Teon ja syyn vaikutussuhteesta

Teko voi olla niin tahallinen, tahaton kuin myös järjenvastainen. Yleensä se voidaan määritellä siksi, että joku asiaintila aiheutuu sen seurauksena. Teko on päämäärään suuntautuvan motiivin seuraus ja tulos. Syy tarkoittaa sitä, minkä takia jokin teko tehdään. Syy kertoo laskelmoidun hyödyn tavoitteen. Teon yhteydessä voidaan teoreettisesti pohtia sitä, minkä takia A tekee toisella tavalla kuin B. Voidaan katsoa sen johtuvan siitä, että olosuhteet joissa teot ovat tehtyjä poikkeavat toisistaan, eli motiivi teon tekemiseen on erilainen. Voidaan myös huomioida se, että ihmisten havainnointilaitteistot voivat poiketa toisistaan esimerkiksi älyllisen tason kautta. Muita tällaisia eroja ovat tietynlaiset rajoittumat, jotka voivat olla seurauksia esimerkiksi nuorella iällä pakkoindoktrinoidusta uskonnollisesta kiihkomielisyydestä jne. Laskelmointihyöty, eli erittäin egoistinen mutta peitelty oman voiton pyyde, voi myös monesti olla tekijänä siinä, kun ihmiset muovaavat toimintaansa jonkin asiaintilan saavuttamisen ehtoina. Toiminnan teoria pohtii sitä, mitä muotoja tekemisellä ja toiminnalla on. Joskus myös teko voi aiheuttaa syyn. Se mahdollistuu etenkin silloin kun ihminen pyrkii pääsemään sinuksi itsensä kanssa tai pyrkii vääristelemään tekonsa syytä siten, että se annetaan tiedoksi vasta teon jälkeen. Etenkin moraalin alueella tuo on mielenkiintoinen ongelma: Missä järjestyksessä syy ja seuraus tulevat? Helpoimmin toimintaa ja tekemistä voidaan varmaankin lajitella yksilöiden ja kulttuurien kautta. Nämä ovat ensimmäiset viitekehykset sille, mikä määrittää ihmisen toimintaa. Yksilöt voivat tehdä erilaisia tekoja sen takia, minkälaiset geenit heille on annnettu ja miten erilaiset valmiusalttiudet reagoivat heissä ympäröivän maailman tapahtumiin. Sitä mikä johtaa syyhyn ja tekoon voidaan kutsua näkymäksi. Se millainen näkymä ihmiselle muodostuu maailmasta, voidaan helposti tulkita siksi, minkälaisia motiiveja hänellä on toiminnan kannalta. Teko ja syy merkitsevät kaikkea aikaansaatua jonkin tavoitteen kautta. Syy osoittaa motivoivan tekijän kun taas teko on suuressa mitassa aiempien tekojen seuraus. Sitä on parasta miettiä, mistä tekeminen määrittyy, voiko kaikki olla determinoitua vai onko tekemisessä rooli tahdon vapaudelle? Kaikkiin asioihin ei voi toisaalta osallistua suoraan, koska niiden olemuksellinen toiminta sijaitsee monesti jossakin tietyssä instituutiossa, joka säätelee niiden toimintaa.  Jos kaikki ihmisen tekemä on määrättyä, ei ihminen voisi koskaan muuttua oman mielipiteen muodostuksensa tai omantuntonsa kautta. Mielellä voi olla piteitä sen takia koska ihminen voi nähdä arvostusasenteidensa muuttuvan ajan myötäYksistäänkin se, jos ei usko fysiikan näyttämään maailmankuvaan kaikkialla, riittää siihen, että ihmiset voisivat muodostaa ajatuksiaan aina uudestaan erilaisten tilanteiden kautta. Kaikki tekeminen tapahtuu aikatilassa ja sen antamien periaatteiden mukaisesti ihminen ei voi vakuuttavasti perustella kantojaan asioiden suhteen ellei siinä viitekehyksenä ole aikatila. AIkatilan periaatteiden mukaisesti kaikki on suhteellista: myös tekeminen on suhteellista siitä, millaisissa olosuhteissa se toimii. Se voi olla vaikutteellisuutta tai universaalisista periaatteista vaikuttumista. Universaalius on tietysti tavoiteltavampi rooli ajattelussa kuin se, että osallistuisi kommentaariaatin muovailemaan tunnustushierarkiaan vaikutteellisuuden kautta. On varmaan totta, että objektiivinen idealismi on osittain totta. Onhan ihmisten maailmassa paljon samankaltaisena toistuvia asioita, kuitenkin Idealismiin voi tukeutua enemmänkin Aristoteleen kuin Platonin ideakäsityksien kautta. Aristoteles katsoi että ideat ja niiden muodost ovat enemmän maailmassa kuin Platonin ideamaailma, jonka hän katsoi olevan ihmisiä ylempänä ja erillään heistä. Aristoteleen mukaan ei siis ole olemassa minkäänlaisia ihmisen inhimillisistä piirteistä riippumatonta muotojen maailmaa, vaan kaikki muodot ilmenevät jo valmiiksi yksilöstä ja ihmisestä. Miten nuo muodot sitten muuttuvat? Ihminen voi säädellä itseään suuntautumalla erilaisiin asioihin maailmassa ja elämässä. Monesti jo mielenkiinnon kohteetkin määrittelevät sitä, minkälaisen muodon ihminen saa. Muodot tarkoittavat siis sitä tapaa millä ihmiset erottuvat maailmassa toisistaan. Muodot eivät kuitenkaan voi ylittää aikatilaa ja aikatilan ulkopuolella ei ole minkäänlaista tosiasioita säätelevää todellisuutta. Kommentaariaatti on seurausta Proletaarien diktatuurista ja se tarkoittaa substanssia määrittelevien ja käsityksiään jakavien ihmisten muodostamaa yhteisöä, joka on sillä tavalla toisista yhteisöistä poikkeava, että sillä on jäseniä kaikissa paikoissa missä ihmisiä on. Sen on tarkoitus kommentoinnilla ja arvostelemisella muokata ihmiset sopiviksi tunnustushierarkian siihen muotoon minkä se on ottanut tavoitteekseen. Tunnustushierarkiassa on siis tasoja, jotka muovaantuvat kokonaisista instituutioista, joita ihmiset muodostavat toistensa kanssa. Kommentaariaatti pyrkii ehdollistamaan kaikki tasot itseensä ja yleensä se pyrkii myös tekemään yhdestä tai kahdesta tasosta suvereeneja toisiin tasoihin nähden, jolloin instituutioiden tasot muuttuvat tuki- ja arvoinstituutioiksi jossa tilanteessa tuki-instituutiot alkavat puolustaa monesti hyvin vähäisin perustein arvoinstituutioita. Ihmisen ehdollistaa tunnustushierarkiaan vaikutteellisuuden nimellä tunnettu ilmiö, jossa kommentaariaatti määrittää jollekin mielipiteelle tai ajatukselle sopivan merkitysvallan, jonka kautta se omaksuu itseensä kaikki itsensä tavalla ajattelevat ihmiset, ja merkitysvallan tavoitteena onkin käsitteen sisällön uudenlaisella promotoinnilla vahvistaa se, että ihmiset eivät ajaudu ajattelemaan tavoilla, joka olisi riippumaton tunnustushierarkiasta. Instituutioiden tulisi olla itsenäisiä siten, ettei niiden tarvitsisi kuin hätätilanteissa tukeutua toisiin. Kaikkien instituutioiden tulisi pyrkiä pyyteettömyyteen. Uskonnon ja metafysiikan taso voidaan luonnostella vapaimmaksi instituutioiden tasoksi, koska se on kaikista omavaraisin. Esimerkiksi syöminen ei ole yhtä itsellistä toimintaa kuin hengellisyys, koska se on riippuvaista olosuhteista ja ruuan määrästä. Uskoa voi joihinkin aatteisiin kaikenlaisissa olosuhteissa, vaikka on tietysti myönnettävä, että surkeat koti- ja työskentelyolot monesti vaikuttavat siihen, että ihmisestä tulee vasemmistolaisesti ajatteleva. Kuitenkin tuo on seurausta liiallisesti rahan perään katsomisesta, jonka tason mielestäni kypsästi ja riippumattomasti ajatteleva ihminen voi helposti ohittaa. Ihmisen on siis toimittava riippumattomana kommentaariaatista. Teko voidaan katsoa hyväksi jos se edistää etenkin toisten ihmisten riippumatonta ja vapaata toimintaa. Mikä sitten on etenkin huonoa toimintaa? Sellainen toiminta rajoittaa ja vie ihmisten vapautta toimintaan. Se on siis dominanssin puuttumista ja siihen pyrkimistä, että heikoimpienkin ihmisten todellisuus tulisi ottaa huomioon kun ajatellaan syitä toiminnalle. Jotkut ovat sitä mieltä, että tekemistä ja toimintaa tulisi arvottaa tekemisen seurauksen kautta. Mielestäni kuitenkaan tuota utilitaristista oppia ei voida kuitenkaan yleistää kaikenkaltaisiin tilanteisiin ja kaikenlaisille ihmisille. Seurauksia voidaan siis tulkita monella tavalla, joka aiheuttaa sen, että käsitys hyödystä ei jakaudu samalla tavalla kaikkien ihmisten keskellä. Ihmiset voivat pyrkiä toiminnallaan erilaatuisiin ja eri kokoisiin tavoitteisiin. Mikä on hyvää ja tarpeellista yhdelle, voi olla toiselle epäonnistunutta ja huonoutta. Sen jälkeen voisi kysyä sitä, toimivatko ihmiset aina itsensä kanssa samankaltaisilla ajatusrakennelmilla, jotka johtavat tekoihin. Ja miten ihmiset pyrkivät arvottamaan toimintaansa tilanteissa, joissa he eivät tiedä sitä, minkälaisen motiivin kautta he toimivat. Etenkin tällaisissa tilanteissa ihmiset ovat alttiimpia tutkimaan tekojensa syitä vasta sen jälkeen kun tekeminen on realisoitunut. Tekojen siis pitää tunnistetuksi tullessaan muodostua kausaalisesti, sillä syyn etsiminen toiminnalle teon jälkeen ei voi olla oikeanlaista toimintaa, ainakaan se ei voi olla kovin eettistä. Ihmisen tulisi siis pyrkiä pohtimaan sitä, mitä hän haluaa tehdä, ja siinä tietynlaiset regulointisäännöt määrittelevät niitä vaihtoehtoja joita ihminen voi ajattelullaan tavoittaa tekoon johtavan syyn miettimisen tuloksena. Monet ihmiset ovat esteistyneitä, eli he eivät tunnista sitä, minkä takia heidän maailmansa ja ominaisuutensa eivät sovi yhteen. Tämä on tila, joka voi johtaa ajattelun vapauteen ja ihmisten riippumattomuuteen toisistaan. Varmaan sellainen yhteiskuntatila on toivottava, jossa ihmiset toimisivat eettisesti ilman sitä, että joku olisi heille jatkuvasti kertomassa miten on toimittava ja miten kyseinen henkilö toimii väärin. Omantunnon kehittäminen on varmaan tärkein asia lapsen varhaiskasvatuksessa. Silloin ihminen voi saada selkoa toiminnan muodoista, joita voidaan pitää eettisinä. Moraali on varmaan asia, mikä pitäisi muistaa kaikenlaisessa toiminnassa. Kuitenkin moraalin tulisi koskettaa jotain sisäistä, eikä esimerkiksi perustua jonkinlaiseen pakottamisinstituutioon. Merkitysvallalla siis säädellään arvotunteita, joilla ihmiset arvottavat asioita tärkeysjärjestykseen. Kommentaariaatin tarkoitus on siis säädellä ihmisten kokemat arvotunteet sellaiseen järjestykseen, joka sopii niihin institutionaalisiin tavoitteisiin, joita se haluaa itse edistää tunnustushierarkian sisällä. Ihmisten täytyy pyrkiä iskemään kommentaariaatti hajalle. Vasta tämän mielipiteisiin vaikuttamisen jälkeen ihminen pystyy ajattelemaan ja toimimaan vapaasti. Tavoiteltavat päämäärät tekemisen suhteen ovat siis esimerkiksi se, että ihminen saisi kokea vapaasti arvotunteitaan, josta muodostuu heille päämäärien kehitystasona tunnettava kategoria. Ihmiset jotka ovat irtaantuneet vaikutteellisuudesta voivat muodostaa yhteisöjä, joissa ei ole hierarkioita eikä olemuseroja - ne siis ovat täysin toisistaan riippumattomia. Ja tuohon riippumattomuuteen pitäisi sekä yksilöiden että yhteisöjen pyrkiä. Riippumattomassa yhteisössä tai instituutiossa toiminta tapahtuu etenkin korkeampien merkitysarvojen kautta. Kaikesta tärkeästä voi siis tulla symbolistista, jossa teon arvo määrittyy etenkn sen muodosta. Oikeanlaiseen muotoon pyrkimisestä voisi siis tulla toiminnan tärkein määrittäjä. Kuitenkin onhan se selvää, ettei esimerkiksi syömisestä tai hygienian huoltamisesta voi kovin helpolla tulla kovinkaan itsestä riippuvaista toimintaa, sillä ne tapahtuvat aina jonkin sekundaarisen syyn takia, vaikkakin niissä ei syyllä ole kovinkaan suurta roolia, koska siihen ei voi tuossa tilanteessa olettaa kuuluvan kovinkaan laajaa valinnanvapautta. SUurin osa ihmisistä syö ja hoitaa hygieeniaansa ja siinä negaationa on vain täydellinen puliukoksi taantuminen, jonka ei varmasti voida katsoa olevan pelkästään vapauden ilmentämistä, sillä vapaus sijaitsee noissa instituutioissa vain etenkin korkeimmilla tunnustushierarkian tasoilla. Mitä matalammalla asteella ihmisen toiminta on liitoksissa tunnustushierarkiaan, sitä käytännönmukaisempaa ja riippuvaista ihmisen toiminta on muihin nähden. Kaikissa ihmisissä on sisään rakennettuna nuo institutionaaliset tasot, ja se määrittää ihmisen paikan instituutioissa, nimittäin se, mitkä ominaisuudet tuossa ihmisessä korostuvat. Sen takia, koska nykyaikainen suomalainen yhteiskunta ei tue suuremmin erikoistumista, on varmaan vielä turhaa haaveilla yhteiskunnasta, joka muodostuisi vapaista ja pyyteettömistä instituutioista, joiden sisällä toimisi täysin kyseisen instituution aiheeseen paneutuvia ihmisiä. Ihmisille on siis myönnettävä siinä määrin vapautta, että he alkavat käsittää sen mikä heille itselleen on tärkeää ja missä tuo tärkeys sijaitsee yhteiskunnallisesti. Pääosin voidaan sanoa, että ihmisen toiminta ja tekeminen ovat asioita, joiden takia ihmisten on voitava olla sidoksissa sen kaltaisen instituution toimintaan, josta he saavat nautinnon kokemuksia.