keskiviikko 10. toukokuuta 2023
Suoraan sanoen
Minä olen viime aikoina vetäytynyt entistä enemmän omiin oloihini. Isovanhempien kuolema oli auttamatta myös jonkinlainen vedenjakaja, jonka jälkeen muiden sukulaisten kanssa tekemisissä oleminen on tuntunut samantekevältä. Lisäksi sekä isäni että äitini suvuissa ihmiset ovat eri tavalla koulutettuja, joten mielekkäitä keskustelun aiheitakaan ei suuremmin ole. Muutamia kunnollisia ihmisiä löytyy molemmilta puolilta, onhan äidin puolen noin 30 jäsenen miehenlinjaisessa suvussa ainakin neljä reservin upseeria, joten vanha soturisuku on saanut tässäkin mielessä jatkoa ainakin jonkin verran. Toinen enoistani on hyvä keskustelija ja osaa tehdä hyvin olennaisia kysymyksiä keskustelussa. Voin sanoa, että hän on ehkä läheisin sukulaiseni tällä hetkellä. Isän puolen vähät sukulaiset ovat porvarillisia muodosta ja tienaamisen määrästä kiinnostuneita ihmisiä, joista monella on insinöörin tai dippainsinöörin koulutus. Koska he ovat niin kiinnostuneita rahasta, ja samalla kun minä olen tottunut jo jonkinlaiseen vapaaehtoiseen köyhyyteen ja boheemisuuteen, ei yhteisiä kiinnostuksen kohteita paljoakaan ole. Kuitenkin sedälläni on ilmeisesti vielä tänäkin päivänä kohtalaisen laaja yksityiskirjasto. Alexander von Schönburg on kirjoittanut hienon kirjan Die Kunst des stilvollen Verarmens, jossa hän kertoo mm. sukulaisistaan, jotka menettivät DDR:n alueelle jääneet sukutiluksensa ja olivat sen jälkeen kerrostalossa elävää ns. Etage-Adelia. Schönburg kertoo kuinka isänsä ajoi ladalla, kuinka vaatteet tuli kierrättää eri-ikäisillä sukulaisilla ja miten hän koki rikkaampien sukulaisten kutsut esimerkiksi metsästämiseen lähtemiselle kiusallisiksi, koska arvon matalin määrittäjä eli raha tuli noissa tilanteissa esiin. Kuitenkin Schönburg on kreivi ja hänen vaimonsa on sukua Prinssi Philipille. Tampere on surkea loukko, jossa vallitsee suoranainen vihamentaliteetti sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka uskaltava olla eri lailla sitä mitä ovat. Muutan ulkomaille lähiaikoina, ja uskon mentaliteettien olevan siellä kehittyneempiä ja sivistyneempiä. Suomessa kaikki pakotetaan ”tasa-arvoon” ja yhtenäiskulttuuriin, jossa elävä tyhmyys määrittelee esimerkiksi sen, kuka tällaisessa kulttuurin irvikuvassa pääsee esimerkiksi johtavaan asemaan. Kansa ansaitsee sellaiset johtajat, jotka se saa, ja sen takia täytyisikin olla puolueeton tyhmien johtajiemme ja heidän kannattajiensa suhteen, koska he eivät todellakaan tiedä mitä tekevät. Sosiaalidemokratia ei tule palaamaan maassamme enää johtavaan asemaan, ja jos niin sattumalta joskus vielä kävisi, täytyy ihmetellä tämän kansan paksupäisyyttä. Olen sitä mieltä, että vähänkin kultivoituneemman kulttuuri-ihmisen ei tulisi jäädä Suomeen, koska täällä ei todellakaan ymmärretä ainakaan huippuälykkäitä kulttuuri-ihmisiä. Suomessa on epätyypillistä, jos jotenkin julkisuudessa toimiva ihminen kehtaa ilmaista väittämiä ja havaintoja keskinkertaisten ihmisten tyhmyydestä. Silloin aletaan vinkumaan ”sosiaalisesta” ja ”tasa-arvosta”; jotka käsitteet todellisuudessa ilmenevät vain kaikenlaisten ”sosiaalipolitiikan” tutkijoiden toisilleen jakamissa lippusissa ja lappusissa. Suomalainen ei tavallisesti voi olla älyllisesti keveämielinen, etenkään jos tällainen ihminen sanoo jotain yleisyyksistä tai jos hän kritisoi valtaa pitäviä ihmisiä. Mielestäni hyvä periaate monille olisi ”inhimillisesti ihmisten keskellä” mutta ”kovasti ja suoraan yleisyyksien yhteydessä”. Tragikoomista on, että edellä mainittu malli on täysin päinvastainen suomalaisten suuren enemmistön joukossa. Ihmiset, joilla on kanttia seurata omia periaatteitaan ja toimia itsensä parhaaksi katsomalla tavalla, tulevat tässä alemman keskinkertaisuuden kulttuurissa haukutuksi ja pilkatuksi. Tuomitsevat idiootit, jotka tuovat ihmisten keskelle papyruksista tulkitsemiaan periaatteita, jotka heidän mukaansa kertovat absoluuttisesti oikeassa olevasta todellisuudesta, ovat Suomessa valtavirtaa – täällä jopa yksityishenkilöiden uhkailu jonkin tahon toimesta on oikeutettua, koska rahvas etenkin Tampereella kokee suurta nautintoa siitä, jos itseään parempi ja ominaisuuksiensa kautta näkyvämpi ihminen kokee jotain pahaa. Suomessa ollaan nimenomaan julmia ja ajattelemattomia ihmisten kesken samalla kun yleisyyksiä ei pystytä objektiivisuuden mielessä ilmaisemaan ja tavoittamaan, vaan korkeintaan halutaan teeskennellä sitä, että jokin objektiivinen periaate ohjaisi näiden ihmisten toimintaa. Vaikka jossain mielessä katsonkin että esimerkiksi Mooseksen laeissa on jotain hyvin perustavaa moraalisesti, niin olen tullut ajattelussani siihen tulokseen, että objektiiviset moraalilait etenkin silloin, kun niitä pakotetaan ja propagoidaan vapaille ihmisille, voivat johtaa kohtuuttomuuteen monessakin mielessä. Käsittelen väitöskirjassani köyhyyden eettisiä tulkintoja, enkä siinä yhteydessä korosta sitä, että ihmiset saisivat jaksamista arkeensa vain joidenkin uskonnollisten periaatteiden tai vaikkapa kansallishengen kautta, vaan ihmisille on annettava materiaalisia edellytyksiä siihen, että he voivat itse tiettyjen periaatteiden kautta parantaa omaa tilannettaan. Suhteellinen köyhyys ei itsessään ole minkäänlainen epätoivottavuus, koska ihmiset ovat tienanneet aina erilaisia summia, ja suhteellisen köyhyyden määritelmä tarkoittaa vain yleisiä tuloeroja, jotka minun mielestäni voi oikeuttaa toisenlaisten arvon kriteetien kautta. Absoluuttinen köyhyys on täysin eri asia ja sitä vastaan tulisi voida taistella kaikenlaisilla korjausmalleilla. Kuitenkin esimerkiksi Sen ja Nussbaum ovat korostaneet toimintamahdollisuuksien periaatetta absoluuttisen köyhyyden poistamisessa. Eli jos absoluuttista köyhyyttä pyrittäisiin poistamaan pelkästään tulonsiirtojen avulla, olisi tämä kuin Kalkuttan musta aukko. Paremminkin ihmisiä tulee voida aktivoida heidän resurssiensa mukaisesti ja kannustaa heitä tekemään työtä sen eteen, että heidän elämänolosuhteensa voisivat parantua. Kehitysmaihin voitaisiin perustaa jonkinlaisia kehitysapuvirkamiesten positioita, jotka olisivat mukana paikallisessa päätöksenteosta ja valvoisivat ihmisten elinolosuhteiden parantamista etenkin siellä missä kurjuutta on. On selvää, että absoluuttisessa köyhyydessä eläneet ihmiset, jotka on sen jälkeen otettu Eurooppaan eivät useimmissa tapauksissa onnistu pitämään huolta itsestään itsenäisesti. Maahanmuutto on tämän menneeseen juuttuneen köyhyyden konseption mukainen seuraus, joka perustuu rahan syytämiseen sellaisille, jotka eivät ole tehneet mitään rahan saannin eteen. Lisäksi on kirjoitettava siitä, miten kaikenlainen eurooppalaiselle sivistysihanteelle vastainen ajattelu lisääntyy Euroopassa sen myötä, kun sosialistit ovat jumittuneet ajatukseen, jonka mukaan suhteellinen köyhyys on niin hirveä asia, että sitä täytyy muuttaa ja ottaa muualta maailmasta köyhät ihmiset Suomeen elämään sosiaalituilla, joita niitäkin pitäisi heidän mukaansa kasvattaaa entistä suuremmiksi. Keskiluokka ei tarvitse enemmän rahaa, koska heillä ei ole sitä koskaan ollut. Verotuksen yhteydessä tulisi auttaa absoluuttisesti köyhiä (joita ei Suomessa ole) ja niitä, jotka ovat asettaneet tienaamisen kovalla työnteolla omaksi päämääräkseen. Keskiluokka on perinteisesti kaikkialla velttoa, ja sen takia tulisi käsitellä työnteon ja ansaitsemisen periaatteita näkyvämmällä tavalla. Älykkäämmillä ihmisillä on varmasti miltei minkälaisessa kulttuurissa hyvänsä nykypäivänä tulla hyväksytyksi, koska etenkin Suomessa on tyypillistä, että poikkeavia ihmisiä kyylätään jatkuvasti ja heille monet pyrkivät antamaan excommunicaatio-tuomion. Poikkeavalle ihmiselle vain harvoin on tilaa ”seurakunnassa”. En usko näin olevan muualla, nimittäin sen suhteen, että Suomessakin transut tapaavat olla psykopaatteja, olivat he sitten olevinaan kuinka hartaita ja hurskaita pastoreita/nuorisopedagogeja jne. Se on käsittämätöntä minkälaisen huomion Suomessa saa ihminen, jolla on kanttia sanoa asioista oman mielipiteensä ja ajatuksensa tai yleensäkin jos tällainen ihminen suuntautuu voimakkaasti yleisiin tai objektiivisiin periaatteisiin. Soveltava etiikka tarkoittaa teoreettisen etiikan teorioiden soveltamista uudenlaisiin eettisiin kysymyksiin. Toisaalta luova osallistuminen tarkoittaa sen kaltaista yhteisötoimintaa, joka ei arkaile ottaa erilaisia yhteiskunnallisia kiistakysymyksiä oman harkintansa alle. Michele Michelettin ja Andrew S. McFarlandin kirjasta Creative participation kerrotaan monista yhteiskunnallisista toimintatavoista, jossa on merkitystä etenkin mikropiirillä eli lähipiirillä. Luovuus osallistumisen yhteydessä tarkoittaa sitä, että monenlaisia yhteiskunnan ketjun ja ympäristön aiheita voidaan ottaa harkinnan alaiseksi sitä varten, että osallistuminen eli oman paikkansa kantaminen voisi mahdollistua. Yksi varsin perinteinen esimerkki oli ns. Boston tea party, jonka yhteydessä amerikkalaiset kaatoivat brittiläisen teelaivan lastin satama-altaaseen, koska he halusivat tällä tavalla edistään Yhdysvaltojen irtoamista Isosta Britanniasta mutta etenkin sen amerikkalaisille asettamista veroista ja tuontitulleista. Yksi aihio tuossa kirjassa käsitteli uskovaisten piiristä tulleiden sekularisoituneiden nuorten sekulaarista elämänkatsomusopetusta. Luovassa osallistumisessa siis pyritään löytämään uusista aiheista kollektiivisen osallistumisen välineitä. Soveltava etiikka käsittelee uusia perustavampia eettisiä ongelmia, joihin voidaan laskea lääketieteen ja terveydenhuollon ongelmia käsittelevä bioetiikka. Yksi soveltavan etiikan alalajeista on hakkerietiikka, eli onko sillä yksityishenkilöä kyyläävällä/kyyläävillä mulkeroilla oikeus kytätä, kuunnella ja katsella yksityishenkilöä salaa. Mielestäni näin ei ole. Yksi tärkeä soveltavan etiikan alalaji on eläinten kohtelun etiikka, joka on tullut itselleni hyvin tärkeäksi. On mielestäni olennaista, vaikka ihminen söisikin eläinperäistä ruokaa, että eläintä ei satuteta sen kasvun ja elämän aikana. Mielestäni voidaan hyvin tulkita tietyillä eläimillä olevan jonkinlaisen tietoisuuden, vaikka ne eivät ainakaan nykytiedon valossa tavallisesti pystykään reflektoimaan samalla tavalla ympäristöään ja itseään kuin ihminen. Mielestäni yksilön ei tarvitse välittää henkisesti kollektiivisista ajatelmista, koska ne vievät pois ihmisellä olevaa arvostelu- ja päättelykykyä. Henkinen kollektiivisuus kuulukin aivan tavallisesti vain rivikansalaisen, kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkijaan ajatelmiin. Olen huomannut sen, että miten tyhmempi yksilö on, niin sitä kiinnostuneempi hän on etenkin niin sanotuista kollektiivisista tabuista ja voiteluaineesta muiden samanlaisten tollukoiden toiminnan välissä. Tavalliset ihmiset siis elävät asenteiden ja ennakkoluulojen puristuksessa, jonka kautta he yrittävät muodostaa muka yleiseen tai objektiivisuuteen viittaavia periaatteita. Tosi asiassa nämä heidän ”periaatteensa” ovat pelkästään heidän yksinkertaisuudestaan johtuvia oheistuotteita. Vapaa boheemi älykäs ihminen ei tunnista rahvaan jäsenen kanssa sitä, mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Loppujen lopuksi etiikassakin on enimmäkseen kysymys vain voimakkaiden yksilöiden ylläpitämästä esimerkistä, sillä rahvaan edustajat eivät todellakaan ohjaile periaatteitaan minkäänlaisen etiikan kautta – se arvostaa voimakkuutta, toisten nujertamista ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksyttämistä. Average-Joe ei tunnista hyvyyttä tai etiikkaa – se pelkää ja sen takia ylikunnioittaa niitä, joilla on heidän mukaansa eniten valtaa. Tässä tulee hyvänä esimerkkinä isäni, joka on täysin epäpoliittinen ja näissä yhteyksissä alatyylisyyksiin vetoava henkilö, jonka mukaan vaaleissa tulisi äänestää sitä, mikä pääsee hänen mukaansa varmasti valituksi. Sama asenne on kaikilla saman rahvaan edustajilla – he aina arvostavat sitä, jolla on eniten valtaa heidän oman käsityksensä ja omien itsestään kertovien arvostelmien mukaisesti. Thrasymakhos oli Platonin Valtiossa sofisti, joka kertoi voimakkaampien vallan olevan aina parhainta ja yksinkertaisinta oikeudenmukaisuutta. Platon taas ajatteli että vartijaluokassa oleva ihminen, filosofi, on ainoana mahdollisuutena siinä kehityksessä, jos yhteisöelämään halutaan oikeudenmukaisuutta ja eettisyyttä. Isäni myös samalla tavalla kuvittelee, että fyysinen valta on aina se, jolla on eniten merkitystä, ja tämän kautta saadaankin esiin aika osuva määritelmä siitä, millainen ihminen hän on. Hän kutsuu kirjojani ”aapisiksi ja lorukirjoiksi”, koska hän pelkää ja ei voi sietää sellaisia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjojen mukana tulevasta sivistyksestä. Jos jossain määrin koen olevani ns. kolmannen kulttuurin ihminen, niin ei todellakaan tarvitse mielestäni ihmetellä, miksi olen lähestynyt aina voimakkaammin Beckerien historiaa ja sukupiiriä. Isäni on yksinkertainen maalainen, joka ei siedä mitään sellaista, jonka hän katsoo itseään paremmaksi, eli toisin sanoen hän haluaa olla aina oikeassa ja pyrkii siihen, että hänen elämän periaatteensa ovat kaikkia muita parempia. Amerikassa siitetty isäni isä oli aivan toista maata tähän verrattuna – hänellä oli kirjoja, ja äitini on kertonut, että ukki antoi hänelle syntymäpäivinä ja jouluina aina lukuisia paksuja kirjoja. ”Kukkaan muu ei ou sammoo mieltä ku sinä!” Ei tarvitse ihmetellä, että jos tällaisesta ihmisestä sattuu tulemaan toisinajattelija ja ”loner”. Luultavasti isäni autoritarismiin ja ehdottomuuteen asennoitumalla olen tullut itsenäiseksi ajattelijaksi, ja voin jossain mielessä jopa kiittää häntä siitä. Minä en muistuta isääni millään muulla tavalla, kuin että puheäänemme muistuttaa suurin piirtein samaa. Yksilöllisyyden, kirjasivistyksen, taiteellisen lahjakkuuden ja sukuperimään liittyvän ylpeyden olen perinyt äitini suvulta, ja on hauskaa ajatella niitä, joiden mielestä yhä se, että otin äitini suvun nimen olisi jokin suuri rikos. Tietysti jos ei ole elänyt minun kokemaani elämää, eikä edes pyri sitä ymmärtään, niin joku tuomitseva idiootti voi tietysti saada oikeutuksen käsitykselleen. Ja on muistettava sekin, että isäni sukunimi tuli hänen isänsä äidiltä. Minun ensimmäinen mieslinjainen nimisukulainen on äitini isä, eli tässäkin on olemassa jo yhden sukupolven läheisempi liite tähän nimeen. Aatelisten tanssiaisiin en ole koskaan halunnut, ja on lapsellista ja kateellista kuvitella, että olisi halunnut pyrkiä joihinkin piireihin sen varalla, että minulla on äitni sukunimi. Kollektiivi ja yksilö – tästä ovat johtuneet monessa mielessä suuri osa omista ongelmistani. Rahvas on kollektiivia ja he elävät vain toistensa aavisteluista, virheellisistä asenteista ja poskettomista ennakkoluuloista. Ajattelija ei voi olla yhtä kuin kollektiivi vaan hänen täytyy olla yksilö. Rahvaan jäsen ei voi olla yksilö, koska silloin muut ihmiset saisivat hänen mielestään suuremman oikeuden arvostella itseään. Rahvas ei ajattele eikä ilmaise väittämiä, koska se erottaisi hänet laumastaan, missä on niin rauhallisen tuudittavaa olla olematta mitään mieltä mistään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti