Käännös

Stefan George (Die Fibel)
Käännös: Olli von Becker 2014

Lukijalle

Rauha
Ilta hämmentää minut vaikenevin siivin
Päivä on mennyt rajussa pyörteessään
Villeissä ja kyltymättömissä pyrkeissään
Nopeassa ja päämäärättömässä jahdissa
Romahtaa täysiin ajatuksiini
Yksi toistaan ahmiva
Minä henkäisin: milloin silmänräpäys tulee
Minä vieläkin aistin tästä ja toisesta jotain
Ilta on tullut - hiljaisena
Olen pettynyt itseeni
Rukoilen itselleni paljon tunteja
Kuitenkin seison siinä magneettisen haltioituneena
Silmäni nitoutuvat kohti lamppua
Ulkoinen määräämättömästi takaisinloistavana
Yön tummassa heijastuksessa
Minä en halua enää ajatella.....minä en voi enää:
Haluan vain polvistua
En ollenkaan ajatella - vain rukoilla.

Keltainen ruusu
Pyörtävien hajujen lämpimässä ympyrässä
Valheellisen päivän hopeisessa valossa
Hän hengitti vaikuttuneena keltaisesta loistosta
Kokonaan käärittynä keltaiseen silkkiin
Vain hän edeltää tiettyjä muotoja
Kun tämä suunsa kuolemalliseen nauruun vääntää
Ja hieroo olkapäitään keveisiin rintoihinsa
Salaperäinen jumalatar Brahmaputrasta Gangesiin!
Voit ampua pesää vahasta valmistettua, luotua
Ilman sinun tiiviisti katsovia silmiäsi
Jos se rauhoittaa väsynyttä, joka yllättäen nostetaan

Kuva
Herään yöllä kauhistuneena
Näen mustia ja valtavansuuria pilviä
Vastustuskykyisiä kyyneleelle ja yhdessä
Ja aikana toukkien paljouden
Näkymätön mutta tuntuu hyvältä
Erotetut huuleni värisemään oppivat
Kuva näyttäytyy minulle:
Tänä päivänä kosketan sitä monien joukossa
Silmänräpäyksessä on se minut niin syvästi kasvattanut
Halusta läpäistynä minut jättää
Jälkeenpäin unohdan itseni...unen itsensä
Kostaen itsensä ja suuret vaatimuksensa
Tuli sisään yön peloissa
Voimakkaana asettaen itsensä uudestaan

Pappi
Sumun kanssa katoavat he rysäyksellä
Päivänä jolloin peittävä verho nousee
Molemmat näyttävät erehtymättömiä jälkiä
Messun kautta syntyneiden nautintojen kautta
Näytös, joka nopeasti paljastaa
Hullut suutelevat ja halaavat
Pappi kuljettaa itsensä uhriksi
Ilman viisautta säilyttäen itse tarjoavat
Orgioita jotka tuhoavat ja tappavat!
Heidän otsansa halun peileinä!
Kieltämättömän rumuuden kanssa
Tämä joka on turmion majesteetti
Mutta ne molemmat ovat oikeutettuja
Koska niillä on se sama molemmilla
Nuorisollinen asenne ja into
Pitkien kulmakarvojensa alla
Palaen yhä täyttymättömän toiveen kera
Huuliinsa jotka heiluvat vielä
Siunatun hymyä

Yön myrkky
Palaan takaisin. Lähistön kello
Kauan kaikuvien kumahdustensa kanssa
Hylkää vanhan päivän
Väsyneenä valahdan takaisin ilman unta
Yksinäisenä uneksien
Ja näen itseni uudestaan poikasena
Joka ei välitä nuhteluista
Villien halujen perään
Ruma ei tunne loppua
Ja silmiä pahan kimalluksen
Moitteettomana yhdessä
Lapselliset posket kuitenkin
Poika iästään poissa
Outona pysyen
Nuorena ja tuoreena
Kynttilöiden loistossa
Ja savussa tuoksuvassa
Ja siten haluan löytää
Viisaan ja paheissaan rikkaan
Tuhoavissa tavoissaan
Haluttuna avoimin käsivarsin
Epäpyhässä ravissani
Kuin raivoisassa rakkaudessa
Tuhoaa minut täydellisesti
Kuolema tulee pian

Yksi auringonlasku
Äskettäin tuleen syttynyt
Taivaan tummassa uunissa
Kylmän talviyön jälkeen
Uusi aurinko
Nyt se näyttäytyy uudessa valossa
Se kimmeltää paikallaan
Pilvien kanssa se lepattaa
Jotka heijastavat sen loistoa
Lämpenee maltilla
Aamunkoitto
Nopeasti voimentaa se itseään
Ja värikäs esirippu
Joka tulee liian lähelle sitä
Kaappaa ja kärventää sitä
Siitä sen täyttää
Koko ilma harmaassa
läpitunkemattomassa savussa
Se kasvaa ja kasvattaa lämpöä ja valoa
Kaiken loppuunsa - pilviä ja sumua
Loputtomassa tulenlämmössä
Palkkiona ahmituksi tullut
Ja ilman vierasta syötävää
Pelkästään omien voimiensa kautta
Lieskuva pala säteilee

Muutos
Näin sinut ensi kerran .. SInä et pitänyt minusta
Hänessä ei ole mitään kauniimpaa
kuin hänen tumma tumma tukkansa
Suuni kosketti sinua haihtuvana päivänä
Ja pidin paljon sinun hiuksistasi
Ja kädestäsi
Hänessä ei ole mitään kauniimpaa
Kuin hänen hiuksensa - niin - ja hänen hieno kätensä
Minä puristin häntä lämpimämmin eräänä päivänä
Ja pidin paljon hänen kädestään
Ja hänen suustaan
Tänä päivänä mikään ei ole sitä varten
Josta minä en paljoa pidä
Jota minä en liehuvasti ylistä

Orja
Siitä lähtien kun korkeampi päämäärä katoaa
Ja silmän räpäykset liehuvat
Kuva savesta muuttuneena
SIellä eläväiset varjot kauniista
Kauan aikaa kootut ja säilytetyt
Vaatia ensimmäiseksi hävitettyjä uhreja
Tulen sanomaan niille: vaikene!
Tämä ei niin makea sävy ja peruutettavissa oleva
Tämä puhe on niin profaania
Niin hulluja ja alhaisia sanoja
Keinotekoisesta taivaasta repiäkseen minua
Pyhän poissaolosta
Liittää kuvotus ..tulen sanomaan
Älä avaa suutasi
Paitsi suudelmiin ja huokauksiin
Vaikene niin kuin minä tulen vaikenemaan

Galleriassa
Värien maailmassa päätin
vapauttaa itseni jokapäiväisen elämän tomusta
Minä tulen. Sinä menet ensimmäiseen näkymään
Kasvojesi tunteminen on minulle ilmeisesti kova testi
Ja syvä tuomio sinun silmiesi kautta
Millä ilolla olenkaan sinun vierelläsi
Avaraa salia läpivaellella haluan
Tietämättömät nauravat tylsälle ulkonäölle
Ja monien tyhjää puhetta halveksivat
Ja monista muodoista rakentaa haluavat
Vain yhden seinän valitsemisesta
Ah, miksi sinä menet? Sinä et tunne minua
Minä vaellan kyvyttömänä nauttimaan
Laajalla henkäyksellä
Lihasta ja sinisestä ja vihreästä
En löydä sinun kasvojasi

Ironiasta ja merkityksen tekemisestä

Ensimmäinen kosketukseni englantilaiseen ironiaan tuli ehkä seitsemäntoistavuotiaana Englannissa lyhyeksi jääneen vaihto-oppilasvuoteni alussa, kun kylänmies sanoi minulle että puhun hyvin englantia, ja kun tiedustelin, että onko hän tosiaan sitä mieltä, niin hän sanoi, että kyllä, paremmin kuin hän suomea. Siitä voidaan siis nähdä, että asioilla on monesti eri puolia ja noiden puolien muistaminen on merkityksien luomisessa tärkeä asia. Ihminen luo merkityksiä ollessaan tekemisissä maailman kanssa. Merkitykset syntyvät siitä, kun ihminen kokee arvotunteita, eli sellaisia impulsseja, jotka kertovat hänelle sen, mitä asiat merkitsevät. Arvotunteet ovat monesti erilaatuisia sen perusteella miten nuo arvotunteet ja niistä syntyvät merkitykset asettuvat tunnustushierarkiaan, joka muodostaa ihmiselle kokonaiskuvan maailmankaikkeudesta ja yhteiskunnasta. Korkeimmat arvotunteet kuuluvat uskonnollisten ja metafyysisten arvotunteiden ja tunnustushierarkian tasolle, ja tuo taso on tunnustushierarkian tasoista kaikkein pyyteettömin, koska se tarvitsee vähiten tukea muilta tunnustushierarkian tasoilta. Ironia on myös eri tavalla tunnustushierarkian korkeimpiin tasoihin kuuluvaa toisin kuin matalempiin, koska esimerkiksi sellainen ihmisen tarve, kuin ajatus että minä haluan syödä ei monestikaan jakaudu useampiin merkityksiin, tosin vaikkakin esimerkiksi lihavan ihmisen tapauksessa sillä voikin olla myös käänteinen merkitys. Mutta sellainen ajatus kuin että minä tahdon uskoa jumalaan voi jakaantua useampiin merkityksiin, koska ihmisillä voi olla monia erilaisia jumalia. Näyttää siltä, että korkeimmat tunnustushierarkian tasot ovat luonteessaan enemmän pluralistisempia kuin matalemmat hierarkian tasot, jotka liittyvät elämän keskeisempien ja ihoa lähinnä oleviin tarpeisiin. Kun mennään korkeammille tasoille, voidaan havaita että merkitysyhteys laventuu ja silloin ihmisillä on mahdollisuus luoda itse noita merkityksiä. Ironia tarkoittaa asian toispuoleisen merkityksen huomioimista, itseironia on itsen ja omien ajatusten ja lauseiden kyseenalaistamista. Kun ollaan toimimassa korkeakulttuurin ja henkisten asioiden kanssa, niissä aina voidaan nähdä erilaisia merkityksiä ja itse asiassa korkein kirjallisuus on aina ollut joko ironiaa tai satiiria, jossa kyseenalaistetaan sellaisia merkiyksiä, joita jotkut, etenkin korkeassa asemassa toimivat ihmiset haluavat itseensä liittää. Vakavuus eli sen suurenteleminen jota ihminen tekee, on monesti helppo kohde ironialle, ja ironia on tärkeää sen takia, etteivät ihmiset vakavoidu liikaa. Turhantärkeys eli absoluuttisten määreiden mukana kantaminen on ironian kohde. Monesti jotkut ihmiset suhtautuvat kyseenalaistamattomasti joihinkin käsitteiden määreisiin, eli he ovat joko jumiutuneet yhden merkitysvallan alaiseksi tai eivät monesti asemansa vuoksi osaa irrottautua jostain merkityksestä, jonka he ovat päättäneet tarkoittavan jotain tärkeää ja itseensä liittyvää. Arvotunteet tulevat asettamiskonstanteiksi ja vertailukohdallisiksi symboleiksi, joiden kautta ne muuntuvat yhteiskunnan kontekstissa arvo- ja tuki-instituutioiksi. Asettamiskonstantista joka sitoo yhteiskunnan sisällä ihmisten kokemia arvotunteita tulee tuki-instituutio, jonka on tarkoitus tukea ja suojella arvoinstituutioita. Vertailukohdalliset symbolit ovat kommentaariaatin ylläpitämiä symboleita, joista tulee arvoinstituutioita pienen ihmisten piirin päättäminä, joka tarkoittaa etenkin julkisuuden piirissä tapahtuvia asioita. Tuo julkisuuden piiri on se yhteys, jossa ihmisten yhteisöelämässä vallitsevista symboleista päätetään tehdä arvoinstituutioita, jotka asettuvat tunnustushierarkian tasoihin. Kommentaariaatti säätelee sitä minkä merkitysvallan kukin asia saa. Ja tuo pienestä piiristä koostuva joukko vaikutteellistaa ihmiset kokemaan sen itse suunnitteleman tunnustushierarkian järjestyksen mukaisesti. Se siis "painelee" tiettyjä tunnustushierarkian tasoja, jonka seurauksena ihmiset alkavat ajattelemaan noiden tuntemuksiensa mukaisella tavalla. Jonain aikana kommentaariaatti saattaa pyrkiä korostamaan esimerkiksi uskonnollisia tunteita niiden haluamalla tavalla ja joskus se saattaa antaa suuren arvon populaarikulttuurin tasolle. Aina se kuitenkin pyrkii korostamaan jotain tasoa toisen tai toisten kustannuksella. Ironialle ei siis aina anneta kommentaariaatin saneleman järjestyksen sisällä valtaa. Se voi jopa olla kommentaariaatin pyrkimyksenäkin, että jotkut asiat nähtäisiin absoluuttisina ja pelottavina. Se että ihminen voi pyrkiä elämään tasapainossa maailman kanssa on monesti riippuvaista siitä, kuinka paljon ihminen voi antaa ironialle valtaa omassa elämässään. Mahdollisimman monet asiat on voitava kyseenalaistaa ja toimittava siten siis irrallaan vaikutteellisuudesta ja kommentaariaatin sanelemasta merkitysvallasta. On väisteltävä asettamiskonstantteja, jotka pyrkivät antamaan ihmisen kokemille asioille saman merkityksen ja nähtävä että merkitykset ja tavat kokea niitä ovat monesti hyvin yksilöllisiä ja niitä ei voida aina yhdentää jonkun saman ja vallitsevan absoluuttisen merkityskentän alaisiksi. Terho Pursiainen kirjoittaa itseironisesta kaksoiskatseesta, mikä hyvin ilmaisee sen mitä minäkin ironian merkityksellä tarkoitan. Merkitykset on pyrittävä tekemään itsenäisesti ja nähtävä se, että ihmisillä on kaikilla yksilöllinen tapa suhtautua maailman eri tasoihin. Se, että kaikki nauravat samoissa paikoissa ja suhtautuvat samalla tavalla kaikkeen ei kerro muusta kuin siitä, että nämä ihmiset eivät osaa ajatella itse ja kehittää sen kaltaisia vapaan ajattelun tapoja, joiden perusteella he voisivat havaita, että merkitys on yksityinen asia ja se muodostuu monesti omien kokemuksiensa ilmaisemalla tavalla. Pitää siis pyrkiä tekemään maailmaan liittyvät merkityksenannot itsenäisesti ja ei aina yleistyä siihen tapaan, jonka maailma antaa merkityksen tekemisen tueksi. Arvotunteita pitäisi siis pyrkiä kokemaan siten, etteivät ne aina olisi liitteessä jo valmiisiin symboleihin julkisuuden kentässä, vaan ne pitäisi kokea vapaasti ja antaa tunnustushierarkian tasoille oman kaltainen järjesys, jossa järjestyksessä maailma voisi näyttäytyä siten, ettei kaikesta tarvitse ajatella samalla tavalla. Myös instituutioiden sisäinen toiminta ja etenkin syvien instituutioiden sisäinen toiminta voisi olla sen kaltaista, että kaikki eivät tavoittelisi aina samaa, vaan maailman sisällä voitaisiin havaita olevan monilla tavoin samankaltaisista asioista ajattelevia ihmisiä. Vaikutteellistetut arvotunteet arvoinstituutioissa eivät luo muuta kuin huonoa oloa ja eristyneisyyden tunnetta sen takia, koska ne eivät kunnioita yksilöllisyyttä.

