Taide on ihmisen luovuuden ilmenemisen selkein kohta. Selkeimmän kohdan ymmärtämiseen vaaditaan luovaa ymmärrystä ja monessa tapauksessa myös luovaa kykyä. Esimerkiksi voidaan sanoa perinteisen taiteen, kuten realistisen maalaustaiteen, ymmärtämisen tapahtuvan pelkästään lokalisoituneen maun tottumuksen ja rajoittuneen taidekäsityksen kautta sellaisenaan ja toistuvasti kuviteltuna itsessään ja siitä joskus seuraava ja edellä mainittu kapeakatseisuus ja rajoittuneisuus muun kuvataiteen ymmärtämisessä kertoo tavallisesti siitä, että tällaisen ihmisen yleinen käsitys luovuudesta, taiteilijuudesta ja taiteesta on rajoittunut. Eklektinen tapa ymmärtää erilaisia taiteen lajeja on siis tärkeä asia luovuuden ja taiteen ymmärtämisessä. Esimerkiksi joku voi sanoa, että seinällään tulisi olla pelkästään tietyn kuvataiteen lajin edustumia, mutta esimerkiksi itse olen suoranaisesti tätä vastaan. Nonfiguratiivisen ja figuratiivisen taiteen välillä ei mielestäni ole minkäänlaista eroa, koska molemmat ovat taiteilijan luovuudesta kertovia ilmentymän piirteitä. Esimerkiksi itse olen aina ollut mieltynyt abstraktiin ekspressionismiin, vaikka ymmärrän myös tarvittaessa kuvaavia realistisia töitä. Vaikka sanotaankin, että valinta taiteen lajin kesken kertoisi uuden- ja vanhanaikaisuudesta, niin mielestäni nykypäivänä ei voida tehdä eroa näiden välille, aivan kuten riimillisen ja riimittömän runouden väliin ei nykypäivänä tavallisesti tehdä eroa. Esimerkiksi itse olen sanataiteilijana kokeillut kaikenlaisia mittoja runouden kirjoittamisessa. Samaten voidaan sanoa esimerkiksi Picasson kokeilleen uransa aikana kaikenlaisia maalaamisen ja muotoilun tapoja. Eli mielestäni minkäänlainen maalaustaide ei ole jotain toista tapaa parempaa. Taiteilijan luova impulssi, eli se mikä on tuottanut inspiraation on monessa mielessä olennaisin tapa arvioida taiteen laatua. Esimerkiksi säveltaiteen alueella on tarpeen ymmärtää mahdollisimman monia tapoja ilmaista säveltaidetta. Taide tarkoittaa jonkin ilmiön tunnustamisen taitoa. Mieluiten taiteessa siis pitäisi voida kuvata kaikkea, ja tyyli on tässä mielessä vähemmän olennainen asia. Siinä mielessä, vaikka jonkun Arthur Danton mukaan taidefilosofiasta kirjoitettaessa pitäisi ottaa kantaa siihen mikä on todellista taidetta, on mielestäni taiteen käytäntöjen ja luomisen impulssin tunnistaminen olennaisempaa kuin sanoa jonkin taiteen olevan toista parempaa. Tässä mielessä voidaan ajatella esimerkiksi representaation käsitettä. Se on tärkeä asia taiteen esille panossa. Voidaan sanoa että taiteen esille paneminen voi mahdollisesti suosia yllättyneisyyttä, eli vaikkapa Duchampin suihkulähde, eli vesiklosetti, on varmasti herättänyt esille panonsa kautta huomiota. Eli yllättyvyys ja monessa mielessä monien ihmisten kohdalla uteliaisuuden herääminen ovat tärkeitä asioita taiteessa. Voidaan sanoa, että yllättyneisyys ja uteliaisuuden herääminen ovat tärkeämpiä taiteessa kuin se, millaista tyyliä tai taiteen käytännön tapaa taideteos ilmaisee. Taiteen tulisi nimenomaan yllättää ja herättää uteliaisuutta. Siinä mielessä taiteilija ei saa paljastaa itseään liian varhaisessa vaiheessa. Siinä mielessä vaikka esimerkiksi joku Lordi tai Banksy ovat saaneet huomiota, koska taiteilija ei ole oman minänsä paljastamisella paljastanut oman taiteensa lähdettä. Eli voidaan sanoa odotuksiin vastaamisen olevan pahinta taiteilijalle, koska representaatio ei enää herätä yllättyneisyyttä tai suurempaa uteliaisuutta. Sen takia monet taiteen opettajat, kuten vaikkapa sukulaiseni Adolf von Becker, eivät ole herättäneet kaikissa riittävästi uteliaisuutta, koska hänkin tunnusti lähinnä realistisen kuvaamisen olevan ainoa oikea tapa kuvata todellisuutta. Luovuus on varmasti suurimmassa osaa tapauksista perittyä, ja voin itsekin sanoa Adolf von Beckerin lisäksi olevani sukua sellaisille taiteilijoille, kuten isoisäni kahdelle serkulle, isoäitini sisarelle ja isoäitini serkulle. Lisäksi äitini suvussa on harrastettu paljon käsitöitä, voi sanoa esimerkiksi, että äitini äidin suunnittelemia ja tekemiä Koillis-Savon kansallispukuja on nähty myös presidentin linnan juhlissa. Lisäksi monet äitini puolen naiset ovat tehneet seinävaatteita, mattoja, vaatteita ja niin eteenpäin. Koen saaneeni myös musikaalisuutta etenkin äitini isän puolelta, hän soitti kontrabassoa, selloa, pianoa ja lauloi itsekseen ja kuorossa. Olen itsekin joskus nuorella iällä säveltänyt musiikkia, vaikka en ole koskaan kehdannut näitä kenellekään näyttää. Kirjoittamisen suhteen minulla on juuria etenkin äitini kautta, mutta myös mummoni suvun kautta. Äitini on kirjoittanut nuorempana runoja. Isäni äiti ja hänen äitinsä ovat mm. lausuneet runoja nuorempana, ja isäni äiti on kyvyllinen ilmaisemaan mielipiteitä esimerkiksi lukemansa runouden tai kaunokirjallisuuden muodosta ja lahjakkuudesta. On tietysti sanottava, että isäni on tehnyt puutöitä monta kymmentä vuotta ja hänen tekemiään huonekaluja on porukoilla ja ne ovat aivan kuin jostain tehtaasta tulleita. Siinä mielessä itse en ole saanut samanlaista perusteellisuuden ominaisuutta, koska itsessäni on myös poliitikon laatua, eli töiden julkiseksi saaminen on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin se, löytyykö tekstistä kirjoitusvirheitä. Siinäkin mielessä minun tulisi muuttua. On mainittava, että tällä hetkellä harkitsen kahta eri puoluetta, joiden listalle lähtisin riippumattomaksi ehdokkaaksi. Olen joskus harrastanut myös kuvataidetta, mutta jonkinlainen kärsimättömyyteni ei ole sellaisella tasolla, että maalaaminen tai piirtäminen tuntuisi kirjoittamista tai kääntämistä paremmalta. Taiteessa on mielestäni julkisuuden ominaisuus. Vehviläisten sukuseura järjesti tapaamisen äskettäin Aulis Jalkasen ateljeessa ja kotitalossa Suonenjoella. Siinä tuli mielestäni esiin suuresti, vaikka vain kuvien perusteella, että tämä mies oli perusteellisesti luova, ja hänen taiteellinen lahjakkuutensa oli koko ajan hänen mukanaan. Hänellä ei ilmeisesti ollut perhettä, vaikka kertoi oman taiteellisen lahjakkuutensa tulleen runoja kirjoittaneelta äidiltään. En myöskään tiedä onko hän juonut viinaa, vaikka hyvin yleistä sekin on luovien ihmisten kohdalla. Taiteessa olennaista on maailman ja ihmisen kokeminen yhtenä. Parhaimmassa tapauksessa esimerkiksi kuvataiteessa voi havaita sen, millainen mieliala taiteilijalla on ollut silloin, kun taulu tai piirros on syntynyt. On siinä mielessä sanottava, että esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö on aina ollut hyvin yleistä taiteilijoiden piirissä. Myös kaikenlaiset ahdistushäiriöt, masennus, päihteiden väärinkäyttö ja jopa skitsofrenia ovat aina olleet yleisiä taiteellisten ihmisten piirissä. Monessa mielessä niistä on haitan lisäksi apua taiteellisessa luomistyössä, koska näiden ihmisten kokema sfääri ja skaala on paljon laajempi kuin niin sanottujen tavallisten ihmisten. Tasaiset ihmiset, jotka noudattavat rutiinia ja eivät käytä päihteitä, ovat monesti