannen puolelta ja näytti miehelle kuvaa. SIllä hetkellä sekä tyttö ja mies ymmärsivät mikä yhteys heillä oli. Kuvassa mies näytti samalta kuin tälläkin hetkellä, ainoana poikkeuksena vain se, ettei hänellä nyt maalaistöissä ollut minkäänlaista pukua tai solmiota kaulassaan. "Hei, mutta oletteko te sittenkin..., tyttö aloitti, ja samalla mies alkoi painua kasaan ja häneen ilmestyivät kaksi lisäjalkaa ja musta turkkikin alkoi vähitellen kasvaa. Lopulta kissan naukuessa tytölle, tyttö otti sen hellästi syliinsä, silitteli sitä niin, että kissa alkoi kehrätä voimakkaalla intensiteetillä  ja sanoi, "pian saat silakkaa ja kermaa herra Adlerhuvud" ja lähti kävelemään kohti pappilaa.

Politiikan ja uskonnon sekoittamisesta

Politiikan ja uskonnon välistä suhdetta on tärkeää käsitellä myös nykypäivänä, koska etenkin perussuomalaisten kansanedustajat ovat tuomassa Suomeen sellaista kulttuuria, jossa uskonnollinen ja poliittinen taso ovat yhtymässä mahdollisesti tulevaisuudessa suurinkin seurauksin.

Politiikka tarkoittaa yhteisten asioiden hoitoa maallisella tasolla. Se tarkoittaa etenkin sitä, ettei kukaan yhteiskunnallisten asioiden hoitoon osallistuvista ihmisistä ei ole toisia korkeammalla tasolla. Ei myöskään ole minkäänlaisia korkeammalta tasolta tulevia arvoja. Se että arvoista voidaan päättää tarkoittaa etenkin sitä, että ne löydetään uudestaan intuitiivisesti arvotunteita kokemalla. Se muoto minkä arvotunteet saavat määräytyy siitä mikä on ihmisen geeniperimä ja myös siitä, miten nuo geenit sopivat siihen ympäristöön/ympäristöihin, joissa ihminen viettää elämänsä. Ihmisillä on varmaan taipumusta korostaa ajattelussaan tietynlaisia arvoja, jotka voivat poiketa, mutta monesti ne määräytyvät suuresti kulttuurin mukaan. Arvotunteet liittyvät tunnustushierarkiaan, joiden tasot tietyllä tavalla institutionaalisesti "solmivat" niitä. Tässä arvotunteiden kokemisessa on pyrittävä etenkin siihen, että ne tuottavat kaikki tärkeät syväsymbolit, joihin kaikki kriittinen ajattelu yhteiskunnassa perustuu. Arvojen kokemisessa on pyrittävä etenkin siihen että arvoista ei saa tulla tukiarvoja ja tuki-instituutioita, koska moniarvoisen yhteiskunnan on perustuttava etenkin siihen, että arvoihin suhtaudutaan liberaalisesti ja toisten arvoja ei murskata tuki-instituutioilla ja -arvoilla. Arvojen tulee olla pyyteettömiä ja itseriippuvaisia. Silloin ei voida väittää mitään sellaista, että jokin arvo tai arvojen ryhmä olisi jollakin tavalla toisia parempi tai ylempi ja tiukan suojelun alla oleva. On selvää että jotkut etenkin perussuomalaisten ja kristillisten kansanedustajat pohjaavat vielä tänäkin päivänä arvonsa raamattuun ja herraan pilvien päällä. He katsovat että uskonnon ja metafysiikan taso tunnustushierarkiassa on suuvereeni ja kyseenalaistamaton, jolloin muut arvotasot käyvät vain auttajiksi ja sen suvereenin tason vahvistajiksi.

