Etnonationalisteja vastaan

Perussuomalaiset mutta etenkin heidän entinen nuorisojärjestönsä on levittänyt  mediassakin aatetta, jonka mukaan suomalaisuus määrittyy ulkonäöstä ja sukujuurista eli pysyvästä historiasta Suomessa. Tämä on niin hullu ajatus, myös oman alkuperäni kannalta, että minun on otettava tähän kantaa. Nämä urpot lähestyvät tätä ajatusta sen kannalta, että olisi olemassa jonkinlainen staattinen samoilla ja pysyvillä termeillä määriteltävä suomalaisuus, jossa ei olisi sijaa liberaalisuudella ja yksilöllisyydellä, he ovat etenkin näitä kahta määrettä vastaan kaikessa propagandassaan ja toiminnassaan.
Minun oma ajatteluni perustuu etenkin liberaalisuuteen ja yksilöllisyyteen. Mikäli näitä kahta asiaa ei hyväksytä kaiken yhteiskunnallisen toiminnan perustaksi, on koko yhteiskuntalaiva kriisissä ja hädässä. Ja eikä heidän toimintansa ole pelkästään suvaitsemattomuutta ja rasismia. Sean Ricksin juontamassa ohjelmassa, jossa esiintyi kaksi tämän aatteen edustajaa, sanoivat he suoraan, ettei Ben Zyskowicskaan ole heidän mielestään suomalainen, joten kysymys on myös antisemitismistä, sillä ovathan jotkut näistä etnonationalisteista sanoneet, etteivät romanit ja juutalaisetkaan voi olla suomalaisia. Ja perussuomalaisten kanta suomenruotsalaisia kohtaanhan on jo kovin tunnettu.
Mikäli yksilöllisyyttä ei hyväksytä pakotetaan ihmiset yksioikoisesti samanlaisten periaatteiden ja kankeiden ja vanhentuneiden käsitteiden sisäisyyteen, eli samalla kun perussuomalaiset sanovat, että muista kansanryhmistä peräisin olevat Suomessa asuvat ihmiset eivät voi olla suomalaisia, kieltävät he yksilöllisyysvastaisuudellaan myös sen, että nämä ihmiset voisivat esimerkiksi omasta halustaan lähestyä perinteisiä suomalaisia asioita ja arvoja. Liberaalisuus tarkoittaa vapaamielisyyttä suhteessa uudenaikaisuuteen ja uusiin ideoihin. Kun nämä ihmiset vastustavat liberaalisuutta, kieltävät he siinä samalla sen, että termit joihin yhteiskuntaelämä perustuu, voisivat koskaan uudistua.
On täysin hullua, että nämä ihmiset pitävät suomalaisia jonkinlaisina yli-ihmisinä, joihin muista kansanryhmistä peräisin olevat ihmiset eivät voisi tuoda minkäänlaista parannusta ja parempia ominaisuuksia. Eivätkä nämä perussuomalaiset itse todellakaan edusta minkäänlaista keskieurooppalaisuutta tai läntisyyttä, mikä tulee ilmi esimerkiksi heidän suhtautumisessaan suomenruotsalaisiin. Mikäli nämä kyseenalaiset ihmiset kuvittelevat edustavansa jonkinlaisia muotovalioita, tulisi heidän katsoa painokkaasti peiliin. On esimerkiksi selvää, että nykyaikainen suomalainen valtio ei olisi itsenäinen ja sen instituutiot eivät olisi samanlaisessa tilassa, mikäli Suomessa olisi aina ollut vain Saarijärven Paavoja ja Sven Tuuvia. Voi ajatella Runebergin, Snellmanin, Mannerheimin ja Svinhufvudin taustoja, ja sen jälkeen miettiä, edustivatko esimerkiksi he näiden etnonationalistien periaatteiden mukaisia ihmisiä.
Kaikki kansat uudistuvat ja saavat perimäänsä uusia piirteitä, sillä ilman sitä ei uudistuksia ja kansakunnan elämiseen vaadittavia uudikkeita ilmenisi, eikä uudentumista tapahtuisi. On hyvä, jos Halla-aho tajuaa sen, että tällaista natsitoimintaa ei voi Suomessa ylläpitää.
Olli von Becker
YTM

Aatelista ja rahvaasta - kuluttamisesta

Tällainen erottelu aatelin ja ylemmän sivistyneistön sekä rahvaan välillä voidaan tehdä, vaikka onkin sanottava, että nykypäivänä näissä ryhmissä voi olla toistensa jäseniä ainakin henkisessä mielessä. Myös taloudellisessa mielessä näiden ryhmien pärjääminen on muuttunut ja sekoittunut, mikä onkin itse asiassa yksi tämän kirjoituksen motivoivista syistä. Se kun rahvaan edustajat ovat tulleet taloudellisesti pärjääviksi, joka on aiheuttanut sen, että heidän henkinen tasonsa, joka ei ole muuttunut samalla tavalla taloudellisen kehittymisen myötä, on tullut kuluttamiseen ja yhteiskuntaelämään. Rahvaan henkisestä tasosta on tullut sen asian motivoiva tekijä, jolla yritykset suhtautuvat nykypäivän Suomessa kuluttajiin. Uusi raha eli rahvaan raha tarkoittaa rahaa, joka menee impulsiivisesti ja pienten asioiden ja tekijöiden kautta vaikuttuen ja motivoituen. Kerskakulutus on asia, joka koskee etenkin keskiluokkaa, sekä alempaa mutta myös ylempää keskiluokkaa, joka väestöryhmä kuului aikaisempina aikoina alempaan sivistyneistöön, ja jotka ylläpitivät aikaisemmin yllä kohtuullisuuden ja refinementin ihanteita, jossa katsottiin tärkeäksi, että ihmiset eivät saaneet pröystäillä elämän tavallisilla asioilla ja nautinnoilla, kuten ruoan tai vaatteiden kautta. Ylemmyys tuli osoittaa pelkästään henkisten asioiden kautta ja elämässä ei ollut haittaa tietynlaisesta kivullisuudestakaan, jossa katsottiin, että oli parempaa kestää materiaalisesti ohuempi ja kärsiväisempi elämäntapa, kuin että olisi pyritty kaikessa helppouteen ja impulsiiviseen tarpeidentyydytykseen epäpitkäkatsannollisella tyylillä. Kerskakulutus tarkoittaa etenkin sitä, että siinä pyritään käyttämään rahaa rahankäytön takia, josta voidaan mahdollisesti saada jonkinlaista vertailullista ja korostavaa vertailuhyötyä. Eli voidaan kehua kaikille omilla kulutushyödykkeillä, jotka on ostettu pelkästään tietynlaisen glamöroosin elämäntavan ylläpitämisen vaikutelman takia. Aatelin ja ylemmän sivistyneistön piirissä on aina aikaisemmin korostettu kärsivällisyyttä ja materiaalisesti ohutta elämäntapaa, ja maa-aatelin piirissä etenkin korosteista frugaalisuutta, jossa esimerkiksi periaristokraatit ovat aina ajaneet vanhoilla maastureilla tiluksillaan ja muutenkin korostaneet sitä ajatusta, että kulutushyödyke on aina silloin kelvollinen, jos se vielä toimii ja mitään ei turhaan heitetä pois ja kaikessa kulutuksessa on tyydytty pidättyväisyyteen ja rauhallisuuteen. Tämän takia aatelin kartanot ja maatilat ovat jännittäviä sen takia, koska frugaalinen elämäntapa on aina tarkoittanut sitä, että mitään tarpeellista ei heitetä pois ja sen takia vanhan tavaran paljous on aina ollut suurta, toisin kuin rahvaan piirissä kulutukseen suhtaudutaan tavalla, jossa uudelle ja mainostetulle tavaralle annetaan aina suuri arvo. Nimenomaan uusi ja uudenaikainen ovat termejä, jotka kuvastavat rahvaan ihanteita kuluttamisessa ja elämässä. Koska talousjärjestelmä perustuu keskiluokan kuluttamiseen, on tämä yhteiskunta suuresti rahvaanomaisten periaatteiden ohjailtavissa. Ontokratia on ihmisten ryhmä, joiden elämäntapa eli olemisen valta on yhteiskunnassa suurinta. Keskiluokka ja rahvas, jotka eivät pyri kuluttamisessa ottamaan huomioon vähääntyytyväisyyttä, ovat nykyajan ontokratia, jotka saavat nykypäivän yhteiskunnassa ja talousjärjestelmässä suurimman oikeuden edustaa omaa ryhmäänsä ja edustua yleensäkin. Vanha raha ja omistus ovat aatelin ja sivistyneistön piirin omistustapoja, kun taas rahvas ja keskiluokka ei pyri omistamiseen vaan kuluttamiseen, joka on itseään viljelevä elämäntapa, jossa kulutus tietyllä hetkellä tarkoittaa myös jatkuvaa eli myöhemmin jatkuvaa kuluttamista. Voidaan tarkastella tätä erottelua myös ekologisesti kestävän elämäntavan käsitteen kautta, ja voidaan niin ollen sanoa, että rahvaan kerskakulutus ei myöskään ota huomioon sitä, miten esimerkiksi ilmastonmuutos asettaa ihmisille velvoitteita noudatettavaksi. Myöskään rahan rahvaanomainen valta ei ole muuta kuin rahvaan runnovaa ja väkivaltaista voimaa ja valtaa, jossa prosentit määrittelevät ihmisten aseman ja paikan tässä yhteiskunnassa. Aatelin ja sivistyneistön piirissä paremmaksi pyritään näyttäytymään vain oman esimerkin kautta, jossa kaikkiin ihmisiiin suhtaudutaan tasa-arvoisesti ja ystävällisesti, eli pidettiin aina huolta siitä, että oma puoli oli kunnossa kaikissa tilanteissa, eikä etsitty toisten käyttäytymisestä ja ajattelusta syitä muita kohtaan arveluttavan oman käyttäytymisensä syyksi. AIna on tärkeintä, että itse pitää oman paikkansa ja ei koskaan suhtaudu ihmisiin muuten kuin auttavasti ja ohjaavasti - arvostavasti. Eli voidaan esimerkiksi ajatella sitä, millaisen hiilijalanjäljen ihmiset jättävät omalla kuluttamisellaan, ja esimerkiksi tämä huomioiden voidaan havaita se, miten paljon eettisempi ja moraalisempi aatelin ja sivistyneistön suhtautuminen kuluttamiseen ja talousjärjestelmään on. Nykypäivänä Geschäft tai Wirtschaft ovat tärkeitä asioita ja ihmiset puhuvat koroista ja prosenteista tavallisimmissa uutislähetyksissäkin. Ennen rahasta avoimesti puhuneita ihmisiä katsottiin korkeammissa piireissä vähintäänkin nenänvartta pitkin. Itselleni yksi tärkeä asia on matkustaminen ja toinen asia on kirjat. Nämä ovat pieniä paheita kaiken muun kerskakulutuksen rinnalla. Matkustamisessakin voidaan ajatella etiikkaa siinä mielessä, miten matkansa viettää. Onhan esimerkiksi arvostettavampaa matkata maailmalle todistamaan kulttuuria ja ostamaan esimerkiksi kirjoja, kuin matkata Thaimaahan tai Espanjaan makaamaan rannoille. Kirjojen ostaminen taas on mielestäni eettistä siinä mielessä, että niiden kautta ihminen voi sivistää itseään ja tulla korkeammalle henkiselle tasolle, esimerkiksi etiikkaa koskevien asioiden suhteen. Muuten ontokratia on nykyään rahvasta, koska sen elämäntavasta on tehty tavoiteltavin elämäntapa nykyajan spektaakkeliyhteiskunnassa, joka antaa ihmisille kuvien kautta tapoja, jolla he hyväksyttävät samankaltaisen elämäntavan, vaikka se ei olisi eettistä esimerkiksi ilmastonmuutoksen kuluttamiselle antamien suuntimien mukaan tarkastellen. Kerskakulutuksessa pyritään helppouteen siten, että tietyt toiminnot päivän aikana muuttuvat koneiden suorittamaksi. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihmiset tulevat veltommiksi ja eivät entistä enemmän halua nähdä vaivaa oman arkensa ylläpitämisen eteen. Myös on tyypillistä, että kerskakulutuksessa täysin toimiva mutta vanhentunut esine voidaan heittää pois esimerkiksi sen takia, jos tavara on tullut enemmän epäajanmukaiseksi. Aatelin ja ylemmän sivistyneistön piirissä tavaroihin ei suhtauduta symboleina, sillä syväsymbolit ovat aina henkisiä ja liittyvät enemmän henkisiin periaatteisiin ja ihanteisiin eikä pyyteellisiin tarpeisiin. Myöskin ns. rahvaaseen vajonneet aatelissukujen jäsenet ovat tavallisesti säilyttäneet henkisen pidättyväisyyden ja he monesti tekevät proletaarisia töitään raikkaan innostuneesti ja eivät valita luottamusmiehille palkkansa mataluudesta tai töiden laadusta.

Kilpailusta ja kilpailuttomuudesta

Kilpailu on asia, joka on merkittävä tekijä siinä, kun ajatellaan sitä, miten maailma ja yhteiskunta järjestyy. Kuitenkin tästäkin on varoittavia esimerkkejä, ja voidaan myös ajatella sitä, mikä on kilpailun vastakohta eli kilpailuttomuus tai kilpailemattomuus. Esimerkiksi 60-, 70- ja 80-luvulla, kun Konservatiivit olivat vallassa Britanniassa, monet tahot aristokraattien suunnalta pitivät etenkin Thatcherin keskiluokan vaurastuttamista kilpailun vapauttamisella, rahvaanomaisena ja sellaisena asiana, joka oli omiaan muuttamaan brittiläisen yhteiskunnan erilaiseksi, kuin mitä se oli ollut aikana, jolloin kartanon herroja oltiin kunnioitettu. Aristokraatit ja lordit eivät siis halunneet keskiluokan jäseniä kilpailemaan omista rahoistaan. Kuitenkin labour oli jo tehnyt verotuksen lisäämisellä niin suurta haittaa aristokratialle, että konservatiivit hyväksyttiin vähitellen oman asian ajajiksi.
Kilpailu siis tarkoittaa sitä, että siinä pyritään näyttäytymään ja osoittautumaan paremmaksi, kuin mitä on toinen kilpailukumppani. Kuitenkin on olemassa monenlaisia kilpailun muotoja, mitkä eivät aina näyttäydy samantyylisenä kilpailuna kuten esimerkiksi urheilussa. Joissakin kilpailun muodoissa vastustaja ja kilpakumppani pyritään tuhoamaan tai ainakin osoittamaan se kaikissa tilanteissa itseä huonommaksi. On kuitenkin myös toisenlaista kilpailua, jossa lähes kaikki voivat voittaa tai ainakin oppia kilpailutilanteesta niin paljon, että voitto voi olla mahdollista erilaisessa ehkä myöhemmässä tilanteessa.
Kuitenkin on järjetöntä esimerkiksi koulussa masentaa urheilussa menestymättömät toistuvasti huonommiksi esimerkiksi sellaisten oppilaiden kanssa, jotka harrastavat urheilua ja tulevat siinä koko ajan paremmiksi. Minä olen elänyt ja kasvanut sellaisessa maaseutukoulussa, jossa urheilijanuorukaiset kaikessa tyhmyydessään ja välinpitämättömyydessään saivat aina osoittautua toisia paremmaksi. Minun koulussani ei kilpailtu kuin jääkääkässä, hiihtämisessä ja Cooperin testissä. Jos minulla olisi omia lapsia, niin en missään nimessä haluaisi altistaa heitä samanlaiselle koulutukselle.
Kuitenkin kun ajatellaan esimerkiksi kapitalismia, joka ei esimerkiksi perustu pelkästään jonkinlaisiin ruumiillisiin ominaisuuksiin ja lahjoihin, niin voidaan nähdä, että siinä onnistumisen ja menestymisen mahdollisuudet jakautuvat paljon tasaisemmin ja ihmiset pystyvät parantamaan omaa panostaan. Joka häviää rahaa huonolla liikeidealla, voi saada sitä takaisin silloin, kun hän realisoi enemmän omaa osaamistaan, ja mielestäni näkymättömän käden ohjaama kapitalistinen järjestelmä on ylivoimainen verrattuna kaikenlaisiin totalitaristis-sosialistisiin suunnitelmatalouksiin.
Kilpailun on aina oltava tasavertaista, eli siinä ei saa aiheuttaa jollekin kilpailijoiden ryhmälle liian hyvää aloitustilannetta eikä kykyä olla joka tilanteessa parempi. Kilpailuun on sisällyttävä mahdollisuus kaikille osallistujille menestyä siinä yhtä hyvin tiettyjen olosuhteellisten indikaattoreiden osuessa oikeille sijoille. On myös selvää, että menestymisen ei tulisi olla kenellekään toisia helpompaa.
Olli von Becker
YTM

Ajatus siitä, että ollaan etenkin jotain - tämän suvun ominaisuuksista

Tulen äitini puolelta mökkiläistyneestä aatelissuvusta ja isäni puolelta porvarillistuneesta talonpoikaissuvusta. Olen alkanut ajattelemaan, että isäni suvussa on enemmän inhimillisyyttä, tunteiden ja melankolian hyväksymistä kuin äitini suvussa, jossa on paljon tunnekylmiä, vallanhaluisia kovia tappajaluonteita, jotka haluavat vain saada valtaa suhteessa toisiin ihmisiin. Niin, on ristiriitaista, että kannan äitini suvun nimeä, mutta se on läheisin mieslinjainen sukunimi, joka taustassani on, koska isäni isä sai sukunimensä äidiltään, jonka lisääntymiskumppanin nimeä ei tiedetä.
 Äitini suvussa ihaillaan valtaa ja etenkin sellaista valtaa, joka saadaan äärimmäisillä ja ei välttämättä sivistyneillä keinoilla. Elias Canetti kirjoitti aikanaan termistä Überleben, joka tarkoittaa ihmisissä olevaa tappamisen halua, joka ilmenee siten, että toisen ihmisen kuolemaa todistava ihminen kokee valtansa lisääntyvän, kun hän voi todeta toisen kuolevan ja itsensä samalla jäävän elämään. Tällaista olen havainnut monissa tämän suvun nuorissa jullikoissa, ja jopa omassa edesmenneessä isoäidissäni, jonka maallinen poismeno on kuitenkin hänen epäonnekseen tullut ennen muiden poismenoa.
Tässä suvussa ihaillaan nykyisin vain urheilusuorituksia, vaikka minkälaisessa mäestäputoamisessa ja hikoamisen piirinmestaruuskisoissa. Ruumiillisen vallan ja paremmuuden osoittaminen on tärkeää useimmille tämän suvun nykyisille edustajille, joista ei todellakaan ole minkäänlaisten henkisten suoritusten toteuttajiksi. Isäni suvussa, jossa ensimmäiset yliopistossa koulutetut ovat syntyneet 1900-luvulla, on nykyisin paljon enemmän akateemisesti koulutettuja ihmisiä kuin äitini suvussa. Suku on henkisten suoritusten osalta nykyisin pelkkää ja perusteellista paaria-luokkaa.
Äitini on kova kohtaloihminen, joka ei välitä itkeskellä minkään edessä. Hänessä ei ole minkäänlaista herkkyyttä, koska se voisi olla jonkun mielestä osoitus heikkoudesta. Hän on aina palvonut isäänsä, joka oli isoäitini kanssa se suhteen heikompi osapuoli. Sen takia hän on etsinyt pintapuolisesti kovaa ja epäinhimillistä ihmistä kumppanikseen. Kuitenkin olen joskus tiettyinä hetkinä havainnut isässäni paljon enemmän tietynlaista inhimillisyyttä kuin minkä voi havaita äidissäni. Äitini mielestä toinen voi aina olla paljon toista parempi ja arvostettavampi, eikä kaikkien mahdollisuuksista tarvitse niin paljon välittää, eli jotkut saavat ja heidän tulee tottua omaan kovempaan kohtaloonsa.
Tässä suvusssa jo nuoret jullikat korskuvat ja suhtautuvat epäarvostavasti toisiin ihmisiin, jotka eivät ole yhtä matalalla henkisellä tasolla kuin millä he itse ovat. Tässä suvussa arvostetaan urheilua, kamppailua ja kyrvän päätä. Jos ei ole keskittynyt näihin asioihin, ei saa tämän joukon parissa kunnioitusta, onhan eräskin suvun maalaismies aikanaan kutsunut minua luuseriksi aidomman ja melankolisemman luonteenlaatuni takia. Ja tämän ihmisen lapset ovat samanlaisia, elleivät jopa pahempia. Inhimillisyyden korkeimmalle tasolle edennyt ihminen voi tällaisille pikkuihmisille olla halveksunnan ja syrjinnän kohde!
Olli von Becker
YTM

Eliittien kuolemasta

Eliitit edustavat väestöryhmiä, jotka ovat tavallisesti pystyneet toimimaan ja osallistumaan yhteiskunnissa ja maissa muita väestöryhmiä paremmin, ja näin ollen esimerkiksi pystyneet edistämään altruistisesti myös heikommin menestyvien väestöryhmien oikeuksia ja vapauksia. Nykypäivänä vasemmiston takia eliitin käsitteeseen on tuotu jonkinlainen toimettomuuden leima, jonka irvikuvaksi voidaan varmaan asettaa Oiva Lohtanderin kymmenisen vuotta sitten eduskuntavaalien SAK:n mainoksessa esittämä lihava, tyhmä ja joutenoleva yläluokan edustaja, joka ei tee muuta kuin syö ja mölisee. Vasemmisto on tehnyt omasta nemesiksestään irvikuvan, jonka nykypäivänä myös monen muun puolueen edustajat ovat omaksuneet omiin käsityksiinsä aiheesta.
Jos Suomessa ei olisi esimerkiksi 1800-luvulla ollut toisista erottautunutta vauraampaa ihmisryhmää, ei Suomessa olisi riittänyt leipää kaikille ihmisille, ja nälänhädät ja kulkutaudit olisivat ennen pitkää tappaneet kaikki rahvaan edustajat jo ennen 1900-luvun uudenaikaisuuden alkua. Vaikka en halua nostaa omaa häntääni, niin voidaan mainita esimerkiksi Reinhold von Becker, joka paransi lehtensä ja kielioppinsa kautta suomen kielen asemaa jo 1800-luvun alussa, omasta ruotsinkielisyydestään huolimatta. Samaan ryhmään kuuluivat sitten Runeberg, Snellman ja esimerkiksi vähän myöhemmin Päivälehden piiriin kuulunut Eino Leino. Kuitenkaan kaikki eliitin ihailu ei ole ollut täysin oikeellista, sillä sanoihan SIbelius ennen Granit-Ilmoniemen sukututkimusta itseään aatelissukuiseksi - tämä Sibben talon kotivävyn lapsenlapsenlapsi.
On selvää, että kenenkään muiden mielestä, kuin vasemmiston huonommuudentunnostaan elehtivät jäsenien, ei ole mitään vikaa siinä, jos on olemassa jokin väestöryhmä, joka pystyy omasta toiminnastaan johtuen etenemään korkealle tasolle toistuvasti kulttuurin sisällä. Eikä rahvas olisi osannut kyseenalaistaa venäläistä valtaa ja hankkimaan maalle itsenäisyyttä. Ilman Mannerheimin asettamaa esikuvaa ei mistään niistä neljästä sodasta olisi tullut mitään.
Nykypäivänä sosialistisessa Suomessa eliitti on kirosana, ja henkilö joka lasketaan eliitin jäseneksi, ei näiden vasemmistolaisten mielestä ole oikeutettu samalla tavalla elämään. Eikö olisi parempi antaa ihmisille oikeus oppia koulussa, edetä kohti itsensä valitsemaa uraa vapaasti ja toisaalta myös talousjärjestelmän piirissä olla oikeutettu ansaitsemaan niin paljon kuin mihin hän on taidoiltaan ja resursseiltaan oikeutettu. Toisaalta myös kulttuuriarvot tulisi muistaa, ja voisikin varmaan olla hyväksi, että diplomi-insinöörien ja insinöörien palkasta otettaisiin tietty osa kulttuuripyrkimysten edistämiseen Suomessa.
Eliitinvastustajien Suomessa kukaan ei voi olla parempi kuin toinen, eikä varsinkaan kokea menestymisensä syyksi omaa alkuperäänsä. On vain ajateltava että ala-asteiden ja lukioiden feministiset täti-Moonikat ovat saaneet aikaan oppilaissa tiedonjyvän tavoittelun. Jos Suomessa ei olisi ollut tähän mennessä eliittejä, olisi väki puhe- ja kirjoituskyvytöntä ja eläisi vieläkin vuokraviljelijöinä pienissä tölleissään kauhtanat ja jalkarätit ulkovarusteinaan sekä pettuleipä ja sammal eväänään.
Olli von Becker
YTM

Mitä on kulttuuridebatti ja onko sitä Suomessa

Kulttuuri tarkoittaa ihmisen hengenviljelyä. Kuitenkin nykypäivänä myös ruumiinviljelystä on tullut joidenkin mukaan kulttuuria. Kuitenkin esimerkiksi kirjallisuus, taide, tiede, filosofia ja uskonto voidaan laskea kulttuuriksi. Monesti kulttuurin edistäminen tapahtuu uudenlaisina mielipiteinä, arvoina, ajatuksina ja hengentuotoksina. Esimerkiksi arvoista keskusteleminen on mielestäni sellainen asia, joka tulisi pitää koko ajan mukana kansalaisyhteiskunnassa ja yleisessä kulttuurikeskustelussa. Monesti maailmalla se joukko joka ottaa osaa kulttuurista keskustelemiseen on laaja ja diversifioitunut. Suomessa kuitenkin, kuten esimerkiksi Pekka Tarkka on sanonut, ei minkäänlaista kulttuurista keskustelua todellisuudessa nykyisin enää ole.
Vaikka en nimitäkään itseäni varsinaisessa mielessä elitistiksi, niin olen kuitenkin sitä mieltä, että vasemmistolainen eliittien vastustus on omalta osaltaan ollut taittamassa kulttuurista debattia Suomesta. On selvää, että ilman eliittejä, esimerkiksi aatelisia, ei Suomessa olisi nykyisen kaltaista kulttuuria. Ja ei voida sanoa että menneen ajan yläluokat olisivat koskaan olleet mitenkään epäisänmaallisia, vaan suomalaista kulttuuria ollaan luotu siitä huolimatta, onko oma ensimmäinen kieli ollut suomi tai ruotsi, tai esimerkiksi ranska tai saksa. Kaikki 1800-luvun alun kulttuurista keskustelua avanneet tienraivaajat olivat ehkä Lönnrotia lukuunottamatta ainakin ylemmästä keskiluokasta, perheistä, joiden kodeissa oli kirjoja ja kotiopettajia.
Miten voisimme sitten edistää kulttuurista keskustelemista Suomessa. Sen tulisi tapahtua etenkin nuorten toimesta siten, että kyseenalaistettaisiin erilaisia arvoja ja normeja, jotka ovat mahdollisesti tulleet nuorten elämään kyseenalaistamattomina ja salassa tulleina. Olisi revittävä alas, jotta voitaisiin rakentaa uutta. Toisaalta on myös sanottava, että tulisi myös pyrkiä säilyttämään ja painamaan mieleen niitä arvoja, jotka ovat osoittautuneet ajan myötä arvokkaiksi suomalaisessa yhteiskunnassa. Kuitenkin kaikista arvoista ja niihin suhtautumisen tavasta ja perspektiivistä tulisi voida keskustella enemmän.
Vielä viime vuosisadan puolella oli olemassa sellaisia keskustelijoita kuin Johannes Salminen, Erno Paasilinna, Jörn Donner, Pentti Linkola, Erik Tawaststjerna ja Seppo Heikinheimo. Nykypäivänä monen toimittajan yleissivistys ei välttämättä ole korkealla tasolla, joka voi johtua esimerkiksi siitä, että nykypäivän rahvaanomaisessa kilpailussa toimittajat veltostuvat kuukausipalkallaan kun pääsevät vakituiseksi toimittajaksi.
Yläluokista tulleilla ihmisillä on Suomessa aina ollut kanttia sanoa mielipiteensä asioista. Nykypäivän tasapäistäminen ja vasemmistolainen opetuskulttuuri ovat tuoneet suomalaiseen kulttuuriin velttoilun leiman, joka ilmenee sellaisissa ihmisissä, jotka eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan kiinnostuneita syvällisten aiheiden pohdiskelusta. Myös sivistyksen ja kulttuurin välineellistäminen toisten pyrkimysten keppihevoseksi on heikentänyt suomalaista kulttuurikeskustelua. Ei tulisi sallia kulttuurin välineellistämistä, sillä sen tulisi olla itseisarvo.
Olli von Becker
YTM

Arvojen suhde moraaliin ja miten arvoja säädetään

Arvot ovat arvostamisen kohteita ja funktioita, jotka määrittelevät ihmisten arvostuasenteita ja osoittavat niille kohdan todellisessa yhteiskuntaelämässä ja luonnossa. Arvot syntyvät siis täysin sisältä käsin siinä mielessä, että niiden alkuperä on alkuaan subjektiivisissa arvotunteissa, joilla ei ole paikkaa niin yhteiskuntaelämässä kuin ei myöskään luonnossa. Ihmisten arvostaminen alkaa hermoston signaaliavaruudessa tapahtuvan mielihyvän ja arvon tunnistamisen myötä. Mielestäni korkeimmat arvotunteet ovat etenkin arvon ja pysyvyyden tuntemuksia, sen sijaan kun mielihyvää tuottavat arvostamisen kohteet ovat enemmän tarpeita ja tarpeiden tyydytystä, jota voidaan sen takia kuvata subjektiiviseksi tarpeen tyydytykseksi, koska tällaiset halut, kuten seksi, viina, ruoka ja raha ovat aina etenkin pyyteellisiä arvotunteita eli itsekkäitä arvotunteita ja sen takia ne eivät voi tulla objektiiviseksi, koska objektiivisuus on etenkin mutkatonta, eettistä ja loogista arvollisuutta. Objektiiviset arvot ovat etenkin universaalisesti pätevimpiä arvoja, ja esimerkiksi lisääntymisen subjektiivisuus ja itsekkyys näkyy selvästi, kun huomioimme sen, miten epäeettistä esimerkiksi väestönlisääminen on nykypäivän maailmassa ja yhteiskunnissa, jotka joutuvat valtiojärjestyksensä takia tukea tällaisia turhakkeita yhteiskunnassa. Ihmiset tekevät päätelmiä elämässään ja ihmiselossa toisten ihmisten kanssa symbolien kautta, ja voidaankin sanoa, että näitä subjektiivisia arvotunteita, joille jotkut kommentaariaatin jäsenet pyrkivät antamaan institutionaalisen arvon ja jotka sitä myöten pyritään integroimaan instituutioita kuvaavaan tunnustushierarkiaan, voidaan kutsua termillä vertailukohdallinen symboli, koska niissä oleva todellisuus on suhteellista, eikä universaalista kuten arvoissa joita voidaan kuvat syväsymboleiksi. Ihmisen on siis arvojen adaptiivisen tulkinnan joillekin ilmenevän vaikeuden takia helpompaa arvostaa suhteellisia ja subjektiivisia asioita, koska tällaisessa arvojen kehittämisessä heidän ei tarvitse nähdä suurempaa vaivaa, vaan he voivat tulkita täsmälleen kaikki itselleen tulevat arvotunteiden hituset korkeammiksi arvoiksi, mikä lisäksi sopii suurimmalle osalle ihmisten joukosta hyvin, koska tällaiset suhteelliset ja subjektiiviset arvot ovat aina samanlaisia ja kaikki ihmisistä pystyvät tavoittamaan ne yhtä helposti. Subjektiivisessa arvossa, jonka kommentaariaatti ohjaa heikkoluonteisen ihmisen mielestä arvoinstituutioksi tunnustushierarkiaan korostuu aina etenkin mielihyvä ja se, että sellaisen arvon tulee näyttäytyä mahdollisimman helposti, eli voidaan sanoa, että tällaiset arvot ja arvostuksen kohteet ovat hyvin profaaneita, eli ne liittyvät siihen, miten ihminen esimerkiksi kusee, paskantaa, syö, juo ja nussii. Eli voidaan sanoa, että pintapuolisimmat aistinautinnot, ovat miltei aina subjektiivisia ja suhteellisisa, koska niiden arvoa ei voida kuvata arvojen universaalisuudesta kertovan maksimointiavaruuden kautta. Tavallisesti jotkut ihmisistä arvostavat suuresti sitä, kun he voivat ottaa osaa esikuviensa näyttämiin nautintoihin. Tämä liittyy siihen, että kun perspektiivisessä virtuaalitodellisuudessa nähdään jonkun nauttivan asiasta, voidaan silloin kokea se itsekin nautittavaksi, ja tästä on yhtenä esimerkkinä suomalainen Sohvaperunat-sarja. Mitä universaalisempia ja henkisempiä arvot ovat, sitä todennäköisemmin niiden arvoa voidaan kuvata indeksaalisen tulkinnan kautta maksimointiavaruudessa, jonka on tarkoitus näyttää arvosta, voiko se olla vain erittäin hyvää, hyvää, huonoa tai erittäin huonoa, vai voiko se olla samanaikaisesti erilaisissa tilanneyhteyksissä kaikkea niistä. Universaali arvo ei voi olla samanaikaisesti hyvää ja huonoa, ja onkin senkin takia tärkeätä seurata arvojen sisäisyyttä eli performatiivista roolia siinä, kun tarkastellaan arvokäsitteitä ja nimetään niitä uudelleen. Monesti voi käydä niin, että universaaliseksi tunnustettava arvo voi näyttää näennäisesti ristiriitaiselta, vaikka syy siihen voisi olla se, että itse käsite, eikä sen sisältö, on vanhentunut ja tullut näyttämään entisaikaiselta. Arvojen suhteesta moraaliin voi sanoa sen, että ehdottomasti toimiessaan moraalin eteen ja ollakseen moraalinen ihmisen on pystyttävä erottamaan toisistaan objektiiviset ja subjektiiviset arvot, ja nähtävä se, mikä on arvokasta ja mikä vain näyttäytyy arvokkaana. Se, että ihminen tunnistaa pysyvyyden tietyissä arvoissa on tärkeää, ja ollakseen moraalinen ihmisen tulee tunnistaa arvot, jotka ovat ihmistä suurempia. Kun ajatellaan sitä, miten arvoja säädetään, voidaan tulla siihen tulokseen, että arvoja säädetään etenkin kehittämällä arvostamisaistia, eli adaptiivisen tulkinnan ja erottelukapasiteetin kautta tulevaa kyvykkyyttä tunnistaa arvoista pysyvyys ja lyhyen mielihyvän tunteet. Joukkopriorisointi määrittää joskus kollektiivisten arvotunteiden erottelun kriteerejä, eli se katsoo sen, millaisia arvoja etenkin yhteiskuntaan tarvitaan. Kontrollirakenteeksi kutsun sitä rakennetta, joka säätelee samanlaisten arvojen määrää yhteiskunnassa siten, ettei liiallinen konformismi ja ihmisten samana pitäminen voi koskaan kasvaa liian suureksi. Ihmisten on siis murrettava vertailukohdallisten symbolien määrittämä valta kommentaariaatin arvoinstituutioiden ulko- ja sisäpuolella, ja arvostamisesta on tehtävä tärkeä asia, jonka moitteettomuutta tulisi opettaa jo koulussa ja matalilta luokka-asteilta alkaen. Vertailukohdallisuus näissä symboleissa siis tarkoittaa niiden vertailullisuutta niiden yksilöissä saaman laadun mukaan, ja sen takia niiden voimassa pysymisen takia ihmisiä manipuloimaan pyrkivät yksilöt tarvitsevat vaikutteellisuuden voimaa, joka tarkoittaa arvojen performatiivisen roolin muuttamista merkitysvallan kautta. Se joka pystyy yhteiskunnassa säätelemään arvojen merkitysvaltaa on ehdottomasti suurin ja mahtavin vallankäyttäjä yhteiskunnassa. Objektiivisia symboleita kutsutaan syväsymboleiksi sen takia, koska niiden tavoittaminen  ja hyödyntäminen vaatii paljon enemmän vaivaa kuin subjektiivisien ja suhteellisten symbolien omaksuminen.