Näkemisestä

Tahdon tässä kirjoituksessa käsitellä näkemisen sekä näkyvän että näkymättömän luonnetta ja sitä millaisia käsitteellisiä yhteyksiä noiden teemojen yhdisteleminen luo olemaan. Näkeminen on tavallista tunnistaa siksi kun todellisuudesta otetaan joitain asioita lähemmän tarkastelun kohteeksi, näkeminen on siis tavallista tunnistaa siksi kun kiinnitetään huomiota ja tunnustusta joihinkin sellaisiin objekteihin jotka sen hetkisessä merkitysarvossaan ohittavat muut samassa olosuhteistossa sijaitsevat objektit. Näkemiseen siis liittyy tällainen ohitusarvostuksellisuus, jonka mukaan ihmiset näkevät asioita sen takia, koska he eivät näe muutakaan. Näetyllä asialla siis on tietty ohitusarvo, joka muodostuu sen havaittavaksi tulevien piirteiden päällekäyvyydestä. Noiden piirteiden taipumus tehdä itsensä näettäväksi on se asia, minkä vuoksi ihmiset ovat taipumuksellisia näkemään joitakin asioita ja olla taipumuksellisia olla näkemättä joitain toisia asioita. Nyt on varmaan syytä pohtia sitä, millaisia ovat nuo piirteet, jotka vaikuttavat siihen, että joitain asioita nähdään ja joitain toisia ei nähdä. Tässä vaiheessa on syytä ajatella näkemisen subjektiivisia ja objektiivisia piirteitä ja sisäisen ja ulkoisen dialektiikkaa, jotka vaikuttavat näkemisen tapahtumassa. Subjektiiviset näkemisen kokemuksen elementit ovat sellaisia, jotka vaikuttavat yksilöihin omakantaisesti, ne siis eivät kosketa kaikkia jonkin yleisyyden elementin vuoksi, vaan ne koskettavat joitain tiettyjä yksilöitä heidän yksilöllisten piirteittensä takia. Tämä voisi siis kertoa siitä, että näkemisen tapahtuma olisi samanmuotoista kuin se, kun tunnistetaan asioita, joista on olemassa jonkinlaisia siemeniä itse näkijän minuudessa ja tietoisuudessa. Silloin näkemisen tapahtumassa keskeisin asia ei enää olisikaan itse näettävä elementti tai objekti vaan itse näkijä. Objektiivisen näkemisen tapahtuman käsitteellistyksen mukaan ihmiset tunnistavat ja rekisteröivät ulkoisesta asioita sen takia, koska asiat tai elementit ovat järjestyneitä maailmaan tietyllä tavalla, joka tapa on itse rekisteröity kokijan minuuteen. Näkemisen kohteen näkeminen tietyllä regulatiivisella tavalla on objektiivista näkemistä. Objektiivisessa näkemisessä ulkoinen puoli vallitsee, siitä määrittyvät se miten ja millaisella tavalla näön kohteen asioita tulee arvottaa ja se myös määrittää muodollaan sen millaista palautetta näkemisestä voidaan antaa. Subjektiivisessa kokemuksessa näkemisen kriteerit antaa sisäinen elementti ja siinä myös tapahtuu näkemisen arvottamisen tapahtuma, ulkoisella ei siis ole suurta tekemistä sen kanssa, kun katsotaan näkemisen tapahtuvan subjektiivisesti. Antiikin Kreikassa ajateltiin yleisesti sokeiden ihmisten olevan parhaita näkijöitä. Vaikka tämä asiantila tarkoittaisikin asiaa vain vertauskuvallisesti, on sen katsottava ilmaisevan jotain perustavaa näkemisen tapahtumasta ja näkemisen ilmiöstä. Näkeminen voi joskus sokaista ihmisen sen takia, koska se mitä näemme voi joskus olla niin perustavan erilaista ja mullistavaa. Objektiivisen ja subjektiivisen tavan hahmottaa näkemisen kohteita heikkous voikin ehkä olla se, että ne eivät huomioi näkemisen kohteita riittävän hyvin silloin, kun näkemisen kohteet ovat uusia ja ennen kokemattomia. Kohteiden rajaaminen ei välttämättä suju oikeimmalla tavalla silloin kun on tarvetta yksilöidä uusia ilmiöitä samaan ryhmään aikaisempien ilmiöiden ja niiden piirteiden mukaan ryhmitellen. Ei välttämättä aina havaita sitä, että uusi ilmiö on syntynyt näkemisen kohteena vaan rekisteröidään se johonkin valmiiseen kategoriaan aikaisemmin tunnistettujen objektien kanssa. Kategoristinen ajattelu siis on tässäkin todella haitallista ja jopa vaarallista, koska se ei tunnista nähtyjen ilmiöiden kompositionaalisuutta, sitä tapaa jolla ilmiöt muodostavat oman koostumuksellisuutensa. Kategorian rajat eivä aina riitä ilmaisemaan jotain ilmiötä kokonaisuudessaan. Kategoriat eivät aina ole riittävän erillään toisistaan,vaan ne voivat saada muotonsa todellisuudessa olemalla yhteydessä moniin toisiin kategorioihin. Kaikki näkeminen ei ole vain jonkin tietyn näkemistä, vaan näkemisen tapahtuma sulkee sisäänsä monia kaikkien havaittavien ilmiöiden piirteitä. Kaikki mahdollinen havaittava on suljettu sisään kaikkiin havaitsemisen ja näkemisen tapahtumiin. Näkyvä on siis jotain mikä voidaan tunnistaa ja rekisteröidä samalla kun näkymätön on jotain mikä voi olla olemassa, mutta samalla se ei kuitenkaan tule omien piirteittensä kautta tunnistetuksi. Jokin voi siis olla ilman sitä, että se nähtäisiin, ja tuo kertoo siitä, että kaikella on ominaisuuksia, joista osa on sellaisia, jotka voivat tulla toisten ihmisten kautta havaituksia ja samalla osa on sellaisia, jotka eivät tule havaituksi, koska ne ovat jotain sellaista mikä ei voi tulla tunnistetuksi näkijän huomion kohteena. Se mikä ei tule nähdyksi voi joko olla jotain sellaista, mikä ei ole riittävän merkittävää tullakseen havaituksi ja toisaalta se voi olla jotain sellaista, joka on niin uutta ja poikkeavaa ettei sitä voida vielä havaita. Voidaan varmaankin sanoa, että kaikella havaitsemattomalla ja näkymättömälllä on jotain annettavaa ihmisten peruskokemiseen ja näkemiseen. Siksi ei tulisi suhtautua näkemiseen ja siihen mitä nähdään niin kokonaisvaltaisen valtavaikutelmaisella tavalla.