Ilmaisun, mielipiteen ja ilmaisijan vapaudesta

Ihminen voi ilmaista tässä maailmassa monenlaisia mielipiteitä ja ajatuksia maailmasta ja ihmisestä. Jonkinlaiset porvarillisesti orientoituneet ihmiset, joita ei kuitenkaan voi samaistaa pelkästään tavallisesti tajuttuihin porvareihin, oikeistolaisesti suuntautuneisiin ihmisiin, koska porvarillisesti eli etabloidusti ajattelevia ihmisiä on puoluekartan kaikissa puolueissa, aina oikeistosta vasemmistoon, pyrkivät määrittelemään häpeän luomisella, nauramisella ja pilkkauksella sen miten maailmassa saa luoda ajatuksia ihmisestä ja ihmisen paikasta maailmassa. Tämä liittyy häpäisyyn mikä toistuu jokaisessa tilanteessa, kun ihmiset näkevät eri tavalla ajattelevan ihmisen. Nämä häpäisemisen toteuttavat ihmiset eivät aina varmaankaan edes tajua sitä, miten ne reagoivat tällaiseen ihmiseen. Heille syntyy siis nauru sellaisesta ihmisestä, joka ylittää ne rajat joiden sisällä he toimivat ja jotka rajat he katsovat absoluuttisiksi kaikille ihmisille. Nämä ihmiset ovat yleensä niin subjektiivisia, että he alkavat nauramaan aina jonkun yksilön kohdalla, joka on ilmaissut ajatuksia, jotka olisivat periaatteessa mahdollisia kaikkien ihmisten ilmaistaviksi. Nämä ihmiset yhdistävät siis omat rajat ylittävät ajatukset johonkin ihmisiin, joka sattumalta vain ilmenee sen kautta, että ajatuksen ensimmäinen havainnollisesti todistettu ilmikohta liittyy tähän ihmiseen. Monesti suuri osa naurajista on naisia, ja se kertoo siitä, miten rajoittuneita ja subjektiivisia he yleimmin ovat myös kaikkein yleisimpien ajatusrakennelmien yhteydessä. Pitäisi ottaa kantaa ajatuksiin, eikä ajatuksien ilmaisijaan, ja se ettei niin useimmissa tapauksissa ole, kertoo miten subjektiivisia ja eri tavalla maailmaa hahmottavia nämä naurajat ovat. Naiset ovat ihmis- eikä asiakeskeisiä ja sen takia he useimmiten pyrkivät häpäisemään julkisesti sen kaltaisten ajatuksien ilmaisijan, joka ei sovellu heidän tiukasti määriteltyihin ajatuksennelmiin. Ilmaisu on siis keskeisempi kuin ilmaisija, koska periaatteessa kuka hyvänsä voisi olla saman ilmaisun ilmaisija. Voidaankin sanoa, että tuollainen nauraminen ei edes ole mikä tahansa oikea kannanotto ajatukseen, vaan se syntyy rituaalisesti aina sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kykene samalla tavalla yhtä vapaaseen ajatteluun. Ilmaisija, ihminen, on pelkästään ajatuksien ilmaisijan asemassa ja ajatukset ovat jotain joka on keskeistä. Monet eivät ota siihen kantaa, vaan ihmettelevät ihmistä, joka ilmaisee poikkeavia ajatuksia.

Rivejä

Nousin ylös, mutta mikä minussa nousi
voin vain sanoa jotain samantekevää
mutta kun sinä tulet, olen aina valmiina
ottamaan sinut vastaan ja sanomaan
en kuitenkaan tee aloitetta
koska siitä ei voi seurata mitään
minua ei ole tarkoitettu aloitteelliseksi
"Noin kilttiä miestä ei olekaan", sanoi sukulainen
ja ehkä minun on toivottava sen säilyvän
kuitenkin sinun tullessasi en pidättele itseäni
en kuitenkaan hae minkäänlaista merkkiä
tulkitsisin kaiken itseni vastaan
olen ollut niin kauan yksin
että olen jo tottunut siihen
kirja on paras ystäväni
ja puolisoni, serkkuni.
Minua ei kuitenkaan voi enää pompotella
se kausi on ohi, eikä tule takaisin
minä elän nyt uutta kautta
mihin ei kuulu muita ihmisiä
kuinka vaikeaa onkaan löytää sielunkumppanuutta
se ei avaudu kaupassa käydessä
tai kadulla kävellessä
jos löytäisimme aina sen mitä etsimme
muuttuisi etsimisen merkitys
ja silloin maailmalla ei olisi tarkoitusta

Teon ja syyn vaikutussuhteesta

Teko voi olla niin tahallinen, tahaton kuin myös järjenvastainen. Yleensä se voidaan määritellä siksi, että joku asiaintila aiheutuu sen seurauksena. Teko on päämäärään suuntautuvan motiivin seuraus ja tulos. Syy tarkoittaa sitä, minkä takia jokin teko tehdään. Syy kertoo laskelmoidun hyödyn tavoitteen. Teon yhteydessä voidaan teoreettisesti pohtia sitä, minkä takia A tekee toisella tavalla kuin B. Voidaan katsoa sen johtuvan siitä, että olosuhteet joissa teot ovat tehtyjä poikkeavat toisistaan, eli motiivi teon tekemiseen on erilainen. Voidaan myös huomioida se, että ihmisten havainnointilaitteistot voivat poiketa toisistaan esimerkiksi älyllisen tason kautta. Muita tällaisia eroja ovat tietynlaiset rajoittumat, jotka voivat olla seurauksia esimerkiksi nuorella iällä pakkoindoktrinoidusta uskonnollisesta kiihkomielisyydestä jne. Laskelmointihyöty, eli erittäin egoistinen mutta peitelty oman voiton pyyde, voi myös monesti olla tekijänä siinä, kun ihmiset muovaavat toimintaansa jonkin asiaintilan saavuttamisen ehtoina. Toiminnan teoria pohtii sitä, mitä muotoja tekemisellä ja toiminnalla on. Joskus myös teko voi aiheuttaa syyn. Se mahdollistuu etenkin silloin kun ihminen pyrkii pääsemään sinuksi itsensä kanssa tai pyrkii vääristelemään tekonsa syytä siten, että se annetaan tiedoksi vasta teon jälkeen. Etenkin moraalin alueella tuo on mielenkiintoinen ongelma: Missä järjestyksessä syy ja seuraus tulevat? Helpoimmin toimintaa ja tekemistä voidaan varmaankin lajitella yksilöiden ja kulttuurien kautta. Nämä ovat ensimmäiset viitekehykset sille, mikä määrittää ihmisen toimintaa. Yksilöt voivat tehdä erilaisia tekoja sen takia, minkälaiset geenit heille on annnettu ja miten erilaiset valmiusalttiudet reagoivat heissä ympäröivän maailman tapahtumiin. Sitä mikä johtaa syyhyn ja tekoon voidaan kutsua näkymäksi. Se millainen näkymä ihmiselle muodostuu maailmasta, voidaan helposti tulkita siksi, minkälaisia motiiveja hänellä on toiminnan kannalta. Teko ja syy merkitsevät kaikkea aikaansaatua jonkin tavoitteen kautta. Syy osoittaa motivoivan tekijän kun taas teko on suuressa mitassa aiempien tekojen seuraus. Sitä on parasta miettiä, mistä tekeminen määrittyy, voiko kaikki olla determinoitua vai onko tekemisessä rooli tahdon vapaudelle? Kaikkiin asioihin ei voi toisaalta osallistua suoraan, koska niiden olemuksellinen toiminta sijaitsee monesti jossakin tietyssä instituutiossa, joka säätelee niiden toimintaa.  Jos kaikki ihmisen tekemä on määrättyä, ei ihminen voisi koskaan muuttua oman mielipiteen muodostuksensa tai omantuntonsa kautta. Mielellä voi olla piteitä sen takia koska ihminen voi nähdä arvostusasenteidensa muuttuvan ajan myötäYksistäänkin se, jos ei usko fysiikan näyttämään maailmankuvaan kaikkialla, riittää siihen, että ihmiset voisivat muodostaa ajatuksiaan aina uudestaan erilaisten tilanteiden kautta. Kaikki tekeminen tapahtuu aikatilassa ja sen antamien periaatteiden mukaisesti ihminen ei voi vakuuttavasti perustella kantojaan asioiden suhteen ellei siinä viitekehyksenä ole aikatila. AIkatilan periaatteiden mukaisesti kaikki on suhteellista: myös tekeminen on suhteellista siitä, millaisissa olosuhteissa se toimii. Se voi olla vaikutteellisuutta tai universaalisista periaatteista vaikuttumista. Universaalius on tietysti tavoiteltavampi rooli ajattelussa kuin se, että osallistuisi kommentaariaatin muovailemaan tunnustushierarkiaan vaikutteellisuuden kautta. On varmaan totta, että objektiivinen idealismi on osittain totta. Onhan ihmisten maailmassa paljon samankaltaisena toistuvia asioita, kuitenkin Idealismiin voi tukeutua enemmänkin Aristoteleen kuin Platonin ideakäsityksien kautta. Aristoteles katsoi että ideat ja niiden muodost ovat enemmän maailmassa kuin Platonin ideamaailma, jonka hän katsoi olevan ihmisiä ylempänä ja erillään heistä. Aristoteleen mukaan ei siis ole olemassa minkäänlaisia ihmisen inhimillisistä piirteistä riippumatonta muotojen maailmaa, vaan kaikki muodot ilmenevät jo valmiiksi yksilöstä ja ihmisestä. Miten nuo muodot sitten muuttuvat? Ihminen voi säädellä itseään suuntautumalla erilaisiin asioihin maailmassa ja elämässä. Monesti jo mielenkiinnon kohteetkin määrittelevät sitä, minkälaisen muodon ihminen saa. Muodot tarkoittavat siis sitä tapaa millä ihmiset erottuvat maailmassa toisistaan. Muodot eivät kuitenkaan voi ylittää aikatilaa ja aikatilan ulkopuolella ei ole minkäänlaista tosiasioita säätelevää todellisuutta. Kommentaariaatti on seurausta Proletaarien diktatuurista ja se tarkoittaa substanssia määrittelevien ja käsityksiään jakavien ihmisten muodostamaa yhteisöä, joka on sillä tavalla toisista yhteisöistä poikkeava, että sillä on jäseniä kaikissa paikoissa missä ihmisiä on. Sen on tarkoitus kommentoinnilla ja arvostelemisella muokata ihmiset sopiviksi tunnustushierarkian siihen muotoon minkä se on ottanut tavoitteekseen. Tunnustushierarkiassa on siis tasoja, jotka muovaantuvat kokonaisista instituutioista, joita ihmiset muodostavat toistensa kanssa. Kommentaariaatti pyrkii ehdollistamaan kaikki tasot itseensä ja yleensä se pyrkii myös tekemään yhdestä tai kahdesta tasosta suvereeneja toisiin tasoihin nähden, jolloin instituutioiden tasot muuttuvat tuki- ja arvoinstituutioiksi jossa tilanteessa tuki-instituutiot alkavat puolustaa monesti hyvin vähäisin perustein arvoinstituutioita. Ihmisen ehdollistaa tunnustushierarkiaan vaikutteellisuuden nimellä tunnettu ilmiö, jossa kommentaariaatti määrittää jollekin mielipiteelle tai ajatukselle sopivan merkitysvallan, jonka kautta se omaksuu itseensä kaikki itsensä tavalla ajattelevat ihmiset, ja merkitysvallan tavoitteena onkin käsitteen sisällön uudenlaisella promotoinnilla vahvistaa se, että ihmiset eivät ajaudu ajattelemaan tavoilla, joka olisi riippumaton tunnustushierarkiasta. Instituutioiden tulisi olla itsenäisiä siten, ettei niiden tarvitsisi kuin hätätilanteissa tukeutua toisiin. Kaikkien instituutioiden tulisi pyrkiä pyyteettömyyteen. Uskonnon ja metafysiikan taso voidaan luonnostella vapaimmaksi instituutioiden tasoksi, koska se on kaikista omavaraisin. Esimerkiksi syöminen ei ole yhtä itsellistä toimintaa kuin hengellisyys, koska se on riippuvaista olosuhteista ja ruuan määrästä. Uskoa voi joihinkin aatteisiin kaikenlaisissa olosuhteissa, vaikka on tietysti myönnettävä, että surkeat koti- ja työskentelyolot monesti vaikuttavat siihen, että ihmisestä tulee vasemmistolaisesti ajatteleva. Kuitenkin tuo on seurausta liiallisesti rahan perään katsomisesta, jonka tason mielestäni kypsästi ja riippumattomasti ajatteleva ihminen voi helposti ohittaa. Ihmisen on siis toimittava riippumattomana kommentaariaatista. Teko voidaan katsoa hyväksi jos se edistää etenkin toisten ihmisten riippumatonta ja vapaata toimintaa. Mikä sitten on etenkin huonoa toimintaa? Sellainen toiminta rajoittaa ja vie ihmisten vapautta toimintaan. Se on siis dominanssin puuttumista ja siihen pyrkimistä, että heikoimpienkin ihmisten todellisuus tulisi ottaa huomioon kun ajatellaan syitä toiminnalle. Jotkut ovat sitä mieltä, että tekemistä ja toimintaa tulisi arvottaa tekemisen seurauksen kautta. Mielestäni kuitenkaan tuota utilitaristista oppia ei voida kuitenkaan yleistää kaikenkaltaisiin tilanteisiin ja kaikenlaisille ihmisille. Seurauksia voidaan siis tulkita monella tavalla, joka aiheuttaa sen, että käsitys hyödystä ei jakaudu samalla tavalla kaikkien ihmisten keskellä. Ihmiset voivat pyrkiä toiminnallaan erilaatuisiin ja eri kokoisiin tavoitteisiin. Mikä on hyvää ja tarpeellista yhdelle, voi olla toiselle epäonnistunutta ja huonoutta. Sen jälkeen voisi kysyä sitä, toimivatko ihmiset aina itsensä kanssa samankaltaisilla ajatusrakennelmilla, jotka johtavat tekoihin. Ja miten ihmiset pyrkivät arvottamaan toimintaansa tilanteissa, joissa he eivät tiedä sitä, minkälaisen motiivin kautta he toimivat. Etenkin tällaisissa tilanteissa ihmiset ovat alttiimpia tutkimaan tekojensa syitä vasta sen jälkeen kun tekeminen on realisoitunut. Tekojen siis pitää tunnistetuksi tullessaan muodostua kausaalisesti, sillä syyn etsiminen toiminnalle teon jälkeen ei voi olla oikeanlaista toimintaa, ainakaan se ei voi olla kovin eettistä. Ihmisen tulisi siis pyrkiä pohtimaan sitä, mitä hän haluaa tehdä, ja siinä tietynlaiset regulointisäännöt määrittelevät niitä vaihtoehtoja joita ihminen voi ajattelullaan tavoittaa tekoon johtavan syyn miettimisen tuloksena. Monet ihmiset ovat esteistyneitä, eli he eivät tunnista sitä, minkä takia heidän maailmansa ja ominaisuutensa eivät sovi yhteen. Tämä on tila, joka voi johtaa ajattelun vapauteen ja ihmisten riippumattomuuteen toisistaan. Varmaan sellainen yhteiskuntatila on toivottava, jossa ihmiset toimisivat eettisesti ilman sitä, että joku olisi heille jatkuvasti kertomassa miten on toimittava ja miten kyseinen henkilö toimii väärin. Omantunnon kehittäminen on varmaan tärkein asia lapsen varhaiskasvatuksessa. Silloin ihminen voi saada selkoa toiminnan muodoista, joita voidaan pitää eettisinä. Moraali on varmaan asia, mikä pitäisi muistaa kaikenlaisessa toiminnassa. Kuitenkin moraalin tulisi koskettaa jotain sisäistä, eikä esimerkiksi perustua jonkinlaiseen pakottamisinstituutioon. Merkitysvallalla siis säädellään arvotunteita, joilla ihmiset arvottavat asioita tärkeysjärjestykseen. Kommentaariaatin tarkoitus on siis säädellä ihmisten kokemat arvotunteet sellaiseen järjestykseen, joka sopii niihin institutionaalisiin tavoitteisiin, joita se haluaa itse edistää tunnustushierarkian sisällä. Ihmisten täytyy pyrkiä iskemään kommentaariaatti hajalle. Vasta tämän mielipiteisiin vaikuttamisen jälkeen ihminen pystyy ajattelemaan ja toimimaan vapaasti. Tavoiteltavat päämäärät tekemisen suhteen ovat siis esimerkiksi se, että ihminen saisi kokea vapaasti arvotunteitaan, josta muodostuu heille päämäärien kehitystasona tunnettava kategoria. Ihmiset jotka ovat irtaantuneet vaikutteellisuudesta voivat muodostaa yhteisöjä, joissa ei ole hierarkioita eikä olemuseroja - ne siis ovat täysin toisistaan riippumattomia. Ja tuohon riippumattomuuteen pitäisi sekä yksilöiden että yhteisöjen pyrkiä. Riippumattomassa yhteisössä tai instituutiossa toiminta tapahtuu etenkin korkeampien merkitysarvojen kautta. Kaikesta tärkeästä voi siis tulla symbolistista, jossa teon arvo määrittyy etenkn sen muodosta. Oikeanlaiseen muotoon pyrkimisestä voisi siis tulla toiminnan tärkein määrittäjä. Kuitenkin onhan se selvää, ettei esimerkiksi syömisestä tai hygienian huoltamisesta voi kovin helpolla tulla kovinkaan itsestä riippuvaista toimintaa, sillä ne tapahtuvat aina jonkin sekundaarisen syyn takia, vaikkakin niissä ei syyllä ole kovinkaan suurta roolia, koska siihen ei voi tuossa tilanteessa olettaa kuuluvan kovinkaan laajaa valinnanvapautta. SUurin osa ihmisistä syö ja hoitaa hygieeniaansa ja siinä negaationa on vain täydellinen puliukoksi taantuminen, jonka ei varmasti voida katsoa olevan pelkästään vapauden ilmentämistä, sillä vapaus sijaitsee noissa instituutioissa vain etenkin korkeimmilla tunnustushierarkian tasoilla. Mitä matalammalla asteella ihmisen toiminta on liitoksissa tunnustushierarkiaan, sitä käytännönmukaisempaa ja riippuvaista ihmisen toiminta on muihin nähden. Kaikissa ihmisissä on sisään rakennettuna nuo institutionaaliset tasot, ja se määrittää ihmisen paikan instituutioissa, nimittäin se, mitkä ominaisuudet tuossa ihmisessä korostuvat. Sen takia, koska nykyaikainen suomalainen yhteiskunta ei tue suuremmin erikoistumista, on varmaan vielä turhaa haaveilla yhteiskunnasta, joka muodostuisi vapaista ja pyyteettömistä instituutioista, joiden sisällä toimisi täysin kyseisen instituution aiheeseen paneutuvia ihmisiä. Ihmisille on siis myönnettävä siinä määrin vapautta, että he alkavat käsittää sen mikä heille itselleen on tärkeää ja missä tuo tärkeys sijaitsee yhteiskunnallisesti. Pääosin voidaan sanoa, että ihmisen toiminta ja tekeminen ovat asioita, joiden takia ihmisten on voitava olla sidoksissa sen kaltaisen instituution toimintaan, josta he saavat nautinnon kokemuksia.

Tutkimussuunnitelma

Tutkimussuunnitelma 28.4.2016 Aihe: Köyhyyden moraalinen ulottuvuus
Tutkimukseni käsittelee köyhyyttä moraalifilosofian ja moraalisen elämänasenteen kannalta. Se siis kysyy sitä, voidaanko etiikalla mutta etenkin käytännöllisellä tai soveltavalla etiikalla löytää ratkaisuja ja valoa köyhyyden suureen inhimilliseen ja kansainväliseen ongelmaan. Tehtäväni tässä tutkimuksessa on kysyä niiden autoritaarisessa asemassa yhteiskunnassa toimivien ihmisten moraaliarvoja, jotka voisivat parhaimmassa tapauksessa olla vaikuttamassa siihen, ettei köyhyyden inhimillistä murhenäytelmää tarvitsisi enää niin yleisesti ja usein nähdä. Köyhät ihmiset ovat tässä tutkimuksessa keskeisellä moraalisen arvioinnin kohteen paikalla, vaikka kuitenkin tutkimuksessa on myös tarkoitus kysyä sitä, mikä on ei-köyhien ihmisten asenne köyhiä ihmisiä kohtaan. Tässä siis lähestytään omantunnon antamaa näkemystä moraalisesta arvioinnista. Köyhiä ihmisiä voidaan pitää tietynlaisina omantunnon herättäjinä, joiden ongelmien ratkaisun kautta yhteiskunta voisi kehittyä myös muiden ominaisuuksiensa kautta ja siitä kitkeytyisi ne rikkailmiöt mitä köyhyys aiheuttaa suoralla seuraussuhteella yhteiskuntaan: rikollisuus ja muu epäsosiaalinen käytös.

Köyhyys tarkoittaa etenkin sellaisten olosuhteiden ja toimintojen puuttumista, mitkä koetaan tärkeäksi ihmisarvon ja elämänarvon periaatteiden kannalta. Se tarkoittaa voimattomuutta, syrjityksi tuloa ja turvattomuutta. Se tarkoittaa ettei ihmisellä ole tarpeeksi varallisuutta syödä riittävästi ja useita kertoja päivässä. Köyhällä ihmisellä ei ole pankillista luottoa tai mahdollisuutta säästää rahaa. Köyhyys tarkoittaa sitä, ettei siinä olevalla ihmisellä ole mahdollisuutta tarjota perheelleen turvallista elinympäristöä. Köyhyys tarkoittaa myös sitä, ettei ihmiselle anneta mahdollisuutta tehdä työtä tämän voimavarojen mukaisesti. Kuitenkin kaikista eniten köyhyys tarkoittaa sitä, että köyhä ihminen ei voi ottaa osaa erilaisten yhteisöjen toimintaan. (Singer, 2011, 25 ;ja UN, 2011)

Köyhyyteen voitaisiin vaikuttaa sillä, että kehitettäisiin erilaisissa yhteisöissä köyhyyden olosuhteissa eläville mahdollisuuksia ottaa osaa erilaisten pienyhteisöjen toimintaan. Tämä voi onnistua etenkin kehitysmaissa tehtävällä elämän laadun parantamiseen suunnatulla työllä, jossa tuettaisiin esimerkiksi puhtaan juomaveden saannin sekä saniteettiolojen puhtautta ja pysyvyyttä edistävää toimintaa. Absoluuttisen köyhyyden poistaminen ja ihmisten olosuhteiden helpottaminen onnistuu etenkin ehkäisyn käytön promotoimisella absoluuttista köyhyyttä kärsivissä maissa. Suhteellisen köyhyyden poistamiseen voidaan vaikuttaa etenkin progressiivisella verotuksella.

 Tutkimusongelmista tärkein on sen kysymisessä, miten moraalifilosofia voisi tarjota ratkaisuja köyhyyden selättämiseen tai ainakin kyseisen ongelman merkittävään torjumiseen. Yksi tutkimuskysymyksistä kysyy sitä, osataanko yhteiskunnassa löytää selittävät faktorit esim. rikollisen toiminnan syistä, ja minkä roolin köyhyys saa tällaisten ilmiöiden kehittymisessä. Etsin myös vastausta kysymykseen siitä, miten yhteiskunta suhtautuu köyhyyteen ja sen mukana väistämättä tuleviin seurauksiin. Yksi kysymys koskee sitä, voidaanko tänä päivänäkään perustella kantaa sen puolesta, että maailmassa olisi joskus yritetty todellisella aktiivisuudella käydä kiinni köyhyyden ongelmaan. Tutkimusongelmien joukossa on myös mukana perimmäisimmät kysymykset siitä, mitä vikaa köyhyydessä on ja mitä köyhyydelle pitäisi tehdä.

Ennen kuin seuraavaksi paljastan tutkimukseni viitekehyksen eli tutkimusteorian, haluan tuoda esiin pari muuta ihmisiä ja yhteisöjä kuuntelevaa teoriaa. Hyväntekeväisyys ("Welfarism") näyttää aluksi olevan kiinnostunut vaikka se todella on kiinnostunut vain psykologisista mielentiloista eikä yksilöiden reflektiivisestä arvostusasenteista. Sitä vastoin taas tulosarvioijat ("Sum-ranking") keskittyy maksimoimaan yhteiskunnassa syntyvän hyväntekeväisyyden ilman huomiota siitä kuinka se on jaettu, vaikkakin tämän ovat kokeneet tärkeäksi etenkin kyseessä olevat ihmiset (Wells, 5). Teoreettisena lähtökohtana pidän tässä tutkimuksessa etenkin Amartya Senin ja Martha C. Nussbaumin kehittelemää toimintamahdollisuuksien teoriaa. Sen on kirjoittanut: Yksilöiden kyvykkyyden moraalinen merkitys on tarkoitettu sitä pyrkimystä varten jonka myötä ihmiset voivat saavuttaa sen kaltaisen elämän jossa he voivat olla onnellisia (Wells). Se erottaa sen etabloituneemmista yrityksistä moraaliseen arviointiin, joka on ilmennyt etenkin utilitarianismina ja voimavaraisuudella, jotka keskittyvät pelkästään subjektiiviseen hyvinvointiin tai edellytyksenä käsillä oleviin tiedokkeisiin ja hyvään elämään (Wells). Tuo teoria tekee eron suhteessa funktioitumiin ja kykyihin. Sen mukaan ihmisen tulkinnassa esimerkiksi köyhyyden olosuhteissa tulisi aina ottaa huomioon ne ominaisuudet joiden perusteella tällainen ihminen pystyy toimimaan vapaasti yhteiskunnassa. Kykyjen kuihduttaminen perustuu vankkaan filosofiseen perustaan: moraalin näkökulmasta ei tarvitse ihmetellä vähäisiä resursseja kutistetun kyvykkyyden syynä. Siinä siis kritisoidaan esimerkiksi utilitarismia ja distributiiviista oikeutta, koska ne eivät ihmisessä huomioon hänen tilannettaan, vaan tekevät ihmisen numerosarjaksi, jonka vatsan on oltava täysi silloin kun ruokaa on jaettu ihmisille sopiva distributiivisen oikeuden näyttämä määrä.

Nussbaum esittelee kykypohjaista lähestymistapojen määritelmää esittelemällä kymmenen aluetta ihmisessä. Tulen myös niitä kritiikillä tarkastelemaan tutkimuksessani, mutta voidaanhan ne tässä toistaa: Elämä, ruumiillinen terveys, ruumiin yhtenäisyys, aistit; mielikuvitus ja ajatus, tunteet, välineellinen järki, sopeutuvaisuus, muut lajit, leikki ja kontrolli ympäristöistä (Wells, 19-20). Kykyjen lähestyminen on leveä normatiivinen viitekehys jonka tarkoituksena on arvottaa yksilön hyvinvointia ja sosiaalisia järjestymiä sekä politiikan alueiden suunnitelmia ja ehdotuksia sosiaalisesta muutoksesta yhteiskunnassa. Sitä voidaan käyttää hyödyksi monissa erilaisissa tehtävissä, sillä voidaan arvioida niin ihmisen kuin yksilön hyvinvoinnista, epätasa-arvoisuudesta ja köyhyydestä (Robeyns 2003). Ekonomisti ja filosofi Amartya Sen on tuonut esiin mielipiteensä, jonka mukaan köyhyys tulisi tulkita etenkin toimintamahdollisuuksien puuttumiseksi (Wolff etc, 2015). Perustavin ominaisuus kykypohjaisessa lähestymistavassa ja huomiossa ihmisiä kohtaan tulee siitä, mitä ihmiset voivat tehokkaasti tehdä ja olla, joka tarkoittaa heidän kykyjään (Robeyns 2003).

Tutkimusaineistosta ja menetelmistä minun on sanottava se, että tulen käyttämään tutkimuksen valmistelussa runsaasti soveltavaa etiikkaa, bioetiikkaa ja oikeusfilosofiaa käsitteleviä kirjoja. Peter Singer on tärkeä lähdeteoreetikko, hänen kirjoistaan muistettavimmat ovat etenkin Practical Ethics ja Applied Ethics. Merkittäviä teoreetikoita joiden näkemyksiin nähden argumentoin ovat esimerkiksi Derek Parfit ja kykypohjaisen lähestymistavan suurin vastustaja utilitarismin kehittäjä John Stuart Mill. Yksi merkittävä soveltavaan etiikkaan liittyvä kirja ja lähdemateriaali on Wanda Teaysin, John-Stewart Gordonin ja Alison Dundes Rentelnin kirja Global Bioethics and Human Rights, jossa käsitellään merkittävällä tavalla soveltavan etiikan alalajia bioetiikkaa ja sen soveltamista globaalille asioiden hoitamisen asteelle. Stephen Holland on kirjoittanut kirjan Bioethics – a philosophical introduction, jossa hän käsittelee uudella ja lähestymiselle helpolla tavalla bioetiikan kysymyksiä ja niiden liittymistä perustavimpaan filosofiaan. Tony Fitzpatrick soveltaa etiikkaa käytännönmukaisiin kysymyksiin kirjassaan Applied ethics & social problems. Fitzpatrick käsittelee normatiivista etiikkaa ja pyrkii soveltamaan sitä siinä sellaisiin moraalisiin kysymyksiin, jotka käsittelevät syntymää, yhteiskuntaa ja kuolemaa. RF Chadwickin Encyclopedia of applied ethics on myös ollut itselleni hyvin merkittävä tiedon edistäjä, kuten myös Hugh LaFolletten Ethics in practice. Yksi tärkeä aiemman tutkimuksen materiaali on Andrew I Cohenin Contemporary Debates in Applied Ethics, jossa hän tarkastelee helppotajuisella tavalla soveltavan etiikan kysymyksiä. Muutenkin Cohen on yksi merkittävä hahmo soveltavan etiikan aiemmassa tutkimuksessa. Birgitta Forsman kirjoittaa bioetiikasta, uskonnollisesta etiikasta ja etiikasta ylipäätään esimerkiksi kirjassaan Gudlös etik, joka on merkittävä lähdeteos. Kotimaisesta tutkimuksesta on mainittava etenkin Matti Häyry ja Heta Gylling, mutta myös Juha Räikkä. Kuriositeettina on mainittava soveltavaan etiikkaan liittyvä kotimainen kirja, joka on Markku Myllykankaan ja Päivi Räsäsen keskustelukirja Mitä maksaa ihmishenki, joka liittyy läheisesti soveltavan etiikan kysymyksiin, kuten esimerkiksi köyhyyteen. Mahdollisesti esimerkkinä käsittelemiäni normatiivisen etiikan teoreetikoita ja klassikoita ovat etenkin Bentham, Mill, Aristoteles, Macintyre ja Kant.              
                                            
On varmaan tarpeellista seurata myös sanomalehtiä aiheen takia, koska siellä usein tiedotetaan uusimmanlaatuisesta tutkimuksesta lähes mitä tahansa alaa koskien. Myös kotimaan sekä ulkomaan politiikka sekä talous ja kulttuurisivut kannattaa varmasti tämän aiheen perusteella lukea hyvin tarkasti. Työn edistymisestä on sanottava, että olen vasta alkamassa tämän aiheen parissa, mutta uskon työintoni alkaneen jokin aika sitten, ja näin ollen työ tulee valmistumaan vuoden tai korkeintaan puolentoista vuoden sisällä.

 Yksi tärkeä pointti tässä tutkimuksessa koskee sitä, voidaanko jonkinasteinen köyhyys hyväksyä ainakin joidenkin yhteisöjen ja yhteiskuntien sisällä. Tähän viitaten voisi myös kysyä, että onko joissakin olosuhteissa mahdollista, että jos joku on köyhä, niin häntä voitaisiin ainakin henkisesti rankaista omasta köyhyydestään. Tästä avautuu näkemys siihen, että onko köyhyys köyhän oma asia, onko se yhteiskunnan ja yhteisön asia, vai onko se kuitenkin jotain noista kaikista mainituista poikkeavaa.

Tutkimukseni rahoituksesta voin sanoa, että tulen hakemaan Koneen säätiöltä apurahaa, ja jos siellä ei tärppää, niin onhan näitä kaikenlaisia kansan sivistysrahastoja jne. 
Aion tässä tutkimuksessa analysoida niitä yhteiskunnallisen elämän perustavimpia sijoja, joihin köyhyys ja epätasa-arvoisuus vaikuttavat eniten. Yksi on lapset, johon vaikuttaa perheen historia ja rakenne sekä perheen sisäinen psykodynamiikka. Kansalaisuus ja ihmisoikeudet edustaa oikeusinstituutiota, joka syrjii ei-kansalaisia, tästä on hyvä esimerkki Britannian konservatiivipuolueen takapenkkiläisten tällä hetkellä villitsemän Brexit-äänestyksen lopputuloksen myötä mahdollisesti muunmaalaisille tulevat rajoitukset Britanniaan pääsyssä. Yksi on koulutus, jonka avulla nuori ihminen joko saa tai ei saa pääsyä koulutusinstituutioihin. Yksi on ympäristö, joka altistaa ihmiset epätasa-arvoisesti luonnon ilmiöiden armoille. (SCPI)

Wolffin mukaan köyhyys on tavoiteltuun päämäärään tarvittujen lahjojen puutetta (Wolff etc. 2015). Aion käsitellä myös tuota Wolffin ilmaisemaa väitettä. Ihmiset köyhyydessä eivät pysty saavuttamaan tarpeitaan ja sen vuoksi kärsivät kurjuuden erilaisista muodoista. Wolff nimittää köyhyyttä iskuksi kohti ihmisen kunniallisuuden kasvoja (2015). Ihmisen kunniallisuus ja arvokkuuskin ovat asioita, joita voisi tässä tutkimuksessa tarkastella. Ne siis tarkoittavat etenkin itsekunnioituksen säilymistä ihmisessä.


Itsekunnioituksesta voidaan mainita esimerkiksi luostareiden munkit, jotka ovat kieltäytyneet täysin ulkoisen maailman houkutuksilta ja kilvoittelevat yleensä todella urheasti. Munkit siis elävät vapaaehtoisessa köyhyydessä, ja voi sanoa kykypohjaisen lähestymistavan kautta, että siinä kun pyritään johonkin olemisen tai tekemisen tilanteeseen, on siinä myös vaatimattomuudelle sijaa. Toimintamahdollisuuksien teorian mukaisesti jotkut vaatimattomammat ihmiset voivat tyytyä matalampaan elintasoon kuin toiset ja olla asemassaan täysin tyytyväisiä.

Lähteet:
Robeyns, I.: The capability Approach: An Interdisciplinary Introduction, 2003
Singer, P.: Practical Ethics, 2011, Cambridge University Press
Stanford Center on Poverty & Inequality: Key Issues in Poverty and Inequality
United Nations: Indicators of Poverty & Hunger, 2011
Wells, T.: Internet Encyclopedia of Philosophy: Sen's capability approach
Wolff, J.; Lamb, E.; Zur-Szpiro, E.: A philosophical review of poverty, 2015