Lastu

Ensin hän näki pelkkää sumua. Sitten alkoivat tulla esiin kuvat omasta lemmikkikissasta, vanhemmista, perheestä ja sukulaisista. Nuo kuvat olivat vaihtelevia siinä miten ne ilmiansivat tietoa kohteistaan. Kaikissa näkyi merkittävää ambivalenttisuutta, joka oli aina luonnehtinut hänen tapaansa katsoa maailmaa ja ihmistä. Kaikki havaitut hyvät piirteet tulivat esiin mukanaan jotain sellaista, jota ei millään ja missään olosuhteissa olisi voinut kokea tai kuvata pelkästään hyvänä. Isä oli aina tuntunut suurelta virtahevolta olohuoneessa, tai missä hän kulloinkin sattui olemaan. Äiti oli aina merkinnyt turvaa maailman pahuudelta ja nytkin hän näki hänet pelkästään ehkä liiankin kullatun sädekehän sisällä. Tuo sädekehä oli kuitenkin monessa mielessä liian välittömäksi kuviteltu, mielessään hän monesti ajatteli, että äiti oli ottanut tuon roolin hänen elämässään vain korostaakseen omaa kuviteltua hyvyyttään. Ja hyvyys, mitä se lopulta sitten tarkoittikaan? Ainaisia avautumisia asioista, jotka eivät lopulta merkinneet mitään ja vaikuttaneet mihinkään. Aina se omaan minuuteen ja sen paremmuuteen suunnattu huomio, minkä vuoksi toki äiti oli alkanut kokea korostunutta vastuuntuntoa, mutta kuitenkin ei oikein koskaan ollut osannut kantaa sitä, miten hänen mielestään olisi aina pitänyt. Miten kaikki tämä todellisuus näyttäytyikään hänelle! Hän ei ollut voinut olla ajattelematta sitä kaikkea, miten todellisuus oli välillä täysin unohtanut hänet ja sitten vetänyt mukanaan sellaiseen syvänteeseen, jossa olon aikana hän ei ollut voinut kuvitella itselleen minkäänlaista pelastusta ja toivoa. Ne kaikki huonot ja kelvottomat uomautumat joissa hän oli rämpinyt välittämättä siitä, että hänelle olisi tarjottu myös parempia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Lääkkeiden käyttö oli ryöstäytynyt hänellä käsistä ja hän oli toistuvasti ottanut suositeltua suurempia määriä etenkin unilääkettä. Hän oli ajautunut siihen kokemiensa toistuvien ahdistus- ja masentuneisuuskohtauksien vuoksi. Ne olivat ajaneet hänet todella suuren maailmanpelon alaiseksi, joissa hän ei voinut enää kuvitella maailmaa siten, että demonit voisivat siitä erkaantua. Isä oli aina näyttäytynyt hänelle mölyävänä primitiivireaktioistaan voimastuneena metsäläisenä, jota ei voinut liittää hänen kultivoituneen äitinsä maneereihin. Kaikki se paha minkä hän oli kokenut ulkoisen maailman ehdoilla oli merkittävällä tavalla liittynyt niihin kokemuksiin, joita hän oli saanut toimiessaan tilanteissa, jotka olivat vaatineet hänen isänsä läsnäoloa niissä. Mikään ei ollut voinut satuttaa häntä elämässään kuin se miten hänen lehtolapsitaustainen isänsä oli toistanut omaa sisäistä isättömyyttään eristämällä häntä omasta elämästään ja oman vastuuntuntonsa piiristä. Isättömyys oli näkynyt hänen elämässään: koskaan häntä ei oltu puolustettu maailman koettelemuksissa siten, että hän olisi voinut kokea turvan tunnetta tai kokenut ylpeyttä isänsä suhteen. Aina häntä oli ahdistettu isänsä huonojen piirteiden takia ja samaten häntä oli kohdeltu alemmuudentunnolla aina kun hän oli myöntänyt olevansa tämän miehen siementen tuote. Hänen isänsä olemassaolo oli myös monesti kyseenalaistettu, kun "paremmissa piireissä" oli aina tiedusteltu sitä, "mitä sinun isäsi tekeekään". Se kaikki epävarmuus ja epätietouden tunne toisten ihmisten keskellä oli luonnehtinut hänen nuoruuttaan ja kasvunsa aikaa. Koskaan hän ei ollut saanut itselleen miehen mallia, jota olisi voinut arvostaa siten, ettei olisi kokenut pelkoa ja epävarmuutta siitä, millaisen vastauksen hän olisi arvostukselleen saanut. Hän oli jopa ollut kirjallisesti aktiivinen ja kirjoittanut paljon erilaisia ja erilaatuisia kirjoituksia, ja kaikissa hän oli aina etsinyt sitä syvällisen onnettomuuden alhoa, jota hän oli kotinsa kylmyydessä ja selkäpiitä karmivassa ahdistuneisuudessa kokenut. Kaikki se, mitä hän koki parhaillaan tekevänsä oli jollakin perustavalla tavalla vaikuttunut siitä, miten hänen vanhempansa olivat asettuneet rooleihinsa hänen elämässään. Nyt hän