Paason kartanon esittely – Paason pääkennus ja sen sisustus: Kirjasta Ätten von Essens historia – Från Westfalen via Ösel till Norden

Kirjoittanut: Werner von Essen – Kääntänyt: Olli von Becker

Kun luutnantti Georg Reinhold von Essen (1783-1866) sai Paason perintönä isältään, suunnitteli ja rakennutti hän uuden päärakennukseen omien suunnitelmiensa mukaan. Rakennus täydennettiin laajoilla lisäsiivillä ja päärakennus oli valmis 1821. Everstiluutnantti Odert Reinhold von Essen osti Paason kartanon everstiluutnantti Clas von der Pahlenilta vuonna 1706. Vanhin poika Georg Reinhold von Essen (1705-1752) peri Paason kartanon, joka meni taas hänen vanhimmalle pojalleen Carl Reinhold von Essenille (1734-1809) . Kun Carl Reinholdin nuorin poika Georg Reinhold (1783-1866) sai Paason kartanon perinnökseen isältään, perusti hän uuden päärakennuksen Kartano meni myöhemmin hänen viidennelle pojalleen Alexanderille (1821-1893).

Alexanderin nuorempi poika Emi Werner (1875-1947) kirjoitti tämän selvityksen Paason kartanosta ja suunnitteli siihen hienot suunnitelmat kartanosta ja puutarhasta.

Päärakennus rakennettiin luutnantti Georg Reinhold von Essenin toimesta ja hänen omien piirustuksiensa mukaan. Siipirakennukset rakennettiin vuonna 1821. Todellakin ennen niiden valmistumista oli lasten kammari keittiö. Vaatekaappi porstua ja makuukammari lasten kammari ja ruokasalin pohjoinen pääty piikojen kammari. Vierashuonetta käytettiin ilmeisesti pehtoorin työ- ja vastaanottohuoneena, jossa työläisille maksettiin palkka. Förmaaki oli sänkykammari.

Rakennus oli laudoitettu horisontaalisesti pontatuilla puilla siipien lisäksi, joissa oli pystyssä seisovia lautoja. Kun aloitetaan kartanoon meneminen pohjoiseen suuntautuvalta sisäänkäynniltä. On kesä. Harmaata marmoria olevilla kaiteilla on kaksi samanlaista marmorista rappujen vieressä olevaa ruukkukukkaa, sinikukkaista agapantusta. Verannalla on pylväitä sisäänkäynnin vieressä ja niiden vieressä suuri pöytä, jonka ympärillä on tuoleja. Tässä paikassa ateriat tarjotaan silloin kun sää sen sallii. Täällä on varjoisaa ja viileää ja on mukava näkymä auringon hellimään puutarhaan, jossa kukkii kauniita ruusuja. Toisen pylvään edessä on vähäisempi pöytä, jonka vieressä on kiikkutuoli ja muita vähäisempiä tuoleja. Täällä juodaan päiväkahvit, ja kun postilaukku tulee ja postia jaetaan, luetaan lehdet ja kirjeet täällä.

Kun taloon mennään sisälle, on valittavana kolme uurnoilla koristeltua kaksiosaista ovea. Kaksi ensimmäistä johtaa pienempään porstuaan, siipirakennuksiin ja päärakennukseen. Valitsen keskimmäisen ja tulen suureen porstuaan, joka on maalattu harmaaksi mustilla ja punaisilla koristeluilla. Tästä johtaa myös tie vintille. Rappusten alla on konttori ja ruskea astiakaappi sisäänmenotien ja ikkunan välillä. Hillokaappi roikkuu tukevassa koukussa ja ikkunan alla puupölkky kannella.

Jatkamme tambuuriin pitkähkoinen huone rapattuine seinineen, joka on terrakottaväriä. Suoraan oikealla on suuri kaappi, kuten myös vasemmalla. Ikkunan alla on pöytä, ja keskellä sitä on on puolikkaan muotoinen mahonkipöytä siihen kuuluvine peileineen. Vaatehengarit ovat vasemmalla käytävällä. Kaukaisella nurkalla seisoo kapea siniseksi maalattu kaappikello. Seinät ovat täynnä tauluja ja litografioita kuten Viaporin pommitus yhdeksäs elokuuta 1855, musisoivien herrojen kokoontumisia jne. joita kaikkia en muista enää. Katossa näemme rautahelmen, josta roikkuu naru, jonka päässä on rengas. Harrastuksena yritämme keinutella sitä niin, että se roikkuu ulko-oven yläpuolella olevassa koukussa. Mutta koska tämä on osa talvihauskuutta sisällä, jätämme sen rauhaan ja menemme eteiseen.

Aurinko paistaa sisään – on keskipäivä – ja laskee suuria valoisia säikeitään tyhjälle lattialle. Kirkkaat matot, ikkunoiden kukkaryppäykset, valkoiset pitsiverhot, vanhat kristallikruunut – kaikki kylpee iloisessa, lämpimässä kesäauringossa. Öljyvärimaalattujen seinien violettia sävyä vasten seisovat jacquard-värjätyt huonekalut, jotka on asetettu vanhanaikaiseen jäykkyyteen, mutta samalla kutsuvat ja ystävälliset. Niiden punaiset verhoilut on nyt päällystetty keltaisilla raidoilla. Kesällä. koko kokonaisuus huokuu valoa, kodikkuutta. Huonekalut ovat yksinkertaisia, tilan puusepän, ​​vanhan Borgin, itse tekemiä, ja hän katsoo hieman lasiin, mutta ei se sen kummempaa ole. Oikeanpuoleinen pitkä sohva kahdella kovaksi pehmustetulla kukkakirjailutyynyllään sopii hyvin aaltoileville, mantiljan ja merirosvon tavoin varustetuille Heinolan tädeille, joilla on vanhanaikaisella, miellyttävällä sanastolla "suloinen sinä" ja "kultainen sinä". Sekä se että nojatuolit ja pöytä ovat kaikki 50-60-luvun tyyliä, jossa on ripaus vaatimatonta asketismia, ja Arndtin postiljonki niiden yllä on muuttunut hymyksi hieman jäykän pinnan alla ja sopii hyvin yhteen kahden tumman Nakkilan keinutuolin kanssa, jotka kulkevat koko salin pituudelta kulkevalla matolla. Ne keinuvat pehmeästi ja iloisesti, jos kokeilemme niitä, ja niiden kukkaiset matot keinuvat sen tahdissa. Niiden ja ikkunaseinän välissä on pieniä soikeita pöytiä, joiden laatikoissa on vanhoja teräskaiverruksia tai valokuvia perheestä ja ystävistä kauniisti haalistuvaa maisemataustaa vasten, jossa on sykomoreja ja platanapuita. Seinän keskellä seisoo kaunis vanha mahonkipeilipöytä, jossa on kaarevat etujalat, ja suuri peili. Mutta pieni ripaus historiaa on osa huonekaluja. Pitkän sohvan vieressä juuri oven vieressä seisoo suuresti koristeltu barokkituoli korkeine karmeineen ja mahtavana. Joku kuningas, vaikka en tiedä kuka, on tarinan mukaan istunut tuolissa, joka kuuluu jokaisen herraskartanon kertoelmiin.

Vasemmalla seinällä seisoo flyygeli. Se pitää kesälomaa ja lepää harmaiden talvipäivien surumielisten asteikkojen ja sormiharjoitusten jälkeen, ja nyt se säestää nuorten, iloisten tyttöjen ääniä kappaleissa "Säg mig liten fogel", "Djupt i havet" tai "Där sat en fogel pää lindequist". Mutta se on levittänyt iloa myös talvella, kuten sanonta kuuluu! Täti Emman polkka ja äidin ja täti Mimmin valssit ja laukkat ovat soineet jouluna ja pyhäpäivinä sekä viikonloppuisin koko pitäjässä. Ja lasten tanssiaisissa kutsutut Heinolan nuoret ovat keinuneet heidän musiikkinsa tahtiin. Sen vieressä on nuottiteline, jonka ylimmällä hyllyllä on ruskeasta pahvista tehty höyrylaiva, muistona tiedonantaja Konrad Gustafssonilta. Yksinkertaiset sohvaryhmän tyyliset tuolit täyttävät loput seinätilasta. Sisäänkäynnin oven molemmin puolin on pareittain divaanit, joiden välissä on pyöreät pöydät. Jos vielä huomioimme suuren sohvaryhmän alla olevan kukkakuvioisen maton ja nurkissa kaksi ruskeanpunaista kaakeliuunia ja ehkä myös vilkaisemme ulos toisesta ikkunasta, jotta se leijuisi puutarhapenkkien, omenapuiden ja peltojen yli kohti aurinkoista Ala-Rääveliä, jonka toisella rannalla kohoaa Kokko-tunturi ja oikealla puolella Neitsytniemen niemi, voimme kurkistaa hieman seiniä pitkin ylöspäin. Teemme sen ilman minkäänlaista teeskentelyä, sillä tähänastiset kokemuksemme tuskin antavat meille aihetta toivoa minkäänlaista loistoa tai taiteellista nerokkuutta. Sohvan yläpuolella roikkuvat isoisän (Georg Reinhold von Essen) ja isoäidin (Maria Gustafva von Essen, os. Tandefelt) muotokuvat arvokkain hymyin, isoisällä kukkakuvioinen liivi ja vihreänsininen frakki kultaisine nappeineen, isoäidillä sininen mekko, musta pitsinen viitta ja valkoinen aamutakki. Se on puhtaasti patriarkaalista iloisuutta, mutta millaista onkaan, kun hämärä laskeutuu ja lasten mielikuvitus alkaa täyttää huoneiden varjoisia nurkkia satujen kasvoilla, jotka tuijottavat tyhjiin silmäkuoppiin. Mutta emme ymmärrä tätä nyt kirkkaana kesäpäivänä, ja mielialamme ollessa pilvetön, katseemme pyyhkäisee kauemmas seinän hillityn sileän pinnan yli. Katsomme ja siirrymme taustaseinälle. Jokaisen lepotuoliryhmän yläpuolella roikkuu öljymaalauksia, luultavasti kopioita Tädistä (luultavasti Mimmi von Sticht). Oikealla maalaus, joka esittää kahta kaunista naista, joista toisella on flirttailevasti viuhka kasvojensa päällä, vasemmalla tyttö, jonka käteen on sidottu kyyhky vaaleanpunaisella hulmuavalla silkkinauhalla. Muuten – yhtä lähellä kuin Amalia Åbergin öljymaalauksessa, jossa on mökki ja leikkiviä lapsia – yksinkertainen, valtavan hajanainen. öljyvedoksia ilmaisina liitteinä ruotsalaiseen sukulehteen. Lützenin taistelu, kalastajia kirkkaassa auringonpaisteessa ja lopuksi kuva laiduntavista lehmistä. Seinä, jolla flyygeli seisoo------ Nyt kun sali on valmis, voimme tuntea olomme kotoisaksi, kuulua maatilan väkeen rakkaina vieraina, heidät on kutsuttu jäämään nauttimaan auringosta ja lämmöstä, parsasta, mansikoista, metsämansikoista ja maidosta ja kaikesta siitä loistosta, mitä kartanon elämä voi tarjota. Mielemme virittyneinä nauttimaan kaikesta tästä ajatuksesta aiomme tutustua hyvin tähän ystävälliseen kotiin, johon olemme tulleet, tutustua hyvin jokaiseen yksinkertaiseen huonekaluun, jokaiseen nurkkaan, johon aika on jättänyt jälkensä arjen kulumisen ja rakkauden pienten huolenpitojen viehätyksenä. Talosta tulee kotimme, ja me valloitamme sen lapsenomaisella kiinnostuksella kaikkia sen yksityiskohtia kohtaan. Menemmepä sitten oikealle tai vasemmalle. Valitsemme vasemmalle johtavan polun ja teemme niin tietäen, että näin saavutamme nopeimmin läheisen tuttavuuden tavoitteen. Ensimmäinen huone, johon tulemme, on "pieni kamari", käytävähuone, mutta myös makuuhuone. Ikkunan alla on pöytiä ja tuoleja, eikä siitä ole paljon sanottavaa. Huone: tapetoitu suurella sinisellä kuviolla, on jaettu ohuella verholla, joka päästää päivänvalon läpi. Verhon takana on sänky takaseinällä, kaakeliuunin vieressä lipasto ja mahonkipuinen empiretyylinen lipasto, jossa on upotetut messinkihuilut, nurkissa messinkihelat ja marmorikansi. Sen yläpuolella kullattu peili, myös empiretyylinen, lasipeitteisillä kentäillä ylä- ja alareunassa, joille isoisä maalasi kauniita renessanssikoristeita. Vastapäätä on pullea rokokoo-sifonki messinkiheloin, tuoli ja sisar Hiljan nukkekaappi. Tämän väliseinän takaa olemme löytäneet kauniita antiikkiesineitä, jotka ovat siirtyneet syrjään myöhempien pietististen huonekalujen tieltä. Olimme jo siirtäneet ne kokonaan takaisin 40 vuotta sitten. Koska olemme myös kotoisin silloisen Suomen sydämestä ja sen näkemyksistä tällaisista asioista, emme ole yllättyneitä, vaan pidämme sitä hyvänä sellaisenaan. Pidämme yhtä luonnollisena, että vanha kuparipiirros on löytänyt paikkansa tässä hämärässä. Öljyvärivedokset ovat paljon kauniimpia. Jatkoimme matkaa ja tulimme ruokasaliin. Kuinka miellyttävää, valoisaa ja iloista siellä onkaan kaikesta yksinkertaisuudestaan ​​huolimatta. Huoneen etuosassa lattian keskellä on terrakottamaalauksia....Tilkkutäkin päällä seisoo suuri pyöreä ruokapöytä ja sen ympärillä rottinkituoleja. Sen yläpuolella roikkuu seinällä messinkivalaisimella varustettu lamppu ja pitkä, suoraselkäinen rottinki-sohva, jossa on verhoiltu istuin ja selkänoja ja leveät raidat. Viereisessä nurkassa on ihmeellinen, öljymaalatusta lankapunostekniikalla tehty korkea kori, joka on tarkoitettu ylijääneiden vaatteiden ja kangasjätteiden säilyttämiseen. Vastapäistä seinää vasten on leveä kokoontaitettava pöytä, ja sen molemmilla puolilla on rottinkituoleja. Ikkunoiden välissä on pienempi, kaarevilla linjoilla varustettu sohva sekä pöytä ja tuolit. Keltainen koivuinen keinutuoli leveä ja iloinen seisoo toisen ikkunan alla, kun taas toisen alla äidin työpöydällä on paikkansa. Auringonvalo virtaa sisään ikkunoista, suodattuu ohuiden simpukkaverhojen läpi, leikittelee ikkunoiden kukkien ympärillä ja kimaltelee kattovalaisimen messingissä. On juhannus ja keskipäivä. Kahdeksankulmainen kello ikkunaseinällä sohvan yläpuolella kertoo myös sen. Sen messinkinen heiluri heilahtaa hitaasti edestakaisin, naksahtelee vaaleansinisen lasin takana ja viisarit osoittavat kahteentoista. On tyyntä ja hiljaista - maaseudun rauhaa. Sohvan yläpuolella olevalta seinältä kurkistaa sukulaisten valokuvamuotokuvia monien muiden pienimuotoisten muotokuvien joukossa, osa karikatyyrimaisista vesiväreistä, jotka on maalannut yksi isoisän veljistä, osa vakavampia kuvia. Ryhmän yläosassa roikkuu pastellin sinivihreä sävy, joka kuvaa tuntematonta herrasmiestä teini-ikäisenä Byron-kauluksessa. Vastakkaisella seinällä on sanomalehtiteline, jossa on lasimaalaus mustalla taustalla ja erivärisillä kiiltävällä foliolla koristeltuja koristeita. Keskellä on äidin kultaiset nimikirjaimet B.v.E. Erityisesti lasten silmille teos on erittäin kaunis, mutta sen on myös tehnyt täti, joka sekä maalasi niin kauniita silmukkamaalauksia kotiin että ompeli niin ihastuttavia keinutuolimattoja ja kaikenlaista muuta. Seinää koristaa myös maalaus hänen kädestään sanomalehtitelineen päällä: kopio Holmbergin mukaan; nainen punaisessa mekossa matkalla linnaan, jossa on torneja ja taisteluvalleja. Pari öljyvärimaalauksia kellon molemmin puolin täydentävät maalauskokoelman. 

Ruokasalin takaosa holvikaaren takana on jaettu kahteen osaan kullanruskealla puukehyksellä. Etuseinässä on valkoinen kokoontaitettava pöytä, tuoli, ruskeaksi petsatusta koivusta valmistettu senkki ja keltainen pellavainen senkki. Kokoontaitettavalla pöydällä on karahvin laseineen. Buffet-pöydässä on ikkunan alla pöytä, jonka vieressä on sakka-arkku ja sermiä vasten senkki ja suuri kaappi. Kaksi kaakeliuunia ovat samanlaisia ​​kuin eteisessä, ja lähes kaikki ne ovat samanlaisia ​​koko talossa.

Sellaisena olemme nähneet ruokasalin, nähneet sen kesäpäivänä. Mutta emme ole nähneet sitä talvi-iltana, kun ulkona on korkeita kinoksia lumipeitteinä ja jääkiteiden peittämät ikkunaruudut näyttävät tummilta iltataivasta vasten. Sitten pöydän yläpuolella oleva lamppu levittää lämpimän keltaisen valonsa huoneeseen, isään kirjansa kanssa pöydässä, lapsiin usein luettujen perhepäiväkirjojen kanssa kuluneissa kansissa, äitiin neuloessaan, Ilmiantajaan, ystävälliseen, hyväsydämiseen vanhaan Wirmaniin rottingista tehdyn sohvan takanurkassa. Palvelijapoika Kalle kolisee buffetpöydällä lautasten ja lasien kanssa, koska kello lähestyy yhdeksää, ja illallinen on syötävä. Kaakeliuunien tulet, joita hän on hoitanut välissä oppien kuluneesta katekismuksestaan ​​äidin antamia vaikeita läksyjä, ovat palaneet loppuun. Vain hiipuva hiilloskasa hohtaa lempeästi ja lisää omalta osaltaan viihtyisyyttä ja lämpöä. Sellaisina iltoina ruokasali on koko perheen kokoontumispaikka, kun taas talon länsiosan huoneet ovat pimeitä, hylättyinä pelottavan, käpäliä kahlaavan varjojen henkimaailman armoille.

