Tieto ja miten eroan vanhemmistani

Minä olen aina suhtautunut varsin avoimesti ja uteliaasti tietoon, mikä ominaisuus on tietysti vain kehittynyt ja kasvanut kasvuni myötä. Olin aiemmin kiinnostunut lievälle autismille tyypillisesti vain tietyistä kirjoista, mutta niiden lukeminen on tuottanut minulle avoimuuden tiedon suhteen, jonka myötä kaikki uudet kirjat vaikuttavat mielenkiintoisilta ja haluan sen takia päästä aina sellaisiin maailmoihin, joita uudet kirjat tarjoavat havaittaviksi. Esimerkiksi Arthur Schopenhauer korosti elämän tahdon sammuttamista, jonka myötä ihminen pystyy suuntautumaan tietoon itsearvoisesti, ts. elämän tahdon mukainen eläminen palvelee pelkästään provinsiaalisia päämääriä, joka ei suhtaudu tietoon itsearvoisesti, vaan se aina palvelee jonkinlaista provinsiaalisempaa päämäärää. Itselleni ei esimerkiksi tunnu mahdottomalta se, etteivätkö esimerkiksi poliittiset mielipiteeni voisi muuttua uuden tiedon myötä. Tietysti se on olennaista, että osaa tiedonkin suhteessa tunnistamaan merkityksellisemmän, mutta idea tässä on se, että kaikkea saatavilla olevaa tietoa on tutkittava saman arvon antaen. Esimerkiksi politiikan piirissä toimivat ihmiset monesti suhtautuvat poliittisten päämäärien ajamiseen annetulla ennakkoasenteella, joka loppujen lopuksi aiheuttaa sen, ettei kukaan näistä poliitikoista voi olla puolueeton suhteessa tietoon, josta parhaimmassa tapauksessa syntyy arvoja. Arvojen havainnoiminen on mielestäni varsin paralleelinen tiedon kanssa, mutta tieto on tässä mielessä itseisarvoisempaa, koska loppujen lopuksi ideologiat poikkeavat siitä, millä tavalla ja millaisin periaattein niitä ohjataan toimintaan esimerkiksi kansallisessa parlamentissa. Ne jotka eivät voi nähdä tietoa itseisarvoisena, ovat enemmän provinsiaalisempia ihmisiä, joista ei tietoon suhtautumisen takia voi tulla filosofeja tai taiteilijoita. Jatkuva uteliaisuus elämää kohtaan on esimerkiksi itselleni sellainen tekijä, joka pitää minut kiinni elämässä. Uteliaisuus ei parhaimmassa tapauksessa lakkaa edes tilanteessa, jossa yksilö on kohdannut paljon ikävän luonteisia asioita elämässä. Olen monesti sanonut, että minut pitää elämässä uteliaisuus elämää kohtaan. Minulla on nykyään varsin laaja kirjasto, jonka olen rakentanut omien mielenkiinnon kohteideni perusteella. Kuitenkin kuten alussa kerroin, syntyy kirjallisuuden lukemisesta jatkuvasti jatkumoa toisten kirjojen lukemiselle, joita kirjoja ei ensin myöntäisi omien mielenkiinnonkohteiden mukaisiksi. Kirjailija tai filosofi ei voi olla provinsiaalinen, koska silloin esimerkiksi ihmisyksilön käsitettä ei muotoilla universaalisten periaatteiden kautta. Humanismille tulee olla tyypillistä yhtenäinen yksilön käsite. Isäni vierastaa kirjoja, koska hän on provinsiaalinen ihminen. Ja kun hän on työssään ollut ylemmilleen kateellinen keskitason päällikkö, voi olla että hän vierastaa kirjoja sen takia, koska häntä ylemmällä hierarkian asteella olevat ihmiset niitä tapaavat lukea. Olen joskus yrittänyt äitini kanssa ns. kirjakerhoa, jossa luettaisiin vuorotellen toisille lainattuja kirjoja, mutta monesti on käynyt niin, että hänelle lainatut kirjat ovat palautuneet minulle ainakin osittain lukemattomina. Toisin sanoen, minullakin on vanhempiani vanhempia professoritason ihmisiä, joiden elämässä vielä vallitsee uteliaisuus tietoa, maailmaa ja ihmistä kohtaan. Äitinikin on joskus sanonut, ettei hän ”jaksa” lukea koko ajan kirjoja, mikä voi liittyä hänen varhaisempiin virikkeiden puutteisiin – kuitenkin hän on lukion käynyt ja on yo-merkonomi. Toisaalta isäni – lvi-teknikko – ei ole koskaan puhunut kanssani mistään älyllisestä tai yleisemmän luontoisista asioista. Varmaaan minut on kotona vammautettu sosiaalisesti, emotionaalisesti ja henkisesti, siitä ei kyllä pääse pois. Kuitenkin on sanottava, että opin lukemaan jo varsin varhaisella iällä ja ennen sitä äitini luki minulle paljon kirjallisuutta. Kuitenkin myöhemmin filosofin ja kirjailijan roolini kehityttyä, etenkin isälleni on varmasti tullut pelko sitä kohtaan, jos ihmiset kokevat minut suurempana ihmisenä kuin hänet itsensä. Äitini on vanhemmistani varmasti ottanut osaa enemmän opillisen sivistykseni kehittymiseen, eikä hän ole koskaan ollut syrjimässä sivistystäni sen takia, että se olisi jotenkin isäni huomioiden kiellettyä tai että se häntä jollain tavalla pelottaisi. Jos äitini olisi samanlainen ihminen kuin mitä isäni on, olisi katsottu varmaan paremmaksi, jos minusta olisi tullut joku putkimies. Varmaan monet näkevät minut nykyään mammanpoikana, mutta siinäkin on ollut tekemistä isäni kanssa. Meillä ei isäni kanssa ole koskaan ollut yhteisiä puheenaiheita, eikä hän ole koskaan ollut aloitteellinen tai innostuva jonkin älyllisen asian takia. Olen saanut myös hänestä käsityksen, jonka mukaan hän häätää kaikki itselleen vieraat ihmiset ja vieraiden päämäärien takia toimivat ihmiset omasta lähipiiristään. Niin, onhan se varmaan täysin oikeutettua, että hän on mm. tehnyt itseni perinnöttömäksi jo vuosikausia sitten. Isäni on aina ollut provinsiaalisten tarkoitusperien ja päämäärien ohjaama lahjaton maalaisjuntti. Minulla ei ole kummankaan puolen sukujen nykyään elävissä ihmisissä yhtä älyllisiä ihmisiä kuin mitä itse olen. Minua on aina ohjattu väärään suuntaan, koska muissakaan ihmisissä ei ole ollut sellaista ainesta, että he olisivat ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet. Esimerkiksi yksi äitini serkku on lisensiaatin tasoinen mies, ja hänestäkin jotkut sukulaiset ovat sanoneet, että hän on vetäytynyt pois jo aikoja sitten oman piirinsä matalammin koulutetuista ihmisistä. Niin se varmaan on: jos suvussa ei ole ihmisiä, joiden ymmärrys ei riitä oman henkisen horisontin ymmärtämiseen tai kunnioittamiseen, ei silloin ole muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä pois. Voidaan sanoa itsestäni, että nimenomaan tämä omien tarkoitusperieni ja henkisen olemuksen ymmärtämättä jääminen on tehnyt itsestäni niin epäsosiaalisen ihmisen, ainakin monet ihmisistä näkevät minut epäsosiaalisena. Yhdellä ystävälläni on isä, joka oli hänen lapsuusaikanaan muurari, joka aloitti samana vuonna kun tuo ystävä aloitti filologian opintonsa, itse filosofian opiskelun. Oma oppineisuuden hankkiminen ja sen ilmentäminen on aiheuttanut omassa perhepiirissäni vain syrjäytymistä, koska minkäänlaista kiinnostusta ja kannustusta omia periaatteideni mukaan toimimiseen ei ole koskaan ollut. Poikkeuksena on muutaman kerran ollut, kun äitni on kertonut jossain yhteydessä, että poikansa opiskelee filosofiaa, tai että joku kauempi sukulainen on joskus kysynyt omasta kirjoittamisestani. Jos ihmisen älyllinen ja henkinen olemus kasvaa suuresti verrattaessa muihin ihmisiin, on selvää, että siitä voi seurata epäsosiaalisuutta. On selvää, että opillisen sivistyksen hankkiminen tulee helpommaksi, jos siihen kiinnitetään sukulaisten ja perheenjäsenten toimesta huomiota. Olen myös huomannut että laajemman yleissivistyksen ylläpitäminen aiheuttaa joskus vähäpätöisyyttä niitä lähipiirin ihmisiä kohtaan, jotka eivät mistään sivistyksestä enemmän ymmärrä. Siinä mielessä on hauska juttu, että sukumme jäsen, josta olen kirjoittanut elämäkerran ja toimittanut sen kustantajille, Reinhold von Becker käytti ensimmäistä kertaa sivistyksen käsitettä nykyisessä merkityksessään suomen kielessä. Etenkin isäni on korostetun käytännöllinen ihminen, joka ei suuremmin nauti tai harrasta älyllistä tai teoreettista keskustelua oman itsensä takia.. Hän esimerkiksi toissa jouluna toi minulle kännykkäänsä, jossa oli juttu siitä, miten kirjoihin voi tulla hyönteisiä, ja yritti varmaan sillä tavalla aiheuttaa, että porukoilleni jättämät, pääasiassa vanhat ja historiallisesti arvokkaat teokset, pitäisi heittää menemään. Minulle tuli tuosta suuttumuksen tila, koska tuossa tilanteessa ilmeni se, että itse suhtaudun kirjoihin jokseenkin eri tavalla kuin isäni, joka ajattelee näköjään niiden olevan pelottavia esineitä, joiden lukemisella joku toinen voi hallita asiat itseään paremmin. Kommentti ”vanhoja ja haisevia kirjoja ei tarvitse nurkissa olla”, kertoo suoranaisesti asenteesta, joka voidaan löytää paralleellisena esimerkiksi natsien käsityksestä juutalaisten suhteen. Tällaista asennetta voidaan myös kuvata pikkuporvarillisuuden kautta, koska siinäkin katsotaan oma maailmankatsomus ja ihmiskuva sellaiseksi, että se tulee aina uutta tietoa ja avartamista vastaan, ts. esimerkiksi isäni on monesti toistanut sitä, ettei hän voi muuttua, ja tuollaisen asenteen omaksuminen ja ylläpitäminen on kyllä tosiaankin tyhmää ja kaiken älyllisen kehityksen vastaista. Mielestäni rajoittuneet ihmiset ovat sellaisia, jotka hokevat koko ajan etteivät he voi edes omien lastensa takia muuttua. Mielestäni olisi hienoa, jos esimerkiksi oma lapsi on edennyt korkeammalle opillisen sivistyksen omaksumisessa ja ylläpitämisessä, tulisi vanhempien kasvaa siinä mukana. Jos olen aina sanonut olevani porvarillisuuden ja etenkin pikkuporvarillisuuden vastainen, on se varmaan tullut suoranaisemmin omalta isältäni, joka sopii tuollaisen nimikkeen alle loistavalla tavalla. Hänen mielestään, koska en monen asian, kuten älykkyyden kautta, muistuta häntä etenkään mielenkiinonkohteideni kautta, ei minulla ole mitään merkitystä, hän ei voi sopeutua siihen, jos lapsestaan tulee erilainen kuin mitä hän itse on. Jotkut väittävät, että lehtolapsius voi tulla esiin vielä kolmannessa tai neljännessäkin polvessa, miksi on naurettavaa, että minua syyllistetään siitä, jos en ole samanlainen ja samoista asioista monomaanisesti kiinnostunut niin kuin isäni. Kuitenkin on kirjoitettava, että esimerkiksi Schopenhauerin ja Nietzschen mukaan lahjakas mies perii suuren osan luonteestaan isältään ja älykkyyden ja henkisen rakenteen äitinsä puolelta. Siinä mielessä jakaantuminen on mennyt hyvin, koska älyllisistä asioista on suvussani aina enemmän oltu kiinnostuneita äidin puolella, ja toisaalta voimakas temperamentti on isältäni tulleena kehittynyt ja hienostunut äidin puolelta tulleen älykkyyden seurauksena. Myös musikaalisuuteni on tullut suoraan äidin puolelta, koska esimerkiksi isäni mieleenjääneimpiin sitaatteihin kuuluu lausahdus: ”Minä oun kiinnostunu kaekesta muusta musiikista ku lassisesta”. Näitä sitaatteja pitäisi kerätä yhteen ja muodostaa kokonaiskuva saamistani ”virikkeistä”.