ajautui mielisairaalan käytävän läpi tupakkahuoneeseen, jossa hän veti taskussaan olleesta marlboro-askista yksittäisen tupakan ja sytytti sen. Tupakan savu ja nikotiinista tuleva hyvä tunne sai hänen mieleensä aikaisempaan nähden hyvältä vaikuttavia tunteita, hän koki sen, miten hän oli vanhempiensa ja sukunsa ansiosta saanut matkustaa ja kokea elämässään hyviä asioita. Hän oli varmasti ollut oikeuksiltaan ja mahdollisuuksiltaan moneen ikäiseen nähden paremmassa asemassa. Mutta miten hän oli noita mahdollisuuksiaan käyttänyt, lukuisat ja entistä lukuisammat ulkomailla asuessa vietetyt päivät olivat menneet kotona istuessa ja hälytysääniä herättäviä maailmankirjallisuuden tekstejä lukiessa. Miten monet uusien ystävyyksien alkiot olivat murskaantuneet hänen umpimielisyytensä ja vanhaan jumittumisen takia. Miten minä voisin muuttua, hän ajatteli. Miten tämä sama kulkeminen tästä masentuneisuuden alhiosta samaa masentuneisuuden alhioon voisi muuttua ja miten minä voisin tulla paremmaksi ja unohtaa näitä asioita joita ei voi perustavalla tavalla muuttaa? Hän ei kuitenkaan kokenut missään olosuhteissa voivansa mukautua vanhempiensa luonteisiin, koska he olivat perustavalla tavalla kaunaisia, katkeria ja vanhaan jumittuvia menneisyyden aikakauden ihmisiä, joiden kanssa keskustellessa koki jäävänsä joko huonompaan asemaa tai hiljaisuuteen ja vaikenemisen uhriksi. Vanhempansa siis olivat aina tehneet hänet sellaisen aseman uhriksi, jossa hänen ääriviivojaan ja hänen halujaan ja tarpeitaan ei huomioitu millään tavalla, hänet vaiettiin ja ylenkatsottiin hiljaiseksi ja toivottomaksi. Hänen mieleensä tuli taas ajatus illasta, joka vietettiin viinan parissa. Hän toisaalta koki ajan jolloin hän ei ottanut sellaiseksi ajaksi jolloin hän sai aikaan, mutta toisaalta koki tuon että hän sai aikaan, joksikin sellaiseksi, missä hän ei ollut voinut olla ilmaisematta sitä tuskaa ja ahdistusta mitä hän koki: alkoholi oli aina väliaikaisesti toiminut tuskan ja ahdistuksen poistajana. Mutta mitä se ahdistuksen ja tuskan poistuminen lopulta hänelle olikaan? Hän ei saanut siinä poistettua mitään pysyvää pahaa itsestään, kaikki toistui entistä pahempana seuraavana päivänä. Samalla hetkellä kun hän jatkoi alkoholin vaikutuksien ajattelua, huoneeseen tuli osaston skitsofreenikko, jonka kädet tärisivät ja naama oli vääntynyt pitkäaikaisen hullun kaltaisella tavalla vääristyneeseen ja kivunomaiseen irvistykseen. Mies ajatteli sitä, miten hänen tilanteensa voisi olla paljoa huonompikin, ainakaan hän ei ollut koskaan alkoholin vaikutuksen alaisena tullut väkivaltaiseksi ja laittomasti käyttäytyväksi, hän oli viime aikoina alkanut kokemaan entistä suurempaa kiinnostusta lakitiedettä, oikeutta ja oikeudenmukaisuutta kohtaan. Etenkin hän oli jossain vaiheessa lähiaikoina kokenut suosikkiammatikseen varattomien, avuttoimien ja onnettomien lakimiehenä toimimisen, miten siinä pystyisi antamaan oikeudellista apua etenkin niille, jotka sitä eniten tarvitsevat ja jotka eivät muilla keinoin sitä olisi pystyneet itselleen saaamaan. Se, että niiden pitäisi saada oikeudenmukaisuutta ja apua vaikka eivät olisi sitä koskaan aikaisemmin saaneet oli hänen mielessään tärkeä periaate, koska monesti vain ne saavat apua, jotka olivat oikeuteen nähden oikeassa asemassa. Hänen omat lapsuudenkokemuksensa, joissa isä oli aina ollut paha suvereeni diktaattori, olivat antaneet pontta hänen ajatuksiensa muodostumiselle. Hän oli a ina ollut oppositiossa, johon isänsä oli hänet ajanut ja vannottanut että "kukkaan ee ajattelu niin ku sinä!". Hän koki myös sen vahvana, että jotkut olivat aiemmin ajatelleet, että se suuri tuska, mahdollisesti jopa maailmantuska, jota hän oli kokenut, olisi ollut jotenkin kuviteltua ja liioiteltua, esimerkiksi niin, että hän olisi jopa itse alkanut kehittää tuon tuskan pohjarakenteita itsessään. Hän koki nuo ihmiset siten, että he eivät voineet elää muussa kuin kuvitellun onnellisuuden ja välittömyyden onnelassaan, joka ei perustunut mihinkään todelliseen ja oikeita perusteita omaavaan.

