Ensin
se harmitteli Bronsonin kohtaloa: ”Bronson is down, Bronson is
down, Bronson is down”, se hoki. Ja sitten kun tultiin oikeaan
kohtaan, niin se alkoi valitella sitä miten Bondi tippui. Siis
sieltä sillalta ja miten sitä luultiin sen jälkeen vähintäänkin
kuolleeksi ja muuta. Se otti aina Bondin kokemat vastoinkäymiset
henkilökohtaisesti: ehkä voidaan sanoa, että sen jonkinlainen
alterego oli Bond. Sekin halusi olla kuolematon ja aina suosittu
naisten keskuudessa.
Se
halusi aina lenkillä mennä samaa reittiä, jotta se olis voinu
nähdä sen. Nimittäin viidentoista kilometrin päässä paistavan
Puijon tornin ja Kuopion kaupungin silhuetin. Niin, sen kaupungin
jossa se syntyi ja jota se aina piti kotikaupunkinaan, vaikkei
virallisesti asunutkaan siellä kuin vain sillon kun se oli vielä
vajaat kaksivuotias. Se kaupunki aiheutti sille myös paljon suruja,
jotka kaikki se oli antanu sille anteeksi, koska se ei voinut
periaatteesta hylätä omaa synnyinkaupunkiaan.
Se
halusi aina kirjoittaa, niin paljon ja monista aiheista ettei siinä
kukaan meistä pysynyt perässä. Ja jotta se pystyi kirjottamaan se
myös luki. Paljon ja monipuolisesti: Dostojevskia, Shakespearea ja
myös tuntemattomampia kuten Will Self. Se kehitti oman filosofiansa
jota useimmat eivät ymmärtäneet ja ne jotka ymmärsivät eivät
suostuneet ottamaan vakavasti.
Se
halus aina olla mielummin yksinään kuin ryhmässä ja mielummin
kuin olisi ollut vastuussa ryhmän työpanoksesta, se halus mielummin
vastata itse itsestään ja painottaa tuota vastuuta myös kaikkien
muiden ihmisten kohdalla.
Se
osas kieliä ja nautti muista kulttuureista, niin ainakin
eurooppalaisista, vaikkei se ollut käynyt koulussa muita kieliä
kuin ruotsin ja englannin. Itse asiassa se oli semmoinen tekijä
sille, joka vaikeutti esimerkiksi ranskan ja saksan käyttöä niille
ominaisissa yhteyksissä. Sen piti aina ponnistella ja pinnistellä
ylittääkseen tuon rajan, joka olisi mielellään halunnut pitää
hänet englanninkielisenä ”touristina”, jota ei mannereuroopassa
olisi tarvinnut ottaa vakavasti. Hän ylitti sen rajan aina lopulta.
Se
rakasti Englantia ja Saksaa. Englannissa se piti hienostuneesta
ironiasta ja mustasta huumorista – yläluokkaisuudesta. Saksassa se
piri suoraviivaisuudesta, jämäkkyydestä, asiallisuudesta –
kaikki kovuuteen liittyviä ominaisuuksia.
Kotikylästään
se piti suuresti, mielestään jotkin kohdat siinä muistuttivat
suuresti keskieuroopan pieniä maalaispaikkakuntia ja etenkin Ranskan
Provencea. Hän oli aina uskollinen omalle kylälleen, seurasi sen
tapahtumia ja tervehti aina ainakin sopivimpia naapureista.
Se
osasi käyttää ironiaa ja olla piikikäs. Jos erehtyi sen
vastustajaksi, se osasi kyllä löytää kohdan jota painamalla
todella sattui. Se osasi etenkin kirjoittaa hauskasti ja vain harvoin
se oli pompöösi. Se yritti kuitenkin tuhota tuon pompöösisuuden
itsestään ja muista ihmisistä sillä se ei koskaan pitänyt
falskiudesta, jota monet paksupäiset ihmiset ilmentävät.
Se
ei ollut hyvä ottamaan alkoholia, se meni sillä aina överiksi,
niin överiksi ettemme me koskaan pystyneet ymmärtämään niitä
vaikeuksia joihin se itsensä sen vaikutuksen alla ohjasi. Se meni
aivan hulluksi alkoholista ja hakeutui joka kerralla väärään
seuraan. Ehkä sen tietynlainen naiivisuus ja hyväuskoisuus johdatti
sen siihen. Se ei koskaan ajatellut pahaa omista ystävistään,
silloinkaan vaikka heillä olisi selkeästi ollut huonot
tarkoitusperät toiminnallaan.
Se
mies oli hieno mies ja hän oli minun isäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti