Osallistuvan filosofian, luovan osallistumisen ja soveltavan etiikan yhteisistä piirteistä

Kirjoitin filosofian alan graduni noin kymmenen vuotta sitten ”Osallistuvasta filosofiasta”. Silloin siinä yhteydessä mainitsin sen tarkoittavan poliittisen filosofian ja sosiaalisen etiikan synteesiä. Käsittelin gradussa mm. Herbert Marcusen filosofiaa, jossa keskimmäinen painotus oli teoksessa Yksiulotteinen ihminen. Toisin sanoen Marcuse korosti sitä, että nykyaikainen yhteiskunta oli se sitten täydellistä sosialismia tai monopolikapitalismia tekee ihmisen maailmankatsomuksellisesta horisontista yksiulotteista, joka toisin sanoen heikentää ihmisten henkistä jaksavuutta. Tämän ratkaisuna Marcuse esittelee jonkinlaisen etiikan, joka ei ole niin vaikuttunutta taloudellisesta järjestelmästä. Hän siis korostaa jossain mielessä perustavimpia humanismin arvoja, vaikka hän eräässä vaiheessa pitkää elämäänsä tuli tunnetuksi vuoden 1968 opiskelijaliikkeen jonkinlaisena paappa-hahmona. Kuitenkin itse löysin Marcusesta selkeitä ihmisen hyvään pyrkiviä humanistisia arvoja. Käsittelen gradussani Iris Marion Youngin käsityksiä inklusiivisuudesta ja hyvän distribuutiosta yhteiskunnassa. Young oli kiinnostunut yhteiskunnan marginaalisista ryhmistä, jotka eivät ole saaneet riittävän suurta huomiota yhteiskunnan kehityksessä. Toisin sanoen hän laskee tuohon ryhmään seksuaalivähemmistöt ja esimerkiksi maahanmuuttajat. Moni ei varmaan haluaisi uskoa, että käsittelin feministifilosofiksi nimitetyn naisen ajatuksia gradussani, mutta näin kuitenkin menin tekemään. Mielestäni se osoittaa sitä, että pystyn Goethen malliiin tukeutuen näkemään kaikessa jotain olennaista ja kompetenttia – sellaista, jonka voi itsekin joissain olosuhteissa hyväksyä. Käsittelin gradussani myös etenkin Tukholman yliopiston valtiotieteen professorin Michele Michelettin käsitteellistämää luovaa osallistumista. Luova osallistuminen tarkoittaa sitä, että osallistumisesta halutaan tehdä enemmän luovaa, eli toisin sanoen silloin laajennetaan henkistä avaruutta sen kannalta minkälaisissa asioissa halutaan olla luovia. Lasken tämän todellakin liberalismiin enkä esimerkiksi konservatismiin. Luova osallistuminen tarkoittaa etenkin out of the box-tyyppisiä ratkaisumalleja, jossa kuunnellaan mahdollisimman paljon ihmisten ääniä, vaikka niiden paikka ja suunta ei olisikaan yhteisessä linjassa mahdollisesti vaikkapa poliittisten päätöksentekijöiden muotoon sidosteisessa suunnassa. Kirjoitan väitöskirjaa soveltavasta etiikasta ja tarkemmin sanoen siihen perustuen köyhyyden eettisistä tulkinnoista. Työn pääasiallinen tarkoitus on tarkastella köyhyyttä ja siihen liittyviä käsitteitä filosofisen etiikan kannalta. Pääasiallinen tarkoitus on selvittää, miten ihmisten köyhyys voidaan poistaa siten, että kaikki pystyisivät pääsemään sen suhteen kaikkia miellyttävään sopimukseen. Yksi olennainen kysymys on se, miten ihmisten tulisi muodostaa arkensa, ja esimerkiksi se, millaisissa tilanteissa tulonsiirrot ovat oikeutettavissa, ja minkälaisessa suhteessa yksilön yhteiskunnalle antama kontibuutio on sen kanssa miten hyödykkeitä distribuutioidaan yhteiskunnan jäsenille. Mielestäni tämän yhteydessä voidaan puhua jonkinlaisesta hyvinvointiarkeologiasta. Hyvinvointiarkeologia tarkoittaa etiikkaan liittyvää taloutta sekä yhteiskunnallisella, maailmanlaajuisella ja yksilöihin liittyvällä tavalla. Yhteiskunnan tasolla esimerkiksi on olennaista korkotaso ja puututaanko siihen jollain tasolla. Myös valuutan muoto ja sen merkityksen laajuus on olennaista hyvinvointiarkeologiassa. Hyvinvointiarkeologia siis tarkoittaa hyvinvoinnin ja sen historian vaiheiden paljastamisesta. Voidaan mielestäni sosialisteja tarkoittaen mainita, että sen esiin tuomat dogmit ovat koittaneet vaikuttaa siihen, että hyvinvointi olisi aina vain tietyssä hetkessä ja sen takia heidän käsitystään hyvinvoinnista tulisi koko ajan edistää ilman vakaata tapaa arvioida valtiontaloutta yleensä. Toisin sanoen sosialistien loppujen lopuksi marxilaisuudesta juontuva käsitys siitä, että demokraattisten vaalien kautta palattaisiin aina samaan sosialistien edustamaan järjestykseen. Vaikka sosialistit ovat omasta mielestään irronneet ideologiansa kantaisien edustamasta pyrkimyksestä vallankumouksella proletariaatin diktatuuriin, on selvää, että heidän käsityksensä yhteiskunnasta perustuu historisismiin eli he katsovat ihmisistä riippumatta aina olevan ensimmäinen pyrkimys sosialismin edistämisestä. Eikä se ole mitenkään luvallista. Kova talouskuri ja verotuksen määrän vähentäminen käy ainakin meille mm. saksalaisesta juuresta peräisin oleville ihmisille. Ihmisten tulee tehdä enemmän töitä/opintoja. Ja se vaatii vaivan näkemistä. Myöskin työn käsitteestä filosofisessa mielessä tulisi kirjoittaa jotain olennaista. Sosialistien julkkiskulttuuri ja relaaminen on jo niin perusteellisesti nähty, että tämä kuvitelmaeuforia tulisi todellakin tuomita poliittisen historian romukoppaan. Köyhyyttä eettisenä terminä tarkastellen voidaan mielestäni havaita, että on aivan turhaa yrittää puuttua keskiluokan rahan tarpeeseen, koska heidän rahallinen menestyksensä on täysin heistä itsestää kiinni. Tämä siis on suhteellista köyhyyttä, eikä sitä voida loppujen lopuksi koskaan muualla kuin Karl Marxin tulevaisuusutopiassa kuvitella poistettavan. Sen ja Nussbaum ovat korostaneet toimintamahdollisuuksien lisäämistä absoluuttisessa köyhyydessä olevien ihmisten keskuudessa, joita ei Li Anderssoninkaan mielestä varmaan Suomessa ole. Minä katson, että ihmisen köyhyys tai rikkaus on joka tapauksessa riippuvaista siitä, millaisia valintoja yksilö on elämänsä aikana tehnyt, ja sen takia tuo ero voidaan unohtaa aivan täysin. Oli aika paha nakitus, kun Susanna Koski laitettiiin juttelemaan monia sairauksia omaavan pitkäaikaistyöttömän kanssa. Koska kyseinen leidi ei todellakaan ollut kokoomuslainen, niin miten Koski olisi voinut pärjätä tämän kanssa joko kiertämällä omat arvonsa tai tekemällä niin kuin kokoomuslainen ideologia kertoo? Sanoisin, että tuossakin tapauksessa voidaan pitää käsittämättömänä sitä, miksi kyseinen ihminen oli hankkinut itselleen lapsen. Mielestäni lapsien olemassaolo on jo sellainen lisäke ihmisen elämässä, että kyseinen nainen olisi voinut harkita tarkemmin sitä, tuottaako toisen ihmisen todistamaan samaa kurjuutta. Se oli kuitenkin sympaattista, että ko. Korkeakoulutettu nainen oli saanut hankittua tyttärelleen sellon tämän musiikkiharrastusta varten. Hyvinvointiarkeologia käsittää ihmisen valintoja ja sitä, millaisia arvoja ihminen on halunnut omassa elämässään toteuttaa. Sen myötä voidaan katsoa sitä, millä tavalla ihminen haluaa hyödyllistyä kapitalismissa, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla missään nimessä monopolikapitalismia. Onhan tietysti selvää, että sairaista, raihnaisista ja vanhoista ihmisistä tulee kantaa huolta, mutta loppujen lopuksi mielestäni ihmisen on tehtävä yhteiskunnassa jotain, jos hän haluaa saada työstään vastinetta. Ja tämä on ehkä koko yhteiskunnassa olevien ihmisten piirissä perustava totuus. Hyvinvointiarkeologia tarkoittaa siis kokonaisuudessaan sitä, että ihmisille annetaan sen kautta mahdollisuuksia hyödyntää omia vahvuuksiaan sen mukaisesti missä he ovat toimineet esimerkillisesti. Koska miltei jokaisesta ihmisestä voidaan löytää jonkinlaisia hyvyyksiä, tulisi heidän korostaa niitä, ja hakeutua sen mukaisesti erilaisille työn ja opiskelun aloille. Voitaisiin jopa perustaa jonkinlaisia hyvinvointiarkeologin toimia, jossa toteutettaisiin Zweckmässigkeit-periaatetta, eli tarkoitusssuuntautuneisuutta, jossa ihmisiä opetettaisiin havaitsemaan sellaisia puolia, joille voisi olla tarvetta yhteiskunnassa ja taloudessa. Hyvinvointiarkeologi poikkeaa tavallisesta työvoimatoimiston palveluista siinä, että kun jälkimmäinen on pelkistetty työ- ja opiskeluhistoriaan ja pintapuolisiin mieltymyksiin, tuotaisiin hyvinvointiarkeologiassa esiin se, millaiset piirteet yksilö näkee itsessään ja sen jälkeen häntä ohjattaisiin johonkin suuntaan. Eli tässä korostettaisiin yksilön omia toiveita toisin kuin työvoimatoimistoissa, joissa vaan haetaan ihmisiä jonkinlaisiin työtehtäviin. Tässä yhteydessä esiin tulee myös sellainen käsite kuin kognitiivinen tonaalisuus, jossa toonikan ylä- ja alapuolella ovat pelkistetyimmät ihanteet ja ideaalit ja perustavimmat tarpeet, jotka korostuvat itsekkäissä toiveissa. Tähän liittyy myös preferenssiautonomia eli se, kuinka paljon vapautta ja vastuuta ihminen haluaa työssään ja yhteiskunnassa ottaa. Vaikka kognitiivinen tonaalisuus on myös kasvatustieteen käsite täysin selkeästi, voitaisiin toonikaan pyrkiessä omaksumaan selkeä ja kuvittelematon niin hyvään kuin huonoonkaan taipumaton asenne ja käsitys omista lahjoista. Tämä käsitehän liittyy etenkin Aristoteleen moraalifilosofiaan, jossa hän ajatteli, että ihmisen hyve kussakin tilanteessa perustuu keskiväliin, eli keskivälin kautta löydetään hyve, joka on aina kahden paheen välissä. Kognitiivinen tonaalisuus siis perustuu samaan asiaan, eli toonikan etsimiseen, jonka molemmilla puolilla on sekä liialliset toiveet mutta toisaalta myös liiallinen itseluottamattomuus, se ei siis tarkoita sitä, että pyrkimys kaikilla olisi olla keskinkertaisia , sillä tämä kuvaamisen tapa ei tarkoita sitä, menestystä. Se tarkoittaa etenkin oppijan, työntekijän tai työtä hakevan mentaalista varmuutta siitä, että hän menestyy ja osaa asiansa. Tällä tavalla myös saataisiin ihmiset suhtautumaan realistisesti itseensä sekä yksilönä ja oman alansa osaajana. Kognitiivisen tonaalisuuden yhteydessä siis pidettäisiin ihmisiä preferenssiautonomian sisällä, jolloin vapauden ja vastuun määrä määrittyy sen kautta, kuinka hyvä ihminen on tekemään työtään. Hyvinvointiarkeologian kautta siis määritetään se, miten soveltuva ihminen on ottamaan vastuuta ja kuinka paljon vapauksia hänelle voidaan antaa. Se toisin sanoen tarkoittaa vapaa-ajan ja työtehtävien välistä indikaattoria. Köyhyydestä lisää sanoakseni voidaan siis hyvinkin ajatella kognitiivisen tonaalisuuden ja hyvinvointiarkeologian periaatteita. Eli toisin sanoen, on täysin turhaa suoltaa rahaa sellaisille ihmisille, jotka eivät voi antaa yhteiskunnalle ja talousjärjestelmälle minkäänlaista pätevää feedbackkia ja palautetta. Tietysti kuten jo aiemmin totesin, vanhat, raihnaiset ja sairaat voidaan tietysti käsittää ryhmänä, jota on autettava sekä omaisten että yhteiskunnan taholta. Mielestäni yhteiskunnassa tulisi antaa arvoa esimerkiksi omaishoitajille, koska tällaisen myönteisen huomionkin ansiosta ihmiset voisivat varmasti voimaantua ja ottamaan vastuuta, jos omaishoitajan työtä ei niin selkeästi väheksyttäisi talousihmisten toimesta. Köyhyyden yksi eettinen tulkinta on se, että ihmisille, jotka elävät enemmän tai vähemmän absoluuttisessa köyhyydessä tulisi selvittää sitä, millä tavoin heidän ympäristönsä voisi tukea työntekoa ja siitä hyötymistä. Eli toisin sanoen, heitä tulisi voimauttaa ottamaan kantaa ympäristönsä ja oman hyvinvointinsa kannalta. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten köyhyydessä eläviin maihin tulisi viedä kehitysapuvirkamiehiä, joille voitaisiin antaa jonkinlainen hallinnollinen asema ja heidän tulisi tarkastella sitä, että kehitysapua suunnattaisiin oikealla tavalla ja oikeanlaisiin asioihin. Vaikka tämä voisi tuntua joistakin valtioista siltä, että siinä puututtaisiin niiden autonomiaan, niin on mielestäni asetettava kehitysapuvirkamiesten työ ehtona sille, jos joku kolmannen maailman valtio haluaa kehitysapua esimerkiksi Euroopasta. Eli toisin sanoen tulisi valvoa sellaista kehityksen linjaa, jossa absoluuttisesta köyhyydestä kärsivissä maissa voitaisiin vähitellen rakentaa omaa keskiluokkaa, joka sekä mahdollistaisi työvoiman riittävyyden, uuden yrityspotentiaalin ja ihmisten nousun pois kurjuudesta absoluuttisen köyhyyden mielessä. Mielestäni absoluuttisen köyhyyden ilmenemiseen tulisi aina vastata parantavilla toimilla, vaikka samanaikaisesti kehittyneissä maissa ihmisille tulisi markkinataloudellisen liberalismin näyttämällä tavalla antaa ihmisille oikeuden tienata riittävän hyvin tehdystä työstä ansiotulojen kautta. Mielestäni pääomatulojen verotus on paljon tärkeämpi asia, ja siinä voitaisiin ajatella, että suurista pääomatuloista otettaisiin pois sellainen osa, jolla autettaisiin maailmanlaajuisen köyhyyden poistamista. Luovasta osallistumsiesta kirjoittaakseni on sanottava, että siinä pyrittäisiin rakentamaan ihmisille yhteisymmärrystä sen suhteen, millä tavalla pystyttäisiin olemaan poissa sekä sosialismista ja ihmisten syrjinnästä heidän alkuperäänsä perustuen, ja miten voitaisiin rohkaista ihmisiä ottamaan vastuuta erilaisista ympäristöitä joiden piirissä he toimivat. Luova osallistuminen on siis mielikuvitusta, yhteistoimintaa ja vastuun ottamista ympäristöistä. Luovalla osallistumisella voitaisiin pyrkiä siihen, että ihmisten kaikenlaista sekä materiaalista että henkistä hyvinvointia lisättäisiin. Yksi piirre mikä tuotiin esiin jo luovan osallistumisen ensimmäisessä magnum opuksessa Creative participation, on se, että ihmiset tajuaisivat oman merkityksensä sekä yksilönä ja yhteisön jäsenenä. Silloin pyrittäisiin siihen, että esimerkiksi ihmisten tai ympäristön suhteen voitaisiin innovatiivisuuden kautta kehittyä siinä miten epätoivottavia asenteita ja ajatusmalleja voitaisiin vähentää merkityksessään. Osallistuva filosofia siis pyrkii luovan osallistumisen tavalla määritellä sitä, miten yhteiskunta tulisi järjestää toisistaan poikkeavin yksilöjäsenten kautta, ja toisaalta keksiä tapoja eli uudenlaisia tapoja, jolla voitaisiin pyrkiä eettisyyteen sekä ihmisten ja eläinten keskuudessa, sekä myös maailman kannalta. Osallistuva filosofia hyödyntää soveltavaa etiikkaa siinä, kun se kehittää uusia tapoja nähdä eettiset teoriat siinä kun niitä lähennetään erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Hakkerietiikka on oma lajinsa, mutta mielestäni voidaan pitää eettisenä ongelmana sitäkin, kuinka lapset koulussa ollessaan näpyttävät tablettejaan ja älypuhelimiaan, minkä lisäksi tuo ilmiö on vain yksi puoli koko ongelmasta. Ongelma on myös se, että ihmiset kuvaavat kännyköillään toisia ihmisiä nolaamisen ja kasvojen viemisen tarkoituksessa ilman että kyseiset nolattavat ihmiset siitä tietäisivät. Mielestäni korkeateknologian yleistymistä voidaan tarkastella myös eettisenä kysymyksenä, ja siinä keskeinen ongelma on, kuinka ihmiset voivat kunnioittaa ihmisten välisiä rajoja, ja eivät olisi niin raakoja sen suhteen, miten jokin ihminen ilmenee jossain tilanteessa. Mielestäni teknologian kehittyminen on siinä mielessä epäeettinen missio siinä määrin, koska teknologian kehittyminen on ohittanut muodossaan ihmisten moraalintajun kehittymisen. Toisin sanoen teknologia, joka kuuluisi mieluiten vaan muutaman etiikan kurssin käyneille aikuisille, on nyt annettu kehittymättömille nulikoille, joilla ei ole moraalintajua siinä, kun he käyttävät teknologiaa, joka on nykyään joka ikisen räkänokan käytettävissä.