Kokonaisena oleminen yhteisöelämässä

Aion nyt kirjoittaa kokonaisena ja osina olemisesta yhteisöelämässä ja sen ihmiselle asettamista vaatimuksista. Kokonainen ihmisyys tarkoittaa kaiken sellaisen yhteenkokoamaa, joka voidaan tulkita kuuluvaksi ihmiselämään ja siihen mikä tulee ihmiselle olemaan. Kokonainen ihmisyys ei aseta pidikkeitä ihmisyyden kaikkiosaisuuden ilmenemiselle ja se ei pyri peittelemään mitään sellaista ihmisestä, joka voitaisiin joissakin olosuhteissa tulkita joko pragmaattisesti tai utilitaristisesti haitalliseksi ja vahingolliseksi kokonaiselle ihmisten joukolle tai osajoukolle. Se, että ihmiset voivat sanoa jotain ja antaa palautetta siitä, miten jokin ihminen tai ihmisten joukko ilmenee toisille, tarkoittaa ainoastaan sitä, että mielipiteiden antaminen ihmiselämästä ja sen piirteistä on mahdollista kaikille subjektiivisesti. Voidaan kuitenkin samalla kun ilmaistaan pyrkimys siitä, että ihmisten tulisi voida ilmetä oman itsensä tähden mahdollisimman vapaasti yhteisöelämässä ja yksilöelämässä, sanoa, että jotkut ihmisyydessä ilmenevät piirteet voivat tullessaan arvotetuksi yhteisöelämässä suhteessa toisten ihmisten piirteisiin, näyttää haitallisilta ja suorastaan sellaisilta, että ne voisivat olla vaarallisia yleisen kokonaisen ihmisyyden toteutumisen pyrkimykselle. Tällaisia piirteitä ovat esimerkiksi rikokset, ryöstöt, pahoinpitelyt ja murhat. Rikollisuus voidaan mielestäni johtaa kokonaisuudessaan yhteisöelämään liittyviin piirteisiin, jotka ovat aluksikin luoneet ilmiön ja sen jälkeen jatkaneet vapaasti sen uudistamista. Tarkastamalla yhteisöelämän perusteita ja pitämällä yhteisöelämän periaatteet liikkeen tilassa saavutetaan sellaiset tavoitteet, jotka ovat elintärkeitä kaikessa siinä, joka tähtää ihmisen ja yhteisön mahdollisimman kitkattomaan suhteeseen. Ihmisen piirteiden ilmeneminen voidaan arvottaa monilla erilaisilla tavoilla, joista ensimmäinen liittyy päämäärätavoitteiseen toimintaan. Toiminta, joka suuntautuu päämäärään on toimintaa, joka suuntautuu johonkin tavoitteeseen. Tavoite voi olla jonkin asiantilan toteutumista tai pyrkimyksen täyttymistä kokonaisuudeksi. Päämäärätavoitteinen toiminta on sellaista toimintaa, jonka pitää myös ylläpitää inhimillisen erehtymisen mahdollisuutta läsnäolevana. Toiminta voi puutteellisuudessaan johtaa yhteisön ulkopuolelle siirtämiseen tai joskus jopa kohtuuttomiin rangaistuksiin. Tämän vuoksi päämäärätavoitteinen toiminta tulisi aina pyrkiä kartoittamaan siten, ettei toimintaa nähtäisi täysin erillisenä päämäärästä vaan oikeamminkin sen yhtenä osana, sellaisena, että se voisi olla erilainen riippuen tilanteesta ja toiminnan suorittajasta. Mitkä ovat ihmisen itsenään ilmenemisen esteitä muun kaltaisissa tilanteissa? Ihmisen minuus ja hänen sisäisyytensä ilmeneminen yhteisölle voidaan estää monilla eri kaltaisilla tavoilla, mieleen ensimmäisenä nousevia ovat kai armeijan yhdenmukaisuus ja persoonan tappaminen, koulun yhdenmukaiset ja toisia toisten edellä suosivat oppimiskäytännöt, työpaikkojen ihmisyyden unohtava normittaminen ja yhdenmukaistus. Tietysti ajatellessa ihmisyyden ilmenemistä yhteisöelämässä on mietittävä sitä minkä kaltaisissa tilanteissa yksilöllisyyden ilmentäminen voisi näyttää subjektiiviselta itsekkyydeltä ja kokonaiskuvan ja tavoitteen estävältä minäminäasenteelta. Yksilöllisimpiä ja luovimpia ihmisiä tulisi tutkia ja kirjata ylös kaikki sellainen, minkä voidaan nähdä kuuluvan korkeimpaan ihmisyyteen ja yksilöllisyyden toteuttamiseen. Kuitenkin näihin ihmisiin suuntautuessa on muistettava kommentaariaatin uhka ja pyrittävä näkemään nämä toiset ihmiset enemmän itsen, oman ihmisyyden, erillisyksilöllisinä osina kuin itsestä täysin erillisiltä monumenteilta. Tunnustushierarkia järjestää koko ajan ihmisyyttä osiinsa kokoamalla erilaisia arvostuksen ja arvotunteiden kohteita yhteen ja sitomalla nämä yhteenkokoamat erilaisiin tasoihin, joita kohden ihminen alkaa asennoitumaan pohjalta käsin. Tunnustushierarkiaan asennoituminen siis on hierarkkista vain kommentaariaatin ja sen jäsenten kohdalla, muut ihmiset pyrkivät joko tietoisesti tai suuren enemmistön tapaan tiedottomasti suhtautumaan hierarkiaan emergenttisesti, siten, että yksi taso muodostaa aina pääsyn seuraavalle tasolle. Hierarkia ei kuitenkaan aina toimi siten, että se aloittaisi hierarkian käskyrakenteen asettamisen sen ihmisille ilmenevien tasojen historiallisen järjestyksen mukaisesti, kommentaariaatti pikemminkin pyrkii estämään hierarkiassa niiden tasojen ilmenemisen, jotka ovat ominaisia useimmille ihmisistä ja pyrkii antamaan ihmisille käskyjä itsensä asettaman järjestyksen ja hierarkkisen käskyrakenteen mukaisesti. Kommentaariaatti siis pyrkii vaikutteellistamaan ihmiset kokemaan arvotunteita kommentaariaatin asettaman tunnustushierarkiaan liittyvän järjestyksen mukaisella tavalla. Ihminen on vapaa kokiessaan vapaasti arvotunteita, jotka liittävät ihmiset yhteisöelämän sisällä eläviin symbolisuuksiin ja institutionaalisiin totuuksiin ja arvoihin. Arvotunteet esittävät ihmiselle totuuden sosiaalisesta yhteisöelämästä ja siinä vallitsevien piirteiden tärkeydestä. Ihminen on luonnoltaan institutionaalinen eläin, joka järjestää yhteisöelämässä ilmenevät piirteet ja tunteet yhtenäisesti toimiviksi yhteisöryhmiksi. Jokainen ihminen on siis tarkoitettu löytämään instituutioista oman henkisen kotinsa. Se voi olla sellainen koti, joka voi täyttää henkilön kaikki tavoitteet yhteisöelämässä. Instituutioiden käsitettä onkin siksi syvennettävä ja on samalla pyrittävä erottamaan tavalliset instituutiot syvistä instituutioista, jotka ainoina voivat tarjota ihmisille mielekästä yhteisöelämää. Instituutio voi syvänä ollessaan muodostaa itsensä sisälle käsityksen tunnustushierarkian tasoista, siis silloin kun se ei ole vaikutteellinen ja riippuvainen kommentaariaatista. Täydellisimpiin instituutioihin on siis mahdutettu kaikki, instituutiot ja niiden jäsenet, ihmiset, ovat siis itsessään mikrokosmoksia. Ihmisen kokonaisena ilmeneminen siis vaatii yhteiskunnan, joka on humaani ja jossa ihmisiä ei pakoteta liiallisiin liittellisyyksiin yhteisöelämässä sen takia, että estettäisiin joidenkin yhteisöllisesti syntynsä saavien ongelmien ja haitallisuuksien toteutuminen. Se että estetään ja ennaltaehkäistään rikollisuutta ja banaalia pahaa, vaatii jatkuvaa toimintaa niiden ihmisten taholta, jotka vastaavat yhteiskunnan käsitteen muotoilusta ja niiden päätöksien tekemisestä, jotka liittyvät etiikan ja arvoteorian soveltamiseen yhteisöelämässä. Jokaisen yksilön on siis kuitenkin hillittömyyden estämiseksi pyrittävä kuulemaan toisia ihmisiä kuitenkin olematta tulemaan vaikutteelliseksi. Historiallisista esikuvista voidaan löytää teitä ihmisen kokonaisuuden määrittelemiseksi, mutta kuitenkin kun muistamme sen, miten paljon historia voi johtaa ihmisiä harhaan, voidaan sanoa lisäksi se, miten onnellinen ihminen voisi yhdeltä puoleltaan olla, jos kaikki arkistot ja tiedot menneestä tuhottaisiin sukupolvien välissä. Kaikki se mikä tapahtuu yhteisöelämässä voidaan myös muuttaa ja tarvittaessa ehkäistä. Se vaatii tasapäistämisen lopettamista ja oikeudenmukaisuuden aidomman muodon huomioimista päätöksenteossa. On asetettava rohkeasti toiminnan ihanteita, olivat ne sitten utopioita tai todellisia tavoitepäämääriä. Myös kehittyneimmät ihmiset on asetettava aivan uudenlaisen huomion kohteeksi ja pyrittävä kokoajan uudelleenmääritellen määrittämään se, mikä on asetettava jalustalle kaikkein kunnioitettavimpina ihmisyyden ominaisuuksina.