Vaivaisten ja sairaiden hoito miellettiin pitkään etenkin kirkolle kuuluvana. Ensimmäinen köyhäinhoitolaki Suomessa on noin 150 vuotta vanha, vaikka tähän aiheeseen kuuluvia aiheita on kirjattu lainsäädäntöön jo paljon aikaisemmin. Muun muassa Ruotsi-Suomen aikana oli säädetty, että katoliselle kirkolle kannettavista veroista 2/9 tuli suunnata köyhäinhoitoon. Ensiksi tuo avun antaminen suuntautui suoraan köyhille ilman viranomaisia, vaikka myöhemmin sitä alettiin suunnata yleisten pyhän hengen huoneiden ja hospitaalien ylläpitämistä varten. Näissä laitoksissa hoidettiin parantumattomasti sairaita, köyhiä ja työhön kykenemättömiä. Keskiajalla almujen antaminen myös oli suuressa roolissa.
Vaikka on toisin luultu, ei protestantismin perustaminen vielä tuonut välittömästi köyhäinhoitoon uudeksi katsottavia aiheita ja suuntia. Ensimmäinen yleinen hospitaalisääntö on kirkkolaissa vuodelta 1571, joka määräsi apua tarvitseville annettavasta avusta. Yleisin köyhäinhoidon muoto oli vielä uuden ajan alussakin kerjääminen. Kirkkolaki vuodelta 1686 määräsi kunkin seurakunnan vastaamaan omista köyhistään. Vasta vuonna 1763 säädetty kirkkolaki asetti vastuun köyhistä seurakunnille, ensimmäistä kertaa virallisesti. Hospitaalit ja lastenkodit olivat valtion alaisia laitoksia. Köyhäinhoito siis jakaantui näin ollen kahteen osaan, seurakunnalliseen ja valtiolliseen linjaan.
Suomen siirryttyä Venäjän alaisuuteen suuriruhtinaskunnaksi ei köyhäinhoidon muodot välittömästi uudistuneet. Vaivaishoidon rahat tulivat almujen keräämisestä. Kerjääminen lisääntyi yleensäkin, ja joillakin paikkakunnilla siitä oli tulla pahempikin vitsaus. Kerjääminen ja voimakkaan köyhäinhoitoa koskevan järjestelmän puuttuminen vauhdittivat 1830-luvun katovuosien kanssa siihen että säädettiin ensimmäisestä varsinaisesta köyhäinhoitolaista maaliskuussa vuonna 1852. Tästä laista voidaan sanoa, että se sisälsi jo paljon myöhempiin sosiaalisen huollon lakeihin kuuluvia kohtia.
Köyhäinhoito keskitettiin seurakunnilta kunnille maalaiskunnissa vuonna 1865 ja kaupungeissa vuonna 1873. Seuraava asetus köyhäinhoitoa koskien säädettiin vuonna 1879. Tämä viimeksi mainittu laki oli voimassa vuoteen 1922. Tuona vuonna eduskunta sääti uuden lain köyhäinhoidosta, joka oli voimassa pitkälle yli 50 vuotta pienin muutoksin.
Köyhäinhoidon ongelman merkittävimpänä ja uskottavimpana ratkaisuna köyhäinhoidon tarkastaja G.A. Helsingius piti kunnalliskotien perustamista. Hän piti niitä jonkinlaisena viisasten kivenä. Niitä perustettiin Luhankaankin, toinen kirkonkylään ja toinen Tammijärvelle.
Siirtyminen entisestä sairaanhoidosta uudenaikaiseen terveydenhuoltoon
Köyhäinhoito kehittyi Luhangassa hitaasti, samalla kun terveydenhuollossa etenemisen ongelmat olivat vieläkin suurempia. Ihmiset eivät päässeet helpolla eroon vanhasta kansanomaisesta lääketaidosta, minkä vuoksi keskimääräinen elinikä pitäytyi matalalla tasollaan, Elleivät loitsut terva, sauna ja viina auttaneet, oli kuoppa lähellä. Tunnettuja kansanparantajia olivat esimerkiksi Manu Niemelä Sysmästä ja kauempaa tullut Antti Pikiläinen, joka vierailu usein myös Luhangassa. Luhangassa vaikeiten ihmisten tavoitettavissa olivat judinsalolaiset, joita monet taudit veivät hautaan ennen kuin he ennättivät saada apua vaivoihinsa.
Rokottajan ja kätilön virat tulivat kunnan alaiseksi ja ensimmäistä kertaa sitä käsiteltiin vuonna 1891. Seuraavana vuonna kätilön virkaan nimitettiin neiti Eva Waris. Muutaman vuoden jälkeen kunta päätti ettei kätilöä tarvita, kunnes vuonna 1897 päätettiin hankkia kätilö, jolle annettiin 150 markan vuosipalkka, minkä lisäksi hän sai ansioita työstään, talollisilta ja säätyläisiltä 25 markkaa, torppareilta viisi markkaa. Muonamiesten ja itsellisten ei tarvinnut maksaa palvelusta mitään. Rokottajaksi tuli vuonna 1901 leskirouva Miina Liljeqvist.
Eva Sofia Jutila oli merkittävällä tavalla rahastonsa kanssa ajamassa kätilön ja sairaanhoitajan asemaa kunnassa. Vuonna 1907 valitaan kätilön virkaan neiti Hilma Koivisto. Vuoden 1920 jälkeen, kun virka oli ollut täyttämättä vuosikaudet, viran haltijaksi tuli Armi Pynnönen.
Lääkärin palveluita kuntaan tuli ensimmäisen kerran vuonna 1903, kun Korpilahden kunnanlääkäri Einar Anthoni ehdotti mahdollisuutta, jonka mukaan hän voisi käydä Luhangassa kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa. Tämän kuntakokous hyväksyi ja myönsi Anthonille palkkaa 150 markkaa vuodessa. Vaivaishoidon piiriin kuuluneet saivat lääkärin avun ilmaiseksi, kun vaivaiskassa ja kunta maksoivat lääkärin palkkion.
Anthonin jälkeen ovat virkaa hallinneet mm. tohtori Blomqvist Korpilahdelta, tohtori Hannuksela Korpilahdelta ja tohtori Buss Joutsasta.
Apteekista nousi puheita 1920-luvun alussa. Silloin Joutsan apteekkari O. Kervinen oli halukas avaamaan sivukaupan Luhankaan. Vuonna 1924 on kunnankirjoihin kirjattu, että apteekkari sai myydä apteekissa denaturoitua spriitä. Neljä vuotta sen jälkeen apteekin tontin löytäminen tuli aikaa koskevaksi ja seuraavana vuonna se ostetaan Ånäsistä erotetulle paikalle. Ensimmäinen Luhangan apteekkari oli Esko Jankko. Vuonna 1937 paikkakunnan apteekkia haettiin itsenäiseksi.
Vaikka Luhangan terveydenhoitoala pysyi pitkään kehittymättömänä 1900-luvulle asti, loivat parantuneet tieolot, vauhdikkaammat kulkuneuvot ovat avittaneet siinä, että välimatkat naapuripitäjiin ja läänin pääkaupunkiin ovat pienentyneet. Tämän ansiosta myös judinsalolaiset ovat saaneet sen jälkeen parempaa apua ja hoitoa.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti