On sanottu ja kirjoitettu monissa yhteyksissä, että taiteilijat ovat etenkin avoimempia, herkempiä ja vähemmän aggressiivisia kuin muut ihmiset mutta etenkin miehet. Taiteilija tarvitsee avoimuutta etenkin siihen, että hän voi tajuta ympäristönsä virikkeitä. Voidaan sanoa tällaisella vertauksella, kun nuotio viritetään palamaan. Samalla tavalla taiteilijan sydämen tulee viritä käyttöönsä. Herkkyys on olennaisia piirre taiteilijalle, koska taiteen ymmärtäminen vaatii tietynlaista tunneherkkyyttä, etenkin taiteen muodon ja omien ajatusten yhdistämiseksi. Herkkä ihminen on etenkin sellainen, joka pystyy myös virittymään toisten taiteen ymmärtämiseen. Herkkyys on sitä, että tällaisen ihmisen tuntosarvet ulottuvat kauemmas näkemään sellaisia asioita, joita tavalliset konservatiiviset ihmiset eivät pysty näkemään tai kokemaan. Pienempi aggressiivisuus taas kertoo etenkin introversiosta, suurin osa menestyneistä taiteilijoista ovat enemmän sisään kuin ulossuuntautuneita. Taiteilijan pitääkin siis kirjaimellisesti katsoa itseensä ja Delfoin oraakkelin tavalla tuntea itsensä. Taiteilijoilla monesti tunteellisuus voi ilmetä oikutteluna tai sellaisella toiminnalla, jota kaikki eivät välttämättä suoranaisesti olisi ymmärtämässä. Taiteilija on tavallisesti vapaampi ja liberaalimpi ihminen kuin tavalliset ihmiset. Mielestäni taiteesta ja sen luomisesta on helppoa kirjoittaa, jos on itsekin luova ihminen, tämä on siis jossain mielessä omasta itsestä kertomista. Avoimuus tarkoittaa maailman ja ihmisen ottamista kokonaisuudessaan mahdollisimman syvällä ja laajaspektrisellä tavalla. Herkkyys on alttiutta etenkin kauneudelle, eikä niinkään minkäänlaista irrationaalista itkeskelyä. Joku Jorma Ojaharju ei varmaankaan ole ollut kovinkaan herkkä mies, kun kirjoitti muun muassa housuissaan olleista jarrutusjäljistään, vaikka teki taiteellista työtä. Hannu Salaman Juhannustanssit sai aikaan syytteen valtakunnan vallankäyttäjiltä, vaikka esimerkiksi Kekkonen otti asiaan kantaa armahtamalla Salaman myöhemmin. Kuitenkin vielä tuolloin 1960-luvulla kristilliskonservatiiviset ihmiset saivat päättää siitä, millaista kirjallisuutta sai kirjoittaa ja minkälaista taidetta katsottiin oikeaksi taiteeksi. On mainittava tietysti myös Salman Rushdien saama fatwa, eli kirjailija ja hänen kirjojaan vilkaisseet elävät varsin erilaisella sivilisaation asteella. Kirja- ja taidesotia on Suomessa ja muualla ollut muitakin, vanhoillisia ihmisiä on aina vaivannut sellainen päähänpinttymä, jonka mukaan he saisivat itse päättää sen, miten ihmisten suurin osa kokee jonkinlaisen taideteoksen. Kansalliskonservatiiviset ihmiset ovat varsin harvoin luovia taiteilijoita. Olihan esimerkiksi mummoni sensuroimassa ensimmäisestä lyhytproosakokoelmasta etenkin sellaisia kohtia, joissa käsittelin siteitäni vanhempiini. Ikään kuin nämä asiat häviäisivät vain sillä tavalla, kun ne otetaan pois painetusta kirjasta. On sanottu usein, että taiteellisilla ihmisillä on enemmän ristiriitoja omien vanhempiensa kanssa, ja olen tässä yhteydessä tästä täysin samaa mieltä. Luovuus on perinnöllistä ja sen takia on sanottava, että luova ja älykäs lapsi tavallisesti saattaa ajautua esittämään kritiikkiä ja kapinoimaan hänelle annetun mallin perusteella tai esimerkiksi sen liiallisen rajoittavan vaikutuksen takia. Itse olen saanut hyvin ankaran ja tunteita korostamattoman kasvatuksen, minkä takia sanoin lukiossa psykologian tunnilla, jossa käsiteltiin tunteita, rehellisesti että minulla ei ole tunteita, joka kieltämättä herätti kiinnostusta etenkin luokan tyttöjen piiristä. On varmaan niin, että jonkinlaisten rakkausrunojen kirjoittaminen ei itsessään palvele muuta tarkoitusta kuin jonkinlaisten rakkausrunojen kirjoittamista. Jotkut naiset voivat mahdollisesti etsiä itseään miehen kirjoittamista runoista, mutta useimmiten tavalliset naimaan pyrkivät miehet eivät kirjoita rakkauslurituksia, joten monessa tapauksessa senkin takia, rakkausrunojen kirjoittaminen palvelee niissä kehittyvää lahjakkuutta. Onhan niitä ollut, vaikkapa esimerkiksi Lordi Byron, joka ontui ja piti lemmikkinään yliopistossa karhua, koska yliopisto oli kieltänyt koiran pitämisen kampuksella. Rajojen rikkominen on varmasti asia, joka koskettaa useita taiteilijoita, runoilijoita ja kirjailijoita. Rajojen rikkominen tarkoittaa myös samassa mielessä kyseenalaistamista ja uuteen siirtymistä. Vanhemmat, jotka tietäisivät sen, miten luova lapsi kasvatetaan, olisi loistava asia, kuitenkin monesti tausta on omiaan saattamaan kyseenalaiseksi sen, mitä taide on ja kannattaako sitä tehdä. Esimerkiksi kun itse suunnittelin vuosia sitten lähteväni opiskelemaan kuvataidetta, sanoi veljeni, että meidän perhe ei ole siihen riittävän varakas, mikä oli kuitenkin tarkoituksellisesti sanottua paskapuhetta, sillä molemmat vanhemmistani ovat olleet työurallaan ylempää keskitasoa palkkojensa kautta. Esimerkiksi Picasson vanhemmat eivät olleet varakkaita, vaikka hän saikin suvultaan apua pääsyssä taideopintoihin, ensin Madridissa ja sen jälkeen Pariisissa. On kirjoitettava hauska huomio siitä, miten tuossa taidetta kotiin.-facebook-ryhmässä miespuoliset taiteilijat pyytävät tavallisesti töistään runsaasti naisia enemmän rahaa. Miehet tahtovat olla voimakastahtoisempia ja itsenäisempiä ja sen takia he uskaltavat pyytää taiteestaan enemmän, samalla tavalla kun naisten piirissä tällaista toimintaa pidettäisiin itsekeskeisyytenä ja itsensä korostamisena. Miehet tapaavat olla kunnianhimoisempia siinä mitä he tapaavat tehdä. Arvotunne tarkoittaa tunteiden määrittämistä sen perusteella miten ilmenevä jokin tunne on sen arvokkuuden kannalta. Arvokkuutta voidaan arvioida monella eri tavalla, mutta on sanottava arvokkaimpien arvotunteiden olevan sellaisia tunteita, jotka mahdollistavat esimerkiksi taiteen, tieteen, kirjallisuuden ja filosofian. Naisten tunneherkkyys ja itkeskely pienistä asioista ei todellakaan ilmennä minkäänlaisia arvokkaita tunteita. Arvokkaita arvotunteita ovat myös sellaiset tunteet, jotka ylläpitävät pysyvyyttä ja jatkuvuutta, koska niiden vastakohta nimenomaan on tunneherkkä pikkuasioista itkeskely. Itkeskely pienistä asioista on etenkin sitä, jossa ei tajuta arvokkaampia asioita ja suurempia pysyvyyksiä. Tämän takiahan tavalliset itkeskelevät ihmiset poraavat hautajaisissa ja sen jälkeen unohtavat vainajan täysin. Arvotunne on etenkin sellainen koettuna, että se määrittää sen, miten yksilö tunnistaa arvokkaimmat asiat, kuten instituutiot ja historian. Kuitenkin samoin kuten filosofia, myös taide on etenkin muutosvoima, jonka avulla voidaan ilmaista uudistuksen tarpeita hyvin monille eri aloille. On sanottava, että pidän lehtien pilapiirrosten tekijöiden töitä, ja on sanottava pilapiirtäjän olevan oma suosikkiammattini filosofin jälkeen. On mainittava myös miehen ja naisen eroista taiteen luomisessa. Naisilla ei monesti ole pokkaa luovaan työhön, koska se monesti vaatii itseluottamusta ja neuroottisuuden ja vertailun puuttumista. Samalla tavalla naiskirjailijat kokoontuvat yhteen lipittelemään samppanjaa ja he voisivat sopia siitä, että he kirjoittaisivat vuorollaan toisilleen kirjoja, koska ne eivät tavallisesti, ellei nainen ole hyvin poikkeava, suuresti eroa muista kirjoista. Olen lukenut Edith Södergrania etenkin sen takia, koska hänen runoutensa on monessa mielessä helppoa ruotsia, varmaan sen takia, koska hän asui suomenkielisten ihmisten keskellä. Samaa on sanottava vaikkapa Henry Parlandista, josta olisi voinut tulla merkittäväkin lyyrikko ellei hän olisi kuollut vähän päälle kaksikymppisenä. Suoraan sanoen, minun kirjastoni koostuu suurelta osin lähinnä miespuolisten kirjailijoiden töistä. Simone Weilia ja Simone de Beauvoiria minulla on muutama nide Södergranin töiden lisäksi. Onhan minulla kuitenkin vaikka kuinka paljon naisten kirjoittamia elämänkertoja ja muuta tietokirjallisuutta, mutta kaunokirjallisuuden asteella en ole saanut käsitystä naisten kirjallisuudesta, koska en sitä ymmärrä – ehkä Sonja O. Kävi täällä on yksi poikkeama. On varmaan niin, että 1960.luku muutti merkittävällä tavalla taiteen ja kirjallisuuden sfääriä kaikenlaisen vallankumouksellisuuden etenemisen myötä. Stalinistit olivat todellakin stalinisteja, joiden käsitys maailmasta ja politiikasta on itselleni kaikkein vierainta. Nuoret ihmiset ovat monesti historiassa tarvinneet uusia aatteita, ja 1960- ja -70-lukujen taistolaisuus oli vain jatkoa heidän vanhempiensa oikeistoradikaalisuudelle 1920 ja -30-luvuilla. Monessa mielessä kapina liittyy nuoreen ikään, koska vain vanhemmat ihmiset tietävät sen, miten tärkeää on tulla toimeen muidenkin ihmisten kanssa. On monesti mukavaa kuunnella sattumanvaraisesti koottua vanhuksien ryhmää, miten he laskevat leikkiä ja vaikuttavat niin suorilta kommunikaatiossaan. Naisilla on porvarillisissa piireissä tapana kehuskella omaisuudellaan ja miehen omaisuudella. Se kuuluu tavallisesti jonkinlaisen aseman ylläpitämiseen. Uudet hankinnat ja kodin varustelutason nostaminen on näille tärkeä asia, ja kaikenlainen hilavitkuttimien ostaminen ja myyminen perustuu monessa mielessä naisten yksityiseen haluun parannella oman kotinsa varustelutasoa, että voi sitä jollain tavalla kehua. Tämä on perusteellisinta vertailukohdallisten symbolien hamuilua, ja kertoo todellakin siitä, ettei tällaiset ihmiset etsi totuutta, vaan he käyttävät siihen muuten menevän ajan shoppailua harrastaen. Samalla voidaan vertailla toisten ihmisten omaisuutta ja kertoa monesti epäsuorasti mielipiteensä siitä. Taiteen ja filosofian on synnyttävä etenkin syväsymbolien tavoittamisesta ja se onnistuu vain itseensä katsomisella ja tuntemisella. Naisten tapa kuvitella ylpeyttä tuli esiin esimerkiksi kerran, kun olin junassa Suomessa, samassa loosissa ollut nainen pälpätti koko matkan Helsingistä Kuopioon olevansa maisteri ja jutteli toisten kanssa, mihin sanoin, että ”uskotaan että olette maisteri, mutta ette näköjään ole oppinut tapaa pitää suu kiinni allergiahytissä”, josta nainen selkeästi koki ylpeyttä (siis maisteriosassa) ja naisissa tuon reaktion huomaa helpommin. Olen joskus käyttänyt itsestäni termiä renessanssifiguuri, koska olen palauttanut suvulleni siitä pois hiipuneen tavan tuottaa maailmaan ”kulttuurivaikuttajia”. Esimerkiksi Carl Jung käsitteli symboleita ihmisissä ja taiteessa ja hänen mukaansa oikeiden symbolisuuksien tavoittaminen on ainoa käyvä edellyke taiteen luomiseen. On siis toistettava se, että materialismi ei voi sisältyä aitoon taiteen luomiseen, koska jos symboleita voi vertailla, eivät ne koskaan voisi kertoa etenkin heistä itsestään ja sellaisesta todellisuudesta, jonka yhteydessä taiteen laatu tunnistetaan. Syväsymboli tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että se on kaivettava esiin. Voidaan sanoa, että pidättyvyys ja tunteiden hallinta on monesti sellainen ominaisuus, jonka kautta ihminen voi kanavoida omia tunteitaan ja vähentää sellaista emotionaalista taakkaa, joka ei ole hyödyksi taiteen tekijälle. Itsekritiikkiä on oltava, mutta taiteilijan ei tuli jatkuvasti tuijottaa toisten ihmisten reaktioita taiteeseensa, koska taiteilija voi olla esimerkiksi vasta aloittamassa taiteen tekemistä. Siinä mielessä esimerkiksi Lyseossa oli ruma pieni tyttö, joka pyrki kielellä hallitsemaan ympäristöään ja hän sanoi eräällä tunnilla kolumneistani kovaan ääneen toiselle, ”ettei niitä kukaan lue”: Ja tämäkin johtui suoranaisesti tämän tytön vähäisestä kyvystä herättää jäykkyyttä missään ruumiinosassa. Minun koulussani ei tietojeni mukaan ollut kulttuurisukuisia, yksi Lönn, yksi Arppe ja yksi Ronimus. Siinä mielessä koulussa oli lähinnä nousukkaiden lapsia, jotka lapset jatkavat samanlaista nousukkuutta ja uutta keskiluokkaista kulttuuria. Pikkuporvarillisuus elää näiden ihmisten elämissä. On mainittava sekin, että kuvataiteen opettaja Lyseossa oli saanut oman sisäryhmänsä kautta sellaisen käsityksen minusta, että olisin sellainen kuin olin lyseolaisten mahtavuuden takia. Lisäksi tämä akka kuvitteli sisäryhmänsä kautta, että olisin työväenluokasta, koska se oli kerran, kun kerroin hänelle Winston Churchillin isänpuoleisesta aristokraattitaustasta, sanonut painokkaasti, mielestään kannustavasti ', konfidentiaalisesti ja minuun vetäytyen, että ”Winston Churchill tuli työväenluokasta”. Tämä jo kertoo siitä, miten tyhmä ja toisten keskenkasvuisten pintapuolisista ennakkoluuloista hän oli riippuvainen. On mainittava esimerkiksi näyttämötaide perustuu monessa mielessä etenkin puheeseen, vaikka etenkin Antonin Artaud oli aikoinaan korostamassa niin sanottua julmuuden teatteria, jossa ihmisen ruumis ja sen liikkeet olivat skriptiä arvokkaampia. Mielestäni kieli on paljon tärkeämpi asia teatterissa. Olen kirjoittanut muutamia näytelmiä, joita en ole vielä tarjonnut millekään teattereille. Olen myös huomannut sen, että elokuvien ja sarjojen kääntäminen olisi sellainen ala, jossa voisi tuoda esiin luovuuttaan ja kielitaitoaan, koska katsojat pitävät hauskasta kielestä, ja hauskuus tapaa olla monesti etenkin kirjallisesti lahjakkaan yksilön ominaisuus samoin kuin ironia ja/tai itseironia. Teatterissa yksilön panos tulee helposti esiin, koska siinä tullaan etenkin kielen kautta hyvin läheiseen kontaktiin katsojien kanssa. On myös sanottava, että sellainen tehokeino lähentää teatterin yleisöä ja näyttelijöitä toisiinsa, kun näyttelijät jalkautuvat yleisön sekaan, joka on tapahtunut esimerkiksi Kristian Smedsin versiossa Tuntemattomasta sotilaasta. Tietysti on tavan takia mainittava myös Jumalan teatteri, jonka myötä paikalle tulleet teatterikriitikot saivat paskaa omille puvuilleen. Jouko Turkka, joka on ehkä merkittävin suomalainen elokuvanohjaaja, tuki Jumalan teatteria. Turkka oli loistava ohjaajaksi oman olemuksensa takia, hän myös jollain radikaalisella tavalla vaivasi opiskelijoitaan Teatterikorkeakoulussa, koska hänen mielestään taiteilijoista tulisi irrottaa kapakoissa istuminen ja maailman kyyninen halveksiminen jo nuorella iällä. Jouko Turkastakin kertova loistava kirjanen on Eppu Salmisen Lasten ristiretki. Teatteri perustuu siihen, että siinä luovalla ja hauskalla tavalla muutetaan käsikirjoitus taideteoksen muotoon. Teoksen on mielyiten aina saatava uudenlainen muoto. On sanottava esimerkiksi Baden Badenin vuoden 2004 Parsifalin produktion poikenneen varsin merkittävästi varsinaisesta alkuperäisestä Parsifalin ohjauksesta. Esimerkiksi Kundry ei tässä kuole. On sanottava, että olen laatimassa ensimmäistä elokuvakäsikirjoitustani. Lisäksi työn alla on ainakin yksi libretto, monta näytelmää ja kabaree ja revyy. Näyttelijän on voitava nähdä roolihenkilö ja mieluiten perehdyttävä hahmoon perinpohjaisesti. Minusta ei olisi näyttelijäksi kuin vain äärimmäisten tyyppien esittämiseen, koska en tavallisesti ilmeile kovinkaan paljon ja oma kommunikaationi perustuu suuressa määrin kieleen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten tunnistaisi tai pystyisi tunnistamaan toisen ihmisen nonverbaalisen tason kommunikaatiota. Kivikasvoksi minua on usein sanottu, ja on myös mainittava se, että joillakin ihmisillä on ollut taipumus pitää minua tyhmänä tai jopa kehitysvammaisena suuressa määrin tämän asian takia. Tässä yhteydessä tulee esiin se, miten vammaisuuskin on tavallisesti konstruktio, ja joku voi tosi asiassa ajautua luulemaan että Mensan tasoinen mies olisi vammainen. Ja vaikka joku voisi kritisoida piereskelyn, perseen, nenän, korvan ja munan kaivamisen takia, niin voin vain sanoa: että tällaisia me väitöskirjaa tekevät maisterit olemme. Taide on siis monessa mielessä tekemisissä oloa aidoimman mahdollisen symbolirekisterin kanssa. Symboleita voidaan arvioida niiden pysyvyyden ja yleisyyden kautta. Samassa mielessä parhaimmat arvotunteet ovat tarkoitetut sitä varten, että ne voisivat helposti päästä käsiksi symbolien kanssa. On helpompaa kuin ryhtyä taiteilijaksi vaikkapa se, jos alkaa vaikkapa hamuamaan materiaalista hyvää ympäristöstään. Silloin mukavuus ja miellyttävyys täyttävät sen tilan, josta ihmiset voisivat myös saada erilaisten kielteisten ja myönteisten tunteiden kautta virikkeitä taiteen luomiseen. Mukavuus ja se, jos ihminen ei pysty näkemään asioita yleisellä tasolla ovat hyvin vaikea alkukohta minkäänlaisen taiteellisen luovuuden ilmentämiselle. On myös sanottava, että niin sanottu seinän särkeminen on joskus uskomattoman raikasta ja monesti huvittavaa, kun se tapahtuu teatterilavalla. Siitä on esimerkki vaikkapa BBC:n 1990-luvulla tehty kolmesta neljän jakson satsista koostunut alkuperäinen House of cards- televisiosarja, jossa päähenkilö Francis Urquhart, jota näyttelee Ian Richardson, flirttailee kameralle väliajoin ja näyttää myös siltä, että nuo sivuun katsomiset monesti kertovat Urquhartin mielessä liikkuvista ajatuksista, jotka hän kuitenkin suoraan sanomisen sijaan pitää itsellään. Taiteen tulee joskus koskea ja satuttaa, vaikkapa Henrik Tikkanen kirjoitti osoitesarjassaan ironian ja satiirin keinoin omasta suomenruotsalaisesta suvustaan, joka oli tullut ruotsinkieliseksi, kun Lapinlahdelta tullut filosofian tohtori Paavo Tikkanen meni avioon täysin ruotsinkielisestä suvusta tulleen af Tengström-sukuisen naisen kanssa. Paavo Tikkanen oli Henrik Tikkasen isoisän isä. Suvussa oli alkoholismia ja mielisairautta. Ingmar Bergman on monen muun taiteilijan tavoin tullut maailmaan tunnekylmän naisen kohdusta. Hän on myöhemmin korostanut asiaa, että oli mummo, jolta sai hyvää oloa, imettäjäksi otettu talonpoikaisnainen tarjosi ravintoa, samalla kun itseään lastaan tärkeämpänä pitävä äiti ei osannut kumpaakaan. Uskonto on uskomattoman hyvä aihe taiteeseen, etenkin teatteriin ja elokuviin. Siinä mielessä itseäni on aina miellyttänyt Bergmanin elokuvista Nattvardsgästerna ja Fanny och Alexander. Olen oppinut pitämään myös Mansikkapaikasta. Myös Seitsemäs sinetti ja Persona ovat jääneet mieleen. Kuitenkin on sanottava ehkä Luis Bunuelin olleen parempi elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja. Porvariston hillitty charmi on edelleenkin loistava elokuva. Suomeen tarvittaisiin jonkinlainen politiikkaa kaikin mahdollisin ironian ja satiirin keinoin kertaava tv-sarja. Olen aina pitänyt kääntämisestä ja olen joskus havainnut sen, miten tv-käännöksillä voisi saada omalle luovuudelle kunnianosoituksia. On varmaa, että televisiossa tai elokuvissa hauska tapa kääntää olisi paljon suositumpaa kuin mitä nykyiset pääasiassa naispuoliset kääntäjät tekevät. Olisi myös mukavaa päästä Radio Helsinkiin Tukevasti ilmassa-ohjelmaan. ”Oikei, okei,okei, okei”-mies kalpenisi ja Nevanlinna voisi olla toisen juontajana. Minä en tiedä miksi mieleni tuottaa jatkuvasti uusia kirjoituksen aiheita. No, on sanottava, että ne vähitellen valmistuvat, kun pysyy rytmissä ja oikeita asioita tehden. Francis Ford Coppolaa arvostan Kummisetä-elokuvien kautta ja Scorsesea etenkin Goodfellasin takia. Kellopeliappelsiinia en ole nähnyt (sic!). Joku kirjailija on sanonut joskus, että lue tuhat kirjaa niin puheesi soljuu kuin koski. Hauskuus on monesti asia, jonka kautta monet muut asiat unohtuvat, ja tätä voidaan sanoa esimeriksi Uuno Turhapuro-elokuvista ja voin itsekin myöntää, että minulla on kaikki Uuno Turhapurot dvd:llä. Uuno Turhapuro myy tänäkin päivänä enemmän kuin minkäänlaiset taide-elokuvat. Onko se taidetta, on tietysti oma kysymyksensä. Teatterin näyttelijän on otettava katsojat vastaan puhumalla sille suoraan. Itseensäkäpertyneet tuotannot, jossa ihmise puhuvat vain toisilleen ja tekevät omia juttujaan ei ole sellaista taidetta, jota teatteritaide voisi parhaimmillaan olla. Katsomo on otettava mukaan esitykseen aina mahdollisuuksien mukaan. Avoimuus on siis taiteen tekemisissä heräte, joka tarjoaa taiteilijalle pääsyn omiin ja mahdollisesti parhaimmassa tapauksessa myös toisten taiteilijoiden ajatuksiin ja töihin. Teatteritaiteen tärkein periaate on seinän särkeminen suoran katsojille suunnatun puheen mahdollistamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti