Ironiasta ja merkityksen tekemisestä

Ensimmäinen kosketukseni englantilaiseen ironiaan tuli ehkä seitsemäntoistavuotiaana Englannissa lyhyeksi jääneen vaihto-oppilasvuoteni alussa, kun kylänmies sanoi minulle että puhun hyvin englantia, ja kun tiedustelin, että onko hän tosiaan sitä mieltä, niin hän sanoi, että kyllä, paremmin kuin hän suomea. Siitä voidaan siis nähdä, että asioilla on monesti eri puolia ja noiden puolien muistaminen on merkityksien luomisessa tärkeä asia. Ihminen luo merkityksiä ollessaan tekemisissä maailman kanssa. Merkitykset syntyvät siitä, kun ihminen kokee arvotunteita, eli sellaisia impulsseja, jotka kertovat hänelle sen, mitä asiat merkitsevät. Arvotunteet ovat monesti erilaatuisia sen perusteella miten nuo arvotunteet ja niistä syntyvät merkitykset asettuvat tunnustushierarkiaan, joka muodostaa ihmiselle kokonaiskuvan maailmankaikkeudesta ja yhteiskunnasta. Korkeimmat arvotunteet kuuluvat uskonnollisten ja metafyysisten arvotunteiden ja tunnustushierarkian tasolle, ja tuo taso on tunnustushierarkian tasoista kaikkein pyyteettömin, koska se tarvitsee vähiten tukea muilta tunnustushierarkian tasoilta. Ironia on myös eri tavalla tunnustushierarkian korkeimpiin tasoihin kuuluvaa toisin kuin matalempiin, koska esimerkiksi sellainen ihmisen tarve, kuin ajatus että minä haluan syödä ei monestikaan jakaudu useampiin merkityksiin, tosin vaikkakin esimerkiksi lihavan ihmisen tapauksessa sillä voikin olla myös käänteinen merkitys. Mutta sellainen ajatus kuin että minä tahdon uskoa jumalaan voi jakaantua useampiin merkityksiin, koska ihmisillä voi olla monia erilaisia jumalia. Näyttää siltä, että korkeimmat tunnustushierarkian tasot ovat luonteessaan enemmän pluralistisempia kuin matalemmat hierarkian tasot, jotka liittyvät elämän keskeisempien ja ihoa lähinnä oleviin tarpeisiin. Kun mennään korkeammille tasoille, voidaan havaita että merkitysyhteys laventuu ja silloin ihmisillä on mahdollisuus luoda itse noita merkityksiä. Ironia tarkoittaa asian toispuoleisen merkityksen huomioimista, itseironia on itsen ja omien ajatusten ja lauseiden kyseenalaistamista. Kun ollaan toimimassa korkeakulttuurin ja henkisten asioiden kanssa, niissä aina voidaan nähdä erilaisia merkityksiä ja itse asiassa korkein kirjallisuus on aina ollut joko ironiaa tai satiiria, jossa kyseenalaistetaan sellaisia merkiyksiä, joita jotkut, etenkin korkeassa asemassa toimivat ihmiset haluavat itseensä liittää. Vakavuus eli sen suurenteleminen jota ihminen tekee, on monesti helppo kohde ironialle, ja ironia on tärkeää sen takia, etteivät ihmiset vakavoidu liikaa. Turhantärkeys eli absoluuttisten määreiden mukana kantaminen on ironian kohde. Monesti jotkut ihmiset suhtautuvat kyseenalaistamattomasti joihinkin käsitteiden määreisiin, eli he ovat joko jumiutuneet yhden merkitysvallan alaiseksi tai eivät monesti asemansa vuoksi osaa irrottautua jostain merkityksestä, jonka he ovat päättäneet tarkoittavan jotain tärkeää ja itseensä liittyvää. Arvotunteet tulevat asettamiskonstanteiksi ja vertailukohdallisiksi symboleiksi, joiden kautta ne muuntuvat yhteiskunnan kontekstissa arvo- ja tuki-instituutioiksi. Asettamiskonstantista joka sitoo yhteiskunnan sisällä ihmisten kokemia arvotunteita tulee tuki-instituutio, jonka on tarkoitus tukea ja suojella arvoinstituutioita. Vertailukohdalliset symbolit ovat kommentaariaatin ylläpitämiä symboleita, joista tulee arvoinstituutioita pienen ihmisten piirin päättäminä, joka tarkoittaa etenkin julkisuuden piirissä tapahtuvia asioita. Tuo julkisuuden piiri on se yhteys, jossa ihmisten yhteisöelämässä vallitsevista symboleista päätetään tehdä arvoinstituutioita, jotka asettuvat tunnustushierarkian tasoihin. Kommentaariaatti säätelee sitä minkä merkitysvallan kukin asia saa. Ja tuo pienestä piiristä koostuva joukko vaikutteellistaa ihmiset kokemaan sen itse suunnitteleman tunnustushierarkian järjestyksen mukaisesti. Se siis "painelee" tiettyjä tunnustushierarkian tasoja, jonka seurauksena ihmiset alkavat ajattelemaan noiden tuntemuksiensa mukaisella tavalla. Jonain aikana kommentaariaatti saattaa pyrkiä korostamaan esimerkiksi uskonnollisia tunteita niiden haluamalla tavalla ja joskus se saattaa antaa suuren arvon populaarikulttuurin tasolle. Aina se kuitenkin pyrkii korostamaan jotain tasoa toisen tai toisten kustannuksella. Ironialle ei siis aina anneta kommentaariaatin saneleman järjestyksen sisällä valtaa. Se voi jopa olla kommentaariaatin pyrkimyksenäkin, että jotkut asiat nähtäisiin absoluuttisina ja pelottavina. Se että ihminen voi pyrkiä elämään tasapainossa maailman kanssa on monesti riippuvaista siitä, kuinka paljon ihminen voi antaa ironialle valtaa omassa elämässään. Mahdollisimman monet asiat on voitava kyseenalaistaa ja toimittava siten siis irrallaan vaikutteellisuudesta ja kommentaariaatin sanelemasta merkitysvallasta. On väisteltävä asettamiskonstantteja, jotka pyrkivät antamaan ihmisen kokemille asioille saman merkityksen ja nähtävä että merkitykset ja tavat kokea niitä ovat monesti hyvin yksilöllisiä ja niitä ei voida aina yhdentää jonkun saman ja vallitsevan absoluuttisen merkityskentän alaisiksi. Terho Pursiainen kirjoittaa itseironisesta kaksoiskatseesta, mikä hyvin ilmaisee sen mitä minäkin ironian merkityksellä tarkoitan. Merkitykset on pyrittävä tekemään itsenäisesti ja nähtävä se, että ihmisillä on kaikilla yksilöllinen tapa suhtautua maailman eri tasoihin. Se, että kaikki nauravat samoissa paikoissa ja suhtautuvat samalla tavalla kaikkeen ei kerro muusta kuin siitä, että nämä ihmiset eivät osaa ajatella itse ja kehittää sen kaltaisia vapaan ajattelun tapoja, joiden perusteella he voisivat havaita, että merkitys on yksityinen asia ja se muodostuu monesti omien kokemuksiensa ilmaisemalla tavalla. Pitää siis pyrkiä tekemään maailmaan liittyvät merkityksenannot itsenäisesti ja ei aina yleistyä siihen tapaan, jonka maailma antaa merkityksen tekemisen tueksi. Arvotunteita pitäisi siis pyrkiä kokemaan siten, etteivät ne aina olisi liitteessä jo valmiisiin symboleihin julkisuuden kentässä, vaan ne pitäisi kokea vapaasti ja antaa tunnustushierarkian tasoille oman kaltainen järjesys, jossa järjestyksessä maailma voisi näyttäytyä siten, ettei kaikesta tarvitse ajatella samalla tavalla. Myös instituutioiden sisäinen toiminta ja etenkin syvien instituutioiden sisäinen toiminta voisi olla sen kaltaista, että kaikki eivät tavoittelisi aina samaa, vaan maailman sisällä voitaisiin havaita olevan monilla tavoin samankaltaisista asioista ajattelevia ihmisiä. Vaikutteellistetut arvotunteet arvoinstituutioissa eivät luo muuta kuin huonoa oloa ja eristyneisyyden tunnetta sen takia, koska ne eivät kunnioita yksilöllisyyttä.