Ajattelutapa: se on tyhmä, koska se vaikuttaa epäsosiaaliselta

Olen kohdannut kaikenlaista veemäistä kohtelua koko koulu-urani ajan aina ala-asteelta yliopistoon asti. Kaikissa paikoissa oma luonteeni on johtanut ihmiset arvostelemaan ja nälvimään minua. En ole kuitenkaan koskaan alistunut ja myöntänyt kiusaajien olevan oikeassa, ja se jos mikä on saanut nämä villiintymään niin kuin tavan mehiläinen villiintyy huitomisesta. Minua on haukuttu tyhmäksi, pieneksi, köyhäksi ja jopa kehitysvammaiseksi ja jälkeenjääneeksi. Kaiken tämän jälkeen olen kokenut olevani kuin Flaubertin ”Perheen idiootti”. Lisäksi minua on kiusattu ja arvosteltu sekä isäni että äitini suvuissa. Molemmissa ryhmän koheesio on niin tarkkaa, ettei poikkeavaa yksilöä hyväksytä, tai ainakin sitä kutsutaan tyhmäksi tai jälkeenjääneeksi. Mutta huvittaisipa tietää mitä nämä ihmiset ovat tehneet. Vai ovatko minua parempia, kun siemenet ovat tulleet "aatelisesta" peniksestä.  Tämä epäsosiaalisuuden kautta arvosteleminen etenkin on kovin yksinkertaista ja naiset, tytöt ja feminiiniset miehet tapaavat niin ajatella. Kun me olemme sopineet olevamme niin fiksuja ja filmaattisia yhdessä, niin onhan ulkopuolinen silloin tyhmä/kehitysvammainen. Sama juttu on toistunut äitini suvussa, jossa yli kuusikymppiset sisarukset nukkuvat äitini kertoman mukaan sisaruspedissä. He ajattelevat kaikesta ryhmänä, ja kun minä poikkean ryhmästä, olen minä avoin kohde kaikenlaisille halventamisille. Lyseossakin joku keskinkertainen tytteli tuli tiukkaamaan peruskoulun keskiarvoani, niin, se on varmaan tämän tyttelin ainoa pätemisen aihe. Naisilta olen saanut monesti ihmisarvoa alentavaa kohtelua. Olen kokenut olevani epätoivottu. Epäsosiaalisuus ei kerro muiden kuin rikollisten keskuudessa tyhmyydestä. Esimerkiksi kun olin ilmoittautunut useampaan tenttiin samanaikaisesti ja sain puolenkymmentä kuorta, niin salissa, kun availin vähitellen kuoria, kuului naisihmisen naurun ääni. Hän varmaan ajatteli, että avaan kuoren toisensa jälkeen, koska en tiedä vastauksia. Koska minulla on aina ollut monta rautaa tulessa, on tapoihini kuulunut tenteissäkin avata kuoret heti, koska mieleni toimii paremmin ja muistan asioita paremmin kun saan tietoisuuteeni kysymyksiä eri aiheista. Filosofian opiskelijat nimittivät minua kuuroksi tai kehitysvammaiseksi, koska en vastannut näiden turhanpäiväisiin tervehdyksiin kampuksella. Kuulin ne, mutta ei olisi tullut mieleenkään vastata! Yksilöön tulee suhtautua etenkin yksilöyden eikä sattumanvaraisen lähiyhteisön jaettujen mielipiteiden kautta. Olen aina sanonut että reaktiivinen distanssi ja jaettu henkinen intimiteetti määrittävät arvossaan sen, kuinka hyvin ihmiset voivat suhtautua toisiin. Minulle on saneltu asioita ja noudatuksia, vaikka en vieläkään ole mukautunut näiden laumajohtajien ja heidän vasalliensa käskytyksiin. Reaktiivinen distanssi tarkoittaa reaktionopeutta ja sen mahdollisuutta. Kun reaktiivinen distanssi on tasapainossa helppousindeksin ja helppousarvon käsitteiden kuten myös preferenssiautonomian kanssa, voivat ihmiset olla reagoimatta kielteisiin asioihin. Kun reaktiivinen distanssi on korkealla arvossaan, ihmiset voivat toimia enemmän yksilöinä. Jaettu henkinen intimiteetti ja sen arvo tarkoittavat sitä kuinka paljon itsenäisyyttä ja riippuvaisuutta ihmisellä ja ihmisyhteisöillä on. Jos arvo on korkeampi, silloin ihmiset miettivät sitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat. Arvostan yksityisyyttä ja anonymiteettiä julkisissa tiloissa liikkuessa. Kuitenkaan tähän eivät tavalliset ihmiset pysty, koska heidän täytyy olla koko ajan jauhamassa paskaa samanlaistensa keskuudessa. On vaarallista, jos ihmisten rykelmät saavat arvostella yksilöitä, ainakaan siinä tapauksessa, jos tämä ihminen ei esimerkiksi ole karannut mistään pakkopaita päällään. Ja sekin vielä, että jotkut ovat kuvitelleet ja ärsyttäneet minua siitä, että minulla ei muka olisi kavereita. Näiden käsityksistä huolimatta olen täysin onnellinen elämääni. Kaikki on mennyt hyvin.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja miltei kaksikymmentä vuotta kiusattu

Elämän merkityksestä ja tarkoituksellisuudesta (Helmi-lehteen)

Elämä on maan päällä kokemamme aika. Vaikka ihmisellä olisi tiettyjen uskontojen tavoin ajatellen mahdollisuus elää lukemattomia elämiä, on varmaan järkevää olettaa, että elämä ymmärretään tavallisesti niin sanoen aikana kehdosta hautaan. Esa Saarinen on joskus puhunut ja kirjoittanut niin sanotusta uomaelämästä, jossa ihminen etenee elämänsä läpi juuri kokematta minkäänlaisia itseään tai ympäristöään muovaavia kokemuksia. Eli jos ihmisyksilö ei riittävän ajoissa ymmärrä sitä, että elämä on tarkoitettu koettavaksi, voi hän edetä kehdosta hautaan toistamalla ympäristöjensä ennakkoluuloja, toisten ihmisten mielipiteitä, arvoja ja ”ajatuksia”. On siis tajuttava se, mikä elämässä on todella merkityksellistä, ja se on etenkin maailman ja ihmisen käsittäminen monista eri näkökulmista, missä mielessä esimerkiksi nuoria tulisi patistaa viettämään enemmän aikaa yksin kuin toisten samanikäisten joukossa. Lisäksi matkustelun vaikutusta ei voi yhtään liioitella. Ihmisen on nähtävä eri maita ja paikkoja ja oltava tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.. Siinä mielessä joskus länsimaihin keskittyminenkin voi aiheuttaa uomaelämää, sillä jos ihminen näkee savimajat, joissa joidenkin planeettamme ihmisten täytyy vuosisadoista toisiin asua, tajuaa hän yhteisvastuun merkityksen ja on valmis etsimään keinoja esimerkiksi väestönkasvun hillitsemiseksi ja absoluuttisen köyhyyden vähentämiseksi maailmassa. Merkityksellä yleensä tarkoitamme sitä, että joku asia antaa merkitystä kokevalle ihmiselle mahdollisuuden nähdä jonkin asian olevan tärkeää tai vähemmän tärkeää, eli puhutaan ja kirjoitetaan merkityksellisyydestä ja merkityksettömyydestä.. Siinä mielessä voidaan varmasti sanoa, että ihmisen tulee elämässään tunnusta oikeat merkitykselliset asiat ja toisaalta myös ne asiat, joilla ei ole mahdollisuutta esiintyä ihmiselle arvokkaina ja merkityksellisinä. Monesti on niin, että esimerkiksi varhaisnuoruus voi johtaa ihmisyksilöä harhaan, koska mitä alaluokkaisinta porukkaa jossain on, niin sitä enemmän tällaisissa yhteisöissä pätee arkaaiset valtasuhteet, joissa romantisoidaan ja ihannoidaan väkivaltaa ja kiusaamista sen takia, koska jotkut eivät näe itssessään mitään niin suurta, että nämä arkaaiset valtasuhteet voitaisiin kyseenalaistaa. Aina löytyy kiusaajia ja häiriköitä, jotka eivät esimerkiksi koulussa voi nähdä muuta merkitystä kuin kiusaamisen ja toisten arvostelun. Kiusaamisesta tulisi kirjoittaa entistä enemmän ja nostaa lopultakin kissa pöydälle sen suhteen, että tähän arkaaiseen valtamalliin sopeutuminien voisi vähentyä huomattavasti sillä tavalla, että ihmiset eivät kokemansa pelon takia antaisi valtaa tämänkaltaisille öykkäreille. Eikä tämä kosketa pelkästään koulua, vaan tällaiset arkaaiset valtamallit toistuvat kaikissa sellaisissa yhteisöissä, joissa ei todellakaan ole minkäänlaista älykkyysosamäärärajaa. Eli kansan syvistä riveistä tuleva moraali ja moraalinen kurinpalautus, jolla ei ole mitään tekemistä minkään oikean ja kehittyneen moraalin kanssa, on asia, mistä tulisi päästä yli. Tämä mahdollistuisi sillä, jos ihmiset alkaisivat kiinnittää enemmän huomiota itseensä eikä siihen miten muut ihmiset kiusaajia palvovat. Siinä nähtäisiin myös se, millä asioilla todellakin on merkitystä, sen ulkopuolella, jos haettaisiin pelkästään suosiota ja reaktiivisia ja relatiivisia ihmissuhteita. Ei voida korostaa liikaa sitä, että ihmisten tulisi olla enemmän yksin, koska henkinen kasvu tavallisesti ei ilmene, jos tällainen ihminenn pyörii vain omanikäistensä ihmisten ja vielä monesti moraalisesti ja henkisesti rajoittuneemman porukan kanssa. Merkitys on siis sen tajuamista, millä asioilla voi olla monipolvista ja monipuolista arvoa ja mitkä asiat ovat taas sellaisia, joille ei tulisi antaa suurempaa arvoa. Olen opiskellut filosofiaa yliopistosssa ja olen itse kehittänyt käsitteen merkitysvalta, joka tarkoittaa sitä, millaisille arvoille annetaan merkitystä ja siihen liittyvää valtaa. On siis selvää, että etenkin pragmaattiset ihmiset, jotka eivät näe millään asialla sille kuuluvaa arvoa, ovat valmiina antamaan valtaa asioille, joita ihmisten tulisi heidän mielestään arvostaa ja vallallistaa. Tässä voidaan huomata se, että esimerkiksi talousihmiset ovat monesti sellaisia juurettomia ihmisiä, jotka eivät pysty valikoimaan ja arvottamaan arvojaan vapaasti, vaan he ovat täysin suhdanteiden ja ihmisten antaman arvostuksen mukaan kaikkia asioita arvostelevia ihmisiä.. Kuvottavimpia ovat sellaiset markkinavoimien palvelijat, jotka arvostelevat muita ihmisiä heidä autojensa, talojensa, veneidensä tai vaaatteiden perusteella. Nämä eivät myöskään tajua sitä, että oikea aristokraatti ei välitä pätkän vertaa siitä, mitltä heidän tavaransa näyttävät tällaisten pikkuporvarinousukkaiden mielestä. Mielenterveyskuntoutujien tulisi nähdä etenkin se, että ikuisuuden liepeen koskettaminen opettaa monesti ihmisille sen, mitkä asiat ovat tosiasiassa arvokkaita ja mihin hänen kannattaa kiinnittää oma huomionsa. Tavallisesti pikkuporvarien arvostelu yhteiskunnan ehkä heikointa vähemmistöä kohtaan on arvosteleva, kriittinen ja moralisoiva. Mielenterveyskuntoutujat saavat kokemuksiensa kautta aivan uniikin tavan lähestyä ihmistä ja elämää. Ne, joilla ei ole minkäänlaista uniikkia hermostotoimintaa ovat tavallisesti niin sanottuja suorittajia, joiden piirissä psykopatia ja narsismi korostuvat, eikä heikommille ihmisille anneta paljon valtaa ja myönteistä merkitystä. Itse olen löytänyt elämääni merkityksen kirjoittamalla. Kirjoittaminen antaa mielenterveysongelmien kanssa mahdollisuuden ilmaista itseään täysin vapaasti, koska niin sanottuja ajatuksen filttereitä ei ole niin suuressa määrin esillä kuin miten ne hallitsevat täysin ”normaalia” ihmistä. Sartren sanojen mukaan kukaan ei anna ihmiselle valmiina asioiden merkityksiä ja arvoja, vaan kaikkien on rakennettava ne itse ja arvotettava asioita vapaasti, koska pikkuporvareiden arvot eivät ole mistään ylhäältä saneltuja, vaan ne pakotetaan ihmiselle yhteiskunnallisen vallan, jota itse kutsun ontokratiaksi, kautta ja avulla. Mauvaise foi eli paha usko on Sartren mukaan se asia, joka saa kaikki tavalliset ihmiset mukautumaan konformistisiin sääntöihin ja samalla unohtamaan oman vapautensa olla niin kuin parhaaksi katsotaan. Michel Foucault toi esiin ilmaisun, jonka mukaan ihmisen on luotava itsensä taideteokseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen on valikoitava ne arvot, joille hän yksilöllisesti on valmis antamaan arvoa ja merkitystä. Foucault korosti myös useissa kirjoissaan valtajärjestelmiä, joiden alle jokainen maailmaan tuleva lapsi jossain vaiheessa alistetaan, ja hänen mukaansa koko ihmiselämä on erilaisten valtasuhteiden alla elämistä. Siinä mielessä voidaan siis sanoa, että merkitysvalta, jonka valtaryhmittymä asettaa, ei ole oikeiden arvojen ja merkityksien lähde, jasiinä mielessä mielenterveyskuntoutujien ryhmässä voi olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät koe jatkuvaa tarvetta mukautua vaan mahdollisesti arvioida itse asioita ja luoda asioita. Vaikka tämä ei vastaa kaikkia mielenterveyskuntoutujia, niin on monissa yhteyksissä ja tutkimuksissa todettu se, että mielenterveysongelmilla on yhteys taiteelliseen, tieteelliseen ja kirjalliseen luovuuteen. Esimerkiksi ruotsalainen Karoliininen instituutti teki kymmenisen vuotta sitten tutkimuksen, jonka mukaan mielenterveysongelmat ja luovuus ilmenevät samanaikaisesti monissa perheissä. Myös on havaittu, että luovilla ihmisillä on yli kaksinkertainen todennäköisyys oman itsensä surmaamiseen. On sanottava, että kun kirjailijat, runoilijat ja kuvataiteilijat kokoontuvat yhteen ottamaan vähän häppää ajautuu keskustelu monesti hyvin synkkiin aiheisiin. Voidaan varmasti sanoa, että suurimmalla osalla huiman luovista ihmisistä on myös jonkinlainen mielenterveysongelma tai -ongelmia. Luovuus on mielenkiintoinen asia ja se litityy etenkin siihen, miten luova yksilö voi omalla ilmaisunsa tavalla kehittyä luomaan jotain omaperäistä ja uutta. Kaikki taiteilijat, kirjailijat ja tiedemiehet eivät suinkaan ole luovia, vaan monesti tavanomaisemmat ihmiset toistelevat toisten töitä, sanomia ja ennakkoluuloja. He eivät siis ole muuta kuin mielistelijöitä ja toistensa kopioijia, joilla ei ole muuta pyrkimystä kuin nousta yhteiskunnan huonosta osasta johtuvassa hierarkiassa, joka perustuu ihmisten tyhmyyteen ja laumahenkisyyteen. Elämän merkitys on mielestäni se, että siinä on pyrittävä koko ajan etenemään, opittava kyseenalaistamaaan ympäristöjen asioita ja kehittymään jatkuvasti. On varmaa, ettei yhteiskunnan valtaryhmittymä tue tällaista toimintaa, koska he katsovat, että ihmisiä on helpompaa ohjailla yhteisesti sovituilla arvoilla, jotka eivät todellakaan anna ihmisyksilölle kovinkaan suurta vapautta muodostaa omia näkökulmiaan. Ontokratia on siis se valtaryhmittymä, johon nähden ihmisiä kehotetaan pysymään nöyrinä ja ottamaan vastaan kaikki sen mukaiset arvot ja arvostukset, joka tapahtuu etenkin mielikuvatasolla. Kommentaariaatti on se ryhmittymä, joka vastaa ihmisten vaikutteelliseksi tekemisestä. Vaikutteellisuus on se kontrolloiva säde, jonka alle kommentaariaatti mukauttaa vapaat ja riippumattomat ihmiset etenkin, nimensä mukaisesti, kommentoimalla ihmisiä, merkityksiä, ajatuksia ja arvoja. Tässä on siis jonkinlainen totalitarismin vävähde, koska mielestäni yhteiskunnissa, joissa ihmisten annetaan olla vapaita, perustuu siihen, että mielipide- ja ajatusjohtajat eivät pyri ohjaamaan ihmisiä omista valtapoteroistaan käsin. Mielestäni, vaikkei tätäkään voida yleistää, ovat eurooppalaisista kansoista ehkä ruotsalaiset, sveitsiläiset ja britit lähimpänä yhteiskunnallsita vapautta ja autonomiaa, ja heidänkin kohdallaan se liittyy etenkin vapaaseen ja pitkälle kehittyneeseen yhteiskuntaan ja yksilön käsitteen arvostamiseen. Ihmisten tulisi siis tavoitella etenkin ontoeleuteriaa eli olemisen vapautta, eikä sitä, että ihmiset onttokratian kautta haluaisivat mukauttaa muita ihmisiä valtasuhteiden alle. Monesti tämä liittyy sellaisiin ihmisiin, jotka katsovat vapauden rajoittamisen olevan vapautta tärkeämpää. Mielestäni, toisin kuin ontokratian mukaan ajatellaan, ansaitsevat kaikki ihmiset samanlaisen vastuu-vapaus-suhteen. On sanottu esimerkiksi siitä, miten mielenterveyskuntoutujia voidaan alistaa lääkäreiden ja hoitajien tahosta vapauden rajoittamiseen. Siinä mielessä avohoitoa ei voida liian suuresti korostaa. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että jotkut erilaiset ihmiset voivat kokea laitoshoidon turvalliseksi noiden valtasuhteiden kautta, mutta on sanottava, etten itse koe samalla tavalla. Merkityksien tavoittaminen vaatii mielestäni vapautta, koska muuten ihminen toimii etenkin ontokratian eli olemisen vallan alaisuudessa. Vapaus on minulle tärkein asia, ja muut asiat kuten raha, asema, mukautuminen porvarilliseen yhteiskuntaan eivät ole koskaan minua kiinnostaneet yhtä paljon. Siinä mielessä olen huomannut sen, että vapauden avulla voi saada paljon erilaisempia ja parempia mahdollisuuksia kuin mitä uomaeläminen on. Merkitys on siis etenkin sitä, että voi itse vapaasti määritellä omat arvonsa ja antaa arvostuksensa sellaisille asioille, joita itse pitää merkityksellisinä. Tarkoituksellisuus tarkoittaa etenkin sitä, että ihmisellä kuuluu olla tarkoituksellisuutta omassa tekemisessään, ajattelussaan ja toiminnassaan. Esimerkiksi entinen matematiikan professori, lapsinero ja Unabomber Theodore Kaszynski korosti omassa manifestissaan, että ihmisen tekemä työ on vähentynyt merkityksessään, koska ihmiset eivät nykyaikaisessa työssään ja tietoteknologiayhteiskunnassaan pysty usein näkemään oman työnsä todellista merkitystä, ja on sanottava tämän tendenssin vain lisääntyneen 1990-luvun jälkeen. Tarkoitus tarkoittaa etenkin jonkinlaisen tehtävän merkitystä. Monet voivat katsoa tarkoitukselliseksi hoitaa ja kasvattaa omia lapsiaan samalla kun toinen ihminen voi kokea tärkeäksi kulkea ympäri maailmaa ja nähdä erilaisia maita, kulttuureita ja kieliä. Merkitys on siis arvojen ja merkityksien arvokkuuden havaitsemista. Tarkoituksellisuus tarkoittaa esimerkiksi oman työn, opiskelun tai yleisesti elämän merkityksellisyyttä. Se voi tarkoittaa sitä, että ihminen näkee oman tehtävänsä ja paikkansa tässä maailmassa. Monet esimerkiksi alkukristityistä ajattelivat että heidän tehtävänsä maailmassa on toisten ihmisten auttaminen, mikä näkyy yhteisvastuuna esimerkiksi Sikhien uskonnon piirissä. He näkevät tarkoituksen omassa toiminnassaan. Monesti olisikin parasta, jos uskonnollinen vakaumus tulisi ihmiselle omakohtaisen pohdinnan kautta, eikä pakottamisella ja ryhmän paineella. Samalla olen kehittänyt teoriaa tunnustushierarkiasta, joka tarkoittaa hierarkiaa, johon kaikkiyhteiskunnan ja yksilön toimintaa kattavat instituutiot järjestyvät ja arvokkain edustaa siinä etenkin sitä, että se on kaikkein pyyteettömin instituutiotaso. Olen itse ajatellut kristinuskon olevan korkeimmalla tasolla, koska kirkko (ainakin protestanttinen) on pyyteetön: ihmiset voivat hakea siitä apua ilman että heidät pakotettaisiin siihen. Kuitenkin kommentaariaatilla ja ontokratialla on todellisten arvojen arvostelemisen kautta luomaan anarkiaa vapaasti muodostuneen tunnustushierarkian keskuuteen. Tämän he mahdollistavat mukautettujen arvojen, jotka eivät ole kuin subjektiivisia mielipiteitä, ja niitä ilmaisevien ihmisten vankiloita – kautta. Vaikutteellisuus levittää siis sädettään niihin tilaisuuksiin milloin ihminen kokee omia arvotunteitaan, joista muodostuu parhaimmassa tapauksessa lujia ja merkityksellisiä arvoja. Kuitenkin jos kommentaariaatti ja vaikuttellisuus ennättävät paikalle ensin, muodostuu ihmisten arvoista etenkin subjektiviisia mielipiteitä, jotka eivät ota huomioon kuin omakohtaisen hyödyn. Tähän liittyy etenkin ideologinen nautinto, joka tarkoittaa sitä tapahtumaa, jossa ihmiset luopuvat arvoistaan valtapäämäärien takia, joita ontokratia ja kommentaariaatti merkitysvallallla ja vaikutteellisuudella ovat ihmisille tunkemassa. Mainittu ihminen, joka arvosteli omaisuutta, on etenkin ihminen, joka toimii täysin ontokratian anarkian mukaisesti, jossa ilmenevät etenkin vertailukohdalliset symbolit, jotka eroavat tunnustushierarkian syväsymboleista siten, että ne on tarkoitettu vertailtavaksi, jossa yhteydessä mainostajat ja valmistajat päättävät sen, mikä yhteiskunnan ja ihmisten piirissä on arvokasta. Ontokratia ja kommentaariaatti siis pyrkivät tekemään säätelemistään arvoista, joista tulee subjektiivisia mielipiteitä, vertailukohdallisia symboleita, jotka tarkoittavat jatkuvaa kilpailua ja vertailua ihmisten välillä.. Näitä suojellakseen ontokratia ja kommentaariaatti valtaavat instituutioita anarkiallaan, usuttavat instituutioita toisiaan vasten ja muodostavat tunnustushierarkiaan arvo- ja tuki-instituutioita, joissa arvoinstituutiot edustavat ontokratian ja kommentaariaatin kanonisoimia arvoja eli subjektiivisia mielipiteitä ja samanaikaisesti tuki-instituutiot eli tietynlaiset poliisi-instituutiot suojelevat näitä arvoja, koska niiden arvoa ei voisi muuten ainakaan tavallinen ihminen kunnolla tunnistaa. Tuki-instituutioiden on siis tarkoitus kertoa ihmisille se, mikä asia ansaitsee heidän huomionsa ja millä on arvoa. Se on siis etenkin pakottamiseen keskittynyt ryhmittymä. Samalla kun tunnustushierarkia perustuu pyyteettömyyteen ja vapaaseen valitsemiseen, perustuu kommentaariaatin ja ontokratian vaikuttama tunnustushierarkia etenkin kilpailuun toisia ihmisiä ja isnsituutioita kohtaan. Ihmisen tulisi siis mielestäni tarkoituksellisuuden ja merkityksen löytämiseksi kertoa itselleen se, mikä on todella merkityksellistä ja tarkoituksellista. Voin esimerkiksi itse sanoa, että parhaimmat ystäväni ovat huomattavasti itseäni vanhempia, jotkut vanhempia kuin omat vanhempani. He tajuavat aidon ystävyyden ja jopa veljeyden merkityksen ja ovat nähneet niin paljon maailmaa ja kohdanneet ihmisiä, että he tajuavat olla pikkumielisesti arvostelematta ja vertailematta. Olen 37-vuotta juuri täyttänyt, enkä koe itseäni enäää mitenkään nuoreksi. Kuitenkin vielä tämänikäisetkin ihmiset ovat tiukasti oravanpyörässä, missä hekin arvostavat tavallisesti enemmän koko yhteiskunnan tasolle yleistettävää olemisen valtaa kuin olemisen vapautta, johon vaaditaan elämän kokemusta, viisautta ja jonkinlaista seesteisyyttä. Ihmiseen tulee iän myötä enemmän suvaitsevaisuutta ja ei ole tarvetta vertailla itseään toisiin ihmisiin. Mielestäni siis jonkinlainen viisaus määrittelee sen, miten ihminen elämän näkee. Korkeasti sivistyneet ja oppineet ihmiset ovat siis jo löytäneet elämänsä merkityksen ja tarkoituksellisuuden ja tulleet yli turhanpäiväisestä kilpailusta ja arvostelusta. Ystävyys on tärkeä asia siinä, miten ihminen löytää elämästä merkitystä, samalla kun tasapainoinen ja tasa-arvoinen ihmissuhde luo ihmisen elämään tarkoituksellisuutta. Muusta mainiten on sanottava, että musiikki- ja taideterapia ovat todella mielenkiintoisia tapoja ilmaista luovuutta ja varjella sitä. Taideterapiaa on harrastettu Suomessa vähintään jo 1940-luvulta alkaen, jolloin Nikkilän mielisairaalan Rafael Wardi muodosti noista kuvataideteoksista näyttelyn Helsingin taidehalliin, ja noita kuvia on nähty esimerkiksi sarjassa Hulluuden historia ja sen kiinnostavimmassa jaksossa Häilyvä raja, joka käsitteli muun muassa Lauri Viidan persoonaa ja mielenterveyttä. On sanottava ainakin että joissakin noista teoksista oli aitoa luovuutta ja taiteellista lahjakkuutta, mutta jotkut olivat todella pelottavia ja niistä pystyi aistimaan tekijöidensä rajut mielenterveysongelmat, vaikka en tarkoitakaan sitä, etteikö esimerkiksi paranoidisesti skitsofreenisen ihmisen taide olisi merkityksellistä. Tarkoituksellisuus tarkoittaa sitä, että ihminen näkee elämässään erilaisia tehtäviä, jotka ovat merkityksellisiä ja arvokkaita. Kun mieli järkkyy voi varmasti merkityksellisyys ja tarkoituksellisuus näyttää sillä hetkellä yksilölle varsin kaukaisilta asioilta. Kuitenkin terapian ja lääkityksen kautta ihminen voi mielensä tasaistumiselle löytää itselleen merkityksellisyyttä ja tarkoituksellisuutta, joka voi ylläpitää parempaa mielenterveyttä ja tasapainoisuutta. Luominen ja luova työ antavat ihmiselle mahdollisuuden purkaa omaa mieltään taiteeseen, ja harvassa ovat ne todella suuret ja luovat taideteokset, joiden tekijöillä olisi ollut täysin pikkuporvarillinen luonteenlaatu. Monesti luovuuteen liitetään liberaalisuus ja avoimuus, jotka tarkoittavat etenkin suurta alttiutta ulkoisille ja sisäisille virikkeille. Ihmisen mieli on siis avoin, kun hän voi oppia lähes kaikesta. Tästä tulee halu kokea erilaisia kokemuksia, koska mieli ei vielä ole niin turtunut, parkkiintunut ja pikkuporvarillistunut niin paljon, että kaikissa kokemuksissa nähtäisiin vain samaa. Alttius kokemuksile ja asioille on siis etenkin sitä, että ihminen voi vapaasti kokea tarkoituksellisuutta elämässä, joka tarkoittaa etenkin merkityksien löytämistä ja niiden etsimistä. Siinä mielessä Sartren paha usko tarkoittaa etenkin kulissiyhteiskuntaan mukautumista, jossa ei todellakaan nähdä minkäänlaisia luovia päämääriä tai halua olla luova tai mahdollisuutta luovasti ja vapaasti ilmaista itseään. Siinä mielessä mielenterveyskuntoutujan ei tulisi pyrkiä etenkin vain olemaan samanlainen kuin kaikki muutkin, vaan mielenterveysongelmien kanssa voidaan löytää mahdollisuuksia arvostaa omaa minäänsä ja omaa luonnettaan. Olisi väärin, jos kaikki ihmiset maailmassa olisivat samanlaisia, sillä silloin ei olisi mahdollisuutta kokea ihmisten eroavaisuutta. Vaikka joku mielenterveyskuntoutuja voisi ajatella, että häntä ei hyväksytä ongelmiensa takia,niin sitkeydellä löytää ihmisiä, jotka voivat arvostaa tällaista ihmistä hänen itsensä takia. Vaikka suvaitsemattomuus vähemmistöjä kohtaan on Suomessakin varmasti lisääntynyt, ei tulisi suhtautua itseensä vain ulkopuolelta vaan etenkin sisäpuolelta olemalla itselleen armollinen ja antamalla itselleen oman systeeminsä vaatimaa aikaa. Jos esimerkiksi vaikkapa kotitöiden tekeminen ei suuremmin kiinnosta syvimmässä alhossa, voi olla itselleen armollinen ja tajuta asian merkitys tarkoituksellisuduen kautta siten, että voi katsoa että joskus asiat voi tehdä hitaasti oman jaksamisensa perusteella ja varalla, eikä kaikkia asioita tarvitse puskea läpi suorittamalla kuin viimeistä päivää. Etenkin armollinen itselleen olemalla voi tajuta monia erilaisia asioita maailmassa. Ei ole hävettävä asia, jos ei halua suorittaa oravanpyörässä puuskuttaen ja naama punaisena. Järjestelmä on sellainen, että siihen voi päästä mukaan myöhemminkin niin halutessa, eikä siitä poikkeaminen ole minkäänlainen hävettävä asia. Suomessakin on nykyään mahdollisuus uudelleenkouluttautua ellei aikaisemmat työt ja tutkinnot miellytä enää myöhemmin. Ja kaikenlaisten vaiheiden kautta, kun vain haluaa nähdä vaivaa, voi nähdä elämässä tarkoituksellisuutta ja sen kautta yhä uusia merkityksiä ja merkityksellisyyttä. Kun ei mukaudu uomaan ja vertaile itseään muihin elämänkohtaloihin, voi koko ajan nähdä elämässä tarkoitusta ja merkitystä. Esimerkiksi se, jos asettaa itselleen pieniä tavoitteita ja pyrkii suorittamaan ne yksitellen voi joskus auttaa mielenterveyden kannalta. Myös elämän kokonaisuutena näkeminen voi auttaa mielenterveydessä. Nykyaikana suomalaisessakaan yhteiskunnassa ei pakoteta ihmisiä samanlaiseen ruotuun kuin miten oli vielä joitain kymmeniä vuosia sitten. Olkaamme siis armollisia itsellemme ja toisillemme.