Alustus von Becker-suvun historiikin julkaisutilaisuudessa Kangasniemellä 2.12.2014

Hyvät kuulijat! Tahdon alkuun kiittää tämän tilaisuuden järjestäneitä tahoja, Beckerin koulua, kirjastonhoitaja Sari Tullaa ja Professori Mannista. He ovat nähneet kirjahankkeen merkittävyyden myös Kangasniemen kontekstissa. Olen itse käynyt tätä ennen Kangasniemellä kahteen otteeseen kesinä 2005 ja 2009. Vuonna 2005 vierailin äitini, tätini ja isoisäni kanssa Hännilän kartanossa ja sukuhaudan luona hautausmaalla. Tuolloin olin jo aloittamassa sukua koskevan lähdemateriaalin keräystä itsenäisesti. 2009 kävin yksin Kangasniemellä, kun silloin asuessani Düsseldorfissa Saksassa mielenkiintoni sukuani kohtaan oli saanut vahvemman sykkeen. Silloin kävin toistamiseen sukuni sukuhaudan luona Kangasniemen hautausmaalla. Isoisänikin varmasti olisi täällä tänään läsnä, ellei hänen sairautensa olisi valitettavasti estävänä tekijänä. Tarkoitukseni on tässä puhua suvustani von Beckereistä ja myös suvun jäsenten liitteestä Kangasniemen pitäjään. On varmaan aloitettava suvun esittelyllä. Von Becker-suku on suomalainen saksalaisperäinen aatelissuku, Suomen ritarihuoneella suku numero 52, joka on vaikuttanut merkittävällä tavalla jäsentensä kautta suomalaisen kulttuurin kehittymiseen. Suku on nykytietämyksen perusteella alkuaan saksalaisesta Baltiasta, josta ensimmäinen tunnettu kantaisä Hans Becker tuli Suomeen. Suvulla on ollut sukuhaaroja Kangasniemellä, Luhangassa, Heinävedellä ja Ruotsissa Länsigöötanmaalla. Luhangan haara on näistä varmuudella vielä tänä päivänä elävä. Tänä päivänä Luhangan haara pitää kotipaikkanaan Virrantalon tilaa Kaavilla, Koillis-Savossa. Mieslinjaisessa suvussa on tänä päivänä 33 jäsentä, joista osalla on vuonna 1935 tapahtuneen nimen suomentamisen jälkeen käyttöön otettu nimi Virrantalo. Tämä ei tietysti heikennä yhtään sitä suvun juurien arvostusta, mikä suvussa vallitsee. Onhan esimerkiksi Granfelt-nimisen aatelissuvun jäsenistä nykyisin suuri osa Kuusia. Suurin osa historiallisen von Becker-suvun mieslinjaisista jäsenistä kuuluivat Kangasniemen haaroihin. Olen äskettäin koonnut suvun historiasta kirjan, joka on laajin von Becker-suvusta tähän mennessä koottu esitys. Kangasniemen haarojen jäsen, kuvataiteilija Adolf von Becker oli merkittävin taiteemme kultakauden taiteilijoiden opettajista, hän opetti muun muassa Albert Edelfeltiä ja Axel Gallenia. Kuopion taidemuseossa on parhaillaan näyttely Taiteilijatoveruutta, joka esittelee Ada Thilenin, Maria Wiikin, Helene Schjerfbeckin ja Helena Westermarckin taidetta: luonnollisesti Adolf von Becker opetti myös noita neljää taiteilijaa. Adolfin veli Carl Hugo oli kreivi Carl Robert Mannerheimin pitkäaikainen ystävä ja myöhemmän marsalkka Mannerheimin kummisetä. Näiden veli oli Suomen ensimmäinen silmälääketieteen professori Frans Josef von Becker. Merkittävin suvun jäsenistä on varmaankin ollut Reinhold von Becker, joka oli Carl Hugon, Frans Josefin ja Adolfin isä, ja joka vaikutti merkittävällä tavalla etenkin suomen kirjakielen kehittymiseen. Voidaan sanoa, että mies, jolle tämä koulu on nimellään omistettu, kehitti suomen kieleen sanan sivistys, joka sana merkitsee kaikkea sitä, minkä vuoksi tällaisia kouluja Suomessakin tänä päivänä on. Lisäksi hän vaikutti todella merkittävällä tavalla siihen, että Lönnrot tuli aikanaan koonneeksi Kalevalan. Koska professori Manninen on jo kertonut enemmän hänestä, on varmaan asianmukaista, että minä kerron myös muista suvun jäsenistä, myös sellaisista, jotka ovat asuneet Kangasniemellä suuren osan elämistään. Kangasniemellä järjestettiin vuonna 1988, jolloin allekirjoittaneella oli kunnia syntyä, Becker-seminaari, jossa puhuivat dosentti Erkki Markkanen ja professori Ohto Manninen. Seminaari kunnioitti ensimmäisellä näkyvällä tavalla von Becker-sukua Kangasniemen kontekstissa. Tuolloin paljastettiin Kangasniemellä tien varressa oleva Kalevala sotkalintu, joka kuvaa Reinhold von Beckerin roolia Kalevalan synnyssä. Reinhold von Becker kuului toiseen Kangasniemellä olleista von Becker-suvun haaroista. Von Becker-suvun Kangasniemen haarat perustivat kersantti Anders ja kapteeni Abraham Gideon von Becker. Tuossa vaiheessa sukuun tulivat Ohensalon rälssisäteri veljeksien äidiltä, joka kuului merkittävällä tavalla Kangasniemen alkuhistoriaan vaikuttaneeseen vapaaherralliseen von der Pahlen-sukuun, ja Paappalan ja Hännilän kartanot, minkä lisäksi suku on myöhemmin omistanut pitäjässä ainakin Reinikkalan ja Ylähovin kartanot. Anders, joka oli mm. Reinhold von Beckerin isä, oli merkittävä maanviljelijä, hän mm. aikaansai 1780-luvulla myllyn Äkrynkoskeen, jota käyttivät silloin kaikki alueen talolliset. Hän osallistui myös varsin iäkkäänä Kustaan sotaan, jossa hän puolusti innokkaasti Ruotsi-Suomen valtakuntaa. Andersin poika Gustaf Suomen sodan sankari, jonka kerrotaan mm. vaikuttaneen merkittävällä tavalla venäläisten komentajan ruhtinas Dolgorukin kaatumiseen Koljonvirralla, opiskeli myöhemmin maanmittariksi, hän perusti 1820-luvulla Tamaranjokeen tuolloin merkittävän yksiraamisen sahamyllyn, lisäksi hän oli mukana 1820-luvun tienoilla järjestettyyn Puulaveden laskemiseen ja tutki noita vesialueita. Andersin veli Abraham Gideon taisteli muiden sukulaistensa tavoin innokkaasti sodissa, lähinnä Kustaan sodassa ja Suomen sodassa. On sanottava negatiivisessa sävyssä hänestä, että hän oli vuonna 1812 vastustamassa pitäjän uuden kirkon rakentamista Kaijanmäelle, omille mailleen. Abraham Gideonin poika komissionmaanmittari Georg Gustaf Gideon von Becker on varmasti eniten von Beckereistä Kangasniemeen vaikuttanut henkilö. Hän oli merkittävällä tavalla vaikuttamassa siihen, että Kangasniemen läntiset kylät ja hänen oman tilansa Ohensalon rälssisäterin ympäröivät maat liitettiin Kangasniemeen. Ne olivat siis aiemmin kuuluneet Hirvensalmeen. Georg Gustaf rakensi tullimyllyn Luusuniemeen vuonna 1831 ja Sarvikosken sahan Ohensalon kylään vuonna 1842. Hän oli myös mukana 1830-luvun alussa köyhäinhoitoa varten kerätyssä varmojen ja luotettavien henkilöiden joukossa, muut olivat: kirkkoherra Boman, nimismies, luutnantti Colliander ja lauta- ja kuudennusmiehet. Georg Gustaf Gideon von Beckerin tytär Olga avioitui Svinhufvud-sukuun ja heidän pojastaan Pehr Evindistä tuli Suomen presidentti. Pehr Evind oli äidin poika, sillä hänen isänsä kuoli hänen ollessaan kaksivuotias, ja hän kasvoi etenkin von Becker-suvun naisten äiti Olgan ja Mathilda-tädin elinpiirissä. Olgan veljen esikuntakapteeni Fransin tyttäriltä, jotka olivat venäläisen korkea-aateliin kuuluneen äitinsä mukaan Kangasniemen alueelle poikkeuksellisesti ortodokseja, Ohensalon rälssisäterin viimeiset maat, Sarvikosken hovi ja Mehtoniemen sivutila menivät muille suvuille, kuten Svinhufvudeille. Andersin pojasta Reinholdista ja hänen yhteydestään Kangasniemeen on sanottava, että kun hän vuonna 1819 suunnitteli aloittavansa kirjoittamaan Turun Wiikko-Sanomia, kirkkoherra Palander kehotti pitäjäläisiä tilaamaan pitäjän pojan lehteä, ja lopulta peräti neljätoista Kangasniemeläistä tilasi lehden, mikä on suuri määrä huomioiden pitäjän sijainnin ja lehden koko tilaajamäärän joka oli lopulta noin 2000, joka oli enemmän kuin kaikilla muilla samaan aikaan julkaistuilla lehdillä yhteensä. Tilaajien joukossa oli Reinholdin sukulaisia, muita säätyläisiä ja talollisia. Voidaan arvailla, että tietyllä kapteeninrouva Hedvig Sofia Lemkellä oli merkittävä rooli Reinholdin innostuksessa suomen kielen kehittämiseen. Kaikki Kangasniemen säätyläiset olivat tiettävästi kaksikielisiä ja tämä rouva Lemke, joka oli sukunsa kautta liitteissä merkittäviin kansanherättäjäsukuihin Calonius ja Porthan, harrasti innokkaasti suomenkielisen kansanrunouden tutkimusta. Säätyläisten piirit Kangasniemellä olivat tiiviit, ja Reinholdilla kerrotaankin olleen vain yhdeksän kummia, sen takia nimittäin, koska hän syntyi keskellä sotaa. Andersista alkaneen toisen Kangasniemen haaran kerrotaan tulleen loppuunsa vuonna 1890 kuolleessa esikuntakapteeni Otto Alexander von Beckerissä, joka oli 1860-luvulla tullut tuomituksi kuolemaan Venäjällä rahankavalluksesta, jonka hän tiettävästi teki erään ruhtinaan pelivelkojen peittelemiseksi. Otto Alexander karkasi vankeudesta ja tuli Kangasniemelle Reinikkalan kartanon, pellolle, mistä hänet löysi hänen oma siskonsa Fredrika Johanna, ja Reinikkalassa häntä piiloteltiin vuosikaudet ylisillä, kunnes keisarin vaihduttua hän pääsi lopulta ulkoilmaan. Nyt minun on kuitenkin kerrottava, että professori Mannisen löydön mukaan toinen Kangasniemen haaroista voi elää vielä tänäkin päivänä. Otto Alexanderilla oli poika, nimeltään Alfred Wenceslav ja sotilasarvoltaan eversti, joka näiden tietojen perusteella oli sittenkin saanut pojan Alfred Alfredinpoika von Beckerin, joka oli tietojen perusteella syntynyt vuonna 1876 ja kuollut toinen päivä toukokuuta 1945 Berliinissä. Tämän tiedon perusteella toinen Kangasniemen haaroista, Anders von Beckerin perustama sukuhaara, voi elää vielä tänäkin päivänä. Uutta tutkimista siis riittää. Abraham Gideonista alkaneen sukuhaaran viimeinen mies oli Lontoon konsuli Alexander von Becker, joka kuoli vuonna 1926. Vielä Alexander von Beckerin tyttäret, joista viimeinen kuoli 1980-luvun lopussa omistivat maata ja huvilan Kangasniemellä. Siihen loppuvat siis näillä näkymin aatelisten von Beckereiden jäljet Kangasniemellä.

Kaiken tämän, esimerkiksi sen että Kangasniemi on päättänyt kunnioittaa von Beckereitä kadulla ja koululla, perusteella voidaan sanoa, että von Beckerit ovat vaikuttaneet suuresti siihen, mikä Kangasniemen kunnasta on lopulta tullut. He ovat merkittävien säätyläisten tavalla ylläpitäneet merkittäviin uudistuksiin johtanutta kulttuuria yllä syrjäisessä Savossa. Mutta oikeammin, eihän Savoa voida sanoa syrjäiseksi, koska sivistyskin on täältä peräisin.

Kiitoksia!

Päivitys

Olen nyt isovanhempieni luona Virrantalossa. Eilen tuli otettua kohtuullisesti virvokkeita enoni luona tämän kotona. Onneksi tämä sukukirjahäslinki alkaa vähitellen olla ohi, ja voin keskittyä uusiin ja tärkeämpiin asioihin. Olen suunnitellut kääntäväni lähiaikoina etenkin saksankielistä proosaa ja runoutta. Etenkin Stefan Georgen lyriikka miellyttää minua tällä hetkellä suuresti ja sitä ei taida vielä löytyä suurestikaan suomenkielisinä käännöksinä. Olen ajatellut myös kehittää henkilökohtaista filosofista maailmankatsomusjärjestelmääni. Tämä lääkitys ei ole pelkästään hyväksi, sillä se hillitsee luovuutta ja maanista olotilaa, jossa parhaimmat kirjoitukset yleensä syntyvät. Olen ajatellut kirjoittaa pidempää proosatekstiä aiheesta "Sukukokous", jossa tuotaisiin esiin asioita, jotka monesti liittyvät tällaisiin monenlaisia ristiriitoja sisältävään tapahtumaan.