sellaisia etteivät he seuraa impulssia ja inspiraatiota, koska on sanottava esimerkiksi tämä tunnettu luovuuden ja älyllisyyden perustaa julkituova lause: Minervan (viisauden jumalatar) pöllö levittää siipensä vasta pimeän laskeuduttua, ja tätä on käytetty monesti taiteilijan tai kirjailijan päivittäistä rytmiä kuvaavana, koska monet taiteellisesti lahjakkaat ihmiset saattavat valvoa pitkään ja jopa työskennellä pääasiallisesti yöaikaan. Monesti viinaan kuoleminen on taiteilijan kohtalo, esimerkiksi mainittu ukkini serkku Olavi Vepsäläinen kuoli ukkini kertoman mukaan viinaan, eikä hän suinkaan ole ainoa. Mummoni serkku jonka mainitsin, on aina osannut maalata etenkin metsälintuja, joissa töissä hän osoittaa erityisen tarkkaa silmää ja taiteellista lahjakkuutta. Isoäitini sisko taas on maalannut paljon etenkin maisemia, ja noita töitä on paljon etenkin mummoni luona Kuopiossa, vaikka on oman kantani mukaan kyseenalaista kuinka lahjakkaita nuo työt ovat. Hänen piti lopettaa kuvataide kaihin ja näkönsä huonontumisen takia. On mainittava yksi sukulainen lisää isäni äidin puolelta: siellä oli yksi nyt jo todennäköisesti edesmennyt nainen, joka kirjoitti runoja ja jolle Kaj Chydenius oli kuulemma joskus soittanut ja kysynyt saako hän säveltää yhden hänen runoistaan. Tämä nainen harrasti paljon runojen kirjoittamista ja lausuntaa monesti kaikenlaisissa tapahtumissa ja syntymäpäivillä. Käsitetaide on mielenkiintoinen tapa harrastaa taidetta, koska se ei lopulta vaadi esimerkiksi samanlaisia spesifisiä lahjoja esimerkiksi kuvataiteen suhteen, vaikka on tietysti sellaisiakin käsitetaiteen muotoja, jotka vaativat kuvataidetta ja etenkin muotoilua. Voidaan esimerkiksi sanoa sellainenkin tapahtuma, jossa Louvressa kävijä tiputti ja unohti silmälasinsa seinän viereen, ja pian moni taiteen todistaja otti kuvia noista laseista. On mielenkiintoista ajatella sitäkin, onko sellainen taide, jota ei edes taiteilija ole tarkoittanut taiteeksi, taidetta pelkästään sen takia, jos se löytyy Louvresta tai jostain muusta taidemuseosta. On tietysti sanottava, että jo se, jos on suuri tarve analysoida näkemäänsä taidetta, voi silloin ohittaa taiteilijan impulssin ja inspiraation ja nähdä taiteessa jotain sellaista, mitä edes taiteilija ole tarkoittanut nähtäväksi. On siis kysyttävä sitä, mikä teos voidaan arvioida taiteeksi? Nykypäivänä esimerkiksi Banksyn työt arvioidaan taiteeksi niiden piirteiden kautta, jotka luonnehtivat hänen töitään: teokset löytyvät yllättävästä paikasta, jota ei mieltäisi taiteen sijaintipaikaksi, ne yllättävät ja vielä lisäksi hänen nimeään eikä profiiliaan tunnettu yleisesti ja julkisesti. Onko se esimerkiksi taidetta, jos Banksy käy Louvressa ja tiputtaa (mahdolliset) silmälasinsa seinän viereen. On tietysti sanottava, että se varmasti kertoo eklektisestä taiteen mausta, jos joku ihminen tulkitsee nämä lasit taiteeksi. Esimerkiksi eräässä kotimaisessa komediasarjassa yksi henkilö ihasteli miehensä ”taideteosta” aivan kuin se muistuttaisi Hannu Väisäsen taidetta, ja poikansa mainitsi isänsä putsanneen siinä pensseliään. Eli vaaditaanko taiteen luomiseen sen ekspression lisäksi intentio, eli pyritäänkö asettamaan taideteos ihmisten katseltavaksi? Intentio on varmasti monesti tarkoituksellista, koska esimerkiksi pelkästään ihmisten katsomisen takia joku töherrys, johon taiteilija on putsannut pensselejään, ei itsessään voi olla taidetta. On mainittava se anekdootti Adolf von Beckeristä, josta olen kaiken