Uskonnolla tarkoitamme etenkin hengellisellä tasolla tapahtuneiden asioiden institutionaalisia yhteenkeräytymiä. Tietyssä uskonnossa suositaan aina vain jonkinlaisia kertomuksia, riittejä ja symboleita. Uskontoa voitaisiin myös ehkä nimittää jonkinlaiseksi eettisen koodien yhteenkeräytymäksi. Monet raamattuun (vaikkeivat olisi edes sitä lukeneet) poliittisen ideologiansa perustavat populistiset ihmiset kuvittelevat, että heillä on hallussaan universaalisesti pätevät arvot. Kuitenkin voidaan sanoa, etteivät hengelliset arvot ajattomuudessaan ole samanlaisia kuin mitä ovat maallistuneessa politiikassa käytettävät maalliset arvot.

Jos politiikkaan tuodaan uskonto, tarkoittaa se lähes aina sitä, että silloin katsotaan vain yhden suunnan olevan oikeassa. Silloin ei hyväksytä toisten mielipiteitä ja vetäydytään tietynlaisiin poteroasemiin, joista heitellään poliittiselle areenalle aivopieruja, joissa ei oteta huomioon mitään muuta kuin se, että asia on sillä tavalla, koska se lukee Raamatussa. Uskonnollinen politiikka on täysin liberaalin demokratian vastainen. Eräs perussuomalaisten kansanedustaja kertoi äskettäin haastattelussa sitä, miten SMP:n kokouksissa 70-luvulla oli "herätyskokouksen tunnelma" ja sitä tämä edustaja jaksoi vääristyneesti ylistää. Uskonnollista politiikkaa ylläpitäneitä tai ylläpitäviä maita ovat esimerkiksi Saksa 1930-luvulla, Neuvostoliitto (dogmasta tuli uskonto) koko historiansa ajan ja ehkä myös Yhdysvallat ja Venäjä tänä päivänä.

Carl Schmitt kirjoitti kirjan Poliittinen teologia, jossa hän väittää, että nykyiset politiikassa käytettävät termit ovat olleet aiemmin uskonnollisia termejä. Kuitenkin uskonnolliset kansanedustajat puhuvat vieläkin maallikkosaarnaajien tavalla, jossa politiikan teossa heitellään ilmaan uskonnollisia symboleita ja haikaillaan sellaisten instituutioiden perään, jotka aika on voittanut jo ajat sitten.
Maallisuus tarkoittaa etenkin hengellisen tason poissaoloa. Ihmiset joiden esikuva on "Taivaan Herra", ovat yleensä ihmisiä, jotka tuon merkillisen erityisyhteytensä ansiosta katsovat voivansa asettautua vahvasti toisia ihmisiä korkeammalle tasolle. Siitä tulee ilmi etenkin se, että uskonto politiikassa poikkeuksetta lisää suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja. Uskonnossa siis korostetaan etenkin traditioita, vaikka samalla on sanottava että tuon tradition hyväksyminen ei suorassa suhteessa tarkoita sitä, että nämä ihmiset hyväksyisivät uskonnollisen ja polittisen tason tai hengellisen ja maallisen tason todellisen toisiinsa liittymättömyyden. On siis selkeää että uskonnollisista ja oikeudellisista normeista poikkeaminen ei ole sama asia.

Monesti uskonnollisten ryhmien kuvaava määre on helposti laudator temporis acti - menneen ajan ylistäjä. Mielestäni yleistävä ja normatiivinen hengellinen taso ei kuulu maalliseen mielipiteiden tasoon.
Politiikka tarkoittaa siis sitä että siinä toimii ryhmittymiä joiden tarkoitus on parantaa yhteiskuntaa ja kehittää sitä uudelleen. Tässä järjestelmässä käsitteiden tulisi aina saada merkityksensä uudelleen symboleita tulkitsemalla.

Kulttuurin ja yhteiskunnan seksualisoitumisesta

Nykyaikainen kulttuuri ja yhteiskunta ovat seksualisoituneet täysin ja samalla seksualisoineet suuren osan kaikkien ihmisten ajattelutoiminnasta. Se tarkoittaa sitä, kun jokin asia määrittää jotain toista täysin siten, että käsitys toiminnan palkkiollisuudesta saa aikaisempaan nähden erilaisen muodon. Siinä katsotaan kaikkien ihmisten toimivan saman palkkiollisuuden mukaan – eli he katsovat kaikkien motiivien olevan samalla alhaisella tasolla. Siinä kaikessa katsotaan mukana olevan etenkin seksi. Siinä ajatellaan, että jollei mies ole kiinnostunut naisista on hän auttamatta homo, ja ellei ole kiinnostunut miehistä, pitää tämä osoittaa mahdollisimman voimakkaalla kiinnostuksella naisiin. Tässä kohdin voimakkaimmat ennakkoluulot ovat ehkä etenkin nuorilla ihmisillä. Tämä seksualisoitumiskäsite liittyy etenkin Schopenhauerin mukaan ihmisen porvarillistumiseen. Porvarin ajatustoiminnoissa ei useinkaan ole henkistä tasoa ts. porvarillinen ihminen ei pyri tietoon sen itsensä takia. Porvarillinen ihminen on kiinnostunut etenkin kaikesta omaa mukavuutta ja pinnallista omaa hyvää lisäävistä tekijöistä. Porvarillisesti toimivat ihmiset katsovat kaikkien toisinajattelijoiden olevan hulluja. Yleensä porvarillisesti toimiva ihminen on kiinnostunut vain välinearvon ja hyödyn mukaisista asioista. Aseksuaalisuus ja androgyynisyys tarkoittavat sukupuolettomuutta ja sitä etteivät määritelmien mukaiset ihmiset toimi seksuaalisista motiiveista. Tällaiset ihmiset voivat unohtaa sukupuoliroolit. Yleisesti mielestäni yhteiskunnalliset instituutiot ovat muodoltaan, joko arvoinstituutioita tai tuki-instituutioita. Toiset ovat olemassa itseisarvoisesti ja toiset välinearvollisesti, missä roolissa niiden on tuettava instituutioita, jotka saavat itseisarvon. Mielestäni ihmisen tavoitettavana ovat myös syväinstituutiot ja syväsymbolit, jotka luovat parhaimmassa tilanteessa yhteiskunnalliselle todellisuudelle perustan.  Tuki- ja arvoinstituutiosta ne poikkeavat siten, että niissä korostetaan itseisarvoisuutta ja tekemistä itsensä vuoksi. Olemisen ja tekemisen itseisarvoisuus poistaa tekemisestä liiallisen vakavuuden ja tukee ironisia elämänasenteita. Silloin kaikki ovat jo perillä.  Silloin jos ajateltaisiin tuki-instituutioiden olevan hyvä asia, korostuisi yhteiskunnassa ajattelutapa, jossa korostettaisiin välinearvollisen tekemisen hyvyyttä ja oikeutta, mihin todellisuuden seksualisoitumisen voidaan nähdä liittyvän. Se on vaikutteellisuutta jo etukäteen määritellyistä arvotunteista, joiden sisältöön välinearvollisen tekemisen voidaan nähdä liittyvän. Seksuaalisten motiivien voidaan nähdä liittyvän yhteen ja samaan: joko kikkelin tai pimpan saantiin. Mutta on todistettua, että on aina ollut ihmisiä, jotka toimivat eri motiivien määrittäminä. Tuo ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa ole kovinkaan yleistä, kun tuo vietti määrittää ajatuksellisesti heikommalla tasolla olevien koko ”ajatus”-toimintaa. On mielestäni todistettua, että rohkeasti sukupuoliroolien välissä toimivat ihmiset havainnoivat kaikkea enemmän ja ovat avoimempia kaikelle kuin ihmiset, jotka antavat valmiiden roolien määrittää itseään. Ja luovan toiminnan kannalta, mikä on tärkeintä, usein he suhtautuvat myös tietoon itseisarvoisemmin. Onkin mielestäni niin, että tietynlainen ”suhdeajattelu”, joka on tyypillistä nuorille ihmisille, on valhetodellisuuden perustana, samalla kun rooleista vapautunut ihminen voi suuntautua asioihin itseensä. Sanoisin, että kulttuurin, joka ei ole seksuaalisista rooleista määrittynyt, tulisi perustua kyseenalaistamattomaan ystävällisyyteen jokaista ihmistä ja heidän omaa reviiriänsä kohtaan.

Kolumni Uutis-Jousessa (heinäkuu 2015)

Antiikin sivistys ei ole nykyistä Kreikkaa

Zeuksen mahtavuuden, hänen kaikennäkevyytensä; Odysseuksen päämäärätietoisuuden ja hänen tietoisuutensa siitä mihin maailma oli koko aikaa menossa; sekä Dionysoksen jähmeän määrätietoisuuden sen suhteen mitä hänelle itselleen ja maailmalle on tapahtumassa – kaikki tämä yhdessä Kreikan nykytilanteen, kolmannen luokan tai  c-luokan maana, joka ei pysty kantamaan huolta edes omista kansalaisistaan, kanssa on huolestuttavaa sen suhteen millaiseksi kulttuurikansatkin pystyvät taantumaan, kun maailmassa ja historiassa edetään yli aikojen,  jotka vain taantavat tiettyjä maita tasolle, jossa Kreikka tänä päivänä on. Kreikka edusti vielä satoja vuosia sitten mahtavinta kulttuurikeskittymää länsimaissa, joka oli edustanut aina taidetta, kulttuuria, filosofiaa ja sivistystä. Kreikan vapaussodan puolesta taistelemaan lähti lukuisia sivistyneistön edustajia, koska tuota vapautumista pidettiin vertauskuvallisena taistona siinä, kun sivistys voittaa ikuiset tummaan alaan kuuluneet alistajansa lopullisessa taistelussa. Tänä päivänä sivistyksestä ei varmastikaan tohdita Kreikassa puhua, koska perustavimmat kulttuuria ylläpitävät tekijät ovat maan köyhtymisen myötä alkaneet tulla esiin kansalaisten, ja myös sivistyneiden sellaisten, elämissä. Kun ei voida tietää saako apteekista lääkkeitä auttamaan tietynlaisissa sairauksissa, tai saako kaupasta sellaisia elintarvikkeita, jotka pätisivät esimerkiksi erilaisten kansalaisille ilmenevien poikkeavien ravintotottumusten tapauksissa, ei voida enää ajatella sitä, voivatko maan aikaisempaa kulttuurikansalaisuutta ylläpitävät kulttuuripiirteet tulla esiin joka hetkessä, jossa kansa ilmenee muulle Euroopalle ja toisille myöhemmin kulttuurikansaksi nousseille kansoille kuten saksalaisille. On sanottava, että Kreikan nykyinen rapakunto tietysti on saanut aikaan senkin, että ennen kulttuuriomaisuuteen kuuluneita alueita, esim. kokonaisia saaria ja maita, myydään polkuhinnalla pop-tähdille ja julkkiksille, jonka jälkeen ne eivät todellakaan enää kuulu minkäänlaiseen kulttuuriseen yhteisomaisuuteen (sähköaitoja ja susikoiria on todellakin suuressa mitoin luvassa). Ei toki Kreikka ole itse edes vastannut merkittävien kaivausten ja kulttuuriomaisuuden restauroinnista, vaan esimerkiksi saksalaiset ovat saaneet olla vastaamassa siitäkin. Kreikan nykyinen tilanne c-luokan maana on omiaan aiheuttamaan varmasti lisää välinpitämättömyyttä suhteessa kulttuuripääoman vaalintaan ja säilyttämiseen. On toki varmaan niin, että nykyisen Kreikan vertailu entiseen antiikin aikaiseen Kreikkaan on varsin väärin, koska tuo kansakunta on määrittynyt nykyisin niin täysin erilaisista tekijöistä kuin kansakunta aikaisemmin. Ne eivät saata muuttua yhtään vaikka sinne pumpattaisiin vielä muutama sataa miljardia euroa veronmaksajien rahoja. He eivät tänä päivänä tulisi toimeen ilman näitä toisilta kansoilta haettuja almuja. Voidaan kysyä sitä monesko erä on lopulta lopullinen?