Olli von Becker

Mielenterveyskuntoutuja ja yhteiskuntatieteiden maisteri

Sikahieno occasion!

Suomen kielen ja suomen ruotsin, kahden perustuslailla suojatun kielen asema on heikentynyt viime vuosikymmeninä entisestään maahanmuuttajien ja englannin kielen yleistymisen takia. Nuoret eivät enää osaa omia äidinkieliään, ja puheen sekaan on sotkettava mahdollisimman paljon englannin kielisiä sanoja. Onko tässä mitään järkeä? Kuvitteeko joku jolppipoika tai -tyttö, että heidän puheensa kuulostaisi yhtään muodikkaammalta ja hienommalta, jos he rajoittavat puheessaan oman kielensä käyttöä Amerikan Yhdysvaltojen takia. Minä olen luopunut jo aikoja sitten amerikkalaisten sarjojen ja elokuvien katsomisesta, jos ehdottoman huipun klassikkoja ei lasketa. Täytyy sanoa, että jos suomen ja suomenruotsin on hävittävä, niin se johtuu tämän maan kulttuurista. Olen huomannut parilla matkalla, että jenkit pitävät minusta – mutta kuinka ollakkaan: tunne ei ole keskinäinen. Täytyy olla surkeinta suomalaista mökkiläispaariaa, jos ihmiset Suomessa katsovat Amerikan Yhdysvaltojen kulttuurissa jotain hienoa tai arvostettavaa. Se kertoo etenkin molempien näiden kulttuurien nuoruudesta ja kulttuuristen instituutioiden hauraudesta. Onhan sanottava, että esimerkiksi John F. Kennedyn lentoasemalla pankkiautomaateissa on jo kaksi valinnaista kieltä: englanti ja espanja, sielläkään ei siis katsota oman kielen olevan enää tärkeää. Miksi joku oman kielen ilmaisu tulisi kääntää puheessa tai jopa kirjoituksessa amerikan englanniksi? On selvää, että johonkin aikaan esimerkiksi Euroopassa koettiin ranskan kieli lingua francaksi, jota oli komeaa toistella välillä, vaikka ei olisi tiennyt kielestä kuin muutaman sanan. On kuitenkin sanottava, että ranskan kieli on aina ollut hienostuneempi ja kehittyneempi kieli kuin Amerikassa puhuttu englannin murre. Nuoret ihmiset ovat alttiina muodille ja sille miltä he vaikuttavat toisten ihmisten mielestä. Ei kuitenkaan ole viehättävää, jos nämä tosiasiassa varmaankin vain englantia ja heikkoa suomea puhuvat jolpit kuvittelevat, että englannin kieli sen Amerikan murteen muodossa olisi jotenkin kehittyneempi kieli edes suomen kieleen verrattuna. Kieli kätkee sisäänsä kulttuurin, ja jos nämä ”Frendejä” ja muita leveitä pepsodenttihymyjä televisiosta katsovat nuorkulttuurilaiset kuvittelevat, ettei Amerikkaa parempaa kulttuuria ole, katson näiden opettajien, vanhempien ja sukulaisten epäonnistuneen aika massiivisella tavalla. Amerikassakin tutkijat ja professorit tavallisesti osaavat useita manner-Euroopan kieliä, eikä heidän kielelliskulttuurinen kompetenssi rajoitu pelkästään yokeleiden puheesta mallinsa saaneeseen englannin kielen Amerikan murteeseen. On osattava eurooppalaisia kieliä, saksaa, ranskaa ja Englannin englantia. Ne pitää hallita, koska muuten suomalaisen nuoren ihmisen tietämys ja tietoisuus Euroopan kansoista jää liian kaukaiseksi. Ruotsia suomalaisen ihmisen on osattava, koska se liittyy kulttuurimme historiaan, eikä sen takia, että sitä pitäisi Tukholman risteilyllä puhua. Ruotsinkielisten Suomessa on opiskeltava suomen kieltä, koska se on valtakieli eikä Suomessa tule enää toimeen kaikkialla pelkällä ruotsin kielellä. Vaikka on mielestäni hyvää kielitaiden kehittymisen, että Suomen televisiossa on tekstitykset ulkomaalaisten ohjelmien kohdalla, niin voi uskoa Saksan ja Ranskan televisioissa tehtävästä dubbauksesta, että ainakin se ylläpitää kyseisen kulttuurin sisäistä elinvoimaa. Toinen aihe on etenkin Helsinkiin keskittyvä muotipuhe, jonka nuoret omaksuvat näyttääkseen oikealta. Mummoni kertoi talonsa mummon kertoneen, että lapsenlapsen lapsensa oli vajaan viikon Tampereella ja sanoi sieltä tultuaan aina ”moro”. Mielestäni helsinkiläisten puheessa on ärsyttävää etenkin ”sika”-partikkelin käyttäminen. Eräässä suomalaisessa matkailuohjelmassa ainakin 40 täyttänyt nainen sanoi sikapartikkelin kolme kertaa kahden virkkeen aikana. Kieli ei voi perustua muoti-ilmiöihin kuten ei myöskään minkäänlainen ajattelu. Muoti-ilmiöissä on todellakin tärkeää näyttää joltain tietyltä. Eli tärkeää ei ole enää se, mitä on, vaan se miltä näyttää. Näistä ihmisistä voisi puhua nimenomaan oman filosofiani kohteena, ainakin siinä mielessä, etten koe näitä ihmisiä kovin kehittyneinä. Joltain näyttämiseen pyrkiminen on etenkin valtaa hamuavaa toimintaa. On siis toistettava kaikkien toisten ihmisten mielipiteitä, puheita, muotia ja ehkä: ”ajattelua”. Filosofin on pyrittävä siihen, että hän voi olla uskollinen itselleen ja omalle autenttiselle olemassaololleen, eikä siinä voida miettiä jatkuvasti mitä muut ihmiset jostain ajattelevat. Niin tekevät vain akat ja feminiiniset miehet.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kornetti Alexander Reeth – Luhangan skotlantilaistaustainen perustaja

Alexander Reeth oli Johan Reidin ja Elisabeth Casteliuksen poika, vaikka hänen synnyinajastaan ei ole tarkempaa tietoa (vaikka väitetään jossain, että hän olisi syntynyt 1713, ja kuusikymmentävuotiaaksi hänet on kuollessaan mielletty), vaikka on mahdollista, että hän olisi syntynyt esimerkiksi niinkin myöhään kuin vuonna 1723. Suku oli alkuaan Skotlannista ja sen nimi oli todellakin ennen Reethiä skotlantilainen Reid. Hyvin tunnettu sotapäällikkö Jacob de la Gardie, joka tunnettiin myös lempinimellä "Laiska-Jaakko", oli antanut David Reid nimiselle skotlantilaiselle upseerille suuria läänityksiä Hämeestä 1600-luvun alussa. Kornetti on tämän Reidin perillisiä. Tämän jälkeen ratsumestari Alexander Reidille luovutettiin vuonna 1649 Luhangan kymmenen taloa, josta muodostui sittemmin mahtava Luhangan säteri.

Säteri joutui tietyssä vaiheessa pois Reid-suvulta, ja vasta vuonna 1759 kornetiksi vuonna 1764 ylennetty Alexander Reeth sai sen haltuunsa. Häntä pidettiin yleisesti kansan keskuudessa aatelismiehenä, mutta hänen onnistui vasta vuonna 1766 vakuuttaa ritarihuonelautakunta sukunsa vanhan aateliskirjeen avulla Tukholmassa, että hän periytyi vuonna 1653 aateloidusta Hans Reethista. Sen jälkeen hän sai käyttää nimestään muotoa Alexander af Reeth. Luhangassa ei tuohon aikaan muita Reetheja ollut, mutta Sysmän puolella oli kornetin sisaria ja veljiä.

Kornetti Reethillä ei ollut elämänsä aikana virallisia lapsia ja hän pysyi koko elämänsä naimattomana vanhana poikana. Kartanossaan, joka sijaitsi Luhangan salmen rannalla hän piti kovaa kuria ankarana tilanherrana. On muun muassa kerrottu, että kartanon portit tuli joka ilta lukita seitsemään mennessä illalla, eikä yhdelläkään kartanon asukilla ollut mahdollisuutta harhailla kartanon porttien ulkopuolella sen jälkeen illasta. Kartanon rakennusten alue oli siis suljettu piiri, josta muualle ei voinut kulkea kuin muutaman portin kautta. Tämä oli tarpeen sekä vaarallisten eläinten, vaeltavien rikollisten ja hyvän järjestyksen ylläpitämisen kannalta.

Reeth otti koko ajan kantaa alueensa ongelmiin, joista yksi oli pitkä etäisyys Luhangasta emäseurakunnan Sysmän kirkolle. Kornetti kuitenkin harrasti kesäisin näyttävää Sysmän kirkossa käymistä, jossa hän kulki punaisella veralla verhotuilla veneillä, joiden soutajatkin olivat loistoaatelisuuden kunniaksi pukeutuneet samaan punaiseen kuosiin. Veneen hangat olivat tehtyjä luusta, eikä puusta niin kuin rahvaalla. Jo ennen kuin hänen vanha aateluutensa oli virallistettu aloitti Reeth vuonna 1765 virallisen toiminnan Luhangan säteriläisille oman kirkon hankkimiseksi. On sanottu, että hän kääntyi alkuun kirjelmin Kymenkartanon läänin maaherraa kohtaan. Maaherra vetosi tuomiokapituliin, joka otti yhteyttä Sysmään asiasta päättävän kokouksen järjestämistä varten. Pitäjänkokous pidettiin syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 1765, jonka yhteydessä Reeth määräsi kirkon paikaksi hiekkaharjanteen Luhangan salmen rannalla. Hakulinmäen torppa määrättiin papin asuinpaikaksi, ja Reeth sekä uuden pitäjän talolliset ottivat vastuun papiston palkoista.

Reeth määräsi säännöstä, jonka mukaan ne pitäjäläisistä, jotka eivät ottaneet osaa kirkon talouteen, eivät saaneet myöskään käydä kirkossa eikä näitä saa haudata uuteen kirkon hautausmaahan. Vuoden 1766 alussa Reeth oleskeli Tukholmassa, missä hän onnistui saamaan audienssin kuningas Adolf Fredrikille, ja tammikuun 18. päivänä 1766 hänen onnistui saada kuninkaan periaatteellinen suostumus Luhangan kappeliseurakunnan perustamiseen. Jokusen viikon päästä toinen päivä helmikuuta Sysmän pitäjänkokous hyväksyi toimitettujen asiakirjojen perusteella Luhangan kappelin perustamisen. Kuningas Adolf Fredrik sai Reethin ansiosta tehtyä jo maaliskuun 17. päivänä 1767 vahvistuksen pitäjänkokouksen päätöksellä tehdystä asiasta. Reeth osti kirkkoon kellot, juhlapuvut ja muut välineet. Hän halusi, että kirkko näiden toimenpiteiden jälkeen vihittäisiin ja pappi määrättäisiin Luhankaan.

Luhanka paikkakunnan nimenä tulee suoraan Luhangan säterin nimestä, eli ennen Luhankaa oli jo Luhangan säteri. Ensimmäinen Luhangan seurakunnan kappalainen oli Tomas Neovius Puumalasta. Tämän jälkeen Reethin ja seurakunnan välille syntyi kasautuvia ongelmia: etenkään kappalainen ei ollut tyytyväinen omiin oikeuksiinsa, ja seurakunnan jäsenet ottivat asiassa pääasiassa kappalaisen kannan. Myöskään Reeth ei hyväksynyt suutari Hideniä esilaulajaksi ”vaikka hänellä on suuri ääni - muita taitoja ei olekaan”. Kornetti Reeth kyllästyi asuinseutunsa ihmisten kiittämättömyyteen ja muutti Tukholmaan ”rauhoittumaan”. Sieltä hänen oli kuitenkin palattava hoitamaan kartanoaan, koska kartanon alustalaiset ja palvelusväki vaikuttivat pelaavan lähinnä omaan pussiinsa, mistä kertoi se, ettei suuri tilakokonaisuus tuottanut voittoa niin paljon kuin olisi luullut. On sanottu, että kartanon alustalaiset ja muu väki pelkäsivät kovasti hänen ankaruuttaan ja olivat varmaan olleet kiitollisia tämän Tukholmaan lähdöstään. Reeth otti Tukholmasta mukaansa kaksi miespalvelijaa.

Kotiin saavuttuaan hän halusi päästä pian saunaan ja asettui ennen sitä nukkumaan, kertomuksen mukaan joko omaan hienoon makuukammariinsa tai toisen lähteen mukaan itse saunatupaan. Reeth nukkui sikeästi eikä sen takia ennättänytkään saunaan, ja tätä syvää unettomuudesta johtuvaa horrostilaa palvelijat käyttivät hyväkseen ja saivat surmattua isokokoisen Reethin kamppailun jälkeen pistoolinperillä. He aikoivat ryöstää isäntänsä kullan ja hopean. Seuraavan yön aikana he löysivätkin etsimänsä ja asettivat hevosen Reethin vaakunalla ja hienouksilla varustetun reen eteen ja lähtivät ajamaan Päijänteen yli kohti Padasjokea. Vastaan tullut naapurin isäntä tunnisti Reethin reen piirteet ja lähti kartanolle katsomaan, oliko tälle tapahtunut jotain. Hän löysi kuolleeksi hakatun vanhan Reethin huoneestaan (tai saunatuvasta) Samalla oli murhamiehiä tullut vastaan myös nimismies, joka sai murhaajat kiinni, jotka myöhemmin teloitettiin tekemästään rikoksesta.

On sanottu, että Reethin kuolema oli käydä kohtalokkaaksi seurakunnalle, vieläkin kun hänen sukulaisensa eivät suostuneet tunnustamaan kornetin tekemiä lahjoituksia, jotka oli kuitenkin merkitty pöytäkirjoihin ja asiakirjoihin. Kornetti haudattiin joidenkin lähteiden mukaan kuudenkymmenen vuoden iässä Luhangan kirkkoon kuorin alle muiden sinne haudattujen vainajien joukkoon. Luhangan kirkko purettiin vuonna 1891-92 ja silloin sieltä löydettiin myös Reethin lahonnut arkku. Kuitenkaan seurakunta ei halunnut erikoisesti kunnioittaa Reethin jäämistöä, vaan se kätkettiin samaan paikkaan muiden kuorin alle haudattujen vainajien luiden joukkoon. Hänen arkustaan löytyi nuuskarasiasta iso kultainen sormus, jonka osti Luhangan uuden kirkon urakoitsija Östman.

Kornetin jälkeen voidaan sanoa ennen mahtavan vallasväkisuvun vajonneen rahvaaseen, ja pitäjän viimeinen suvun jäsen, muonamiehen vaimo Maija Leena Reeth kuoli vuonna 1906. Kornetti Reeth on sekä Luhangan seurakunnan että koko pitäjän isä. Voidaan arvella, onko yksikään toinen yksittäinen henkilö pystynyt niin suuresti vaikuttamaan kokonaisen kunnan syntyyn kuin Reeth Luhangassa. Reethin jälkeen Luhangan säteri siirtyi von Becker-suvulle, joko suoraan tai Beckereihin liitteessä olevan von der Pahlen-suvun kautta.

Olli von Becker

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri

Onneton orpopoika – Axel Becker ja Tandefeltit (Itä-Häme-lehteen)

Isoisäni isoisän isoisän isoisä Axel Becker syntyi epämääräisissä olosuhteissa vuonna 1671 joko Tuusulassa tai Heinolassa. Aiemmin häntä on väitetty Hans von Becker-nimisen ruotsalaiseen aatelissukuun kuuluneen upseerin pojaksi, joka liittäisi hänet tosiaankin aateliseen von Becker-sukuun Ruotsista. Myöhemmin esimerkiksi sukututkija Yrjö Blomstedt on kyseenalaistanut tämän väitteen ja johtanut Axel Beckerin alkuperän tuusulalaiseen aatelittomaan, todennäköisesti saksalaistaustaiseen tilanomistajaan ja korpraaliin Anders Hansson Beckeriin, jota pidetään nykyään aatelisen von Becker-suvun Suomen kantaisänä. Kuitenkin jotkut ovat myöhemmin kuvitelleet, että Axel Beckerin alkuperä voisi johtaa aateloituun eversti Johan von Beckeriin tai hänen poikaansa kenraalimajuri vapaaherra Johan Wilhelm von Beckeriin. Mutta jos näin ei ole, niin voi voi. Silloin voidaaan ainakin sanoa, että yhteyden kuvitteleminen Ruotsissa aateloituun sukuun voi unohtaa. Axel Becker - hänen äitinsä oli todennäköisesti maanviljelijäsuvusta tullut Margareta Sigfredsdotter.

Axel Beckerin tiedetään olleen kasvattipoikana sekä von Schrowe-suvun sekä Tandefelt-suvun luona Itä-Hämeen kartanoalueella niin Putkijärven kartanossa, Kervon kartanossa ja Paason kartanossa. Mielenkiintoista on, että nykypäivänä esimerkiksi nämä molemmat suvut – von Schrowe ja Tandefelt - ja niiden Axelia kaitsineet ihmiset ovat meidän myöhempien von Beckereiden suoria esi-isiä. Näiden sukujen kohtalot ovat siis koskettaneet toisiaan useissa erilaisissa tilanteissa. Se on mielenkiintoista ajatella, miksi joskus näin käy – historia on tosiaan joskus arvaamaton ja sattumia täynnä.

Poika ei oppinut koskaan lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla. Myöhemmin on kirjoitettu, että hänellä oli herkulesmaiset ruumiinvoimat. Axel Becker ei siis todennäköisesti ollut aatelinen ja on kyseenalaista onko hän edes itseään sellaisena pitänyt. Axel Beckeristä tuli myöhemmin joko renkivouti (drängfogde) tai tilanpehtoori (gårdsfogde) Sysmään Tandefeltien omistamallle Rapalan kartanolle. On sanottava näistä Tandefelteista, että kun Axelin poika ja pojanpojat aktivoituivat 1760-luvulla hankkimaan suomalaista ja sysmäläistä von Becker-sukua Ruotsin ritarihuoneelle, antoi myöntäviä tunnustuksia asiassa mm. sysmäläinen tilanherra Johan Tandefelt, joka väitti Axel Beckerin esivanhempien olleen upseereita ja taistelleen vanhoissa saksalaisissa sodissa. On huomattava, että Axel Becker tunnettiin tuossa sukupiirissä vielä hyvin.

Axel Becker asettui myöhemmin Sysmään Seppälän kartanoon, ja kun pitäjän nimismies oli kuollut 1700-luvun alussa, nai Axel nimismiehen lesken ja sai sitä myötä perintönä Sysmän nimismiehen viran. On siis kirjattu tältä ajalta, että hän ei tosiasiassa osannut edes kirjoittaa ja lukeakin vain vaivoin. Axel Beckeristä tuli kapteeniluutnantti Suomen nostatettuun armeijaan isonvihan aikana ja taisteli ryssiä vastaan etenkin Hämeessä. Hänen poikansa Axel oli syntynyt vuonna 1701 ja hän käytti myöhemmin itsestään nimeä Axel von Becker. Axelilla oli myös yksi tytär, jonka nimi oli Helena. Axel von Becker on suomalaisen von Becker-aatelissuvun ensimmäinen aatelinen.

Sama loppu kohtasi Axel Beckeriä isonvihan aikana kuin tuhansia muitakin suomalaisia ja hän menetti henkensä ryssien suorittaman ryöstömurhan yhteydessä Sysmässä Seppälän kartanossa. Sen jälkeen hänen leskensä piti piilotella lapsiensa kanssa kauan aikaa metsissä ja erämaissa. Tätä tapahtumaa voidaan varmasti pitää suomalaisen von Becker-suvun historian dramaattisimpana tapahtumana.

Suvun myöhemmästä pitämisestä ruotsalaisen aatelissuvun perillisinä on sanottava, että jos kyseessä on todellinen faux pas, joka on tapahtunut vahingossa, niin on se todella harvinainen suomalaisen ja jopa ruotsalaisen aatelin piirissä. Olihan aatelisuudesta paljon hyötyä etenkin tuohon aikaan. En voi kuitenkaan suoranaisesti uskoa, että esivanhempani olisivat valehdelleet taustastaan, sillä tuo olisi todellista alaluokkaisuutta ja miltei rikollisuutta. Kuitenkin tarina kertoo historian absurdisuudesta ja siitä, että kaikki ei aina ole suoranaisesti sillä tavalla miltä se pintapuolisesti näyttää. Suvun lopulliseksi jäänyt aateluus varmistettiin vuonna 1769, kun ruotsalainen suku oli aateloitu jo 1653.

Arvid Tandefelt kuuluu esivanhempiini Tandefeltien linjan kautta. Hän syntyi maailmaan Arvid Henrikssonina ja taisteli kolmekymmenvuotisessa sodassa etenkin Saksassa. Hän sai kahdessa eri taistelussa luodin suuhunsa ja menetti samassa yhteydessä hampaita. Tästä humoristinen suvun nimi Tandefelt eli vapaamuotoisesti kääntäen ”hampaat kentällä”. Suvun vaakunassakin on hampaita ja kuulia. On kerrottu, että vasta Arvidin veljen vaimo sai kaivetttua kuulan pois hänen kitalaestaan, minne se oli juuttunut. Arvid Tandefeltista ja hänen vaimostaan Brita Ekestubbesta, jotka oli naitettu jo lapsuudessa vanhempien toimesta toisiinsa, on tehty elokuva vuonna 1938, jonka nimi on Sysmäläinen. Tandefelt-suku on Sysmän kaikkien aikojen merkittävin kartanonomistajasuku ja on omistanut pitäjässsä esimerkiksi Rapalan kartanon, johon aateloidun Arvid Tandefeltkin kohtalo merkittävällä tavalla liittyy. Arvid Tandefeltin pojanpoika oli se Johan Tandefelt, joka puolusti myöhemmin lausunnollaan sukulaisiani heidän hankkeessaan hankkia tai hankkia takaisin suvun entistä aateluutta, joka saattoi kuitenkin loppujen lopulta olla valhetta.

Von Becker-suku liittyy naisenlinjaisten esivanhempien kautta lähes kaikkiin Itä-Hämeen kartanoalueen tunnetuimpiin kartanonomistajasukuihin. Näitä ovat Ekestubben ja Tandefeltin lisäksi esimerkiksi Silfverbögel, Grönfelt, Svanström, von Schrowe, Petre, Standaert, Gripenberg, von der Pahlen ja von Essen. Von Becker-suvun esivanhempia on asuttanut käytännössä kaikkia Sysmän ja Hartolan kartanoita. Näitä kartanoita ovat muun muassa Pohjola, Putkijärvi, Virtaa, Voipala, Hovila, Koskipää, Väihkylä, Kirkkola ja Nordenlund. Tandefeltit ova totisesti pyörineet aika lailla miltei kaikkialla.

Nämä esivanhemmat ovat olleet etenkin vastuuta kantaneita ahavoituneita karskeja upseereita, jotka sodittuaan ympäri Eurooppaa palasivat aina kartanoilleen kaukaiseen Pohjolaan, joka ei jättänyt houkuttamatta koskaan näitä ihmisiä syvällisesti ja rauhoittavasti.

Uusi syvällisyys: tiedon valta ja tiedon monopolisointi ja rajoittaminen

Uusi syvällisyys tarkoittaa etenkin tiedon valtaa. Tiedon valta taas tarkoittaa sitä, että tieto on avainroolissa esimerkiksi kaikenlaisen vallankäytön ja vallan jakelemisen yhteydessä. Tieto tarkoittaa siis yhteyttä ja osuutta totuudesta. Totuus on moninainen ja se ilmenee erilaisissa tasoissa, jonka vuoksi tavoitellaan tietoa eikä suoranaisesti totuutta. Tiedon hankkimisella ja sen levittämisellä tavallisesti pyritään yhteyteen totuuden kanssa, koska totuus mahdollistaa kaiken perustavimman tavoittamisen. Esimerkiksi epätotuus pystyy toimimaan vain pragmaattisessa mielessä ja se varmasti liittyy etenkin ontokratiaan, koska ontokratia pyrkii etenkin joltain näyttämiseen ja erilaisten asioiden välisiin suhteisiin. Ontokratian hallussaan pitämä valta siis perustuu etenkin joltain perustavalta näyttämiseen eikä se siis perustu siihen, että se suosisi tai pitäisi hallussaan totuutta. Tieto ja totuus ovat aina olleet ihmisten vähemmistön pyrkimyksenä, koska suhteet ja joltain näyttäminen ovat olleet pintapuolisille vallan tavoittelijoille ja vallan symbolien tavoitteluun keskittymiselle tärkeämpiä asioita aina Michelangelosta ja Kopernikuksesta alkaen. Yhteiskunnat eivät siis tavallisesti toimi tiedon ja totuuden mielessä, mitkä ovat asioita, joihin uusi syvällisyys keskittyy ja pitää periaatteinaan. Nykyajan politiikkaa tehdään todellakin aivan sekundaarisella tasolla suhteessa tietoon ja totuuteen. Tämä liittyy sen yhteydessä etenkin yksilöpoliitikkojen äänen yleistämiseen ja sen myötä tapahtuvaan muutokseen, jossa tiettyjen ihmisten yksilöllinen ääni tulkitaan tietoa ja totuutta tärkeämmäksi. On kuitenkin sanottava, että esimerkiksi Kekkosen aikaan Georg C. Ehrnrooth, Victor Procope, Tuure Junnila ja jossain mielessä Veikko Vennamo suuntautuivat kielteisesti Kekkosen henkilönpalvontaan, joka nousi zeniittiinsä etenkin 1970-luvulla. Toinen esimerkki on Keskustapuolueen niin sanottu musta tusina, joka esti 1980-luvun alussa Ahti Karjalaisen valitsemisen puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Vallankäyttö voi Suomessa olla vielä nykyäänkin kovin yksisuuntaista ja presidenteistä ja rivipoliitikoistakin voidaan rakentaa liian suuria auktoriteetteja, jotka asemat eivät vastaa heidän todellisia kykyjään. Olen miettinyt termiä tasaanmukaistaminen sen yhteydessä, miten politiikasta tulisi poistaa kaikki turha palkitseminen ja asemaan nostaminen. Poliitikoille ei tulisi kuvitella yhtään riviäänestäjiin ja tavallisiin ihmisiin kuulumattomia ominaisuuksia. Siinä mielessä Suomen kansa ei ole yhtä kehittynyttä kuin esimerkiksi vaikka Britanniassa, Sveitsissä tai Ruotsissa, koska Suomen kansa palvoo omia johtajiaan. Mainituissa esimerkkimaissa poliitikkojen voitelu on paljon diskrediitimpää kuin täällä. Suomessa rivipoliitikko pystyy puolueen vaihtamisella tai oman ryhmän perustamisella nakkaamaan sivuun itseensä kohdistuvaa kielteistä huomiota. Poliitikko ei ole mikään superihminen, koska esimerkiksi voidaan havaita se, että heidän toimintansa ei myötäile tietoa eikä totuutta, vaan he pyrkivät hakemaan nostatusta omalle mediapersoonalleen. Tiedon valta tarkoittaa sitä, että ihmiset saavat vapaasti tietoa ja voivat myös levittää sitä itselleen ominaisella tavalla, jossa täytyy tunnustaa tiedon auktoriteetti kaikkia muita auktoriteetteja ylempänä. Tiedon monopolisointi tarkoittaa tiedon saajien määrän rajoittamista ja sitä, että jollain tiedolla, jolla on pragmaattista arvoa, pyritään hyötymään jollain tarkoituksenmukaisella tavalla kuten esimerkiksi rahan takia. Tietoa monopolisoiva ihminen kehuu itseään: ”tämä asia on niin vaikea, mutta minä sen tiedän, ja arvostan sen takia teidän suosiotanne.” Tällä tavalla toimivat monesti opettajat ja professorit saati sitten poliitikot, jotka saavat haltuunsa tietoa, mitä ei jaeta tavallisesti tavalliselle kansalle. Tiedon rajoittaminen taas tarkoittaa sitä, että tietoon totuudesta suhtaudutaan välinpitämättömällä tavalla eli siis rajoitetaan niitä asioita, joita ihmiset voivat pitää arvokkaina tiedon kannalta. Monesti tämä voi keskinkertaisen poliitikon tapauksessa tarkoittaa sitä, että koska poliitikko ei arvosta uutta syvällisyyttä, pitää hänen viitata kintaalla tiedolle ja totuudelle, koska hän ei pidä näitä asioita riittävän tärkeinä omaksi käsiteltäväkseen. Olen maininnut tämän jossain kirjoituksessa aiemmin, mutta se on tässä toistettava. Kun olin Snellman-seminaarissa teinipoikana 2005 Helsingissä, jonka tapahtuman oli järjestänyt Kokoomusnuoret, Martti Häikiö aloitti kirjaesittelynsä eräässä vaiheessa: ”Mikrobiologian uusia ongelmia esittelevä...”, jonka yhteydessä yhdessä porukassa istuneista Kokoomusnuorista kuului itsetyytyväinen naurun röhinä. On siis sanottava, että tiedon rajoittaminen tarkoittaa todellakin sitä, että tieto ei ole keskinkertaisille poliitikoille hyödyllistä, jos siitä ei voi hyötyä, ts. poliitikko haluaa tehdä tiedosta keppihevosensa eikä arvosta sitä, jos tietoa ja totuutta lähestytään itseisarvoisena asiana. On hyvin tyypillistä, että ihmiset suhtautuvat tietyissä tilanteissa ja asemissa tietoa pelkästään välineenä. Tämän takia tiedon itseisarvoisuus jää huomaamatta ja esimerkiksi tieteestä tehdään pienen piirin välinen asia. Uusi syvällisyys tarkoittaa nimenomaisesti sitä, että esimerkiksi politiikassa tehdään tiedosta ja totuudesta uudelleen arvokasta. Tiedolla ja totuudella on korkeampi arvonsa siitä huolimatta, vaikka se saisi jonkun poliitikon näyttämään huonommalta tai epärehelliseltä. Tietoa voidaan siis käyttää välineenä, jolloin se korostaa tiedon käsittelijää eli havaitsijaa, kun taas itseisarvoinen tieto tarkoittaa sitä, että se korostaa havaintoa eikä havaitsijaa. Uusi syvällisyys tarkoittaa etenkin tiedon hankkimisen ja totuuden lähestymisen arvostamista, jonka pitäisi perustavalla tavalla muuttaa politiikka. Tieteilijät eivät tavallisesti koe politiikkaa kiehtovana, minkä takia esimerkiksi Suomen parlamentissa on paljon nimenomaan sillä tavalla kouluttautuneita ihmisiä, jotka eivät osaa suhtautua tietoon itseisarvoisesti. Tavallisesti poliittiset puolueet ja etenkin korkeimmalle nostetut yksilöpoliitikot haluavat rajoittaa tietoa siinä mielessä, jos se heikentäisi heidän omaa asemaansa. Myös tiedon monopolisointi perustuu itsetärkeään asenteeseen, jossa nautitaan siitä, jos joku ei tiedä tai osaa jotain samalla tavalla kuin toinen, joka suhtautuu tietoon monopolisoiden ts. suhtautuu tietoon omaisuutena. Siinä mielessä esimerkiksi Paulo Freire on tuonut esiin uudenlaista tiedon talletustapaa, joka juuri estää tietoon suhtautumisen omaisuutena käsittäen. Tiedon jakelu liittyy olennaisella tavalla tiedon ongelman käsittelyyn. Tässä mielessä koulutuksessa tulisi luopua tiedon tippoina levittämisestä, koska tällainen tiedon hierarkiapolku perustuu nimenomaan tiedon omistamiseen. Koulussa pitäisi kurssien yhteydessä tuoda esiin paljon laajempia kokonaisuuksia ja samalla kannustaa koululaisia lukemaan paljon aiheisiin liittyvää lähdekirjallisuutta. Siinä mielessä varmaan muistutan jokseenkin sivistysporvaria, koska mielestäni koulutus ja koulutuspolitiikka ovat tärkeimmät politiikan osa-alueet, koska siihen panostamisella koko yhteiskunta muuttuu parempaan suuntaan. Koulutuksesta nipistävät poliitikot eivät ymmärrä omaa tai muiden parasta ja sen takia heidän nimikenttäänsä X:ssä tai Facebookissa tulisi lisätä nimike ”syyntakeeton”. Itsetärkeyden olen havainnut myös esimerkiksi Kuopion Lyseossa, missä nämä ”eliittikoululaiset” alkavat suhtautumaan itseensä superälykkäinä, vaikka kyseessä on pikkuporvariston kilttejä tyttöjä ja poikia. Uusi syvällisyys pyrkii siihen, ettei mikään sekundaarinen saa olla rajoittamassa itseisarvoista tietoa eikä sen jakelua. Siinä mielessä kirjojen hintaa tulisi laskea, ja kehottaa opiskelijoita tekemään yliopistossakin paljon nykyistä laajempia oppimateriaaleja yhteistoiminnassa professorien ja muiden opetushenkilöiden kanssa. Olen täysin sitä mieltä, että syvällisyys eli tiedon arvostaminen tarkoittaa sitä, ettei esimerkiksi toisten ihmisten keskuudessa viljellä niin sanottuja ennakkoluuloja, eli kieltäydytään pintapuolisimman selityksen antamisesta jollekin ilmiölle, koska se monesti motivoituu ihmisten välisyydestä ja etenkin pintapuolisimman kommunikaation ja yhteiskunnan piirteiden vaikutuksesta. Uusi syvällisyys korostaa etenkin yksilöä ja yksilön vapauksia, mutta se ei kuitenkaan nosta yhtäkään yksilöä toista paremmaksi, vaan se korostaa etenkin yksilön roolia tiedon hankkijana ja välittäjänä. Siinä mielessä näen että uusi syvällisyys ja kaikenlainen filosofointi korostaa aina tiedon ja sen arvon korostamista. Siinä mielessä soveltava filosofia tarkoittaa tiedon arvon edistämistä ja sen levittämistä ihmisten piirissä. Ontokratia tarkoittaa aina sitä, että tiedon arvoa väheksytään pintapuolisuuden ja kaikenlaisten ennakkoluulojen kautta, siinä siis ajatellaan, että jokin tarkoittaa aina jotain samaa, eikä asialle voida löytää pluralistista selitystä, Esimerkiksi identiteettiin liittyvät ennakkoluulot ovat aina siihen perustuvia, että ihmisellä voisi olla vain yhdenlainen identiteetti. Esimerkiksi Amartya Sen on korostanut kirjassaan Identity and violence näkemystä, jonka mukaan ihmisillä voi nykypäivänä olla monenlaisia identiteettejä samanaikaisesti. Tämähän on ristiriidassa sen asian kanssa, että kun ihmiset tapaavat nähdä ensin toisten ihmisten virheet eivätkä oman ajattelunsa rajoittuneisuuksia, kuvitellaan aina, että joku ihminen yrittää olla etenkin jotain. Tämä on suorassa ristiriidassa sen kanssa, jos ihmisellä on monta rautaa tulessa, eikä yritä olla kaikessa oikeassa, vaan olla etenkin tekemisissä mahdollisimman monen itseensä liittyvän piirteen kanssa. Siveydensipuli-prinsessat ovat sellaisia neitejä, joilla on selkäpiissä valmiina käsitys, jonka mukaan jossain virheen tekeminen tai erehtyminen on pahinta mitä voi tapahtua. Kuitenkin tiedon ja totuuden merkityksen levittäminen perustuu myös siihen, ettei tietoa monopolisoida sen kautta, että vain täydellisesti jonkinlaisen tiedon alueen omaavat olisivat tiedon haltijoita. Ihmistä, joka edistyy jossain asiassa esimerkiksi vaikka jonkin tiedon alan tuntemisessa, oli edistyminen vaikka kuinka hidasta, ei tulisi koskaan lannistaa. Siinä mielessä mieleeni on jäänyt etenkin elokuva Educating Rita, jossa avoimessa yliopistossa opiskeleva Rita saa opettajaa näyttelevän Michael Cainen uskomaan jälleen oman tiedonalansa kirjallisuuden merkityksellisyyteen. Tiedon monopolisoiminen tapahtuu siis itsetärkeyden kautta, jossa joku ihminen saa suosiota muka muita paremman tai laajemman tiedon kautta. Siinä mielessä voidaan havaita, että tällaiset asenteet ilmenevät monesti yliopistossa, missä vaikkapa filosofian opiskelijat alkavat muoti-ilmiönä ihannoida joitain tiettyjä filosofeja, kommentoimaan heitä, tulkitsemaan heitä, debatoimaan heistä ja tekemään jotain samankaltaista, jossa ei ole mitään tekemistä minkäänlaisen filosofian, tiedon tai totuuden kanssa. Kommentoiminen perustuu aina nimenomaan ontokratiaan, kommentaariaattiin ja vaikutteellisuuteen, jossa yhteydessä tavanomaiset asiat, jotka toistuvat sekundaarisina filosofian tekemisen ympäristöissä, alkavat ohjailemaan jopa sitä asiaa, mitä pidetään filosofiana tai filosofina. Tässä mielessä esimerkiksi vaikka sosiaalista tilaa suosittuutensa, ulkonäkönsä tai isokokoisuutensa tyhmien ihmisten parissa hallitsevat ihmiset alkavat antamaan tiedostamattomasti ja tiedostetusti valtaa tällaisille ihmisille filosofiaan liittymättömien piirteidensä välityksellä. On muutama esimerkki tällaisista ”filosofian opiskelijoista”, joilla omasta mielestään menee aina hyvin , on rumien ja yksinkertaisten opiskelijatyttöjen piirissä suosiotaan kasvattavat debiilit. Näillä filosofia on saamisen väline, vaikka onneksi tätä tyyppiä ilmenee nykyisinkin vain vähän. Kuitenkin tällaiset miespuoliset opiskelijat tekevät filosofiasta vain oman saamiseen liittyvän identiteettinsä osa. Nuoret ihmiset tietysti nussivat, mutta jos se pyritään tuomaan filosofian komponentiksi tai että filosofia asetetaan sen keppihevoseksi, ollaan silloin kaukana itseisarvoisesta tiedosta. Uusi syvällisyys on siinä mielessä myös kulttuurinen liike, koska se pyrkii siihen, että kulttuuria voitaisiin tehdä autenttisemmaksi myös kulttuurin käsitteen kautta ja sen arvon edistämiseksi. Syvällinen tarkoittaa laajemmin ja syvällisemmin pohdittua, ja syvällinen pohdinta syntyy suuremmasta tiedosta ja tiedon oikeanlaisesta vastaanottamisesta. On myös erotettava se, mikä on tietoa, ja mikä on ontokratian, kommentaariaatin ja vaikutteellisuuden epätietoa, joka pyrkii viemään autonomisen yksilön vapauden, itsenäisyyden ja havainnointikyvyn. Ontokratia edustaa pienimmistä alkukohdista muotoutuvaa valtaa ja epätietoa, joka muodostuu etenkin sellaisten ihmisten piirissä, joilla ei ole kykyä tai mahdollisuutta toimia yksilönä, minkä takia he liittyvät yhteen ja käyvät vapaita yksilöitä vastaaan. Esimerkiksi jonkinlaiset tissimissit, jotka eivät tee muuta kuin ehostavat ulkomuotoaan, näyttäytyvät kuvissa ja nussivat, ovat sellaisia ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista valtaa tiedon mielessä, ja heidän suosionsa ja palkkapussinsa perustuvat vain siihen, miten ihmisten huonompi osa määrittää nykyään suosituksi tulleiden yhteydenpitokanavien kautta sen, mikä katsotaan tärkeäksi ja kiinnostavaksi. Toisin sanoen sosiaalisesta mediasta on rakennettu jonkinlainen sähköinen bordelli, jonka yhteydellä välitetään etenkin seksuaalisia impulsseja ihmisille, mitä vielä parikymmentä vuotta sitten edistivät bussipysäkkien tissiliivimainokset. Naiselle nykypäivänä monessa mielessä tärkeintä on olla seksuaalisesti houkutteleva, joka tekee ainakin minulle ns. nauseating olotilan. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat elää vain mielikuvina ihmisten tietoisuudessa. Ja kun nykyään mielikuvan välittämisellä pyritään etenkin siihen, että saadaan oma minä näyttämään seksuaalisesti houkuttelevalta, niin voidaan sanoa tuon pyrkivän etenkin yksilön seksuaalisen tason vallan tavoitteluun. Jos esimerkiksi filosofiaan tuodaan seksuaaliset arvot filosofiaa tärkeämmäksi, niin voidaan varmasti huomata se, millaiset ihmiset toimivat tällaisissa yhteyksissä. Eräs yksi epämiellyttävä harppu joka on ollut jonkin kansanedustajan avustajana on etenkin hyvin vastenmielinen ja koppava esimerkki tästä aiheesta. Nykyään ei ole monen ihmisen mielestä yhtä tärkeää kuin olla seksuaalinen se, jos toisena vaihtoehtona olisi olla viisas. Uusi syvällisyys pyrkii totuuden lähenemiseen tiedon avulla ja samanaikaisesti se korostaa etenkin mahdollisimman monella areenalla toimimista, jonka myötä esimerkiksi koulussa voitaisiin ottaa käyttöön kurssitus, jossa opiskelijat lukisivat saman oppiaineen sisällä useampia kieliä. Minun sukuhistoriassani kielet kuten ranska, saksa, venäjä, ruotsi, englanti ja suomi saattoivat vaihdella ja kaikkien omien sukulaisten kansssa pystyttiin kommunikoimaan jollain kielellä. Sen takia olennaisempaaa on olla tekemisissä monen eri kielen kanssa kuin niin, että jotain kieltä pyrittäisiin opiskelemaan tavalla, jossa kuviteltaisiin sitä osattavan yhtä hyvin kuin äidinkieltä, joka ei ole mielestäni mahdollista. Koska oppiaineiden yhteydessä suositeltaisiin erilaista oppi- ja lähdekirjallisuutta, voisi perusteellisemman kielitaidon hankkia etenkin kirjojen lukemisen kautta. Tämä tietysti vaatisi sitä, että oppilaiden tulisi saada kirjoja ostaessaan jonkinlaisia alennuksia, ja tietysti myös opettajien tulisi hallita omat alansa paremmin ja oltava avarampi etenkin oppimateriaalien suhteen. Lisäksi myöhempää elämää tukevasti tulisi opetella tekemään jo varhaisemmassa vaiheessa entistä suurempia opinnäytetöitä ja edistää niissä oman osaamisensa opettelua ja laajentamista. Mieleeni on jäänyt se, että yläasteella yksi fiksu äidinkielen opettaja laittoi oppilaat tekemään laajan kurssityön jostain suomalaisesta kirjallisuuden alan henkilöstä. Itse tein omani Eino Leinosta, ja kaksi luokan älykkäintä itseni lisäksi tekivät esitelmänsä Väinö Linnasta ja Veikko Huovisesta. Luin tuossa vaiheessa ensimmäistä kertaa Eino Leinon runoja. Kuitenkin on sanottava esimerkki siitä, miten uusi syvällisyys ei kosketa kaikkia, että kun ala-asteella eräs poika viskasi kirjansa minua päin, ja sitten kun vihastuneena sanoin, että heitä häntä kohta Sinuhe Egyptiläisellä, joka on suhteessa paksu kirja, haki kyseinen yksinkertainen poika paikalle ylempiluokkaisen ”suojelijansa”, joka sanoi minulle, että ”sanoit heittäväsi Egyptiä käsittelevällä kirjalla”. On varmaan niin, että kyseinen urheilijajonne ei tiedä varmaan nykypäivänäkään mitä Sinuhe egyptiläinen tarkoittaa. On siis sanottava, että etenkin itse olen aina saanut sen arvostuksen, jonka olen saanut, koska minua on pidety tietorikkaana ja viisaana ihmisenä. Tietysti tiedon tavoitteleminen, käsitteleminen ja erotteleminen tarkoittaa aina etenkin sitä, että ihmisellä on tähän sopivia ominaisuuksia, joka tarkoittaa etenkin älykkyyttä. Toisaalta uusi syvällisyys tarkoittaa myös henkistä ja sosiaalista omaatuntoa, välinpitämättömien asenteiden eliminoimista ja vastuun käsittämistä. Tässä mielessä olen sanonut, että jos minusta joskus tulisi kansanedustaja, niin antaisin välittömästi lausunnon, jonka mukaan antaisin ainakin neljäkymmentä prosenttia palkastani hyväntekeväisyyteen, joka saisi kaikki muut kansanedustajat vaikuttamaan ahneilta ja itsekkäiltä. Siinä mielessä uusi syvällisyys liittyy etenkin luovaan osallistumiseen, koska se pyrkii yksilötoiminnalla kriittisen massan herättämiseen, jonka kautta entistä useammat ihmiset ja vaikka poliitikot alkaisivat toimimaan samalla tavalla suhteessa erilaisiin vastuun lisäämisen tapahtumiin. Emmanuel Levinas on kuvannut omassa etiikkaan painottuvassa filosofiassaan ihmisen totaalista vastuuta toisesta ihmisestä, jonka mukaan kun ihminen näkee toisen ihmisen kasvot, ymmärtää hän, että hän ei ole vastuussa vain tästä ihmisestä vaan kaikista ihmisistä yhdessä ja erikseen. Tiedon vallan tulisi tarkoittaa sitä, että tiedettä, filosofiaa, ja tieteen ja filosofian tekijöitä arvostetaan, vaikkakin itsetyytyväisyyden poistamisen ja asemien tasaanmukaistamisen pyrkimyksellä voitaisiin varmistaa se, ettei ontokratia tule vetämään marginaaliaan filosofiaankaan. Sosiaalisen dominanssin pyrkimys on jotain, mikä on täysin tiedon vallan vastaista, ja sitä voidaan pitää täysin vastakkaisasenteena myös uudelle syvällisyydelle, koska nykyaikaisen tiedon välittämisen keinot tukevat etenkin porukan huonompaa ja keskinkertaisempaa osaa. Tiedän mm. yhden vanhan moraalifilosofin, joka kirjoitaa sähköpostiviesteihinsä aina ennen nimeään ”Parhain”, jota olen pitänyt vitsinä, mutta voihan se tietysti kertoa myös tämän ihmisen älyllisestä ja henkisestä tasosta. Onhan filosofian piiriin Suomessakin tuotu jo vuosikymmenten ajan kaikenlaista idioottia ja debiiliä. Koska nuortenkin ihmisten puheet ovat varsin pintapuolisia, voisi mahdollisesti olla parasta, jos yliopistossakin ihmiset puhuisivat vain kun sanotaan jotain omasta tai toisten töistä. Tämä sika-sitä ja tätä, ”sikamakeeta”, ”sikahienoa”, on varsin idioottimainen tapa puhua, joka liittyy vain siihen, että tällaisen paskan puhumisella pyritään vain todistamaan oma ryhmäjäsenyys, jossain Helsingin kaltaisen pikkukaupungin pikkupiireissä. Yhdessä ohjelmassa joku tällainen botoksinaama sanoi ”sikaepävarma fiilis”. Myös englannin kielen sanojen toistaminen joka toisessa lauseessa on tämän Helsingistä leviävän nuorten puhetavan piirre. Minä olen aina pyrkinyt kielenmukaisuuteen ja mahdollisimman tarkkaan ilmaisuun, minkä takia en jätä kielelleni mahdollisuuksia uudelleentulkintaan, enkä ainakaan todellakaan toistele tätä helsinkiläisten ryhmäpaineesta johtuvaa ”sikaa”. Kielen käyttämisen pyrkimyksen tulisi senkin liittyä siihen, että sillä saadaan erotella ja välitettyä tietoa erilaisista aiheista, jotka ovat olennaisia itsensä kannalta.

Pohdin omaa naistyyppiäni

Olen aina pitänyt naisista, jotka pystyvät yhdistämään naisen ja entisen miehen roolin omassa elämässään. Tärkeintä on, että naisessa on painokkuutta ja henkistä voimaa. Olen kieltämättä kuolannut jalkapalloilijanaisia, armeijan käyneitä naisia ja jopa yhtä nyrkkeilijää. Myös poliisinaiset kiehtovat silloin, jos he ovat lisäksi sievän näköisiä. Olen aina ihaillut määrätietoisia ja vahvoja naisia, enkä voisi arvostaa naista, joka ei suhtaudu elämään riittävän painokkaasti ja vahvasti. Naisella pitää siis olla jonkinlaisia omia juttujaan, koska minulla itsellänikin niitä todella on. Olen huomannut, että nainen, joka osaa johtaa, ohjata ja tarvittaessa määrätä suunnasta ovat naisia, joita kunnioitan ja ihailen. Minua ei siis kiinnosta harhailijat, liian neitimäiset naiset ja muutenkin naiset, joilla ei ole henkistä vahvuutta ja tahdonvoimaa siihen, että he voisivat olla autonomisia ja valita itse omin voimin oman suuntansa ja tärkeät arvot. On varmaan myös niin, että kiinnostuksellani on aina ollut jonkinlainen älykkyysosamääräraja, koska olen sen verran älyllinen ja arvostan älykästä vuorovaikutusta, etten koskaan voisi seurustella tai edes olla tekemisissä tyhmän naisen kanssa. Myöskin ulkonäkö on tietyssä määrin samantekevää, ja naisen on oltava etenkin tasapainoinen kokonaisuus, jossa sisäiset ominaisuudet, huumorintaju, elämänasenne, äly, henkinen voimakkuus ja ulkonäkö ilmenevät yhtenä. On tietysti selvää, että arvostan sitä, jos nainen pitää huolta itsestään ja myös vartalostaan, ja on sanottava urheilullisten naisten kiehtovan minua joskus, varmaan oman epäurheilijamaisuuteni takia. Henkinen voimakkuus ja omaperäinen persoonallisuus kuitenkin ovat mielestäni kaikkein tärkeimmät ominaisuudet naisessa. Koska itse olen omantien kulkija, niin arvostan sitä, jos nainen osaa toimia ryhmässä, kuten nyt esimerkiksi vaikka jalkapalloilijana tai armeijan upseerina. Arvostan myös taiteellisuutta ja etenkin kielellistä lahjakkuutta ja on olennaisen tärkeää, että nainen osaa keskustella ja pystyy tarvittaessa keskustelemaan ihmisyydestä, maailman tulevaisuudesta ja muista filosofisista aiheista vaikka läpi koko yön. On siis tärkeää, että nainen on lahjakas, että hänessä on päättäväisyyttä ja myös omia juttujaan, eivätkä ne liity mihinkään ulkonäön ehostamiseen tai sosiaaliseen mediaan. Älykkyys on olennainen asia, ja naisen ajattelun tulisi olla siinä määrin omaperäistä, että se voisi vastata jossain määrin omaani. Tasa-arvoisuus kaikkia ihmisiä kohtaan on olennainen asia, kuten on myös autonomia ja immuniteetti toisten ihmisten ajattelun kopioimiseen ja matkimiseen. Voi olla varmaan niin, että vaikka nainen olisi filosofian professori, ei hänellä todennäköisesti ole omaani verrattavaa omaa filosofista maailmankatsomusta, joten sen perusteella on varmaan turhaa diskriminoida. Kuitenkin omaperäisiä ja itse kehiteltyjä ajatuksia ja näkemyksiä naiselta tulee löytyä. Siinä mielessä voisi varmaan sanoa, että onko tässä mielessä minkäänlaista muuta mahdollisuutta kuin lievästi autistinen nainen, mutta on sanottava myös, että jossain mielessä tavallinen neurotyypillinen nainen voisi tasapainottaa minua ja tuoda jonkinlaisia uudenlaisia näkökulmia sosiaalisuuteen ja ihmisten kanssa tekemisissä olemiseen. Kuitenkin on sanottava, että ihmiset eivät tule isommissa yhteisöissä toimeen älykkäämpien ihmisten kanssa. Se liittyy varmasti siihen, että suurin osa ihmisistä ei ole älykkäitä ja samalla vähemmän älykkäät suosivat sosiaalisuutta samalla kun toisaalta suhtautuvat toisiin ihmisiin hyväksyen esimerkiksi arkipäiväisen pahan, jossa ei ajatella yksilöitä vaan tilanteitaan toisiinsa vertailevien ihmisten hyötyä, jossa toistuu jatkuvasti samanlaista pahaa. On tietysti selvää, että samalla kun naisen tulisi olla älykäs, ei hän saa myöskään olla välinpitämätön, koska välinpitämättömyys johtaa tavanomaisesti arkipäiväiseen pahaan ja epätasa-arvoiseen suhtautumiseen. Itselleni todella oikean naisen tulisi siis olla aika erikoinen tapaus.