muun lisäksi kirjoittamassa elämänkertaa ja järjestämässä hänen nimensä mukaista taidekilpailua, että Ellen Thesleff lähti ovet paukkuen hänen luentosarjaltaan, koska Adolf von Becker halusi mukauttaa kaikkien oppilaittensa taidemaun ranskalaistyyliseen realistiseen kuvataiteeseen. On sitten kysyttävä kuitenkin, onko sellainen taide taidetta, jonka esimerkiksi apina tai simpanssi maalaa? On mainittava sellainen kuuluisa kuvataiteen piirin huijaus, jossa ihmisten suhteen kehittynyt simpanssi maalasi monia abstraktisia töitä, joiden julki tuomisen jälkeen monet alkoivat ihmettelemään, kuka tämä uusi jännittävä taiteilija on. Paljastuksen jälkeen jotkut häpesivät, mutta esimerkiksi Picasso osti omaan taidekokoelmaansa simpanssin töitä. Hänkin on siis siinä ottanut kantaa sen suhteen, että simpanssin maalaama kuvataide voidaan määritellä sellaiseksi taiteeksi, jota ihmiset tavallisesti harrastavat. Intentio ja esille laittaminen siis määrittelevät nykypäivänäkin monesti sitä, mikä määritetään taiteeksi. Taiteessa voidaan luoda ja jäljentää. Siinä mielessä voidaan varmasti kysyä sitäkin, kun eräs autistinen savantti piirsi yhden katsomisen perusteella tarkasti koko Manhattanin alueen pilvenpiirtäjineen. Voidaan kysyä esimerkiksi sitä, onko tarkka jäljentäminen aina kuvataidetta, koska tämäkin kyseinen savantti on yleisesti määritelty henkisesti lasten tasolla olevaksi. Monet taiteilijat voivat siis olla myös sellaisia, ettei heillä ole suurempaa intoa inspiraatioon tai esille laittamiseen. Esimerkiksi on mainittava entinen maantiedon ja biologian opettajani, joka ei ole tavallisin tyyppi sosiaalisesti, joka kaiken muun lisäksi maalaa ja piirtää. Esimerkiksi hänellä ei varmaankaan ole, vaikka voin olla väärässä, halua asettaa töitään esille, vaikka esimerkiksi intentiosta hän voisi varmasti tarkemmin kertoa, kun alkaisi hänen kanssaan tekemisiin. On siis paljon sellaisia töitä, joilla ei ole tarkoitusta esille panemisessa. En esimerkiksi tiedä, onko isoäitini serkku ollut koskaan innostunut näyttämään töitään, paitsi sitten omassa kodissaan. On mahdollista, että hän on joskus Suonenjoella antanut laittaa töitään esille, mutta epäilen sitä suuresti. Itse olen nähnyt hänen töitään vain hänen entisessä kodissaan Suonenjoella. Intentio on siis tärkeää ihmisen tekemässä taiteessa, vaikka jotkut taiteilijat voivatkin sanoa, että heidän joissain töissä voi nähdä erilaisia asioita. Siinä mielessä intentio ei varmasti ole suoranaisesti sillä nimellä kutsuttava. On varmaan niin, että taiteilijan intentio voi jakautua, jolloin se voi saada monia erilaisia edustuman piirteitä. On kuitenkin sanoa, että tällainen taide syntyy sellaisilta taiteilijoilta, joilla on erikoisempi tapa maalata tai piirtää, monesti tällainen taide voi olla esimerkiksi psykedeelistä taidetta, joka eriytyy koko ajan sitä katsoessa. Siinä mielessä erilaiset intention muodot ovat varmasti sellaisia piirteitä, joita sisältyy uudenaikaisempaan käsitykseen taiteen muodosta ja sen luomisesta. Mitä ihminen siis näkee, kun hän katsoo esimerkiksi kuvataiteen tuotosta? Monesti hän näkee siinä oman taidemakunsa, esimerkiksi Tyko Sallisen Ateneumiin toimitettuja töitä ei suuremmin ymmärretty ilmeisesti joskus 1950-luvulla ja ne lähetetiin takaisin, ja voidaan sanoa, että tässäkin tapauksissa taiteilijan intentio ei ole välittynyt taidetta todistaneiden ihmisten tasolle. On mielenkiintoista ajatella sitä, laajeneeko ihmisen käsitys taiteesta ja taiteilijan intentiosta, jos hän todistaa erinäisiä taiteen lajeja toistuvasti elämässään, sillä tämä kertoo monessa mielessä siitä, millainen taidemaku ihmisellä on. Tuohon aikaan ennen Banksyja ja internettiä monet eivät olleet saaneet laajempaa käsitystä taiteesta ja voi olla että taiteen uutuus oli nimenomaan sellainen tekijä, joka kavahdutti ihmisiä sen ymmärtämisestä. Nykypäivänä uusi ala kuvataiteeseen on varsin suuren tekemisen alla, koska lähes kaikkia eri tyylejä on jo harjoitettu. Jos ihminen sanoo ymmärtävänsä vain esimerkiksi realistista maalaustaidetta ja kaikkien muiden tapojen olevan hänelle vierasta, on oletuksellista ajatella, että hän ei ymmärrä kovin pitkälle taiteilijan intentiota, eikä etenkään sitä, millainen representaatio tai esille pano työssä on. Monesti enemmän figuratiivisilla kuvilla voi olla nimi, joka tietysti kertoo suuresti taiteilijan intentiosta, vaikka nimi voikin olla esimerkiksi satiirinen, ironinen tai itseironinen, joka taas kertoo siitä, että taiteilija ei nimellä halua suoranaisesti määritellä sitä, miten hän suoranaisesti haluaa työtään tulkittavan. Esimerkiksi entinen presidentti Tarja Halonen ilmeisesti harrasti taiteen ymmärtämistä, koska hän tilasi virallisen muotokuvansa Rafael Wardilta, jota työtä voisi monet kapeakatseiset taiteen ystävät määritellä pelkäksi ”töherrykseksi”. Ironisuus on monesti asia taiteessa, josta tavalliset ja totiset ihmiset eivät pääse osallisiksi, vaan he tulkitsevat kaiken nimen mukaisesti ja suoraan. Tämä tietysti kertoo enemmän tavallisten ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää ironiaa ja satiiria, enemmän kuin varsinaisesti mistään taidemausta. Mielestäni on todella hienoa jakaa taiteilijan intentio esimerkiksi satiirisen tai ironisesti nimetyn taiteen kohdalla. Tällaista olen havainnut esimerkiksi facebookin ryhmän kautta, jonka kautta taiteilijat jakavat töitään ja tarjoavat niitä myytäväksi. Monesti on niin, että ironia aukenee helpommin esimerkiksi nuoremmille ihmisille kuin totisuuteen tottuneille vanhemmille ihmisille. Tässäkin ryhmässä suurin osa taiteilijoista on ilmeisesti suhteellisen nuoria. Itse olen toiminut kuvataiteen osalla tähän mennessä vain jonkinlaisena kuraattorina, ja olen esimerkiksi koettanut järjestää näyttelyitä sellaisille nuorille taiteilijoille, jotka ovat oman taiteellisen luonteensa takia vähän varautuneita järjestämään näyttelyitä itselleen. Minulla myös on näiden taiteilijoiden töitä itselläni. Olen tässä käsitellyt lähinnä kuvataidetta, koska sen ymmärtäminen näin maallikolle on helpompaa kuin esimerkiksi vaikka säveltaiteeseen kuuluva klassinen musiikki. Voin kuitenkin sanoa, että minulla ei ole koskaan ollut säveltaiteenkaan suhteen rajoittunutta käsitystä säveltaiteen muodosta ja tekijän intentiosta. Kuuntelen niin Bachia ja Beethovenia kuin myös Erik Satieta ja Philip Glassia. Voi olla mahdollista, että autistisen luonteeni ja sitä kautta kehittyneen luonteen ymmärtämisen takia en halua sanoa millekään taiteilijan intentiolle, ettei sitä voisi ymmärtää. Taiteilijan päällimmäisen intention tavoittaminen on siis tärkeää, mutta olennaista on myös huomata mahdolliset samanaikaiset ja päällekkäiset intentiot. Se on eri asiansa, onko taiteessa tärkeää huomata myös mahdollisesti sellaiset intentiot, jotka ovat tarkoittamattomia. Esimerkiksi taiteilija, jolla on mielenterveysongelmia, ei itse saata havaita sitä sävyä töissään, jotka kertovat esimerkiksi erilaisista hetkellisistä mielenlaaduista. Siinä mielessä mielenterveysongelmainen taiteen todistaja voi tunnistaa tällaiset piirteet ja ilmentymät. On sanottava, että mielisairaaloiden taideterapiassa voi havaita paljon sellaisten ihmisten psyykestä, joka ei tavallisesti tulisi toisten ihmisten todistettavaksi. Tässä kohtaa on mainittava Suomen televisiosta joskus tullut sarja Hulluuden historia, jonka jaksossa Häilyvä raja tuotiin esiin taiteilijoiden ja kirjailijoiden mielenterveysongelmia. Pääosassa tässä jaksossa olivat etenkin kirjailijat Juha Hurme, Mika Waltari ja Lauri Viita. Kuitenkin leimaamisen sijaan tuossa ohjelmassa esimerkiksi Lauri Viidan 1950-luvulla saama skitsofreniakäsitys kyseenalaistettiin ja tuotiin esille sitä että hänen ongelmansa oli todennäköisemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö kuin skitsofrenia. Olen monesti kirjoittanut siitä, että paras taiteilija on samanaikaisesti myös poliittinen ja yhteiskunnallinen. Niin on varmasti oltava, jos taiteilija haluaa muuttaa maailmaa, koska muuten ja olen varma siitä, että epäpoliittiset taiteilijat eivät saa lukijoita, eikä heidän töissäkään nähdä suurempia elämää koskettavia linjoja. Varmaa on ainakin se, että poliittinen taiteilija tai kirjailija saa enemmän todistajia omalle taiteelleen. Monesti on kuitenkin niin, että samalla kun jotkut taiteilijat tarvitsevat itsensä takia kuraattorin itselleen, eivät monet epäpoliittiset kirjailijat tai taiteilijat ole kyvyllisiä ottamaan kantaa, koska he elävät pienessä piirissä oman taiteensa parissa. On varmaan myös niin, että poliittisuus vaatii monesti tietynlaista luonnetta, ja hiljaiset hissukat jäävät monesti itsekseen, ja heille heidän taiteensa voi monesti olla etenkin oman rauhansa säilyttämistä, ihmissuhteita ja suurien linjojen puuttumista. Itse olen filosofiassa ja kirjoittamisessa nähnyt aina poliittisen puolen ja korostan väitöskirjassanikin sitä, että parhaan filosofian ja oikeimman muotoisen ajattelun on aina otettava huomioon politiikka ja yhteiskunnallisuus. Siinä mielessä vaikka esimerkiksi kuvataiteilija voi ironisoida ja satirisoida ja joskus muunnella intentiota ja representaatiota, voi kuvataiteella osallistuminen olla vähemmän yleistä ja mahdollista. Siinä mielessä esimerkiksi käsitetaiteella on enemmän mahdollisuuksia yhteiskunnallisuuteen ja poliittiseen osallistumiseen. En käytä ”vaikuttamisen” käsitettä, koska kaikenlaisen vaikutteellisuuden tulee olla ilmenemättä aidossa taiteessa, eikä sen intentio voi tulla esiin samalla tavalla, kuin taide joka syntyy taiteilijan omasta luovasta impulssista ja inspiraatiosta. Osallistuminen on tärkeää taiteessa, vaikka esimerkiksi kuvan tekeminen ei itsessään riitä poliittiseen osallistumiseen. Siinä mielessä voidaan sanoa, että kuvan tekeminen (ja joskus myös ostaminen) on monesti kannanotto, mutta kuva harvoin jatkaa poliittista osallistumista siinä mielessä, että se voisi jatkua kannanoton jälkeen. Siinä mielessä jaettujen ja tulkittujen intentioiden kokoonsaattama voi joskus mahdollistaa sen, että taidetta voidaan tulkita erilaisissa konteksteissa, mutta taiteen tulee aina olla etenkin vapaata, eikä taiteilijoita voida pakottaa maalaamiseen tai kirjoittamiseen esimerkiksi samalla tavalla kuin tehtiin sosialistisen realismin tavoin Neuvostoliitossa tai klassisen taiteen tavoin Natsi-Saksassa. Siinä mielessä käsitetaiteen menetelmät ova parhaiten poliittisen osallistumisen mahdollistavia taiteen tapoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti