Pohja oikeistolaiselle ajattelulle luotiin koulussa. Suomalainen koulutusjärjestelmä on koko peruskoulun olemassaolon ajan perustunut tasapäistävään sosialidemokratia-ajatteluun ja menetelmiin. Lahjakkaille oppilaille tulisi tarjota yksilöllisiä etenemisteitä koulun aikana. Nykyinen peruskoulun ja lukion vievä aika, kaksitoista vuotta, on liian pitkä siihen nähden, että oppilaiden motivaatio voisi kantaa koulutien läpi. Lukiot tulisi yksityistää täysin ja ne tulisi nähdä enemmänkin jatko-opintoihin valmistavina kouluina kuin jonkinlaisina "yleissivistävinä" oppilaitoksina. Opetusmenetelmiä tulisi muuttaa lukioissamme, oppilaille tulisi antaa enemmän aikaa harrastuksiinsa ja kiinnostuksiinsa liittyviin työpaikkoihin. Yksityistä oppimista olisi siis korostettava luokkatyöskentelyn sijaan, ja yksityistymisen myötä koulut voisivat tarjota opintoja aikansa eläneen opetussuunnitelman ulkopuolella.
Vanhempani ja isovanhemmat molemmista suvuistani ovat aina olleet keskustaoikeistolaisia tai oikeistolaisia ja äänestäneet aina porvarillisia puolueita. Heidän puolueitaan ovat olleet liberaalinen Kansanpuolue, Perustuslaillinen Oikeistopuolue, Kokoomus, Keskusta ja isoisovanhempien polvessa IKL. Heidän vahva talollistaustansa ja osansa omistavassa luokassa ja nousevassa porvaristossa ovat aina ohjanneet sukulaisiani sosialismin vastaisuuteen ja omavaraisuuden korostamiseen, ja viime aikoina myös yksilöiden vapauksien ja oikeuksien kunnioittaminen on vahventanut taustani oikeistolaisuutta.
Minä koin poliittisen herätykseni yläasteen alkuvaiheissa: jo silloin ihailin sekä Ison-Britannian Konservatiivista puoluetta sekä Kokoomusta Suomessa. Parhaimpina puolina oikeistopuolueessa koin silloin vapauden arvon edistämisen tärkeyden sekä yksilön käsitteen pitkällemääritellyvyyden ja vahvuuden. Koin jo silloin, etteivät sosialistiset puolueet olleet koskaan oikein osanneet määritellä yksilön käsitettä yhtä kirkkaalla tavalla kuin esimerkiksi Kokoomus Suomessa. Olen aina kokenut tunnetun libertariaanisen periaatteen tavalla, että yksilölle on annettava riittävän laajat toiminnan vapaudet siihen asti, kunhan hänen toimintansa ei rajoita toisten ihmisten samanlaista vapautta toimintaan.
Puolueiden määrittelemisellä oikeistoon ja vasemmistoon on taustansa Ranskan vallankumouksen aikaisen kansalliskokouksen istumajärjestyksessä, ja sen takia jotkut poliitikot ovat arvostelleet tänä päivänä samanlaisena jatkuvan määrittelyn mielekkyyttä. Mielestäni oikeistolaiset puolueet muodostavat tänäkin päivänä kansakunnan todellisen selkärangan. Tämä selkäranka ylläpitää tärkeimpiä suomalaisia kulttuuri-instituutioita, vaikkakin niiden uudistamiseen voitaisiin ottaa oppia myös vasemmalta. Olisi mietittävä sitä, miten esimerkiksi kulttuurityöläisten joukkoa saataisiin kiinnostumaan oikeistolaisesti tehdystä politiikasta, sillä tänä päivänä, toisin kuin monessa muussa maassa, suurin osa heistä on vankasti vasemmistolaisia. Toisaalta tuohon ryhmään kuuluminen tuo tietynlaisen työmaaterrorismin uhan sellaisen kulttuurityöläisen kohdalla, joka ei sopeudu vähintään näennäisesti vasemmistolaisiin arvoihin. Oikeistoon kuuluminen vaatii Suomessa lähinnä tietynlaista ajattelua, eikä oikeistolla ole Suomessa minkäänlaista määritelmää sen suhteen, että oikeistolaisella ihmisellä tulisi olla tietynlaiset tulot, tausta tai työpaikka. Oikeisto korostaa samanaikaisesti sekä vapautta että vastuuta ja siinä yksilön ja yhteisön välinen filosofinen kysymys on saanut oikeanlaisen ratkaisun.
Oikeistolaisiksi aatteiksi voidaan tänä päivänä laskea mm. vapaan talouden ideaalin, tasaveron mahdollisuuden korostamisen, yksilön oikeuksien korostamisen sekä oikeiston kahdesta pääasiallisesta ryhmittymästä konservatiiveista ja liberaaleista johtuvan sosiaalipoliittisen ajattelun, joka voi esimerkiksi kokea monikulttuurisuuden myönteiseksi asiaksi tai korostaa kansallisvaltion ideaalia. Nuo kaksijakoiset arvot voivat myös korostaa esimerkiksi homojen ja lesbojen oikeuksia tai sitä vastoin korostaa kirkon vahvasta instituutiosta tulevaa valmista perheen käsitettä. Vapaa talous tarkoittaa mielestäni sitä, että ihmisille annetaan laajempi vapaus valita ostopäätöksiensä hetkellä, ja yrittäjien kohdalla menestymisestä ei rankaista. Myös mahdollinen tasavero tarkoittaa sitä, ettei osaamisesta rankaista ja ettei vastuuta yhteiskunnan ylläpidosta lastata vain tietynlaisten ihmisten niskaan. Oikeisto korostaa yksilön oikeuksia ja sen takia se vastustaa tietynlaista kieltojen kulttuuria, jota vasemmisto pitää byrokratioineen ja estohankkeineen hyvänä asiana. Koska oikeistolla on syvällinen kulttuuriin perustuva muisti, korostetaan siinä eurooppalaisuutta ja sitä tosiasiaa, että Suomi on vahvempi Euroopan kanssa kuin ilman sitä. Oikeisto on myös ainoana Suomessa korostamassa Naton hyvyyttä. Voi olla niin, että johonkin kekkoslaiseen "puolueettomuuteen" vieläkin haikailevat vanhoilliset ihmiset eivät ymmärrä sitä, että tulevassa voi olla Suomeakin varten sellainen tilanne, jossa UKK ei enää olekaan sutkauttelemassa rauhoittavia savolaisuuksiaan maailman johtajille.
Kokoomus ja suomalainen oikeisto on jo pitkän aikaa korostanut kansallisten arvojen hyvyyttä ja sitä myöten kannattaneet kansallisia kulttuuriarvoja, joiden määrittämisessä tulisi ottaa avoimesti mallia muualta. Metsot ja pettuleipä kuuluvat epäilemättä menneisyyteen. Kuitenkin on sanottava, että jonkinlaiset kansalliset arvot voivat auttaa siinä kun kansakuntaa pyritään yhtenäistämään. Oikeistolainen roihuava elämäntunto rajoittuu vasemmistolaisissa toisten kadehtimiseen ja pakotettuun sosiaalisuuteen, joka on epäilemättä jo niin pitkälle edistynyttä, että varmaankin tarkasti mietityn ja pian esiintuotavan aatepykälän mukaisesti kaikkien on saatava osansa myös toisten pierujen haistelemisesta. Oikeisto suhtautuu myös vasemmistoon nähden eri tavalla monikulttuurisuuteen. Kulttuurisessa pluralismissa ei siis oikeiston mukaan ole mitään väärää, kunhan ulkomailta tulevat ihmiset omaavat itsenäisen toiminnan aatteen ja ovat valmiita tekemään jotain hyödyllistä, samalla kun vasemmistolaiset tahtovat sääliä maahanmuuttajia ja tarjota heille menestyksen korvikkeita samoin kun äiti tarjoaa lapselleen tissiä.
Koska yksilön käsite on vahvin Suomessa etenkin oikeiston keskuudessa ovat oikeistolaiset osanneet Suomessa myös onkia esiin laajimmat sivilisaation mukaiset arvot, jotka eivät vasemmistolaisten arvojen tapaan kurista tai rajoita ihmisiä. Nimenomaan laajat viitekehykset kulttuuri-ilmiöiden määrittelemisessä on oikeiston vahvuus. Tässä maassa oikeiston tehtävä on ylläpitää arvokkaita kulttuurisia ja historiallisia instituutioita. Kuitenkin on sanottava, että kulttuurin ja taiteen käsitteet eivät ole koskaan riittävän laajoja, ja sen takia olisi hyväksi, jos kulttuurityöläisiä saataisiin tukemaan suomalaista oikeistoa.
torstai 25. elokuuta 2016
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Referaatti väitöskirjan valmistelemiseksi
Referaatti Martha Nussbaumin kirjasta "Creating Capabilities"
Koska mailla on tapana seurata julkisia ranking-listoja, jotka vaikuttavat niiden ulkomailla saamaan maineeseen, on karkeampi kehityksen tapa saanut ne työskentelemään pelkästään talouskasvun hyväksi köyhimpien kansalaisten elämänolojen parantamiseen pyrkivän toiminnan sijaan. Lisäksi ne eivät ota huomioon useimmitenkaan terveyden ja koulutuksen näkökulmia, jotka harvoin muuttuvat talouskasvun myötä (Nussbaum, 2011, ix). Tälle tendenssille vastakkaisen teorian tulisi tulkita uudelleen kehittymisen maailma ja näyttää meille eri tavalla, mitkä tulisi olla meidän toimintamme tärkeimmät prioriteetit. Toimintamahdollisuuksien teoria on tuollainen vastateoria, jonka tarvitsemme hälyttävien ihmisyhteisöihin liittyvien ongelmien ja oikeuttamattomien ihmisten välisten epätasa-arvoisuuksien aikana (2011, xii).
Valtioiden talouskasvun hyödyt eivät saavuta köyhiä elleivät paikalliset eliitit ole sitoutuneita varallisuuden jälleendistribuointiin, ja etenkään ne eivät saavuta köyhiä naisia, joiden työllistymismahdollisuudet ovat niin vähäiset ja heikot verrattuna miesten vastaaviin. Eikä, niin kuin tutkimus kertoo, talouskasvu saavuta merkittäviä esiaskelia ja parannuksia terveydenhuollossa tai koulutuksessa samalla kun suora valtiollinen toiminta puuttuu (2011, 13). Toimintamahdollisuuksien teoria pyrkii antamaan vaihtoehdon karkealle talouskasvua mittaamaan pyrkivälle lähestymistavalle. Sen tarkoitus on muistaa ihmisen arvokkuus. Toimintamahdollisuuksien teoriaa on tavallisesti käytetty kansainvälisen kehityspolitiikan kontekstissa ja sen on tarkoitus keskittyä elämänlaadun heikkouden kanssa painivien valtioiden auttamiseen (2011, 15).
Nussbaumin mukaan toimintamahdollisuudet voidaan jakaa sisäisiin ja yhdisteltyihin mahdollisuuksiin. Niiden ero ei kuitenkaan ole tarkka, koska ihminen tavallisesti pätevöityy sisäiseen mahdollisuuteen jonkin toiminnan kautta ja ihminen voi menettää sellaisen ominaisuuden toimintamahdollisuuden puuttuessa. Kuitenkin erottelu on hyödyllinen ihmisyhteisön menestymisten ja puutteiden selvittämisessä (2011, 23). Mahdollisuuksia edistäessä edistetään samalla vapauksia ja tämä ei tarkoita sellaista, että pyrittäisiin saamaan ihmiset toimimaan samalla lailla. Näin ollen toimintamahdollisuuksien teoria poikkeaa siitä taloustieteiden traditiosta, joka mittaa vaihtoehtojen joukon todellista arvoa niille keksityllä parhaimmalla toimintafunktiolla. Vaihtoehdot ovat vapauksia, ja vapaudella on sisäistä arvoa (2011, 25).
Toimintamahdollisuuksien teoria ei ole teoria siitä millainen luonto ihmisellä on ja se ei kehitä normeja siitä millainen ihmisen sisäinen luonto muka olisi. Sen sijaan se on arvioiva ja eettinen alusta alkaen. Se kysyy sitä, millaisia toimintavalmiuksia ihminen saattaa kehittää eri tehtäviin ja sitä mitkä ominaisuuksista ovat todella tarpeellisia ja mitkä ovat sellaisia joiden kehittymistä ympäröivä yhteisö juuri ja juuri tapaa tukea (2011, 28). Esimerkiksi arvokkuuden käsite on vahvasti yhteydessä aktiiviseen pyrkimiseen. Se on sen takia perusmahdollisuuden käsitteen kanssa läheisessä suhteessa. Se on jotain sellaista luontaista henkilössä joka tuottaa sen tarpeen, jonka mukaan sitä pitäisi kehittää. Yleisesti toimintamahdollisuuksien teoria keskittyy vapauden alueen suojelemiseen niin keskitetysti, että niiden poistaminen ei säilyttäisi arvokkuuden arvoista elämää (2011,31).
Nussbaum esittää kymmenen keskeistä mahdollisuutta. Ne ovat: elämä, ruumiin terveys, ruumiillinen ykseys, Aistit mielikuvitus ja ajattelu, tunteet, välineellinen järki, yhteistoiminta, muut lajit, leikki ja omaan elinympäristöön suuntautuva hallinta (2011, 33-34). Toimintamahdollisuudet liittyvät ensin ja etenkin yksilöille ja vain johdannollisesti ryhmille. Tämä lähestysmistapa sisältää periaatteen siitä, miten jokaista henkilöä on kohdeltava päämääränä itsessään. Se määrittää sen, että päämäärä on tuoda toimintamahdollisuuksia jokaikiselle henkilölle ja siinä ei saa käyttää joitain ihmisistä välineenä muille kokonaisuutena tuotavien mahdollisuuksien edistämisessä (2011, 35). Poistamaton päämahdollisuuksien heterogeenisyys on äärimmäisen tärkeä asia. Mikään valtio ei pysty tyydyttämään yhden toimintamahdollisuuden tarvetta antamalla ihmisille paljon toista tai edes antamalla heille rahaa. Kaikki poikkeavat toisistaan ja kaikkea tulee suojella ja vartioida toisistaan poikkeavilla tavoilla. Jos ajattelemme perustuslakia joka suojelee toimintamahdollisuuksia pääasiallisina oikeuksina kaikille kansalaisille, voimme nähdä kuinka tämä toimii käytännössä: kansalla on oikeus suhteessa hallintoon jos heidän perustuslakinsa suojelee uskonnollista oikeutta ja jos tuo vapaus on tullut loukatuksi - vaikkakin he voivat nauttia mukavuuksista, olla hyvin ruokittuja ja turvassa kaikkien muiden toimintamahdollisuuksien kanssa (2011, 35-36).
Nussbaumin mukaan tämä lähestymistapa on osittainen teoria sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta: se ei pyri ratkaisemaan kaikkia distribuution ongelmia; se vain osoittaa sosiaalisten rajojen sisäisiin ongelmiin. Noita ongelmia voidaan selvittää sillä, kun kymmenen saneltua toimintamahdollisuutta tarjotaan mahdolliseksi kaikille ihmisille (2011, 40). Voidaan kysyä millainen poliittinen järjestelmä edistää turvallisuutta. Kuinka paljon valtaa oikeuksilla tulisi olla ja kuinka niiden rooli voidaan organisoida? Kuinka säännökset tulisi järjestellä, millaisia äänestämisen käytäntöjä niiden tulisi omaksua ja kuinka eturyhmien ja lobbaajien valtaa poliittisen prosessin toimintaan tulisi hillitä? Mikä on hallinnollisten toimijoiden ja erityistiedon rooli ihmisten toimintamahdollisuuksien edistämisessä (2011, 44).
Pitkän aikaa vallitseva menetelmä kehitykseen suuntautuvassa ekonomiikassa mittasi valtion edistymistä seuraamalla talouskasvua, jonka ilmiantoi bruttokansantuote yhtä kansalaista kohden laskettuna. Niin kutsuttu alas valuva-teoria, joka oli niin tyypillinen 1980- ja 90-luvuilla, kertoi, että talouskasvun hyödyt tulevat myös hyödyttämään köyhimpiä, vaikka edes ei oltaisi otettu minkäänlaista tavoitetta heidän asemansa parantamiseksi (2011, 47).
Kirjoittaessaan utilitariaanisesta lähestymistavasta, Nussbaum kirjoittaa, että kuten bruttokansantuotteellinen lähestymistapa, se laajenee eri ihmisten elämien välille. Vaikka se suuntautuu tyydytyksiin ennemmin kuin varallisuuteen - ja näin ollen ei jätä huomiotta köyhää ihmistä, jolla ei saata olla tarpeeksi varallisuutta - niin sillä on kuitenkin sama ongelma. Valtio voi kehittyä hyvin korkealle utiliteetin tasolle, niin kauan kuin suurin osa ihmisistä voi hyvin, vaikka muutamat ihmiset sosiaalisen hierarkian pohjalla ovat kärsimässä kovasti. Todellakin tämä lähestymistapa oikeuttaa joidenkin alimpien luokkien ihmisten kärsimisen, niin kauan kuin tämä strategia nostaa keskimääräistä tyydytyksen tasoa. Jopa orjuus ja kidutus halutaan katsoa pois - niin kauan kuin ne ovat - vain epävarmoja empiirisiä argumentteja jotka kertovat että orjuus ja kidutus ovat ei-tehokkaita (2011, 51).
Yleinen vaihtoehto utilitariaaniseen lähestymistapaa on lähestymistapojen joukko, joka väittää että tasainen perusresurssien jakaminen on riittävää, huomioiden että varallisuus ja tulot ovat sellaisia kaikkeen kelpaavia resursseja. Sen mukaan valtiot pärjäävät parhaiten, mitä enemmän resursseja sillä on niin kauan kuin se jakaa ne tasaisesti kaikkien kansalaisten kesken. Tätä lähestymistapaa voidaan kutsua resursseihin perustuvaksi lähestymistavaksi. Tämä lähestymistapa on egalitariaaninen versio bruttokansantuotteellisesta lähestymistavasta. (2011, 56, 57)
Ne lukijat, jotka lukevat Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelman Ihmisiin liittyvän kehityksen raportteja, voivat huomata että ne edelleen jakavat kansakuntia paremmuusjärjestykseen käyttämällä yhtä ainoata metristä Ihmisten kehittymisen indeksiä. IKI on arvioitu mittaustapa tiedosta, joka koskee eliniänodotetta, koulutuksellisia saavutuksia ja bruttokansantuotetta per henkilö (2011, 59).
Yhtäläinen pohja toimintamahdollisuuksien teorian ja ihmisoikeusteorioiden lähestymistapojen välillä perustuu ajatukseen, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on joitakin ansion odotteita pelkästään ihmisyytensä takia, ja on yhteisön ensimmäinen velvoite kunnioittaa ja tukea näitä ansion odotteita (2011, 62). Eräs Nehrun ministereistä osoitti aikoinaan, että yhtäläisten oikeuksien vaatiminen ja asettaminen ei tarkoita mitään ulossuljetuille ellei niitä seuraisi ryhmä myönteisiä valtionohjelmia, joilla varmistettaisiin se, että he voisivat nauttia oikeuksistaan: kuten toisilta tulevan puuttumisen estämistä; taloudellisen tuen asettamisella, että ihmiset eivät epätoivon takia luopuisi oikeuksistaan; ja vahventava toiminta politiikassa ja koulutuksessa. Tällaisten ohjelmien puuttuessa, oikeudet ovat pelkkiä sanoja paperilla (2011, 66).
Amartya Sen on väittänyt, että toimintamahdollisuuksien käsite on laajempi kuin oikeuksien käsite, koska toimintamahdollisuudet voivat sisältää prosessien asioita (esimerkiksi voiko ihminen olla kyvyllinen ottamaan osaa tietynlaiseen prosessiin) kun taas oikeudet ovat aina substantitiivisen mahdollisuuden asioita (kuten mitä yhdellä voi olla mahdollisuus omistaa.) (2011, 67). Aikaisin ja yhä tavallisin toimintamahdollisuuksien lähestymistavan käyttö on siinä kun se tuottaa uudenlaista näkemystä siinä mikä on oikein tapa verrata ja listata kehittymisen myötä tulevia ansioita (2011, 69). Jotkut mahdollisuuksista ovat keskeisessä merkityksessä kuten yksilön oikeus puhua, oppia, ottaa osaa politikkaan ja puolustaa ruumistaan hyökkäykseltä (2011, 70). Nussbaumin versio lähestymistavasta käyttää mahdollisuuksien ideaa perustavimpana näkemistapana minimaalisimmasta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja perustavimmasta laista (2011, 71). Näyttää olevan tärkeää erottaa asioita, jotka ovat aidosti tärkeitä (kuten sananvapaus, ruumiillisen integriteetin suojelu) asioista jotka eivät ole erityisen tärkeitä ja voivat jopa olla haitallisia (2011, 73).
Toimintamahdollisuuksien teoria - sekä sen vertailullisessae että normatiivisessa muodossaan - tuo moraalifilosofian kehitysekonomiikkaan ja tämä itsessään on jo kehitystä. Ja vaikka ne eivät valitsisikaan toimintamahdollisuuksien teoriaa lopullisesti, ne kuitenkin tutkivat eettisiä normeja sen sijasta, että sanoisivat, ettei näillä asioilla ole todella merkitystä (2011, 77). Nussbaumin mukaan, hän aikoo Rawlsin tapaan näyttää, että lähestymistapa antaa hyvän pohjan poliittisille periaatteille moniarvoisessa yhteiskunnassa, näyttämällä että se voisi ajan kanssa tulla pohjaksi kaikkia luotaavalle konsensukselle pääasiallisten uskontojen ja sekulaarien maailmankatsomusten ylläpitäjöiden keskuudessa (2011, 79). Toimintamahdollisuuksien teoria ei perustu subjektiivisiin preferensseihin, vaikkakin se ottaa preferenssit vakavasti. Se argumentoi vahvasti preferensseihin pohjautuvia lähestymistapoja vastaan kehitysekonomiikassa ja filosofian sisällä (2011, 80).
Nussbaumin mukaan toimintamahdollisuuksien teorian lähestymistapa on parempi kuin monet filosofian piirissä käytetyt muut utilitarianistisen etiikan teoriat. Tuollaiset teoriat tavallisesti kysyvät, mitkä ihmisen preferenssit olisivat jos niillä olisi täysi ja laaja näkemys, käyttökelpoinen korrektiivi. Näitä lähestymistapoja voidaan hyvin nimittää yleisesti "hyväntekeväisyydellisiksi", mikä tarkoittaa ihmisten preferenssejä heidän toimeentulonsa suhteen, niin kauan kuin voimme sanoa, että "Nyt olemme saapuneet ihmisten oikeisiin tai autenttisiin preferensseihin: varmasti niihin preferensseihin, joita heillä olisi, kun heidän informaation asteensa olisi korkeampi kuin matalammalla informaation asteella (2011, 81). Nussbaum on sitä mieltä, että sellaiset näkemykset joiden mukaan kiihde on älyllisesti tulkittu persoonallisuuden aspekti, joka olisi vastaanottavainen hyvästä annetulle tiedolle: näin ollen tiedolla palkitut kiihteet siinä mielessä että ne ovat tuollaisten hyvien näkemysten fokuksessa, pelaavat edelleen jonkinlaista roolia poliittisessa oikeuttamisessa (2011, 84).
Alueet joilla Rawls tunnisti vaikeuksia, ovat oikeudenmukaisuus tuleville sukupolville, oikeudenmukaisuus rajat ylittävästi, vammaisten ihmisten oikea kohtelu ja moraaliset kysymykset jotka liittyvät eläinten oikeaan kohteluun. Rawls selvitti ensimmäisen kysymyksen varsin hyvin omassa oikeiden säästöjen periaatteessaan (2011, 85). Kuitenkin poliittisen näkemyksen tulee ottaa moraalinen kanta, perustaen poliittiset periaatteet joillekin täsmällisesti määritellyille arvoille, kuten puolueettomuudelle ja ihmisarvon tasaiselle kunnioittamiselle (2011, 90).
Filosofiset lähestymistavat etiikassa ja politiikasssa jaetaan tavallisesti kahteen ryhmään. Seurauseettiset lähestymistavat ovat niitä, jotka väittävät että vaihtoehdon hyvyys määrittyy siitä, miten ja millä määrällä se maksimoi parhaimmat seuraukset. Toisin sanoin, ne alkavat siitä käsitteellistämisestä, joka tapahtuu sen takia, että määriteltäisiin mikä on hyvää ja mikä määrittää oikean valinnan sen termeillä. Deontologiset näkemykset ovat niitä, joka alkavat velvollisuuden tai oikean toiminnan käsitteistä ja hyväksyvät hyvään pyrkimisen vain oikeuden sisällä. Näin ollen Kant hyväksyy moraalisen agentin hyvään pyrkimisen - mutta vain sellaisten moraalisten velvoitteiden sisällä, jotka perustuvat kunnioitukseen ja puolueettomuuteen (2011, 93,94).
Aivan niin kuin poliitikoilla on oikeus käyttää harvat resurssinsa kaikkein toimintakykyisimpiin toimintamahdollisuuksiin odottaen samalla että ne voisivat tuottaa hyötyä muilla alueilla, niin niillä on syy keskittää energiansa sen poistamiseen mitä Wolff ja De-Shalit kutsuvat korrosiiviseksi epähyödyksi, sen tyyliseksi toimintamahdollisuuksien pettämiseksi joka johtaa epäonnistumiseen muilla alueilla. Vaikka käsitteellisesti korrosiivinen epähyöty on kolikon toinen puoli toimintakykyisempien toiminta mahdollisuuksien kanssa, niin sitä ei voida aina tulkita pelkästään mahdollisuuksien kautta (2011, 99).
Nussbaumin mukaan rikkaimpien valtioiden hallintojen tulisi antaa vähintään kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan köyhemmille valtioille. Ylikansalliset korporaatiot, kansainväliset agentuurit, ja hyväksynnät, epäkansalliset organisaatiot - kaikki nämä näyttelevät roolia kaikkien maailman kansalaisten toimintamahdollisuuksien takaamisesa. Koska maapallomme on muuttuva ja suuren muodon muutokset oikeutetusti vaikuttavat velvollisuuksiemme jakamiseen, niin minkä tahansa velvoitteiden antamisen tulisi olla lisäyksellistä. Näin ollen maailman järjestys ei koskaan pysty tuottamaan sellaista mahdollisuuksiin liittyvää turvallisuutta, jota vaadimme oikeutetusti omilta valtioiltamme Mutta voimme tehdä paremmin siihen nähden mitä olemme tehneet aiemmin auttamalla toimintamahdollisuuksien kehittymistä maailmanlaajuisesti (2011, 117). Toimintamahdollisuuksien teoria on uudenlainen näkemys, mutta sillä on pitkä historia. Sekä Nussbaum että Sen molemmat väittävät, että intuitiiviset ideat, joihin näkemys perustuu perustuvat moniin erilaisiin kulttuureihin ja mahdollisesti kaikkiin kulttuureihin (2011, 123). Cicero ja stoalaiset ajattelivat, että ihmisen arvokkuuden ei tulisi koskaan vahingoittua siten, että se muuttuisi toisten ohjailun alaiseksi (2011, 130). 1700-luvulla nähtiin suuri innostus stoalaisia ideoita kohtaan, etenkin sitä ideaa kohtaan jota kutsutaan arvokkuuden tasa-arvoisuuden teoriaksi. Nämä ideat vaikuttivat republikaanisiin ajattelijoihin kummallakin puolella Atlanttia, jotka käsittivät republikanismin tärkeimmäksi tehtäväksi, stoalaisin termein sanottuna, dominoinnin ja hierarkisoinnin estämisen (2011, 132, 133).
Amartya Sen on väittänyt, että köyhyys voidaan parhaiten ymmärtää toimintamahdollisuuksien pettämiseksi, eikä vain hyödykkeiden tai tulojen ja varallisuuden puutteeksi. Köyhyys sisältää mahdollisuuksien heterogeenisiä pettämisiä, jotka eivät aina ole korrelaatiossa tulojen kanssa; minkä lisäksi sosiaalisen ekskluusion tilassa olevat ihmiset voivat kokea vaikeutta siinä kun he yrittävät muuttaa tulojaan todelliseksi funktiotoitumiseksi. Joten tulot eivät ole edes hyvä varavaihtoehto toimintamahdollisuuksille. Yleisesti sanoen tulot ovat välineet päämäärälle ja toimintamahdollisuudet ovat päämäärä (2011, 143, 144). Senin työ toimintamahdollisuuksien estymisestä tuotti Nobelin palkinnon voittaneen työn nälänhädästä, jossa hän argumentoi että nälänhätä ei tarkoita pelkästään ruuan puutetta vaan tarkoittaa suuremmin sitä, ettei ihmisillä ole mahdollisuuksia hankkia sitä, mitä he tarvitsevat (esimerkiksi työttömyyden takia. Todellinen ratkaisu voisi olla sellainen, että määriteltäisiin toimintamahdollisuuksien estymiset haavoittumisalttiiden yhteiskuntien joukossa tarjoamalla töitä ja muita ansion lähteitä (2011, 144). Jotkut kuten De-Shalit ovat sanoneet, että kysymys ei ole pelkästään toimintamahdollisuuksien olemassaolosta tietyllä hetkellä vaan niiden turvattuvuudesta. Ihmisillä ei tule pelkästään olla vakuutusta siitä, että toimintamahdollisuudet ovat olemassa tänään, vaan siitä, että ne ovat olemassa vielä huomennakin (2011, 145).
Nussbaum korostaa koulutuksen tärkeyttä ja hänen mielestään se on tarpeellista siihen valmistamiseen, jota ihmiset tarvitsevat, että voisivat ottaa osaa avoimeen poliittiseen järjestelmäämme, jota tarvitaan vapauden ja itsenäisyyden säilyttämiseen: "Se on myös tärkeää yksilöllisten mahdollisuuksien ja itsekehityksen takia (2011, 154).
Nussbaumin mukaan toimintamahdollisuuksien teorian viitekehyksessä voidaan omaksua viisi aloistuskohtaa. Ensimmäisen mukaan, vain ihmisen mahdollisuudet merkitsevät päämäärinä itsessään, vaikka muut mahdollisuudet voiva osoittautua instrumentaalisesti arvokkaiksi ihmisen mahdollisuuksien promotoimisessa. Toisen mukaan, ihmisen mahdollisuuksilla tulee olla keskitetty huomio, mutta koska ihmist muodostavat suhteita ei-ihmisten kanssa, nuo olennot voivat tulla promotoidun päämäärän kuvailun sisään, ei pelkästään välineinä vaan sisäisesti tärkeiden suhteiden jäseninä. Kolmannen periaatteen mukaan kaikkien kokevien olentojen mahdollisuudet täytyy laskea päämääriksi itsessään ja niillä tulisi olla toimintamahdollisuuksia tiettyyn tasoon asti. Kaikkien elävien olentojen toimintamahdollisuudet, mukaan lukien kasvit, tulisi laskea mukaan mutta yksilöllisinä entiteetteinä eikä vain osana ekosysteemiä. Viidennen mukaan neljän edellisen periaatteen individualismi jätetään pois : systeemien (kuten ekosysteemin, mutta myös lajien) toimintamahdollisuudet voidaan laskea päämääriksi itsessään (2011, 157-158).
Nussbaumin mukaan, jos toimintamahdollisuudet todellisesti pitää laskea arvokkaiksi asioiksi, on hallituksilla velvoite korostaa, suojella ja varmistaa sitä käyttäen lakia ja sosiaalipolitiikkaa tuon päämäärän auttamiseksi (2011,168). Aiemmin mainitut kymmenen toimintamahdollisuutta ovat päämääriä täydentävät tai vastaavat ihmisten esipoliittisiin oikeutuksiin, joten näin ollen voimme sanoa ihmisille, että he ansaitsevat nuo kymmenen mahdollisuutta (2011, 169). Suurin osa valtioista toimien paikallisesti ovat ymmärtäneet että ihmisten kunnioitus vaatii rikkaampaa ja yksityiskohtaisempaa näkemystä kansallisista prioriteeteista kuin minkä BKT tarjoaa (2011, 185).
Toimintamahdollisuuksien teorian kannattajat pyrkivät neljän erilaisen maailmassa vallitsevan erottelusuhteen purkamiseen. Ensimmäinen on oppisuuntien kautta erottelu. Ekonomien täytyy puhua enemmän politiikan tutkijoiden, filosofien, sosiologien, psykologien, luonnontutkijoiden ja muiden kanssa, jos kohdan tavoite on saavutettavissa. Toisen kohdan mukaan teorian ja käytännön välinen erottelu on poistettava. Kehitysteoreetikoilla ja poliitikoilla on paljon tarjottavaa niille, jotka tekevät älyllistä työtä ja toisinpäin. Teoreettisen työn tulisi vastata todelliseen maailmaan ja sosiaalipolitiikan maailmaan ja kehityskäytäntöä voidaan valottaa teoreettisila lähestymistavoilla. Kolmannen kohdan mukaan on poistettava vanhempien ja nuorempien välinen erottelu. Akateeminen maailma tarvitsee tilanteita jotka tarjoavat nuoremmille työntekijöille, joiden urat ovat vasta alkamassa, kanavan vanhempiin teoreetikoihin. Neljännen kohdan mukaan on poistettava erottelu alueiden ja valtioiden välillä. Sekä vanhemmat tutkijat sekä etenkin heidän nuoremmat kollegansa tarvitsevat mahdollisuuksia tavata toisiaan ilman kansallisia ja alueellisia rajoja. (2011, 189)
Lähteenä käytetty:
Nussbaum, M.: Creating capabilities - The human development approach, 2011, The Belknap Press of Harvard University Press
Koska mailla on tapana seurata julkisia ranking-listoja, jotka vaikuttavat niiden ulkomailla saamaan maineeseen, on karkeampi kehityksen tapa saanut ne työskentelemään pelkästään talouskasvun hyväksi köyhimpien kansalaisten elämänolojen parantamiseen pyrkivän toiminnan sijaan. Lisäksi ne eivät ota huomioon useimmitenkaan terveyden ja koulutuksen näkökulmia, jotka harvoin muuttuvat talouskasvun myötä (Nussbaum, 2011, ix). Tälle tendenssille vastakkaisen teorian tulisi tulkita uudelleen kehittymisen maailma ja näyttää meille eri tavalla, mitkä tulisi olla meidän toimintamme tärkeimmät prioriteetit. Toimintamahdollisuuksien teoria on tuollainen vastateoria, jonka tarvitsemme hälyttävien ihmisyhteisöihin liittyvien ongelmien ja oikeuttamattomien ihmisten välisten epätasa-arvoisuuksien aikana (2011, xii).
Valtioiden talouskasvun hyödyt eivät saavuta köyhiä elleivät paikalliset eliitit ole sitoutuneita varallisuuden jälleendistribuointiin, ja etenkään ne eivät saavuta köyhiä naisia, joiden työllistymismahdollisuudet ovat niin vähäiset ja heikot verrattuna miesten vastaaviin. Eikä, niin kuin tutkimus kertoo, talouskasvu saavuta merkittäviä esiaskelia ja parannuksia terveydenhuollossa tai koulutuksessa samalla kun suora valtiollinen toiminta puuttuu (2011, 13). Toimintamahdollisuuksien teoria pyrkii antamaan vaihtoehdon karkealle talouskasvua mittaamaan pyrkivälle lähestymistavalle. Sen tarkoitus on muistaa ihmisen arvokkuus. Toimintamahdollisuuksien teoriaa on tavallisesti käytetty kansainvälisen kehityspolitiikan kontekstissa ja sen on tarkoitus keskittyä elämänlaadun heikkouden kanssa painivien valtioiden auttamiseen (2011, 15).
Nussbaumin mukaan toimintamahdollisuudet voidaan jakaa sisäisiin ja yhdisteltyihin mahdollisuuksiin. Niiden ero ei kuitenkaan ole tarkka, koska ihminen tavallisesti pätevöityy sisäiseen mahdollisuuteen jonkin toiminnan kautta ja ihminen voi menettää sellaisen ominaisuuden toimintamahdollisuuden puuttuessa. Kuitenkin erottelu on hyödyllinen ihmisyhteisön menestymisten ja puutteiden selvittämisessä (2011, 23). Mahdollisuuksia edistäessä edistetään samalla vapauksia ja tämä ei tarkoita sellaista, että pyrittäisiin saamaan ihmiset toimimaan samalla lailla. Näin ollen toimintamahdollisuuksien teoria poikkeaa siitä taloustieteiden traditiosta, joka mittaa vaihtoehtojen joukon todellista arvoa niille keksityllä parhaimmalla toimintafunktiolla. Vaihtoehdot ovat vapauksia, ja vapaudella on sisäistä arvoa (2011, 25).
Toimintamahdollisuuksien teoria ei ole teoria siitä millainen luonto ihmisellä on ja se ei kehitä normeja siitä millainen ihmisen sisäinen luonto muka olisi. Sen sijaan se on arvioiva ja eettinen alusta alkaen. Se kysyy sitä, millaisia toimintavalmiuksia ihminen saattaa kehittää eri tehtäviin ja sitä mitkä ominaisuuksista ovat todella tarpeellisia ja mitkä ovat sellaisia joiden kehittymistä ympäröivä yhteisö juuri ja juuri tapaa tukea (2011, 28). Esimerkiksi arvokkuuden käsite on vahvasti yhteydessä aktiiviseen pyrkimiseen. Se on sen takia perusmahdollisuuden käsitteen kanssa läheisessä suhteessa. Se on jotain sellaista luontaista henkilössä joka tuottaa sen tarpeen, jonka mukaan sitä pitäisi kehittää. Yleisesti toimintamahdollisuuksien teoria keskittyy vapauden alueen suojelemiseen niin keskitetysti, että niiden poistaminen ei säilyttäisi arvokkuuden arvoista elämää (2011,31).
Nussbaum esittää kymmenen keskeistä mahdollisuutta. Ne ovat: elämä, ruumiin terveys, ruumiillinen ykseys, Aistit mielikuvitus ja ajattelu, tunteet, välineellinen järki, yhteistoiminta, muut lajit, leikki ja omaan elinympäristöön suuntautuva hallinta (2011, 33-34). Toimintamahdollisuudet liittyvät ensin ja etenkin yksilöille ja vain johdannollisesti ryhmille. Tämä lähestysmistapa sisältää periaatteen siitä, miten jokaista henkilöä on kohdeltava päämääränä itsessään. Se määrittää sen, että päämäärä on tuoda toimintamahdollisuuksia jokaikiselle henkilölle ja siinä ei saa käyttää joitain ihmisistä välineenä muille kokonaisuutena tuotavien mahdollisuuksien edistämisessä (2011, 35). Poistamaton päämahdollisuuksien heterogeenisyys on äärimmäisen tärkeä asia. Mikään valtio ei pysty tyydyttämään yhden toimintamahdollisuuden tarvetta antamalla ihmisille paljon toista tai edes antamalla heille rahaa. Kaikki poikkeavat toisistaan ja kaikkea tulee suojella ja vartioida toisistaan poikkeavilla tavoilla. Jos ajattelemme perustuslakia joka suojelee toimintamahdollisuuksia pääasiallisina oikeuksina kaikille kansalaisille, voimme nähdä kuinka tämä toimii käytännössä: kansalla on oikeus suhteessa hallintoon jos heidän perustuslakinsa suojelee uskonnollista oikeutta ja jos tuo vapaus on tullut loukatuksi - vaikkakin he voivat nauttia mukavuuksista, olla hyvin ruokittuja ja turvassa kaikkien muiden toimintamahdollisuuksien kanssa (2011, 35-36).
Nussbaumin mukaan tämä lähestymistapa on osittainen teoria sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta: se ei pyri ratkaisemaan kaikkia distribuution ongelmia; se vain osoittaa sosiaalisten rajojen sisäisiin ongelmiin. Noita ongelmia voidaan selvittää sillä, kun kymmenen saneltua toimintamahdollisuutta tarjotaan mahdolliseksi kaikille ihmisille (2011, 40). Voidaan kysyä millainen poliittinen järjestelmä edistää turvallisuutta. Kuinka paljon valtaa oikeuksilla tulisi olla ja kuinka niiden rooli voidaan organisoida? Kuinka säännökset tulisi järjestellä, millaisia äänestämisen käytäntöjä niiden tulisi omaksua ja kuinka eturyhmien ja lobbaajien valtaa poliittisen prosessin toimintaan tulisi hillitä? Mikä on hallinnollisten toimijoiden ja erityistiedon rooli ihmisten toimintamahdollisuuksien edistämisessä (2011, 44).
Pitkän aikaa vallitseva menetelmä kehitykseen suuntautuvassa ekonomiikassa mittasi valtion edistymistä seuraamalla talouskasvua, jonka ilmiantoi bruttokansantuote yhtä kansalaista kohden laskettuna. Niin kutsuttu alas valuva-teoria, joka oli niin tyypillinen 1980- ja 90-luvuilla, kertoi, että talouskasvun hyödyt tulevat myös hyödyttämään köyhimpiä, vaikka edes ei oltaisi otettu minkäänlaista tavoitetta heidän asemansa parantamiseksi (2011, 47).
Kirjoittaessaan utilitariaanisesta lähestymistavasta, Nussbaum kirjoittaa, että kuten bruttokansantuotteellinen lähestymistapa, se laajenee eri ihmisten elämien välille. Vaikka se suuntautuu tyydytyksiin ennemmin kuin varallisuuteen - ja näin ollen ei jätä huomiotta köyhää ihmistä, jolla ei saata olla tarpeeksi varallisuutta - niin sillä on kuitenkin sama ongelma. Valtio voi kehittyä hyvin korkealle utiliteetin tasolle, niin kauan kuin suurin osa ihmisistä voi hyvin, vaikka muutamat ihmiset sosiaalisen hierarkian pohjalla ovat kärsimässä kovasti. Todellakin tämä lähestymistapa oikeuttaa joidenkin alimpien luokkien ihmisten kärsimisen, niin kauan kuin tämä strategia nostaa keskimääräistä tyydytyksen tasoa. Jopa orjuus ja kidutus halutaan katsoa pois - niin kauan kuin ne ovat - vain epävarmoja empiirisiä argumentteja jotka kertovat että orjuus ja kidutus ovat ei-tehokkaita (2011, 51).
Yleinen vaihtoehto utilitariaaniseen lähestymistapaa on lähestymistapojen joukko, joka väittää että tasainen perusresurssien jakaminen on riittävää, huomioiden että varallisuus ja tulot ovat sellaisia kaikkeen kelpaavia resursseja. Sen mukaan valtiot pärjäävät parhaiten, mitä enemmän resursseja sillä on niin kauan kuin se jakaa ne tasaisesti kaikkien kansalaisten kesken. Tätä lähestymistapaa voidaan kutsua resursseihin perustuvaksi lähestymistavaksi. Tämä lähestymistapa on egalitariaaninen versio bruttokansantuotteellisesta lähestymistavasta. (2011, 56, 57)
Ne lukijat, jotka lukevat Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelman Ihmisiin liittyvän kehityksen raportteja, voivat huomata että ne edelleen jakavat kansakuntia paremmuusjärjestykseen käyttämällä yhtä ainoata metristä Ihmisten kehittymisen indeksiä. IKI on arvioitu mittaustapa tiedosta, joka koskee eliniänodotetta, koulutuksellisia saavutuksia ja bruttokansantuotetta per henkilö (2011, 59).
Yhtäläinen pohja toimintamahdollisuuksien teorian ja ihmisoikeusteorioiden lähestymistapojen välillä perustuu ajatukseen, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on joitakin ansion odotteita pelkästään ihmisyytensä takia, ja on yhteisön ensimmäinen velvoite kunnioittaa ja tukea näitä ansion odotteita (2011, 62). Eräs Nehrun ministereistä osoitti aikoinaan, että yhtäläisten oikeuksien vaatiminen ja asettaminen ei tarkoita mitään ulossuljetuille ellei niitä seuraisi ryhmä myönteisiä valtionohjelmia, joilla varmistettaisiin se, että he voisivat nauttia oikeuksistaan: kuten toisilta tulevan puuttumisen estämistä; taloudellisen tuen asettamisella, että ihmiset eivät epätoivon takia luopuisi oikeuksistaan; ja vahventava toiminta politiikassa ja koulutuksessa. Tällaisten ohjelmien puuttuessa, oikeudet ovat pelkkiä sanoja paperilla (2011, 66).
Amartya Sen on väittänyt, että toimintamahdollisuuksien käsite on laajempi kuin oikeuksien käsite, koska toimintamahdollisuudet voivat sisältää prosessien asioita (esimerkiksi voiko ihminen olla kyvyllinen ottamaan osaa tietynlaiseen prosessiin) kun taas oikeudet ovat aina substantitiivisen mahdollisuuden asioita (kuten mitä yhdellä voi olla mahdollisuus omistaa.) (2011, 67). Aikaisin ja yhä tavallisin toimintamahdollisuuksien lähestymistavan käyttö on siinä kun se tuottaa uudenlaista näkemystä siinä mikä on oikein tapa verrata ja listata kehittymisen myötä tulevia ansioita (2011, 69). Jotkut mahdollisuuksista ovat keskeisessä merkityksessä kuten yksilön oikeus puhua, oppia, ottaa osaa politikkaan ja puolustaa ruumistaan hyökkäykseltä (2011, 70). Nussbaumin versio lähestymistavasta käyttää mahdollisuuksien ideaa perustavimpana näkemistapana minimaalisimmasta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja perustavimmasta laista (2011, 71). Näyttää olevan tärkeää erottaa asioita, jotka ovat aidosti tärkeitä (kuten sananvapaus, ruumiillisen integriteetin suojelu) asioista jotka eivät ole erityisen tärkeitä ja voivat jopa olla haitallisia (2011, 73).
Toimintamahdollisuuksien teoria - sekä sen vertailullisessae että normatiivisessa muodossaan - tuo moraalifilosofian kehitysekonomiikkaan ja tämä itsessään on jo kehitystä. Ja vaikka ne eivät valitsisikaan toimintamahdollisuuksien teoriaa lopullisesti, ne kuitenkin tutkivat eettisiä normeja sen sijasta, että sanoisivat, ettei näillä asioilla ole todella merkitystä (2011, 77). Nussbaumin mukaan, hän aikoo Rawlsin tapaan näyttää, että lähestymistapa antaa hyvän pohjan poliittisille periaatteille moniarvoisessa yhteiskunnassa, näyttämällä että se voisi ajan kanssa tulla pohjaksi kaikkia luotaavalle konsensukselle pääasiallisten uskontojen ja sekulaarien maailmankatsomusten ylläpitäjöiden keskuudessa (2011, 79). Toimintamahdollisuuksien teoria ei perustu subjektiivisiin preferensseihin, vaikkakin se ottaa preferenssit vakavasti. Se argumentoi vahvasti preferensseihin pohjautuvia lähestymistapoja vastaan kehitysekonomiikassa ja filosofian sisällä (2011, 80).
Nussbaumin mukaan toimintamahdollisuuksien teorian lähestymistapa on parempi kuin monet filosofian piirissä käytetyt muut utilitarianistisen etiikan teoriat. Tuollaiset teoriat tavallisesti kysyvät, mitkä ihmisen preferenssit olisivat jos niillä olisi täysi ja laaja näkemys, käyttökelpoinen korrektiivi. Näitä lähestymistapoja voidaan hyvin nimittää yleisesti "hyväntekeväisyydellisiksi", mikä tarkoittaa ihmisten preferenssejä heidän toimeentulonsa suhteen, niin kauan kuin voimme sanoa, että "Nyt olemme saapuneet ihmisten oikeisiin tai autenttisiin preferensseihin: varmasti niihin preferensseihin, joita heillä olisi, kun heidän informaation asteensa olisi korkeampi kuin matalammalla informaation asteella (2011, 81). Nussbaum on sitä mieltä, että sellaiset näkemykset joiden mukaan kiihde on älyllisesti tulkittu persoonallisuuden aspekti, joka olisi vastaanottavainen hyvästä annetulle tiedolle: näin ollen tiedolla palkitut kiihteet siinä mielessä että ne ovat tuollaisten hyvien näkemysten fokuksessa, pelaavat edelleen jonkinlaista roolia poliittisessa oikeuttamisessa (2011, 84).
Alueet joilla Rawls tunnisti vaikeuksia, ovat oikeudenmukaisuus tuleville sukupolville, oikeudenmukaisuus rajat ylittävästi, vammaisten ihmisten oikea kohtelu ja moraaliset kysymykset jotka liittyvät eläinten oikeaan kohteluun. Rawls selvitti ensimmäisen kysymyksen varsin hyvin omassa oikeiden säästöjen periaatteessaan (2011, 85). Kuitenkin poliittisen näkemyksen tulee ottaa moraalinen kanta, perustaen poliittiset periaatteet joillekin täsmällisesti määritellyille arvoille, kuten puolueettomuudelle ja ihmisarvon tasaiselle kunnioittamiselle (2011, 90).
Filosofiset lähestymistavat etiikassa ja politiikasssa jaetaan tavallisesti kahteen ryhmään. Seurauseettiset lähestymistavat ovat niitä, jotka väittävät että vaihtoehdon hyvyys määrittyy siitä, miten ja millä määrällä se maksimoi parhaimmat seuraukset. Toisin sanoin, ne alkavat siitä käsitteellistämisestä, joka tapahtuu sen takia, että määriteltäisiin mikä on hyvää ja mikä määrittää oikean valinnan sen termeillä. Deontologiset näkemykset ovat niitä, joka alkavat velvollisuuden tai oikean toiminnan käsitteistä ja hyväksyvät hyvään pyrkimisen vain oikeuden sisällä. Näin ollen Kant hyväksyy moraalisen agentin hyvään pyrkimisen - mutta vain sellaisten moraalisten velvoitteiden sisällä, jotka perustuvat kunnioitukseen ja puolueettomuuteen (2011, 93,94).
Aivan niin kuin poliitikoilla on oikeus käyttää harvat resurssinsa kaikkein toimintakykyisimpiin toimintamahdollisuuksiin odottaen samalla että ne voisivat tuottaa hyötyä muilla alueilla, niin niillä on syy keskittää energiansa sen poistamiseen mitä Wolff ja De-Shalit kutsuvat korrosiiviseksi epähyödyksi, sen tyyliseksi toimintamahdollisuuksien pettämiseksi joka johtaa epäonnistumiseen muilla alueilla. Vaikka käsitteellisesti korrosiivinen epähyöty on kolikon toinen puoli toimintakykyisempien toiminta mahdollisuuksien kanssa, niin sitä ei voida aina tulkita pelkästään mahdollisuuksien kautta (2011, 99).
Nussbaumin mukaan rikkaimpien valtioiden hallintojen tulisi antaa vähintään kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan köyhemmille valtioille. Ylikansalliset korporaatiot, kansainväliset agentuurit, ja hyväksynnät, epäkansalliset organisaatiot - kaikki nämä näyttelevät roolia kaikkien maailman kansalaisten toimintamahdollisuuksien takaamisesa. Koska maapallomme on muuttuva ja suuren muodon muutokset oikeutetusti vaikuttavat velvollisuuksiemme jakamiseen, niin minkä tahansa velvoitteiden antamisen tulisi olla lisäyksellistä. Näin ollen maailman järjestys ei koskaan pysty tuottamaan sellaista mahdollisuuksiin liittyvää turvallisuutta, jota vaadimme oikeutetusti omilta valtioiltamme Mutta voimme tehdä paremmin siihen nähden mitä olemme tehneet aiemmin auttamalla toimintamahdollisuuksien kehittymistä maailmanlaajuisesti (2011, 117). Toimintamahdollisuuksien teoria on uudenlainen näkemys, mutta sillä on pitkä historia. Sekä Nussbaum että Sen molemmat väittävät, että intuitiiviset ideat, joihin näkemys perustuu perustuvat moniin erilaisiin kulttuureihin ja mahdollisesti kaikkiin kulttuureihin (2011, 123). Cicero ja stoalaiset ajattelivat, että ihmisen arvokkuuden ei tulisi koskaan vahingoittua siten, että se muuttuisi toisten ohjailun alaiseksi (2011, 130). 1700-luvulla nähtiin suuri innostus stoalaisia ideoita kohtaan, etenkin sitä ideaa kohtaan jota kutsutaan arvokkuuden tasa-arvoisuuden teoriaksi. Nämä ideat vaikuttivat republikaanisiin ajattelijoihin kummallakin puolella Atlanttia, jotka käsittivät republikanismin tärkeimmäksi tehtäväksi, stoalaisin termein sanottuna, dominoinnin ja hierarkisoinnin estämisen (2011, 132, 133).
Amartya Sen on väittänyt, että köyhyys voidaan parhaiten ymmärtää toimintamahdollisuuksien pettämiseksi, eikä vain hyödykkeiden tai tulojen ja varallisuuden puutteeksi. Köyhyys sisältää mahdollisuuksien heterogeenisiä pettämisiä, jotka eivät aina ole korrelaatiossa tulojen kanssa; minkä lisäksi sosiaalisen ekskluusion tilassa olevat ihmiset voivat kokea vaikeutta siinä kun he yrittävät muuttaa tulojaan todelliseksi funktiotoitumiseksi. Joten tulot eivät ole edes hyvä varavaihtoehto toimintamahdollisuuksille. Yleisesti sanoen tulot ovat välineet päämäärälle ja toimintamahdollisuudet ovat päämäärä (2011, 143, 144). Senin työ toimintamahdollisuuksien estymisestä tuotti Nobelin palkinnon voittaneen työn nälänhädästä, jossa hän argumentoi että nälänhätä ei tarkoita pelkästään ruuan puutetta vaan tarkoittaa suuremmin sitä, ettei ihmisillä ole mahdollisuuksia hankkia sitä, mitä he tarvitsevat (esimerkiksi työttömyyden takia. Todellinen ratkaisu voisi olla sellainen, että määriteltäisiin toimintamahdollisuuksien estymiset haavoittumisalttiiden yhteiskuntien joukossa tarjoamalla töitä ja muita ansion lähteitä (2011, 144). Jotkut kuten De-Shalit ovat sanoneet, että kysymys ei ole pelkästään toimintamahdollisuuksien olemassaolosta tietyllä hetkellä vaan niiden turvattuvuudesta. Ihmisillä ei tule pelkästään olla vakuutusta siitä, että toimintamahdollisuudet ovat olemassa tänään, vaan siitä, että ne ovat olemassa vielä huomennakin (2011, 145).
Nussbaum korostaa koulutuksen tärkeyttä ja hänen mielestään se on tarpeellista siihen valmistamiseen, jota ihmiset tarvitsevat, että voisivat ottaa osaa avoimeen poliittiseen järjestelmäämme, jota tarvitaan vapauden ja itsenäisyyden säilyttämiseen: "Se on myös tärkeää yksilöllisten mahdollisuuksien ja itsekehityksen takia (2011, 154).
Nussbaumin mukaan toimintamahdollisuuksien teorian viitekehyksessä voidaan omaksua viisi aloistuskohtaa. Ensimmäisen mukaan, vain ihmisen mahdollisuudet merkitsevät päämäärinä itsessään, vaikka muut mahdollisuudet voiva osoittautua instrumentaalisesti arvokkaiksi ihmisen mahdollisuuksien promotoimisessa. Toisen mukaan, ihmisen mahdollisuuksilla tulee olla keskitetty huomio, mutta koska ihmist muodostavat suhteita ei-ihmisten kanssa, nuo olennot voivat tulla promotoidun päämäärän kuvailun sisään, ei pelkästään välineinä vaan sisäisesti tärkeiden suhteiden jäseninä. Kolmannen periaatteen mukaan kaikkien kokevien olentojen mahdollisuudet täytyy laskea päämääriksi itsessään ja niillä tulisi olla toimintamahdollisuuksia tiettyyn tasoon asti. Kaikkien elävien olentojen toimintamahdollisuudet, mukaan lukien kasvit, tulisi laskea mukaan mutta yksilöllisinä entiteetteinä eikä vain osana ekosysteemiä. Viidennen mukaan neljän edellisen periaatteen individualismi jätetään pois : systeemien (kuten ekosysteemin, mutta myös lajien) toimintamahdollisuudet voidaan laskea päämääriksi itsessään (2011, 157-158).
Nussbaumin mukaan, jos toimintamahdollisuudet todellisesti pitää laskea arvokkaiksi asioiksi, on hallituksilla velvoite korostaa, suojella ja varmistaa sitä käyttäen lakia ja sosiaalipolitiikkaa tuon päämäärän auttamiseksi (2011,168). Aiemmin mainitut kymmenen toimintamahdollisuutta ovat päämääriä täydentävät tai vastaavat ihmisten esipoliittisiin oikeutuksiin, joten näin ollen voimme sanoa ihmisille, että he ansaitsevat nuo kymmenen mahdollisuutta (2011, 169). Suurin osa valtioista toimien paikallisesti ovat ymmärtäneet että ihmisten kunnioitus vaatii rikkaampaa ja yksityiskohtaisempaa näkemystä kansallisista prioriteeteista kuin minkä BKT tarjoaa (2011, 185).
Toimintamahdollisuuksien teorian kannattajat pyrkivät neljän erilaisen maailmassa vallitsevan erottelusuhteen purkamiseen. Ensimmäinen on oppisuuntien kautta erottelu. Ekonomien täytyy puhua enemmän politiikan tutkijoiden, filosofien, sosiologien, psykologien, luonnontutkijoiden ja muiden kanssa, jos kohdan tavoite on saavutettavissa. Toisen kohdan mukaan teorian ja käytännön välinen erottelu on poistettava. Kehitysteoreetikoilla ja poliitikoilla on paljon tarjottavaa niille, jotka tekevät älyllistä työtä ja toisinpäin. Teoreettisen työn tulisi vastata todelliseen maailmaan ja sosiaalipolitiikan maailmaan ja kehityskäytäntöä voidaan valottaa teoreettisila lähestymistavoilla. Kolmannen kohdan mukaan on poistettava vanhempien ja nuorempien välinen erottelu. Akateeminen maailma tarvitsee tilanteita jotka tarjoavat nuoremmille työntekijöille, joiden urat ovat vasta alkamassa, kanavan vanhempiin teoreetikoihin. Neljännen kohdan mukaan on poistettava erottelu alueiden ja valtioiden välillä. Sekä vanhemmat tutkijat sekä etenkin heidän nuoremmat kollegansa tarvitsevat mahdollisuuksia tavata toisiaan ilman kansallisia ja alueellisia rajoja. (2011, 189)
Lähteenä käytetty:
Nussbaum, M.: Creating capabilities - The human development approach, 2011, The Belknap Press of Harvard University Press
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Akateemisista muodollisuuksista
Viikonloppuna järjestettiin Jyväskylässä akateeminen promootiomuodollisuus. Promootiolla on tarkoitus juhlistaa aiemmin käytyä yliopistotaivalta. Kuitenkin mielestäni tässä on muistettava se, että yliopisto ei ole koulu, ja yksittäinen tohtori tai maisteri ei ole todennäköisesti edes nähnyt kaikkia samalla aikaa promovoitavia.
Promootio perustuu ajatukseen, että kun vedetään samat kledjut niskaan, niin silloin ollaan yhteenkuuluvia ja yhteisöllisiä. On kuitenkin epäilemättä sanottava, että kun satakunta maisteria ja tohtoria kokoontuu yhteen, on silloin porukassa varsin paljon lahjakkaita ihmisiä. Kuitenkaan älyllisyys ei ilmene promootiossa, siellä vain juodaan, syödään ja tanssitaan.
Mielestäni älykkäiden ihmisten kokoutuessa juhlimaan yliopistoa, tulisi heidän keskustella maailman ja Suomen tilasta ja pyrkiä etsimään ratkaisuja tieteen avulla selvitettäviin ongelmiin. Promootion tulisi olla etenkin keskustelutilaisuus ja perustua mielipiteiden vaihtoon.
Kuitenkin nämä muodokemaisterit ja-tohtorit juovat, syövät ja joraavat iloisesti samalla kun maailman ongelmat ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Mutta tämmöinen eksklusiivisuus on monille tärkeää, onhan se mukavampaa olla muiden "korkeasti koulutettujen" keskellä kuin esimerkiksi kerjäläisenä Delhin kaduilla. Promootio siis perustuu moraalittomuuteen ja dekadenssiin ja siitä seuraa tilaisuudessa pelkästään muodollisuusmaistereita ja muodollisuustohtoreita.
On mielestäni suuresti moraalitonta, jos lahjakkaat ihmiset eivät kokoontuessaan yhteen tee sitä, mikä on yliopiston idea, eli tieteen edistäminen ja henkiset kysymykset itsessään eikä vain verukkeena joillekin muusta yliopiston ulkoisesta yhteiskunnasta erotetuilla kompensaationa älyn puutteen takia ylläpidetyillä varakenautinnoilla, joilla turrutetaan mieltä miettimään vain sitä, miten hienoa on koikkelehtia frakissa, juoda ilmaista viinaa, heilutella miekkaa ja pitää pönttöhattua päässä silloin kun kaikki muut voivat sen todistaa.
Sen sijasta tulisi mennä asiaan itseensä, ilman liiallisia muodollisuuksia. Monesti myös normaalitieteen harjoittajat eivät mene asiaan vaan kaartelevat sen ympärillä kuin kroonisesta epäluuloisuudesta kärsivä korppikotka. Promootiotilaisuudesta voitaisiin säilyttää muutoksin promootioakti ja -kulkue, mutta promootioaktin tulisi perustua omaperäisten puheenvuorojen kuuntelemiseen, jotka olisi voitu valita promovoitavien piirissä järjestetyllä mielipiteen vaihtamisella ja kirjoituksen paremmuudesta ja tieteellisyydestä käytävällä keskustelulla.
Yliopiston tulisi olla majakka muun yhteiskunnan keskellä eikä sen tulisi omaksua viihdekulttuurista lähtöisin olevaa viihdyketieteen leimaa. On myös huolestuttavaa, miten muodolliseksi yliopisto on käytäntöjen kautta tullut. Gradujen ja väitöskirjojen ohjaajat eivät opasta tieteen ideaalin omaksumiseen vaan viskaavat opiskelijoita pitkin poikin kaupallistetun tieteen suuressa tuulitunnelissa. Yliopisto katsoo vieläkin, että kaikki opiskelijat ovat samanlaisia eikä yksilöllisestä ohjaamisesta ole vielä tietoakaan.
Promootio perustuu ajatukseen, että kun vedetään samat kledjut niskaan, niin silloin ollaan yhteenkuuluvia ja yhteisöllisiä. On kuitenkin epäilemättä sanottava, että kun satakunta maisteria ja tohtoria kokoontuu yhteen, on silloin porukassa varsin paljon lahjakkaita ihmisiä. Kuitenkaan älyllisyys ei ilmene promootiossa, siellä vain juodaan, syödään ja tanssitaan.
Mielestäni älykkäiden ihmisten kokoutuessa juhlimaan yliopistoa, tulisi heidän keskustella maailman ja Suomen tilasta ja pyrkiä etsimään ratkaisuja tieteen avulla selvitettäviin ongelmiin. Promootion tulisi olla etenkin keskustelutilaisuus ja perustua mielipiteiden vaihtoon.
Kuitenkin nämä muodokemaisterit ja-tohtorit juovat, syövät ja joraavat iloisesti samalla kun maailman ongelmat ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Mutta tämmöinen eksklusiivisuus on monille tärkeää, onhan se mukavampaa olla muiden "korkeasti koulutettujen" keskellä kuin esimerkiksi kerjäläisenä Delhin kaduilla. Promootio siis perustuu moraalittomuuteen ja dekadenssiin ja siitä seuraa tilaisuudessa pelkästään muodollisuusmaistereita ja muodollisuustohtoreita.
On mielestäni suuresti moraalitonta, jos lahjakkaat ihmiset eivät kokoontuessaan yhteen tee sitä, mikä on yliopiston idea, eli tieteen edistäminen ja henkiset kysymykset itsessään eikä vain verukkeena joillekin muusta yliopiston ulkoisesta yhteiskunnasta erotetuilla kompensaationa älyn puutteen takia ylläpidetyillä varakenautinnoilla, joilla turrutetaan mieltä miettimään vain sitä, miten hienoa on koikkelehtia frakissa, juoda ilmaista viinaa, heilutella miekkaa ja pitää pönttöhattua päässä silloin kun kaikki muut voivat sen todistaa.
Sen sijasta tulisi mennä asiaan itseensä, ilman liiallisia muodollisuuksia. Monesti myös normaalitieteen harjoittajat eivät mene asiaan vaan kaartelevat sen ympärillä kuin kroonisesta epäluuloisuudesta kärsivä korppikotka. Promootiotilaisuudesta voitaisiin säilyttää muutoksin promootioakti ja -kulkue, mutta promootioaktin tulisi perustua omaperäisten puheenvuorojen kuuntelemiseen, jotka olisi voitu valita promovoitavien piirissä järjestetyllä mielipiteen vaihtamisella ja kirjoituksen paremmuudesta ja tieteellisyydestä käytävällä keskustelulla.
Yliopiston tulisi olla majakka muun yhteiskunnan keskellä eikä sen tulisi omaksua viihdekulttuurista lähtöisin olevaa viihdyketieteen leimaa. On myös huolestuttavaa, miten muodolliseksi yliopisto on käytäntöjen kautta tullut. Gradujen ja väitöskirjojen ohjaajat eivät opasta tieteen ideaalin omaksumiseen vaan viskaavat opiskelijoita pitkin poikin kaupallistetun tieteen suuressa tuulitunnelissa. Yliopisto katsoo vieläkin, että kaikki opiskelijat ovat samanlaisia eikä yksilöllisestä ohjaamisesta ole vielä tietoakaan.
torstai 11. elokuuta 2016
Referaatti väitöskirjan valmistelemiseksi
Singerin käytännöllinen etiikka ja köyhyyskäsite
Peter Singer, käytännöllisen etiikan filosofisen alueen merkittävin ajattelija lähestyy köyhyyttä viiden erilaisen olosuhteen kautta. Ensimmäisenä asiana hän mainitsee sen, ettei köyhä ihminen saa päivässä tarpeeksi ruokaa, hän syö mahdollisesti vain yhden aterian päivässä. Lisäksi köyhä ihminen Singerin mukaan joutuu joskus valitsemaan syökö hän itse vai antaako hän ruokaa lapsilleen ja aina edes toinen ei saa välttämättä tarpeeksi ruokaa. Toisen asian mukaan köyhä ihminen ei voi säästää rahaa, eli hän ei hätätilanteessa voi ottaa rahaa säästöistään vaan joutuu lainaamaan rahaa koronkiskureilta, josta lainaamisesta hän voi joutua vaikeuksiin. Kolmannen asian mukaan köyhä ihminen ei voi laittaa lapsiaan kouluun ja jos hän voikin, joutuu hän joskus ottamaan lapsen koulusta omiin käytännöllisiin tehtäviinsä. Köyhä ihminen asuu monesti oljesta tai mudasta tehdyssä talossa, joka täytyy purkaa ja koota uudestaan säännöllisin väliajoin esimerkiksi sääolosuhteiden takia. Köyhällä ihmisellä ei ole varaa tai mahdollisuuta hankkia puhdasta juomavettä ja vaikka hän voisikin sitä hankkia, täytyy hänen kulkea pitkät matkat ja mahdollisesti kävellen tuota vettä hakemaan. (Singer,2011, 191)
Äärimmäinen tai absoluuttinen köyhyys tarkoittaa Maailman Pankin mukaan sitä, ettei köyhällä ihmisellä ole varaa aivan välttämättömiin tarpeisiin, kuten riittävään ruokaan, juomaveteen, suojaan sääolosuhteilta, saniteettitiloihin, koulutukseen ja esimerkiksi terveydenhuoltoon. (Singer, 191)
Kehittyneissä yhteiskunnissa jotkut ihmiset ovat köyhiä suhteessa toisiin ihmisiin ja se tarkoittaa niin kutsuttua suhteellista köyhyyttä. Esimerkiksi eliniänodote rikkaissa valtioissa on tällä hetkellä noin 78 vuotta samalla kun kehitysmaissa se on noin 50 vuotta (Singer, 192). Aasian tsunami vuonna 2004, jossa kuoli noin 230000 ihmistä ja maanjäristys Haitissa vuonna 2010, edustavat vainajamääriltään vain yhden viikon aikaisen köyhyyteen liittyvien kuolemien vainajamäärää, ja köyhyyden suhteen tällainen ihmishenkien menetys tapahtuu 52 kertaa vuodessa. Köyhien auttaminen on tärkeä asia ja kuitenkin esimerkiksi vuonna 2008 Yhdysvallat ja Japani, kaksi suurinta taloutta hyvinvoivien yhteiskuntien joukossa, antoivat vain 0.19 prosenttia eli 19 senttiä jokaisesta sadasta dollarista, jonka he ansaitsivat, köyhyyden poistamiseen. (Singer, 192, 193)
Nämä faktat antavat olettaa, että antamalla aivan liian paljon vähemmän kuin mihin he pystyisivät, rikkaat maat antavat yli miljardin ihmisen jatkaa elämistään huonoissa köyhissä oloissa ja kuolemaan ennenaikaisesti (Singer, 194).
Singer kirjoittaa, että ihmiset eivät ole koskaan olleet ilman sosiaalisia taitoja sillä muuten ihmisellä ei olisi riittäviä ominaisuuksia ja kykyjä toimia esimerkiksi toisten ihmisten hyväksi tukea antamalla (Singer, 198). Singer käyttää praktista syllogismia kuvatakseen ihmisten auttamisen velvoitetta. Ensimmäisen premissin mukaan ihmisen on estettävä kaikki sellainen paha jonka toteuttamisessa hän ei menettäisi mitään yhtä arvokasta. Toisen premissin mukaan äärimmäinen tai absoluuttinen köyhyys on väärin. Kolmannen premissin mukaan maailmassa on olemassa sellaista ääretöntä köyhyyttä, joka voidaan estää uhraamatta samalla mitään keinoihin ja päämäärään verrattavaa moraalista merkittävyyttä (Singer, 200).
Singer antaa vastauksen siihen, miten köyhyyden poistamisessa ei tarvittaisi ajautua liian korkeisiin standardeihin, eli muuttua jonkinlaiseksi moraalisesti täydelliseksi pyhimysmäisyydeksi. Ensimmäisenä kolmesta kohdasta hän mainitsee sen maanläheisen seikan, että koska olemme ihmisiä ja siten epätäydellisiä, ei meidän tulisi edes pyrkiä täydellisyyteen. Toisen osan mukaan hän ajattelee, että vaikka pystyisimmekin lähentelemään täydellisyyttä, emme kuitenkaan välttämättä pitäisi sitä tavoiteltavan oloisena asiana. Kolmannen kohdan mukaan monet ihmisistä eivät pitäisi liian korkeasta tavoitteesta ja voisivat jo sen omaksumisen takia pitää sen tavoittelemiseen ryhtymistä ei-toivottuna. (Singer, 211).
SInger on utilitaristi ja sen mukaan jos ihmisellä on valita kahden mahdollisen teon väliltä, on silloin joka tapauksessa valittava sellainen teko, joka johtaa suurimpaan inhimilliseen hyvään. Esimerkiksi Parfit on kirjoittanut köyhyyden yhteydessä sellaisesta yhteiskunnasta, jossa ihmiset olisivat tasa-arvoisimmin tyytyväisiä. Hardin on kirjoittanut vuonna 1974 siitä, että antamalla rahaa köyhiin maihin, ihmiset tekevät väärin ja tekevät ongelmasta vielä suuremman antamalla tukensa hallitsemattomaan väestönkasvuun. Kuitenkin Singerin mukaan joissakin tapauksissa joissa yksilö toimii, on yksilön ohjattava toimintaansa moraalisella intuitiolla. Siinä tilanteessa moraalisuuden määrittelee ihmisen pyrkimykset eivätkä niiden seuraukset.
Tavallinen perhe Yhdysvalloissa käyttää miltei kolmanneksen tuloistaan sellaisiin asioihin, jotka eivät ole välttämättömiä heidän elämilleen. Ravintoloissa syöminen, uusien vaatteiden ostaminen sen takia, koska vanhat eivät enää ole riittävän tyylikkäitä, lomaileminen rantakohteissa - nämä ovat esimerkiksi sellaisia rahareikiä, joihin moni käyttää suuren osan rahoistaan, vaikka niihin rahojen kuluttaminen ei olisikaan välttämätöntä elämisen ja terveyden takia.
Singer esittelee kaksi argumenttia joiden nimet ovat Analoginen argumentti ja Perusargumentti. Ensimmäisen mukaan 1. Jari olisi voinut pelastaa lapsen elämän kääntämällä ohjainta ja uhraamalla arvokkaan ferrarinsa. 2. Ferrarin menetys ei olisi ollut niin suuri uhraus kuin mikä lapsen hengen menettäminen oli. 3. Näin ollen Jarin epäonnistuminen ohjaimen kääntämisessä ja sitä seurannut lapsen hengen menetys on moraalisesti väärin. 4. Suurin osa meistä voisimme pelastaa lapsen hengen, jos antaisimme muutaman sadan euron lahjoituksen hyväntekeväisyysjärjestölle. 5. Muutama sataa euroa ei ole yhtä arvokas kuin lapsen henki. 6. Näin ollen useimmat meistä voisivat pelastaa lapsen hengen uhraamalla jotain vähemmän arvokasta kuin lapsen elämän. 7. Kuten Jari, suurin osa meistä valitsevat etteivät pelasta lapsen henkeä. 8. Sen takia suurin osa meistä on moraalisesti vastuullisia siitä, etteivät he pelasta lapsien henkiä (Gaskill, 1). 1. Toisen jo esitellyn argumentin mukaan jos voimme estää jonkin pahan tapahtumisen ilman samanarvoisen moraalisen tärkeyden häviämistä, meidän tulisi tehdä niin. 2. Nälkäänkuoleminen on pahasta. 3. Me voimme estää monen ihmisen nälkään kuolemisen uhraamalla ylellisyyksiämme, jotka eivät ole yhtä tärkeitä. Ja 4. Konkluusio: Näin ollen meidän tulisi estää ihmisten kuoleminen nälkään uhraamalla ylellisyyksiämme (Gaskill, 1).
Singer käsittelee onnellisuuden ja omaisuuden välistä suhdetta artikkelissaan Happiness, Money and Giving it Away. Hän kysyy siinä, olisiko ihminen onnellisempi rikkaampana. Tavallinen vallitseva näkemys suhtautuu myöntävästi kysymykseen. Kuitenkin erään viimeaikaisen tutkimuksen mukaan suurempi omaisuus tuottaa onnellisuutta lähinnä silloin kun kyseessä ovat matalammat tulojen tasot. Daniel Kahneman on tutkinut asiaa ja saanut selville, että rikkaammat käyttivät enemmän aikaa sellaisiin aktiviteetteihin, joihin liitetään monesti negatiivisia tunteita kuten stressi. Ajatus siitä, että raha ja omaisuus eivät tuo onnellisuutta on ikivanha ja se esiintyy monien vanhojen uskontojen moraalikoodistossa. On ristiriitaista ajatella sitä, että valtiot keskittyvät bruttokansantuotteen lisäämiseen vaikka on todettu, että rikkaus ei läheskään aina tuo mukanaan suurta onnea. Singer arvelee, että syy tuohon voi löytyä esimerkiksi siitä, että ihmiset ovat suuressa mitassa eteenpäin pyrkivä olento. Tietyn suuruisen omaisuuden hankkiminen tuottaa turvallisuutta vaikeina aikoina, mutta nykyään voidaan sanoa, että omaisuuden kasvattamisesta on tullut päämäärä itsessään. (Singer, 2006a, 1)
Arvioidessa ihmiselämän arvokkuutta monet varmasti ovat sitä mieltä, että rahallisesti arvioiden se liikkuu miljoonissa. Noin miljardi ihmistä elää maapallolla sellaisissa oloissa, joissa he voivat käyttää vähemmän kuin yhden dollarin rahasumman päivässä. Ihmisen elämän arvokkuudesta huolimatta enemmän kuin kymmenen miljoonaa lasta kuolee maapallolla vuosittain estettävissä oleviin syihin (Singer, 2006, 1). Yksityisistä hyväntekijöistä maailmanlaajuisen köyhyyden poistamisessa SInger kirjoittaa, että tuen olisi parempi tulla valtiolta, koska siinä tapauksessa kaikki veronmaksajat ottaisivat osaa hyväntekeväisyyteen mikä muuten rajoittuisi todellisessa muodossaan muutamiin miljardööreihin, joiden mielipiteet oikeimmasta toiminnasta voivat muuttua aikojen saatossa (SInger, 2006b, 4).
Maailman johtajat ottivat vuonna 2000 kantaa maailmanlaajuiseen köyhyyteen ja epätasa-arvoisuuteen, jossa he määrittelivät vuoteen 2015 mennessä saavutettavat tavoitteet. Nuo tavoitteet olivat: absoluuttisen köyhyyden vähentäminen puolella; nälkää näkevien ihmisten määrän vähentäminen puolella; Sen varmistaminen, että lapset kaikkialla maailmaa saavat varmasti riittävän tasoista perusopetusta; sukupuolen kautta tulevan erottelun poistamista koulujärjestelmästä; alle viisivuotiaiden lasten kuolleisuuden vähentäminen kahdella kolmanneksella; äitien kuolleisuuden vähentäminen kolmella neljänneksellä. Singer kirjoittaa, että varakkaammilta ihmisiltä tulisi ottaa tuloistaan määrällisesti eniten hyväntekeväisyyteen (Singer, 6). Sen mukaan, koska Yhdysvallat on rikkaampi valtio kuin kaikki muut tärkeät valtiot ja siellä omaisuus jakautuu kaikista teollistuneista valtioista epätasaisimmin tulisi Yhdysvaltojen taata 36 prosenttia kaikista maailmassa hyväntekeväisyyteen annettavista varoista. Se, että suurista tuloista nauttivat ihmiset eivät anna osaa tuloistaan globaalin köyhyyden poistamiseksi on tulkittava merkittäväksi moraaliseksi rikkeeksi (Singer, 7).
SInger kirjoittaa artikkelissaan Share the Wealth vuodelta 2001 oman yliopistonsa Princetonin sisällä tapahtuneesta kehityksestä, jonka myötä jotkut yliopiston työntekijöistä ovat joutuneet elämään köyhyysrajalla. Hyvänä kehityksenä hän tähän liittyen on taas pitänyt sitä, että eettisesti tiedostavat opiskelijat ovat perustaneet WROC:n eli Työläisten oikeuksien järjestämisen komitean. Sitä Singer pitää esimerkkinä siitä, miten eettisten oikeuksien korostaminen voi joskus ylittää rahatietoisuuden. (Singer, 2001, 1)
SInger kirjoittaa kotimaansa Australian ylläpitämästä valtion tulojen jakamisesta. Hänen mukaansa Australia on ottanut kannan, jota voidaan kutsua realistiseksi kannaksi. Sen mukaan, koska kaikki muutkin valtiot ja kansakunnat pyrkivät etenkin omaan hyötyynsä olisi Australia liian epäitsekäs, jos se ei itsekin pyrkisi etenkin omaan hyötyynsä. Tällä näkemyksellä on yhteytensä John Nashin peliteoriaan. Tästäkin huolimatta globaalisen kurjuuden huomiotta jättäminen olisi varsin typerää Australialtakin. Jokainen valtio jakaa saman ideaalin globaalista kansalaisuudesta. Valtio joka toimii hyvän globaalin kansalaisuuden tavalla, on auttamassa maailmaa parempaan suuntaan. (Singer, 2004, 2)
Singer kirjoittaa artikkelissaan Famine, Aflluence and Morality vuodelta 1972, että samalla kun Iso-Britannia käytti kehitysapuun 14,750 000 puntaa maksoi ranskalaisten kanssa tehty Concorde-hanke 440,000,000 puntaa, Eli Britannia arvosti uudenaikaista ilmailua enemmän kuin kaikkien maailman köyhien ja nälkää näkevien auttamista (Singer, 1972, 1). Singer olettaa, että ruuan, suojan ja lääketieteellisen avun puutteen takia seuraava ihmishenkien menetys on väärin, vaikkakin jotkut ihmiset voivat päätyä tällaiseen näkemykseen eri reittejä pitkin (SInger, 1). Suuret maailmaa uhkaavat haasteet kuten köyhyys, väestöräjähdys ja saasteet, ovat SIngerin mukaan asioita, joiden selvittämiseen kaikkien ihmisten on keskityttävä (Singer, 2).
Suurin osa ihmisistä ei koe minkäänlaista häpeää kun he käyttävät rahaa uusia vaatteita tai autoja varten sen sijasta, että he antaisivat nuo rahat hyväntekeväisyyteen. Todellakaan tuo vaihtoehto ei ilmene heille millään tavalla. Tätä asiaa ei voida hyväksyä millään käsitettävissä olevalla tavalla. Kun ostamme uusia vaatteita esimerkiksi sen takia, kun haluamme näyttää hienoilta ja tyylikkäiltä eikä esimerkiksi sen vuoksi, että vaatteet tarjoaisivat lämpöä tai jotain muuta käytännöllistä tarkoitetta, ei tuossa käyttäytymisessä ole mitään syytä (Singer, 3). Köyhyyden poistamisesta kirjoittaessaan SInger tekee merkittävän käsitteellisen erottelun siitä, mihin on vedettävä raja sen suhteen, millainen toiminta on pakollista ja mitä tarvitaan, sekä sen kohdalla minkälainen toiminta on hyvää toimintaa mutta ei pakollista (SInger, 4). Singerin mukaan se mitä ihminen voi tehdä ja minkä hän todennäköisesti tekee vaikuttuvat suuresti siitä, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset tekevät ja mitä he odottavat ihmisen tekevän (SInger, 4)
SInger ottaa kantaa väestöräjähdykseen ja on sitä mieltä, että maapallo ei pysty ruokkimaan sitä ihmisten määrää, joka kasvaa nykyisin päivä päivältä, ja sen takia syntyvyyden säätely on yksi tärkeimmistä tavoista, joilla voimme vaikuttaa nälänhädän syntyyn (Singer, 6). Singer erottelee pahojen asioiden toteutumisen estämisessä kaksi näkemystapaa, joita hän kutsuu vahvaksi ja maltilliseksi kannaksi. Vahvan kannan mukaan meidän tulisi estää pahojen asioiden toteutuminen aina siinä tapauksessa, jos sen tekemisen yhteydessä ei menetetä jotain verrattavaa moraalisen merkityksen omaavaa asiaa. Maltillisen version mukaan meidän tulisi estää pahojen asioiden toteutuminen ellei siinä menetetä jotain moraalisesti arvokasta. Singer on sitä mieltä, että vahva kanta on parempi näistä kahdesta (Singer, 6).
Singer on sitä mieltä, että kehitysapu tulisi suunnata vain sellaisille maille, jotka ovat selvittäneet oman väestöräjähdyksestä johtuvan ihmisten määrän kasvamisen. Vain sillä tavalla hänen mielestään voidaan ehkäistä köyhyys ja luonnonkatastrofit. Hänen mukaansa kehitysapu jakaantuu kahteen osa-alueeseen, joista toisella on tarkoitus vähentää väestönkasvua ja toisella vähentää nälänhätää. Ne eivät kuitenkaan ole täysin erillisiä toisistaan vaan ne liittyvät yhteen ja jälkimmäinen tarjoaa monesti toimintavälineitä ensimmäiselle (Singer, 7).
Singer kirjoittaa esseessään The Right to Be Rich or Poor etenkin yhteiskuntafilosofi Robert Nozickin yhteiskuntakäsitystä. Nozickin mukaan yhteiskunnan kehittymisen päätepiste on yövartijavaltio. Se on Nozickin mukaan ainoa mahdollinen yhteiskuntajärjestelmä, joka ei loukkaa ihmisille kuuluvia perusoikeuksia. Nozickin mukaan ei tule olla olemassa minkäänlaista pakollista uusdistribuutiojärjestelmää (SInger, 1975, 1). Hänen mukaansa yhteiskunnat voivat edetä hobbesilaistesta luonnontilasta minimivaltioon loukkaamatta ihmisille kuuluvia oikeuksia (Singer, 2). Oikeuden periaatteet tulisi Nozickin mukaan muodostua tapaan liittyvästä distribuutioista. Tapaan liittyvä distribuutio voidaan määritellä yhtälöstä "kaikille hänen-----mukaisesti", jossa keskikohta voidaan muodostaa esimerkiksi tarpeen, työn, moraalisen statuksen, aatelisveren tai äo:n kautta (SInger, 2).
Nozick käyttää esimerkkinä baseball-pelaajaa, jonka palkan muodostavat pelien kävijämäärät. Tuollaisen järjestelmän hyväksyjän on hyväksyttävä se periaate, minkä verotuksen kautta tapahuva uusdistribuointi tuottaa. Nozick vastustaa sitä näkemystä, jonka mukaan suurempi keinotekoinen tasa-arvoisuus tuottaisi itseluottamuksen tasa-arvon sekä sen, että kateus poistuisi sillä ihmisten kesken (Singer, 4). Yksi ongelma minkä Rawls kohtasi kirjassaan oli se, miten hän voisi päästä yksiin sen intuitiivisen vakaumuksensa kanssa, että oikeudenmukaisuus vaatii meitä parantamaan yhteiskunnan köyhimpien ihmisten tilaa samalla kun köyhyys ei ole heidän oma vikansa (Singer, 5).
Jotkut ekonomistit ovat arvioineet, että tiukan progressiivinen verotus vähentää yhteiskunnan lahjakkaimpien ihmisten halua tehdä työtä, ja niin ollen myös yhteiskunnan heikoimmat saavat vähemmän tulonsiirtoja (Singer, 5). Jos Rawls olisi luopunut käsityksestään siitä, kuinka moraalisia teorioita pitäisi testata, hän ei siitä huolimatta pystyisi puolustamaan kantaansa, sillä Nozick on näyttänyt, että Rawls maximin-periaatteineen perustuu oikeuttamattomaan asymmetriaan yhteiskunnan hyvinvoivien ja heikosti voivien välillä. Tämä sen takia, koska missä tahansa yhteiskunnassa, joka ohjautuu muusta kuin maximinperiaatteesta, olisi aina ryhmä ainakin yhtä heikosti voivia ihmisiä kuin heikoimmat maximinperiaatteen ohjaamassa yhteiskunnassa (Singer, 6).
Esseessään Why Pay More for Fairness, Singer käsittelee kehitysmaissa tuotettua kahvimerkkiä Fairtrade, jonka tuotosta ja myynnistä tuottajat saavat suuremman osan tuloista kuin tavallisilla ja etabloiduilla merkeillä. Singerin mukaan puolet niistä ihmisistä, joille näytettiin Fairtrade-merkkistä kahvia, tunnistivat sen ja tiesívät sen, että tuon kahvin ostaminen hyödyttää enemmän kahvin tuottajia kehitysmaissa (Singer, 2006c, 1). Ekonomit voivat sanoa, että jos haluaa auttaa ihmisiä kasvattamaan, kouluttamaan ja ruokkimaan lapsia kehitysmaissa, kannattaa ostaa kilo fairtrade-kahvia, joka maistuu samalta, ja jossa kymmenen dollarin hinnasta annetaan kaksi dollaria köyhien lasten kouluttamiseen ja syöttämiseen (Singer, 1). Fairtrade ei ole hallinnon ohjaama tuote, vaan sen suosio perustuu ainoastaan markkinoilla havaittuun tilaukseen. Euroopassa tilaus on jo suurta ja muutenkin voi toivoa, että kahvin suosio lisääntyisi kehittyneessä maailmassa ja kaikkialla siellä, missä ihmiset voivat itse päättää kulutushyödykkeiden ostamisesta (Singer, 2).
Nussbaumin kritiikistä
Martha Nussbaum kritisoi Singerin edustamaa utilitarismia. Singerin mukaan Nussbaumin kritiikki on hyvin suunnattua mutta se ei edusta mitään uutta ja Singer kertoo suhtautuvansa siihen varsin välinpitämättömästi artikkelissaan A Response to Martha Nussbaum. Singerin mukaan on tärkeää havaita, että utilitarismi on normatiivinen eettinen teoria ja niin ollen laajempi näkökulma poliittiseen oikeudenmukaisuuteen, jonka muodossa Nussbaum on esitellyt oman mahdollisuusnäkemyksensä. Singeri mukaan on virhe määritellä utilitarismi heikoksi sen takia, koska se ei poliittisen oikeudenmukaisuuden teoriana suojele varsinaisia ihmisoikeuksia ja kansalaisoikeuksia, joita useimmat ihmisistä arvostavat (Singer, 2002, 1).
Singer hyväksyy sen Nussbaumin näkemyksen, jonka mukaan preferenssiutilitarismissa on vaikeuksia, etenkin siinä, miten hän nostaa kysymyksiä preferenssien luonteesta mutta etenkin välinpitämättömistä tai itsekkäistä preferensseistä ja adaptiivisista preferensseistä. Singerin mukaan preferenssit, jotka ihmisten tulisi tyydyttää, samalla kun muut asiat ovat tasa-arvoisia, ovat niitä, joita ihmiset arvostavat silloin kun he olisivat täysin tiedotettuja, reflektiivisiä ja tarkasti tietoisia preferenssien tyydyttämisen seurauksista. Singer uskoo, että tämä lähestymistapa tarjoaa ratkaisun adaptiivisten preferenssien ongelmaan, jonka Nussbaum on nostanut esille, mutta Singer myös myöntää ettei ratkaisuun voi olla täysin tyytyväinen (Singer, 2). Nussbaum on myös sitä mieltä, että utilitaristinen tulosarviointi ei ole virheetön ja hän suosiikin sen sijaan jonkinlaista rikkumatonta ihmisten oikeuksien suojelua (Singer, 2).
Singerin mukaan yksi utilitarismin suurista voimista on se, että se ei koulumestarimaiseen sävyyn väitä, että jokin on väärin samalla kun se selkeästi palvelee korkeampaa päämäärää (Singer, 2). Singer tukeutuu preferenssiutilitaristiseen kantaansa, koska hän ei voi kieltää, etteikö se hänelle merkitsisi sitä, että hyvä elämä on sellainen, että siinä hänen itsensä tiedostamat informoidut preferenssit ovat täysin tyydytettyjä (Singer, 2).
Nussbaum esittää keskeisimmän mahdollisuuksien teorian arvon vaateen seuraavasti:
"Lähestymistapa on osoittanut, että silloin ilmenee tuhlausta ja tragediaa, kun elävällä olennolla on sisäinen tai perustason mahdollisuus joihinkin toiminnan muotoihin, jotka voidaan arvottaa tärkeiksi ja hyviksi, mutta joka ei koskaan saa mahdollisuustta käyttää näitä toiminnan mahdollisuuksiaan." (Singer, 2)
Luonnollisen lain eetikot ovat jatkuvasti ärisemässä siitä, mikä liittyy siihen, miten luonnollinen on heidän mielestään hyvää ja siitä tarpeesta tehdä muutamia eettisiä erotteluja käyttäytymisen muotojen välillä, jotka ovat biologisiin käsittein luonnollisia ihmiselle. Tämä ongelma ei hätkähdyttänyt Aristotelesta , joka ajatteli kaiken universumin sisäisen edustavan jotain tarkoitusta ja jokaisella oliolla oli myös tuollaisen tarkoitteen mukainen luonto (SInger, 3).
Singerin mukaan Nussbaum on velkaa utilitaristeille selvityksen siitä, mitkä mahdollisuudet ovat tärkeitä ja hyviä ja miksi niin. Ilman sellaista selvitystä Singerin mukaan mahdollisuuksien lähestymistapa ei voi olla itsenäinen näkökulma etiikkaan. (Singer, 3)
Lähteet
Singer, P.: A Bit Rich, 2004, The Age
Singer, P.: A Response to Martha Nussbaum, 2002, The Tanner Lectures on Human Values
Singer, P.: Famine, Affluence and Morality, 1972, Philosophy and Public Affairs
Singer, P.: Happiness, Money and Giving it Away, 2006a, Project Syndicate
Singer, P.: Practical Ethics, 2011, Cambridge University Press
Singer, P.: Share the Wealth, 2001, The Daily Princetonian
Singer, P.: The Right to Be Rich or Poor, 1975, The New York Review of Books
Singer, P.: What Should Billionaire Give - and What Should You, 2006b, The New York Times Magazine
Singer, P.: Why Pay More for Fairness, 2006c, Project Syndicate
Peter Singer, käytännöllisen etiikan filosofisen alueen merkittävin ajattelija lähestyy köyhyyttä viiden erilaisen olosuhteen kautta. Ensimmäisenä asiana hän mainitsee sen, ettei köyhä ihminen saa päivässä tarpeeksi ruokaa, hän syö mahdollisesti vain yhden aterian päivässä. Lisäksi köyhä ihminen Singerin mukaan joutuu joskus valitsemaan syökö hän itse vai antaako hän ruokaa lapsilleen ja aina edes toinen ei saa välttämättä tarpeeksi ruokaa. Toisen asian mukaan köyhä ihminen ei voi säästää rahaa, eli hän ei hätätilanteessa voi ottaa rahaa säästöistään vaan joutuu lainaamaan rahaa koronkiskureilta, josta lainaamisesta hän voi joutua vaikeuksiin. Kolmannen asian mukaan köyhä ihminen ei voi laittaa lapsiaan kouluun ja jos hän voikin, joutuu hän joskus ottamaan lapsen koulusta omiin käytännöllisiin tehtäviinsä. Köyhä ihminen asuu monesti oljesta tai mudasta tehdyssä talossa, joka täytyy purkaa ja koota uudestaan säännöllisin väliajoin esimerkiksi sääolosuhteiden takia. Köyhällä ihmisellä ei ole varaa tai mahdollisuuta hankkia puhdasta juomavettä ja vaikka hän voisikin sitä hankkia, täytyy hänen kulkea pitkät matkat ja mahdollisesti kävellen tuota vettä hakemaan. (Singer,2011, 191)
Äärimmäinen tai absoluuttinen köyhyys tarkoittaa Maailman Pankin mukaan sitä, ettei köyhällä ihmisellä ole varaa aivan välttämättömiin tarpeisiin, kuten riittävään ruokaan, juomaveteen, suojaan sääolosuhteilta, saniteettitiloihin, koulutukseen ja esimerkiksi terveydenhuoltoon. (Singer, 191)
Kehittyneissä yhteiskunnissa jotkut ihmiset ovat köyhiä suhteessa toisiin ihmisiin ja se tarkoittaa niin kutsuttua suhteellista köyhyyttä. Esimerkiksi eliniänodote rikkaissa valtioissa on tällä hetkellä noin 78 vuotta samalla kun kehitysmaissa se on noin 50 vuotta (Singer, 192). Aasian tsunami vuonna 2004, jossa kuoli noin 230000 ihmistä ja maanjäristys Haitissa vuonna 2010, edustavat vainajamääriltään vain yhden viikon aikaisen köyhyyteen liittyvien kuolemien vainajamäärää, ja köyhyyden suhteen tällainen ihmishenkien menetys tapahtuu 52 kertaa vuodessa. Köyhien auttaminen on tärkeä asia ja kuitenkin esimerkiksi vuonna 2008 Yhdysvallat ja Japani, kaksi suurinta taloutta hyvinvoivien yhteiskuntien joukossa, antoivat vain 0.19 prosenttia eli 19 senttiä jokaisesta sadasta dollarista, jonka he ansaitsivat, köyhyyden poistamiseen. (Singer, 192, 193)
Nämä faktat antavat olettaa, että antamalla aivan liian paljon vähemmän kuin mihin he pystyisivät, rikkaat maat antavat yli miljardin ihmisen jatkaa elämistään huonoissa köyhissä oloissa ja kuolemaan ennenaikaisesti (Singer, 194).
Singer kirjoittaa, että ihmiset eivät ole koskaan olleet ilman sosiaalisia taitoja sillä muuten ihmisellä ei olisi riittäviä ominaisuuksia ja kykyjä toimia esimerkiksi toisten ihmisten hyväksi tukea antamalla (Singer, 198). Singer käyttää praktista syllogismia kuvatakseen ihmisten auttamisen velvoitetta. Ensimmäisen premissin mukaan ihmisen on estettävä kaikki sellainen paha jonka toteuttamisessa hän ei menettäisi mitään yhtä arvokasta. Toisen premissin mukaan äärimmäinen tai absoluuttinen köyhyys on väärin. Kolmannen premissin mukaan maailmassa on olemassa sellaista ääretöntä köyhyyttä, joka voidaan estää uhraamatta samalla mitään keinoihin ja päämäärään verrattavaa moraalista merkittävyyttä (Singer, 200).
Singer antaa vastauksen siihen, miten köyhyyden poistamisessa ei tarvittaisi ajautua liian korkeisiin standardeihin, eli muuttua jonkinlaiseksi moraalisesti täydelliseksi pyhimysmäisyydeksi. Ensimmäisenä kolmesta kohdasta hän mainitsee sen maanläheisen seikan, että koska olemme ihmisiä ja siten epätäydellisiä, ei meidän tulisi edes pyrkiä täydellisyyteen. Toisen osan mukaan hän ajattelee, että vaikka pystyisimmekin lähentelemään täydellisyyttä, emme kuitenkaan välttämättä pitäisi sitä tavoiteltavan oloisena asiana. Kolmannen kohdan mukaan monet ihmisistä eivät pitäisi liian korkeasta tavoitteesta ja voisivat jo sen omaksumisen takia pitää sen tavoittelemiseen ryhtymistä ei-toivottuna. (Singer, 211).
SInger on utilitaristi ja sen mukaan jos ihmisellä on valita kahden mahdollisen teon väliltä, on silloin joka tapauksessa valittava sellainen teko, joka johtaa suurimpaan inhimilliseen hyvään. Esimerkiksi Parfit on kirjoittanut köyhyyden yhteydessä sellaisesta yhteiskunnasta, jossa ihmiset olisivat tasa-arvoisimmin tyytyväisiä. Hardin on kirjoittanut vuonna 1974 siitä, että antamalla rahaa köyhiin maihin, ihmiset tekevät väärin ja tekevät ongelmasta vielä suuremman antamalla tukensa hallitsemattomaan väestönkasvuun. Kuitenkin Singerin mukaan joissakin tapauksissa joissa yksilö toimii, on yksilön ohjattava toimintaansa moraalisella intuitiolla. Siinä tilanteessa moraalisuuden määrittelee ihmisen pyrkimykset eivätkä niiden seuraukset.
Tavallinen perhe Yhdysvalloissa käyttää miltei kolmanneksen tuloistaan sellaisiin asioihin, jotka eivät ole välttämättömiä heidän elämilleen. Ravintoloissa syöminen, uusien vaatteiden ostaminen sen takia, koska vanhat eivät enää ole riittävän tyylikkäitä, lomaileminen rantakohteissa - nämä ovat esimerkiksi sellaisia rahareikiä, joihin moni käyttää suuren osan rahoistaan, vaikka niihin rahojen kuluttaminen ei olisikaan välttämätöntä elämisen ja terveyden takia.
Singer esittelee kaksi argumenttia joiden nimet ovat Analoginen argumentti ja Perusargumentti. Ensimmäisen mukaan 1. Jari olisi voinut pelastaa lapsen elämän kääntämällä ohjainta ja uhraamalla arvokkaan ferrarinsa. 2. Ferrarin menetys ei olisi ollut niin suuri uhraus kuin mikä lapsen hengen menettäminen oli. 3. Näin ollen Jarin epäonnistuminen ohjaimen kääntämisessä ja sitä seurannut lapsen hengen menetys on moraalisesti väärin. 4. Suurin osa meistä voisimme pelastaa lapsen hengen, jos antaisimme muutaman sadan euron lahjoituksen hyväntekeväisyysjärjestölle. 5. Muutama sataa euroa ei ole yhtä arvokas kuin lapsen henki. 6. Näin ollen useimmat meistä voisivat pelastaa lapsen hengen uhraamalla jotain vähemmän arvokasta kuin lapsen elämän. 7. Kuten Jari, suurin osa meistä valitsevat etteivät pelasta lapsen henkeä. 8. Sen takia suurin osa meistä on moraalisesti vastuullisia siitä, etteivät he pelasta lapsien henkiä (Gaskill, 1). 1. Toisen jo esitellyn argumentin mukaan jos voimme estää jonkin pahan tapahtumisen ilman samanarvoisen moraalisen tärkeyden häviämistä, meidän tulisi tehdä niin. 2. Nälkäänkuoleminen on pahasta. 3. Me voimme estää monen ihmisen nälkään kuolemisen uhraamalla ylellisyyksiämme, jotka eivät ole yhtä tärkeitä. Ja 4. Konkluusio: Näin ollen meidän tulisi estää ihmisten kuoleminen nälkään uhraamalla ylellisyyksiämme (Gaskill, 1).
Singer käsittelee onnellisuuden ja omaisuuden välistä suhdetta artikkelissaan Happiness, Money and Giving it Away. Hän kysyy siinä, olisiko ihminen onnellisempi rikkaampana. Tavallinen vallitseva näkemys suhtautuu myöntävästi kysymykseen. Kuitenkin erään viimeaikaisen tutkimuksen mukaan suurempi omaisuus tuottaa onnellisuutta lähinnä silloin kun kyseessä ovat matalammat tulojen tasot. Daniel Kahneman on tutkinut asiaa ja saanut selville, että rikkaammat käyttivät enemmän aikaa sellaisiin aktiviteetteihin, joihin liitetään monesti negatiivisia tunteita kuten stressi. Ajatus siitä, että raha ja omaisuus eivät tuo onnellisuutta on ikivanha ja se esiintyy monien vanhojen uskontojen moraalikoodistossa. On ristiriitaista ajatella sitä, että valtiot keskittyvät bruttokansantuotteen lisäämiseen vaikka on todettu, että rikkaus ei läheskään aina tuo mukanaan suurta onnea. Singer arvelee, että syy tuohon voi löytyä esimerkiksi siitä, että ihmiset ovat suuressa mitassa eteenpäin pyrkivä olento. Tietyn suuruisen omaisuuden hankkiminen tuottaa turvallisuutta vaikeina aikoina, mutta nykyään voidaan sanoa, että omaisuuden kasvattamisesta on tullut päämäärä itsessään. (Singer, 2006a, 1)
Arvioidessa ihmiselämän arvokkuutta monet varmasti ovat sitä mieltä, että rahallisesti arvioiden se liikkuu miljoonissa. Noin miljardi ihmistä elää maapallolla sellaisissa oloissa, joissa he voivat käyttää vähemmän kuin yhden dollarin rahasumman päivässä. Ihmisen elämän arvokkuudesta huolimatta enemmän kuin kymmenen miljoonaa lasta kuolee maapallolla vuosittain estettävissä oleviin syihin (Singer, 2006, 1). Yksityisistä hyväntekijöistä maailmanlaajuisen köyhyyden poistamisessa SInger kirjoittaa, että tuen olisi parempi tulla valtiolta, koska siinä tapauksessa kaikki veronmaksajat ottaisivat osaa hyväntekeväisyyteen mikä muuten rajoittuisi todellisessa muodossaan muutamiin miljardööreihin, joiden mielipiteet oikeimmasta toiminnasta voivat muuttua aikojen saatossa (SInger, 2006b, 4).
Maailman johtajat ottivat vuonna 2000 kantaa maailmanlaajuiseen köyhyyteen ja epätasa-arvoisuuteen, jossa he määrittelivät vuoteen 2015 mennessä saavutettavat tavoitteet. Nuo tavoitteet olivat: absoluuttisen köyhyyden vähentäminen puolella; nälkää näkevien ihmisten määrän vähentäminen puolella; Sen varmistaminen, että lapset kaikkialla maailmaa saavat varmasti riittävän tasoista perusopetusta; sukupuolen kautta tulevan erottelun poistamista koulujärjestelmästä; alle viisivuotiaiden lasten kuolleisuuden vähentäminen kahdella kolmanneksella; äitien kuolleisuuden vähentäminen kolmella neljänneksellä. Singer kirjoittaa, että varakkaammilta ihmisiltä tulisi ottaa tuloistaan määrällisesti eniten hyväntekeväisyyteen (Singer, 6). Sen mukaan, koska Yhdysvallat on rikkaampi valtio kuin kaikki muut tärkeät valtiot ja siellä omaisuus jakautuu kaikista teollistuneista valtioista epätasaisimmin tulisi Yhdysvaltojen taata 36 prosenttia kaikista maailmassa hyväntekeväisyyteen annettavista varoista. Se, että suurista tuloista nauttivat ihmiset eivät anna osaa tuloistaan globaalin köyhyyden poistamiseksi on tulkittava merkittäväksi moraaliseksi rikkeeksi (Singer, 7).
SInger kirjoittaa artikkelissaan Share the Wealth vuodelta 2001 oman yliopistonsa Princetonin sisällä tapahtuneesta kehityksestä, jonka myötä jotkut yliopiston työntekijöistä ovat joutuneet elämään köyhyysrajalla. Hyvänä kehityksenä hän tähän liittyen on taas pitänyt sitä, että eettisesti tiedostavat opiskelijat ovat perustaneet WROC:n eli Työläisten oikeuksien järjestämisen komitean. Sitä Singer pitää esimerkkinä siitä, miten eettisten oikeuksien korostaminen voi joskus ylittää rahatietoisuuden. (Singer, 2001, 1)
SInger kirjoittaa kotimaansa Australian ylläpitämästä valtion tulojen jakamisesta. Hänen mukaansa Australia on ottanut kannan, jota voidaan kutsua realistiseksi kannaksi. Sen mukaan, koska kaikki muutkin valtiot ja kansakunnat pyrkivät etenkin omaan hyötyynsä olisi Australia liian epäitsekäs, jos se ei itsekin pyrkisi etenkin omaan hyötyynsä. Tällä näkemyksellä on yhteytensä John Nashin peliteoriaan. Tästäkin huolimatta globaalisen kurjuuden huomiotta jättäminen olisi varsin typerää Australialtakin. Jokainen valtio jakaa saman ideaalin globaalista kansalaisuudesta. Valtio joka toimii hyvän globaalin kansalaisuuden tavalla, on auttamassa maailmaa parempaan suuntaan. (Singer, 2004, 2)
Singer kirjoittaa artikkelissaan Famine, Aflluence and Morality vuodelta 1972, että samalla kun Iso-Britannia käytti kehitysapuun 14,750 000 puntaa maksoi ranskalaisten kanssa tehty Concorde-hanke 440,000,000 puntaa, Eli Britannia arvosti uudenaikaista ilmailua enemmän kuin kaikkien maailman köyhien ja nälkää näkevien auttamista (Singer, 1972, 1). Singer olettaa, että ruuan, suojan ja lääketieteellisen avun puutteen takia seuraava ihmishenkien menetys on väärin, vaikkakin jotkut ihmiset voivat päätyä tällaiseen näkemykseen eri reittejä pitkin (SInger, 1). Suuret maailmaa uhkaavat haasteet kuten köyhyys, väestöräjähdys ja saasteet, ovat SIngerin mukaan asioita, joiden selvittämiseen kaikkien ihmisten on keskityttävä (Singer, 2).
Suurin osa ihmisistä ei koe minkäänlaista häpeää kun he käyttävät rahaa uusia vaatteita tai autoja varten sen sijasta, että he antaisivat nuo rahat hyväntekeväisyyteen. Todellakaan tuo vaihtoehto ei ilmene heille millään tavalla. Tätä asiaa ei voida hyväksyä millään käsitettävissä olevalla tavalla. Kun ostamme uusia vaatteita esimerkiksi sen takia, kun haluamme näyttää hienoilta ja tyylikkäiltä eikä esimerkiksi sen vuoksi, että vaatteet tarjoaisivat lämpöä tai jotain muuta käytännöllistä tarkoitetta, ei tuossa käyttäytymisessä ole mitään syytä (Singer, 3). Köyhyyden poistamisesta kirjoittaessaan SInger tekee merkittävän käsitteellisen erottelun siitä, mihin on vedettävä raja sen suhteen, millainen toiminta on pakollista ja mitä tarvitaan, sekä sen kohdalla minkälainen toiminta on hyvää toimintaa mutta ei pakollista (SInger, 4). Singerin mukaan se mitä ihminen voi tehdä ja minkä hän todennäköisesti tekee vaikuttuvat suuresti siitä, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset tekevät ja mitä he odottavat ihmisen tekevän (SInger, 4)
SInger ottaa kantaa väestöräjähdykseen ja on sitä mieltä, että maapallo ei pysty ruokkimaan sitä ihmisten määrää, joka kasvaa nykyisin päivä päivältä, ja sen takia syntyvyyden säätely on yksi tärkeimmistä tavoista, joilla voimme vaikuttaa nälänhädän syntyyn (Singer, 6). Singer erottelee pahojen asioiden toteutumisen estämisessä kaksi näkemystapaa, joita hän kutsuu vahvaksi ja maltilliseksi kannaksi. Vahvan kannan mukaan meidän tulisi estää pahojen asioiden toteutuminen aina siinä tapauksessa, jos sen tekemisen yhteydessä ei menetetä jotain verrattavaa moraalisen merkityksen omaavaa asiaa. Maltillisen version mukaan meidän tulisi estää pahojen asioiden toteutuminen ellei siinä menetetä jotain moraalisesti arvokasta. Singer on sitä mieltä, että vahva kanta on parempi näistä kahdesta (Singer, 6).
Singer on sitä mieltä, että kehitysapu tulisi suunnata vain sellaisille maille, jotka ovat selvittäneet oman väestöräjähdyksestä johtuvan ihmisten määrän kasvamisen. Vain sillä tavalla hänen mielestään voidaan ehkäistä köyhyys ja luonnonkatastrofit. Hänen mukaansa kehitysapu jakaantuu kahteen osa-alueeseen, joista toisella on tarkoitus vähentää väestönkasvua ja toisella vähentää nälänhätää. Ne eivät kuitenkaan ole täysin erillisiä toisistaan vaan ne liittyvät yhteen ja jälkimmäinen tarjoaa monesti toimintavälineitä ensimmäiselle (Singer, 7).
Singer kirjoittaa esseessään The Right to Be Rich or Poor etenkin yhteiskuntafilosofi Robert Nozickin yhteiskuntakäsitystä. Nozickin mukaan yhteiskunnan kehittymisen päätepiste on yövartijavaltio. Se on Nozickin mukaan ainoa mahdollinen yhteiskuntajärjestelmä, joka ei loukkaa ihmisille kuuluvia perusoikeuksia. Nozickin mukaan ei tule olla olemassa minkäänlaista pakollista uusdistribuutiojärjestelmää (SInger, 1975, 1). Hänen mukaansa yhteiskunnat voivat edetä hobbesilaistesta luonnontilasta minimivaltioon loukkaamatta ihmisille kuuluvia oikeuksia (Singer, 2). Oikeuden periaatteet tulisi Nozickin mukaan muodostua tapaan liittyvästä distribuutioista. Tapaan liittyvä distribuutio voidaan määritellä yhtälöstä "kaikille hänen-----mukaisesti", jossa keskikohta voidaan muodostaa esimerkiksi tarpeen, työn, moraalisen statuksen, aatelisveren tai äo:n kautta (SInger, 2).
Nozick käyttää esimerkkinä baseball-pelaajaa, jonka palkan muodostavat pelien kävijämäärät. Tuollaisen järjestelmän hyväksyjän on hyväksyttävä se periaate, minkä verotuksen kautta tapahuva uusdistribuointi tuottaa. Nozick vastustaa sitä näkemystä, jonka mukaan suurempi keinotekoinen tasa-arvoisuus tuottaisi itseluottamuksen tasa-arvon sekä sen, että kateus poistuisi sillä ihmisten kesken (Singer, 4). Yksi ongelma minkä Rawls kohtasi kirjassaan oli se, miten hän voisi päästä yksiin sen intuitiivisen vakaumuksensa kanssa, että oikeudenmukaisuus vaatii meitä parantamaan yhteiskunnan köyhimpien ihmisten tilaa samalla kun köyhyys ei ole heidän oma vikansa (Singer, 5).
Jotkut ekonomistit ovat arvioineet, että tiukan progressiivinen verotus vähentää yhteiskunnan lahjakkaimpien ihmisten halua tehdä työtä, ja niin ollen myös yhteiskunnan heikoimmat saavat vähemmän tulonsiirtoja (Singer, 5). Jos Rawls olisi luopunut käsityksestään siitä, kuinka moraalisia teorioita pitäisi testata, hän ei siitä huolimatta pystyisi puolustamaan kantaansa, sillä Nozick on näyttänyt, että Rawls maximin-periaatteineen perustuu oikeuttamattomaan asymmetriaan yhteiskunnan hyvinvoivien ja heikosti voivien välillä. Tämä sen takia, koska missä tahansa yhteiskunnassa, joka ohjautuu muusta kuin maximinperiaatteesta, olisi aina ryhmä ainakin yhtä heikosti voivia ihmisiä kuin heikoimmat maximinperiaatteen ohjaamassa yhteiskunnassa (Singer, 6).
Esseessään Why Pay More for Fairness, Singer käsittelee kehitysmaissa tuotettua kahvimerkkiä Fairtrade, jonka tuotosta ja myynnistä tuottajat saavat suuremman osan tuloista kuin tavallisilla ja etabloiduilla merkeillä. Singerin mukaan puolet niistä ihmisistä, joille näytettiin Fairtrade-merkkistä kahvia, tunnistivat sen ja tiesívät sen, että tuon kahvin ostaminen hyödyttää enemmän kahvin tuottajia kehitysmaissa (Singer, 2006c, 1). Ekonomit voivat sanoa, että jos haluaa auttaa ihmisiä kasvattamaan, kouluttamaan ja ruokkimaan lapsia kehitysmaissa, kannattaa ostaa kilo fairtrade-kahvia, joka maistuu samalta, ja jossa kymmenen dollarin hinnasta annetaan kaksi dollaria köyhien lasten kouluttamiseen ja syöttämiseen (Singer, 1). Fairtrade ei ole hallinnon ohjaama tuote, vaan sen suosio perustuu ainoastaan markkinoilla havaittuun tilaukseen. Euroopassa tilaus on jo suurta ja muutenkin voi toivoa, että kahvin suosio lisääntyisi kehittyneessä maailmassa ja kaikkialla siellä, missä ihmiset voivat itse päättää kulutushyödykkeiden ostamisesta (Singer, 2).
Nussbaumin kritiikistä
Martha Nussbaum kritisoi Singerin edustamaa utilitarismia. Singerin mukaan Nussbaumin kritiikki on hyvin suunnattua mutta se ei edusta mitään uutta ja Singer kertoo suhtautuvansa siihen varsin välinpitämättömästi artikkelissaan A Response to Martha Nussbaum. Singerin mukaan on tärkeää havaita, että utilitarismi on normatiivinen eettinen teoria ja niin ollen laajempi näkökulma poliittiseen oikeudenmukaisuuteen, jonka muodossa Nussbaum on esitellyt oman mahdollisuusnäkemyksensä. Singeri mukaan on virhe määritellä utilitarismi heikoksi sen takia, koska se ei poliittisen oikeudenmukaisuuden teoriana suojele varsinaisia ihmisoikeuksia ja kansalaisoikeuksia, joita useimmat ihmisistä arvostavat (Singer, 2002, 1).
Singer hyväksyy sen Nussbaumin näkemyksen, jonka mukaan preferenssiutilitarismissa on vaikeuksia, etenkin siinä, miten hän nostaa kysymyksiä preferenssien luonteesta mutta etenkin välinpitämättömistä tai itsekkäistä preferensseistä ja adaptiivisista preferensseistä. Singerin mukaan preferenssit, jotka ihmisten tulisi tyydyttää, samalla kun muut asiat ovat tasa-arvoisia, ovat niitä, joita ihmiset arvostavat silloin kun he olisivat täysin tiedotettuja, reflektiivisiä ja tarkasti tietoisia preferenssien tyydyttämisen seurauksista. Singer uskoo, että tämä lähestymistapa tarjoaa ratkaisun adaptiivisten preferenssien ongelmaan, jonka Nussbaum on nostanut esille, mutta Singer myös myöntää ettei ratkaisuun voi olla täysin tyytyväinen (Singer, 2). Nussbaum on myös sitä mieltä, että utilitaristinen tulosarviointi ei ole virheetön ja hän suosiikin sen sijaan jonkinlaista rikkumatonta ihmisten oikeuksien suojelua (Singer, 2).
Singerin mukaan yksi utilitarismin suurista voimista on se, että se ei koulumestarimaiseen sävyyn väitä, että jokin on väärin samalla kun se selkeästi palvelee korkeampaa päämäärää (Singer, 2). Singer tukeutuu preferenssiutilitaristiseen kantaansa, koska hän ei voi kieltää, etteikö se hänelle merkitsisi sitä, että hyvä elämä on sellainen, että siinä hänen itsensä tiedostamat informoidut preferenssit ovat täysin tyydytettyjä (Singer, 2).
Nussbaum esittää keskeisimmän mahdollisuuksien teorian arvon vaateen seuraavasti:
"Lähestymistapa on osoittanut, että silloin ilmenee tuhlausta ja tragediaa, kun elävällä olennolla on sisäinen tai perustason mahdollisuus joihinkin toiminnan muotoihin, jotka voidaan arvottaa tärkeiksi ja hyviksi, mutta joka ei koskaan saa mahdollisuustta käyttää näitä toiminnan mahdollisuuksiaan." (Singer, 2)
Luonnollisen lain eetikot ovat jatkuvasti ärisemässä siitä, mikä liittyy siihen, miten luonnollinen on heidän mielestään hyvää ja siitä tarpeesta tehdä muutamia eettisiä erotteluja käyttäytymisen muotojen välillä, jotka ovat biologisiin käsittein luonnollisia ihmiselle. Tämä ongelma ei hätkähdyttänyt Aristotelesta , joka ajatteli kaiken universumin sisäisen edustavan jotain tarkoitusta ja jokaisella oliolla oli myös tuollaisen tarkoitteen mukainen luonto (SInger, 3).
Singerin mukaan Nussbaum on velkaa utilitaristeille selvityksen siitä, mitkä mahdollisuudet ovat tärkeitä ja hyviä ja miksi niin. Ilman sellaista selvitystä Singerin mukaan mahdollisuuksien lähestymistapa ei voi olla itsenäinen näkökulma etiikkaan. (Singer, 3)
Lähteet
Singer, P.: A Bit Rich, 2004, The Age
Singer, P.: A Response to Martha Nussbaum, 2002, The Tanner Lectures on Human Values
Singer, P.: Famine, Affluence and Morality, 1972, Philosophy and Public Affairs
Singer, P.: Happiness, Money and Giving it Away, 2006a, Project Syndicate
Singer, P.: Practical Ethics, 2011, Cambridge University Press
Singer, P.: Share the Wealth, 2001, The Daily Princetonian
Singer, P.: The Right to Be Rich or Poor, 1975, The New York Review of Books
Singer, P.: What Should Billionaire Give - and What Should You, 2006b, The New York Times Magazine
Singer, P.: Why Pay More for Fairness, 2006c, Project Syndicate
lauantai 6. elokuuta 2016
Mielipiteen ja arvojen vapaudesta
Vapauden voidaan katsoa tarkoittavan sitä, että ihminen voi vapaa ollessaan toimia ja ajatella riippumattomasti, se on nimenomaan riippumattomuutta olosuhteista.Vapautta voidaan määritellä kahdella Isaiah Berlinin kehittämällä käsitteellä, eli positiivinen vapaus, joka tarkoittaa vapautta johonkin sekä negatiivinen vapaus, joka tarkoittaa vapautta instituutioista tai normikäyttäytymisestä, jotka sortavat. Se tarkoittaa myös sitä, että vapaan ihmisen tai yhteisön toiminta ei ole riippuvaista auktoriteeteista. Suurin osa yhteiskunnassa tapahtuvasta toiminnasta tapahtuu auktoriteettien alla ja tämän takia ihmiset eivät välttämättä koko elämänsäkään aikana harrasta minkäänlaista itsenäistä ajattelua, koska heidän käsityskykynsä ei ole samalla tasolla kuin mitä vaadittaisiin itsenäiseen ajatteluun. Vapauden voidaan katsoa olevan yhteiskuntafilosofisesti tärkein filosofian käsittelemä aihe. Mielipiteen voidaan katsoa tarkoittavan yksilöllistä näkemystä jostakin asiasta. Mieli siis asettaa piteen johonkin näkemykseen asioiden ja arvostusten tilasta. Mielipiteet ovat siis yksilöllisesti vaihtuvia näkemyksiä. Mielipide ei kuitenkaan ole yhtä korkealla tasolla oleva käsite kuin esimerkiksi todellisuus tai totuus, koska se perustuu subjektiivisuuteen. Arvo tarkoittaa tapaa nähdä asioille merkitys. Arvoja ja niiden alkuperää kuvataan arvotunteen käsitteellä. Arvojen täytyy siis tulla arvotunteiden kautta, koska ihmisten arvostukset poikkeavat toisistaan. Arvotunteet siis tunnistavat arvojen muodon. Arvojen ja mielipiteiden vapautta tutkiessa täytyy myös kysyä sitä, miten yhteiskunnallinen tila tulisi järjestää. Yhteiskunnan tulisi mielipiteen ja arvojen vapaudesta huolimatta perustua sen perustehtäväänsä eli konfliktien välttämisen valvomiseen. Siinä siis yhteiskunnan tulisi löytää yhtenevyyksiä ja pysyvyyksiä yksilöiden ja yhteisöjen mutkattoman yhteistoiminnan järjestämiseksi. Kuitenkin entistä enemmän tulevaisuuteen siirtyessä vastuuta oikeasta toiminnasta, ajattelusta ja eettisyydestä tulisi vähitellen siirtää yhteiskunnalta yksilöille ja yhteisöille. Loppujen lopuksi ei varmaan tarvittaisi muuta kuin Nozickin yövartijavaltio. Yhteiskunnassa tulisi siis koko ajan pyrkiä siihen, että se voisi muuttua ja kehittyä oikeaan suuntaan. Sen takia yhteiskuntafilosofiaa tulisi opettaa lapsille heti yläluokilta alkaen pakollisena aiheena. Myöhemmin voitaisiin tuon kokeilun perusteella siirtää filosofian alkeiden opettelu jo koulun alaluokille. Konformismi tarkoittaa sitä, että sen mukaisesti toimivat ihmiset noudattavat tietoisesti tai tiedostamattomasti normeja eli käyttäytymisen pintapuolisia sääntöjä. Epäkonformismi taas tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät vertaile ajatuksiaan toisiinsa. Siinä siis ei lähestytä ajattelua samankaltaisuuden kategorian kautta. Tietysti ajatuksia voidaan tiettyyn pisteeseen saakka vertailla, mutta pitäisi ottaa huomioon se, ettei ajatuksista saa merkitysvallan ja vaikutteellisuuden kautta tulla kommentaariaatin sätkynukkeja, vertailukohdallisia symboleita. Symbolin tulee mielestäni perustua aina ainutlaatuisuuteen eikä symboleita ja arvoja ole tarpeen vertailla toisten ihmisten kanssa. Yhteiskunnassa, joka kannattaa mielipiteen ja arvojen vapautta voi joko tapahtua kehityssuunta kaaokseen tai vaihtoehtoisesti suurempaan vapauteen. Tämä voi johtaa myös siihen, että ihmiset voisivat yhteiskuntaluokasta huolimatta kokea tulevansa hyväksytyiksi ja samalla heidän suvaitsevaisuutensa voisi kehittyä suhteessa itsestä poikkeaviin yhteiskuntiin. Ei kuitenkaan mielestäni voida pitää kaaosteoriaa kovinkaan todennäköisenä yhteiskunnan kontekstissa, koska kaikilla ihmisillä voidaan katsoa olevan jonkinlainen eettinen käsityskyky. Esimerkiksi eräs ystäväni kertoi minulle kerran, että Afganistanin sodassa joku sissi oli myöhemmin kertonut tähdänneensä venäläistä sotilasta, mutta ei ollut voinut ampua, koska venäläinen oli laskenut housunsa alas ja käynyt kakalle. Tuo esimerkki kertoo siitä että kyllä kaikilla ihmisillä on tapa reagoida yhteneviin ärsykkeisiin yhteiskunnassa. Tämähän tarkoittaa sitä, että kaikki arvotunteet eivät ole subjektiivisia vaan ne voivat myös olla intersubjektiivisia. Tulisi varoa sitä, jos ihmiset alkaisivat käyttämään arvollista ja merkitysarvollista valtaa siihen, että he voisivat ulkoa käsin työntää omat arvonsa ihmiseen. Mielipiteen ja ajatuksen vapaudella varustetussa yhteiskunnassa pitää olla tietynlainen liima, joka pitää toimintaa kasassa ettei suistuta minkäänlaiseen anarkismiin. Tuo liima voisi etenkin olla esimerkiksi lukioiden ja yliopistojen yhteen perustetut ajatuspajat, joissa opetettaisiin arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä. Diversiteetti yhteiskunnassa tuo monesti mukanaan korkeimpien yhteiskuntien piirteitä, esim. miksi englantilaiset harrastavat monesti huumorin korkeimpia muotoja satiiria, itseironiaa ja ironiaa? Vastaus: koska heidän yhteiskuntansa on ollut kauan olemassa, Britannia ja britit ovat kauan nauttineet vapaudesta ja perusoikeuksista, joita mantereella ei ole ollut läheskään yhtä kauaa. Lisäksi he ovat olleet pitkään tekemisissä maailman eri puolilla olevien ihmisten kanssa. Koska Britanniasta löytyy vaikka kuinka paljon erilaisten kansojen ja uskontojen edustajia, on ironiaa helppo harjoittaa, koska se tarkoittaa ihmisen todellisen mitättömyyden havaintokykyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)