Mutta nyt on kesä ja päivä on kirkas. Jopa nyt Kalle on kiireinen buffetissa. Kahvikupit helisevät, kun hän asettelee niitä tarjottimelle vietäväksi "portaille". Vilkaisemme ruskealla ja harmaalla tapetoitua makuuhuonetta. Äiti istuu ompelukoneen ääressä ja työskentelee. Hänen edessään oleva ikkuna on auki. Lämmin tuulenvire sieltä saa verhon liehumaan, tuo mukanaan matkalaukkujen tuoksun, tuo mukanaan pääskyjen iloisen sirityksen, kun ne tekevät nuolen nopeita ympyröitä ihanassa kesäilmassa, tuo mukanaan kosken kohinaa, sahan kaukaisen kilinän ja lähellä olevan myllyn. Äiti antaa ompelukoneen pysäyttää ja hengittää sisäänsä tuoksuvan tervehdyksen kaikista rakkaista kukkapenkeistään, joiden kanssa hän on ollut niin vaikeuksissa yhdessä ontuvan puutarhuri Tilmanin kanssa. Ikkunastaan ​​hän näkee ruusupenkit terassilla, jasmiinit, omenapensaat, penkit kukonharjoineen, leijonankitoja, tuoksuherneitä, sinikelloja ja pioneja. Kimalaiset surisevat ja hyräilevät kukkavarsien keskellä ja kaiken yllä, kasteisten vihreiden lehtien yllä, leikkivät värit satavat korkean kesäauringon kultaa. Mutta sitten äiti repii itsensä irti ulkona olevista ihanista asioista ja kone aloittaa työnsä uudelleen.

Sohvalla Nellan makaa valkoisessa espanjanvillakoiran turkissaan kuin silkkipallo. Sen yläpuolella oleva suuri peili veistetyillä, aiemmin kullatuilla, nyt mustaksi maalatuilla kehyksillään heijastaa edelleen huoneriviä eteiseen asti. Sohvan edessä on äidin ompelupöytä taittolaudoineen. Sen vieressä olevassa nurkassa on keinutuoli ja jakkara. Ikkunalaudalla on edelleen aamurukouksen jälkeen jätetty rukouskirja, jota äiti lukee lasten kanssa tässä. Hartausharjoituksia ei laiminlyödä, ne ovat sen ajan ilmassa, ja voi sitä meistä lapsista, joka ei tunne katekismustaan ​​Lutherin kauhistuttavine selityksineen, kun häntä kuulustellaan tässä keinutuolissa. Voi sitä, joka laiminlyö saapua ajoissa saarnaan sunnuntaisin. Lampi pieneine soutuveneineen, puro leikkituulimyllyineen, kilpahevosajelut takkuisten, korkeiden koiranhampaiden täyttämien vihamielisten tiheiköiden läpi tai talvella pulkkamäki, lammen luistinrata, lumipaastohetket – mikään, olipa se kuinka hauskaa tahansa, ei voi estää kaikkia kokoontumasta yhteen, joskus tässä samassa huoneessa, joskus eteisessä tai eteisessä, kesällä usein pääportaikoilla, kun posti tuodaan ulos ja lukeminen alkaa.

Millainen olisi sunnuntai tylsästä tekstistä huolimatta, jos saarna ei lisäisi siihen tyyliä ja ryhtiä? Kuinka monta sunnuntaita olet viettänyt, postiljonin käsittämättömien lauseiden kaikuessa monotonisesti korvissasi, tutkien kaikkia tämän huoneen esineitä, etsien polkuja mielikuvituksellesi vaeltaa: tapetin ruskeat kuviolliset silmukat, väliseinän veistetyt kiemurat ja sorvatut tapit, tummien rottingin tuolien kaarevat selkänojat, jacaranda-kiillotetun lipaston suonet, ikkunoiden välissä olevan peilin kullattu kehys, kirjahyllyn koristeet ja sen jäykästi asetetut kirjan selkämykset oven vieressä olevassa nurkassa – kaikki nämä ovat osaltaan vaikuttaneet lapsen mielikuvituksen vaelluksiin. Ja veistetyistä rullakääröistä, pöytäliinan hapsuista ja anti-makassar-kuvioisista hahmoista on tullut vanhoja miehiä ja naisia, kaikenlaisia ​​peikkoja ja oksennusta, ja mitä ikinä se sitten onkaan, sivu sivulta on käännetty kuuluisassa isossa mustaselkäisessä kirjassa, kunnes se kuulosti vapauttavalta ja suloiselta: aamen. Samaan aikaan kaksi puupiirrosta, kruunattu Kristuksen pää ja Guido Renin kyynelten kastelema Madonna, kumpikin omissa mustissa kehyksissään oviseinällä, ovat pyrkineet kaikin keinoin korostamaan saarnapohdintojen tervehenkisyyttä surullisella vakavuudellaan, ja Mosterin maalaama nokinen maisemamaalaus on pyrkinyt toimimaan mahdollisimman paljon samassa hengessä. Mutta kahdessa muussa iloisemmissa väreissä olevassa öljymaalauksessa kissanpennut leikkivät ja pienet pennut nahistelevat rikkoutuneesta kengästä – ulkona pääskyt siristävät.

Osaston sermin takana on hämärä. Siellä on vanhempien valtava kahden miehen kuoro ja sen vieressä on pieni nojatuolini, josta joka ilta saan tutinlämpöisen iltamaidon peltimukissa, johon rummutan "poikia" sormillani juodessani. Parisängyn toisella puolella on kasa veistoksia kellotaulun yläpuolella. Yöllä, kun joskus herään, näen kellon nousevan aavemaisesti pimeyteen. Koristeiden reiät muuttuvat silmiksi, nenäksi ja kauheasti virnisteleväksi suuksi, ja kauhu valtaa minut. Kuinka monena yönä äidin on täytynyt rauhoittaa ja lohduttaa minua tuon kellon takia, ja isän on täytynyt sytyttää yölamppu yöpöydällä sängynpäädyn vieressä yrittääkseen muuttaa aavemaisen näyn vakavaksi todellisuudeksi sen valolla. Kyllä, sitten voimme mennä makuuhuoneeseen, koska lipasto ja yötuoli ovat liian intiimejä yksityiskohtia jäädäkseen vatvomaan, ja avaamme oven seuraavaan huoneeseen. Ensi silmäyksellä selviää, missä olemme, sillä edessämme keskellä lattiaa seisoo ruskeaksi maalattu keinuhevonen, jolla on musta harja ja häntä. Sen pilarimaisat jalat ja kömpelösti koristeltu fysiognomia, äärettömän kaukana suurkaupunkien lelujen ylellisyydestä, kuvaavat täydellisesti sen yksinkertaisen, maaseudun lasten maailman perussointua, johon olemme tulleet. Mutta siinä on myös upea, kiinteä piirre. Tukevia ovat kaksi suurta valkoista vaatekaappia, jotka seisovat vaaleanharmaita seiniä vasten. Tukevia ovat kolme tummanruskeaa nojatuolia, kahden niiden vieressä olevat lelulaatikot ja Georgin valkoinen lelukaappi vaatekaapin lähimpänä pitkän seinän vieressä. Kattolamppu on yksinkertainen ja taiteeton litteine ​​peltivarjostimineen, ja ikkunan alla oleva tukeva pöytä, kaakeliuunin lähimpänä olevan oven vieressä oleva punaiseksi maalattu lastenpöytä ja siellä täällä huoneessa olevat samanväriset pienet tuolit ovat kaikki huonekaluja, jotka kestävät hyppimistä ja tömistelystä, esimerkiksi silloin, kun villi metsästys alkaa iltaisin ja on pakko napata kattolampun kiinnikkeen varjostin, jota joku on heiluttanut, tai kun höyrylaiva- tai junaleikkileikissä huonekalu kaatuu ja pitää paljon meteliä.

Tuntematon sopilas

Olen tuntematon sopilas

kuin samalla yksi tunnettu sotilas

en kuitenkaan ole – vielä

tunnettu potilas

Everything goes for me

that is not like she

she doesn't care

and she does bear

in that she is not me

I am not like he

kaikkeen vastaan ironialla

ankeiden ajatusten sironnalla

ei tuota minulle haittaa

vaikka kuinka sanojansa laittaa

ei minua aiheuta mikään väliä

en kuitenkaan kaipaa sääliä

tunnetulla rannalla seison

ihmisten asenteita siellä lietson

rannalla olen ja kuitenkin ajattelen

elämänasennetta oikeaa tavoittelen

tavoitan lopultakin jotain

vaikka maailma laittaa minua sotaan

olisi tämä kaikille otollinen maali

kuin susilauman vastaansanomaton saalis

tai kartanon suuren sali

elämänkulun linjan kari

kuitenkin olen solitaarinen peto

kuin kyyryssä oleva kissa

ei irtoa minulta vaivainen veto

olen itse kuin linna

tai vanhuksen vaipan pissa

Paradis oli sukulaisen oma villa

siellä kirjoitti hän muistoja yleviä

ei näkynyt ympärillä ihmisiä pyyleviä

se sijaitsi maassa vuorten suurten

talvella täytti ikkunat kylmänä kuurten

voisinpa joskus olla kun tulet

on menneitä kaikki suvet

koulussa opin olemaan hiljaa

sen jälkeen ollut muuta pirtaa

olen täynnä sen vastaista virtaa

sopilas olen, en tee arvioita hätäisiä

muiden mielipiteet niin räkäisiä

voiton avain on tehdä mitä haluaa

vain heikko koko ajan muita hamuaa

häntäheikki ei totuutta käsitä

mulkkua ei häneltä saa käsistä

mutta mulkkuani haluaisin sinulle esitellä

on se varmaan ainoa vaihtoehto jota käsitellä

Ajattelun periaatteet: tutkielma soveltavasta filosofiasta – perusasioita alkuun:

Ajattelun periaatteet tarkoittavat tässä sellaisia ajattelun periaatteita, jotka on löydettävä uudestaan eri tilanteissa. Soveltava filosofia on etenkin tavanomaisten ihmistä ja maailmaa koskettavien ongelmien käsittelyä filosofian avulla. Yksi soveltavan filosofian ala on soveltava etiikka ja sen alaosa bioetiikka. Tässä tapauksessa filosofiaa sovelletaan etenkin etiikkaa koskeviin kysymyksiin, joita ovat esimerkiksi liikakansoituksen, absoluuttisen köyhyyden ja eutanasian huomiota vaativat ongelmat. Ajattelun periaatteet koskettaa etenkin käytännöllistä filosofiaa, jota voidaan katsoa filosofian todellisia ongelmia koskevaksi osaksi, koska teoreettinen filosofia on mielestäni pelkästään jonkinlaista älyjumppaa, jolla ei ole merkitystä filosofian ulkopuolella ilman soveltamista ja todellisten ongelmien käsittelyä. Teoreettista filosofiaa voidaan harrastaa etenkin yliopistoilla jonkinlaisena älyllisyyden kehittämisen metodina. Kuitenkin nämä ajattelun periaatteet tarkoittavat sellaista filosofiaa, jolla on todellinen merkitys filosofian ulkopuolella kuten yhteiskuntaelämässä tai politiikassa. Tässä mielessä Platonin Valtio ja Aristoteleen Politiikka ja Nikomakhoksen etiikka ovat alkukantaisia näitä ongelmia esiintuoneita antiikkisia kirjoituksia. Platon korostaa yhteiskuntaelämän filosofiaa tärkeimpänä filosofian osa-alana. Kysymys on siis siitä, mikä on paras mahdollinen tapa järjestää ihmisten yhteiselämä siten, että se voisi ottaa samalla huomioon sekä maailman ja ihmisen ongelmien alkuperänä ja ratkaistavina suunnitelmina. Nykypäivänä siis on huomattava myös ihmisten aiheuttama rasite maailmalle, koska tietyt elämän ympärillä olevat elämisen tavat ovat saastutuksen ja ilmanstonmuutoksen alkutahoja, jotka ovat saavuttaneet zeniittinsä suurimmalta osin vasta 1900-luvun alusta alkaen Tämän takia on syntynyt vihreitä puolueita, joiden keskuudessa tänä päivänä toimivat varmasti yleisimmin älykkäät politiikan harrastajat. Omatunto maailmaa ja ihmistä kohtaan ovat saaneet aikaan sen, että ihmisen toimintaa maailmassa pyritään hillitsemään, jotta maailman elinikä voisi kasvaa mahdollisimman suureksi. Sen takia siis vihreä politiikka on tärkeää etenkin ilmastopolitiikkana. Varhaisena aikana, ennen kuin suuret kollektiiviset saastutuksen lähteet yleistyivät, olivat filosofian huomion kohteina lähinnä ihmistä koskevat ongelmat. Nyt painopiste on monessa mielessä siirtynyt maailmaan ja kosmokseen, esimerkiksi Pentti Linkolan esiintuomina ajattelun keskikohtina. Kysymyksen asettelun ongelma on siis etenkin se, mikä on hyväksi ihmiselle, maailmalle ja ihmisten yhteisöille. Linkola on varmaan ollut äärimmäistapaus ongelmien keskipisteen siirtyessä. Ajattelun periaatteet liittyvät sekä ontofysiikan ja uuden syvällisyyden perustaviin käsitteisiin. Ontofysiikka tarkoittaa siis olemisen fysiikkaan, joka tarkoittaa sitä, miten ihmiset toimivat yhteisöelämässä ja miten heidän pitäisi siinä toimia. Perustavana ajatuksena on ihmisten vapaus, joka on inhimilliseen yhteiskuntaelämään liittyvä piirre ja korkein arvo. Siinä on perustavana se, että ihminen voi toimia oikein silloin kun hän on vapaa. Epävapaat ja manipuloivat ihmiset eivät voi toimia oikein, koska he vahingoittavat toiminnallaan ja ajattelullaan sekä itseään, maailmaa ja muita ihmisiä. Ihmisten vapaus toteutuu vain silloin, kun he onnistuvat määrittämään itselleen sekä vapauden että vastuun käsitteet, jotka määrittäytyvät työtä kuvaavan helppousindeksin kautta. Työn helppous ja vaativuus ovat ne tekijät, jotka määrittävät sekä vapautta että vastuuta, mutta myös ihmisen toimivuutta yhteiskunnan sisällä. Työn määritelmä, miten paljon ihminen joutuu näkemään vaivaa ja miten tämä vaivannäkö liittyy hänen kyvyykkyyteensä ja sen hyödyntämiseen määrittää monessa mielessä vapauden ydinkäsitettä mutta myös yleistä vapauden ja vastuun välistä jaotttelua. Ontofysiikka on siis sekä kuvaileva mutta myös tahtoon ja arvoihin liittyvä tapa määritellä olemista ja olemisen toimintaa. Ontofysiikka siis kuvailee sitä, mihin epävapaat ihmiset pyrkivät ja mitä heidän valta-asemansa tarkoittaa, mutta uuden syvällisyyden mielessä ontofysiikka myös kertoo, mitä ihmisten tulisi tehdä yhteisöelämässä ja toisten kanssa toimiessaan. Kaiken tämän ylimpänä käsitteenä on vapauden realisointi. Vapaus tarkoittaa tässä mielessä sitä, että ihminen on koherentissa suhteessa itseensä ja maailmaan. Vapaata ihmistä eivät riistä muut eikä hän itse riistä itseään olemattomilla ja valheellisilla periaatteilla. Ensimmäinen ajattelun periaate siis on vapaus, sekä yksilöiden ja yhteiskuntien välisillä tasoilla. Kun on olemassa vapaus sekä henkisesti että materiaalisesti voidaan silloin huomata ihmisen ja maailman väliset ongelmat läpinäkyvällä tavalla. Soveltaminen onnistuu kun vapaus on sen pohjalla, koska silloin ihmiset ymmärtävät todelliset ongelmat. Ontofysiikka kertoo siis siitä, että ihmisten vapautta pyrkivät joskus rajoittamaan sellaiset tahot, jotka eivät itse pysty vapauteen saati vallankäyttöön. Tällaisia poliitikkoja voidaan kutsua vallattomiksi poliitikoiksi, koska he eivät ilmaise periaatteita, eivätkä he myöskään ota vastuuta omassa vallassa olemisessaan. Toisin sanoen: koska heiltä puuttuu sekä vapaus että vastuu, pyrkivät he toimimaamn ontokratiaksi eli olemisen vallan hallussapitäjäksi nimitetyn instituution periaatteiden mukaisesti. Ontokratia eli olemisen valta tarkoittaa etenkin sellaisten ihmisten muodostamaa ryhmää, joka ei halua tunnistaa vapautta ja olemisen etiikkaa, vaan he toimivat sillä tavalla miten ontofysiikka kuvailevassa muodossaan toimii. Olemisen vallan vastakohta on olemisen vapaus eli ontoeleuteria. Olemisen vapautta vastustaessaan olemisen vallan hallussapitäjät pyrkivät vähentämään vapautta ja riippumattomuutta ja he tarjoilevat tätä tekiessään ihmisille ideologisia nautintoja, jotka tarkoittavat sitä, kun vapaat ja riippumattomat ihmiset luopuvat omasta vapaudestaan ja aatteistaan yhdenmukaistamisen ja pelkistämisen pyrkimysten takia. Olemisen etiikka siis tarkoittaa etenkin sitä, miten ontofysiikassa ja uudessa syvällisyydessä määritellään se, miten ihmisten pitäisi tehdä, eli se lähestyy jossain mielessä normatiivista tasoa, vaikka se on enemmänkin vapaa tapa reagoida, kuin sellainen, joka olisi joidenkin periaatteiden pakottama. Olemisen valta on tapa, jossa pieni manipuloijien joukko pyrkii vähentämään ihmisten valtaa ja samalla korostamaan epäolennaisia asioita tärkeiden ja huomiota vaativien ongelmien kustannuksella. Esimerkiksi feminismiliike on mielestäni tällainen epävapaa liike, joka toimii pelkästään kompensaationa siihen nähden, että kaikkia ihmisiä tulisi käsitellä heidän ominaisuuksiensa mukaisesti. Ontofysiikka sen kuvailevassa mielessä kuvaa siis sitä, miten ihmiset varjostavat omaa vapauttaan ja ominaisuuksiaan ja alkavat toimimaan kompensaation mielessä, joka varjostaa heidän kykyään havaita todelliset ajattelun periaatteet. Ontofysiikka siis tarkoittaa kuvailevassa mielessä ontokratiaa eli olemisen valtaa, mutta toisaalta se tarkoittaa ontoeleuterian eli olemisen vapauden mielessä sitä, minkä periaatteiden kannalta ihmisten tulisi toimia, ja olemisen etiikka kertoo siitä minkä mielessä ja millä tavalla ihmisten tulisi olemisen kannalta toimia. Myös ontodike eli olemisen oikeus määrittää sitä, minkä periaatteiden varjolla ihmisten tulisi toimia. Olemisen etiikka kertoo siitä, millä periaatteilla tulisi tavoitella vapautta ja olemisen oikeus taas kertoo siitä, mitkä periaatteet rajoittavat vapautta tavoittelevaa toimintaa. Uusi syvällisyys tai New depth tarkoittaa sellaista liikettä, jonka tulisi määritellä yleisyyden mielessä sitä, miten ja minkä takia yhteiskunnassa pyritään saavuttamaan vapautta ja mitä tämän vapauden perusteella voidaan rakentaa. Voidaan esimerkiksi sanoa, että vapauden kannalta toimiessa tärkeä rooli on koulutuspolitiikalla ja tämän mielessä voidaan havaita, että New Depthin pitäisi perustaa itsensä mukaisia kouluja, joissa korostettaisiin ontofysiikan kuvailevaa että myös toisaalta arvollista puolta. Se korostaa myös luonnon ja eläimien oikeuksia, jossa voidaan sanoa, että on jalompaa olla onnellinen eläin kuin epävapaa ihminen. New depth tarkoittaa tässä mielessä kaikkien eläinlajien ihminen mukaan luettuna samanlaisuutta ja samanarvoisuutta, ja eläinten älykkyyttä on varmasti vähätelty ja jätetty havaitsematta jonkinlaisen uskonnollisen pakottavan ihmiskeskeisyyden takia. Olemisen etiikkaan kuuluu siis olennaisella tavalla se, että kaikki lajit otetaan huomioon niiden omassa ympäristössä, ja ihmisten oikeuksia ei korosteta muiden eläinlajien hyvän kustannuksella. Tässä mielessä tämä liittyy esimerkiksi niin sanottuihin ajattelun periaatteisiin, jotka kertovat yleisellä tasolla siitä, miten soveltavalla filosofialla etsitään ajatuksia sovellettavaksi. Vapaus ja sen jälkeen seuraava tapa nähdä kaikki eläinlajit samanarvoisina ja omantunnon sisällä olevina olioina ovat ensimmäiset ajattelun periaatteet soveltavan filosofian mielessä. Vapaus liittyy siis kollektiiviseen omaantuntoon, jota koetaan suhteessa luontoon ja muihin eläimiin. Tämän jälkeen seuraava ajattelun periaate on koulutuksen korostaminen, ja tässä mielessä koulujen sisältöä tulisi muuttaa ja perustaa esimerkiksi arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikin mukainen oppiaine, jossa näitä asioita käsiteltäisiin, se siis liittyy etenkin soveltavaan filosofiaan, jonka avulla voidaan löytää ajattelun periaatteita, kuten esimerkiksi sen, mikä on olennaista ja mikä on epäolennaista. Ajattelun periaatteet siis koskevat sitä, mikä on tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää. Yhteiskunnassa näitä asioita on käsiteltävä, koska sen kautta voidaan huomata sen, mitkä arvot ovat tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä. Tässä asti on siis todettu, että ajattelun periaatteita ovat etenkin vapaus, kaiken olevan samanarvoisuuden tunnistainen sekä näiden asioiden kouluttamisen tärkeys ja mahdollisuus ohjata ihmisiä etenkin nuoria ihmisiä löytämään sellaisia asioita, joilla on todellisesti merkitystä. Vapauden kautta ihminen siis huomaa sen, että kaikki vapaa elämä on samanarvoista oli sitten kyseessä ihminen tai muu eläin. Näiden periaatteiden arvon takia näitä asioita on siis asetettava ihmisten mieleen arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikin kautta, vaikka kokonaisvaltainen asioiden opettaminen ja olemisen vapauden ja olemisen etiikan mahdollistaminen vaatii myös muunlaisia painotuksia ja oppiaineita. Esimerkiksi taidetta on opetettava paljon laajemmalla tavalla kuin nykyisesti. Ajattelun periaatteet siis mahdollistavat sen, että soveltavaa ajattelua voidaan kehittää ja mukauttaa sitä erilaisten ongelmien tutkintaan. Olennaista soveltavassa filosofiassa on kuitenkin se, että siinä havaitaa se mikä on olennaista ja tärkeää ja mikä on vähemmän olennaista ja vähemmän tärkeää. Ajattelun periaatteet siis liittyvät ontofysiikan määritelmälliseen osioon, samalla kun kuvaileva ontofysiikka kertoo siitä, mikä on kielteistä toimintaa ja ajattelua yhteisöelämässä. Onko sitten olemassa muita ajattelun periaatteita kuin vapaus, luonnon arvon tunnistaminen ja näiden asioiden hyvyyden esiintuova koulutus ja kouluttautuminen? Lisäksi on sanottava, että taidekasvatusta tulisi korostaa yhtenä periaatteena, korostaen etenkin sitä, että taiteen kautta voidaan sanoa kaikki ja vaikka samanaikaisesti moni eri asioita, eli olisi siis ymmärrettävä taidetta ja pyrkiä sen tunnistamisen opetteluun ja toisaalta myös löydettävä tapoja, joilla jokainen koulutuksen piirissä oleva voisi itsekin olla luomassa taidetta eli siis harjoittelemassa omaa luovuutaan. Eli voidaan tähän mennessä sanoa, että ajattelun periaatteisiin vapauden, luonnon arvon tunnistamisen ja koulutuksen tärkeyden tunnistamisen lisäksi voidaan laskea myös luovuuden, joka ei tarkoita pelkästään taiteen tulkintaa sen omien periaatteiden kautta, vaan myös oma luovuus omien luovien toimintojen kautta. Tässä yhteydessä, koska ajattelun periaatteet käsittelevät etenkin osallistumista yhteiskunnan mielessä, voidaan sanoa, että luovuuden yhteydessä voidaan ajatella myös yhteiskunnallista luovuutta eli luovaa osallistumista, joka tarkoittaa uudenlaisten solumaisten tapojen tuomista yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Luova osallistuminen tarkoittaa siis etenkin yhteisten arvojen ja asenteiden tunnistamista suuresta välimatkasta huolimatta, eli samalla kun osallistuminen perinteisessä muodossa tarkoittaa esimerkiksi kerrostalon asukkaiden pihatalkoita, niin luova osallistuminen mahdollistuu etenkin yhteydenpitovälineiden kautta pitkänkin materiaalisen matkan päästä. Luovassa osallistumisessa on siis olennaista se, että tunnistetaan arvot ja tunnistetaan samalla myös tavat, joilla näitä arvoja voidaan edistää ihmisten omissa ympäristöissä. Luovuus on siis yksi periaate, joka liittyy sekä taiteelliseen luovuuteen että myös yhteiskunnalliseen luovuuteen ja luovaan osallistumiseen. Tähän mennessä on siis mainittu ajattelun periaatteina etenkin vapaus, kollektiivinen omatunto eläimistä ja luonnosta, koulutus etenkin arvojen ja asenteiden mielessä, sekä luovuus, joka sekin on monipuolinen käsite, jota ei kaikkialla samalla tavalla havaita. Näitäkin käsitteitä voidaan siis tarkemmin analysoida ja niistä voidaan löytää alakäsitteitä. Kuitekin yksi tärkeä ajattelun periaate on myös hengellisyyden alue ihmisen ajattelussa, joka nykypäivänä tavallisen luomiskäsityksen sijaan korostaa ihmisen ominaisuuksia hengellisenä oliona eikä niinkään kaikkia niitä käsityksiä, joita kirkko ulottaa omaan alkuperäänsä. On mainittava, että kaikki uskontojen luojat ovat varmasti olleet poikkeuksellisia ihmisiä, mutta monesti uskontojen vääränkaltainen määritteleminen ja niiden käsitysten levittäminen ovat asioita, jotka vaikeasti valvottuina voivat varmaan olla luomassa yhteiskuntiin epävapautta ja epäoikeudenmukaisuutta. Mielestäni kristinuskon ja kristillisen kirkon pääasiallisin tarkoitus on pysyvyyden tunnistaminen ja säilyttäminen. Mielestäni on varmaa, että ihmisillä on tiettyjä pysyviä hengellisiä ominaisuuksia, jotka voi säilyttää sellaisenaan tai muuttaa esimerkiksi erilaisiin käsityksiin ateismista ja uskonnottomuudesta. Kirkko edistää siis pysyviä ominaisuuksia, ja monessa mielessä ateismi, jos se ei ole suvaitsevaista humanistista ateismia, voi se johtaa epäolennaisuuksien korostamiseen ja suhteelliseen, reaktiivisen riitelyn korostamiseen. Kaikilla on osuutensa pysvyyksissä, vaikka en tietysti tarkoita että tämän asian mielessä ihmisen tulisi unohtaa inhimillisyys ja suvaitsevaisuus, jotka voivat joskus sekä ateismin että uskonnollisuuden mielessä tulla loukatuiksi ja vahingoitetuiksi. Eli vapaus, luonnon tunnistaminen, oikeiden asioiden kouluttaminen, luovuus monessa mielessä, sekä hengellisyyden tason ongelman ratkaiseminen ovat siis tässä asti jo jonkinlaisia ajattelun periaatteita, joista nousee paljon soveltavaan filosofiaan liittyvistä ongelmista ja sellaisista käsittelyistä, joiden yhteydessä voidaan tehdä paljon etenkin soveltavaa filosofiaa. Esimerkiksi feminismi ei ole minkäänlainen ajattelun periaate, koska jo vapauden käsittämisen yhteydessä voidaan havaita sen, että kaikkien ihmisten täytyy saada sellaiset mahdollisuudet toimia, jotka liittyvät hänen ominaisuuksiinsa, joilla on todella merkitystä, eikä esimerkiksi sellaisten pikkumaisuuksien ruotiminen kuin sukupuolten erot ole todella sellaisiai asioita, joihin tulisi tässä yhteydessä kiinnittää syvempää huomiota. Jo esimerkiksi Platon korosti sukupuolten samanarvoisuutta ja ihmisten arvottamista heidän todellisten inhimillisten ominaisuuksiensa kannalta. Ihminen voi siis hengellisyyden mielessä joko tunnistaa jotain uskoa, kunhan se ei aiheuta ongelmia toisille ihmisille, tai sitten ottaa ateistisen tavan suhtautua kysymykseen, jos heidän ateisminsa pysyy suvaitsevana, inhimillisenä ja humanistisena ateismina. On siis sanottava tämänkin asian mielessä, että ihmisten ratkaisuja tämän asian yhteydessä tulisi samalla tavalla kunnioittaa, eikä etenkään ajattelun periaatteista tulisi tehdä minkäänlaisia kysymyksiä, jotka voisivat olla tosia etenkin pakottamisen muodossa. Ajattelun periaatteet ovat siis sellaisia toiminnan alkukohtia, jotka voivaat olla muodostamassa yhteiskunnallista omaatuntoa, jossa keidenkään ihmisten oikeuksia ja vapauksia ei vähätellä. Uusi syvällisyys yhteiskunnallisena liikkeenä vaatii etenkin näiden periaatteiden tunnistamista, se tarkoittaa siis ontofysiikan eettistä puolta, jossa yhteydessä käytettävillä periaatteilla ei kuitenkaan rajoiteta kenenkään muun yksilön vapautta, koska kaiken yhteiskunnallisen toiminnan ja ajattelun periaatteena on mahdollisimman laajan yhteiskunnallisen ja yksilöllisen vapauden saavuttaminen ja varmistaminen. Ajattelun periaatteista vapaus tarkoittaa kaikkea sitä, minkä ympärille kaikki toiminta ja vapaus perustuvat. Ilman vapautta ei ole myöskään eettistä omatuntoa eikä eettistä vapautta. Kaiken luonnon arvon tunnistaminen liittyy etenkin siihen periaatteeseen, josssa otetaan huomioon kaikki ihmiset, eläimet ja luonto etenkin oman maapallomme eliniän pidentämiseksi. Koulutuksen arvon tunnistamisella voimme huomata etenkin se, että koulutuksen on sisällettävä myös arvoja ja aatteita ja olennaisen ja epäolennaisen tunnistamista. Koulutuksessa tulisi siis koetella myös sitä, mitkä ovat kehittyneitä asenteita ja mitkä ovat asenteita, jotka sisältävät epäolennaista epä-älyllisyyttä. Myös koulutettavien arvostelukykyä tulisi kehittää mahdollisimman monissa kysymyksissä ja pyrittävä sen kohdalla siihen, että ihmiset voisivat käsittää todellisia ongelmia ja kysymyksiä. Luovuus ajattelun periaatteena tarkoittaa etenkin sitä, miten ihminen voi vapauden ja luovuuden avulla pyrkiä etenkin omaan ilmaisuun, omaan ajatteluun ja muiden luovuuden ilmaisujen kyvykästä käsittämistä ja näiden luovuuden tulosten kehittynyttä ymmärrystä. Luovuuteen kuuluu olennaisella tavalla vapaus, sillä luovuus ei ole vain tiettyjen vallassa olevien koulukuntien tapaa käsittää luovuus ja luovuuden tuotokset. Yhteiskunnallisen osallistumisen mielessä luovuus on siis uusia tapoja käsittää ympärillä olevat asiat, eli se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi ihmisen materiaalinen sijainti maailmassa määrittäisi hänen päättämänsä ja valitsemansa ryhmäjäsenyydet. Se on siis luovaa osallistumista, joka tarkoittaa etenkin tärkeiden kysymysten huomaamista ja yhteydenpitoa sellaisiin ihmisiin, jotka jakavat näitä kysymyksiä riippumatta siitä, mitkä ovat yksilön materiaalisesti lähellä olevia ja oletuksella annettuja ja määriteltyjä ryhmäjäsenyyksiä. Hengellisyyden tason ongelman järjestäminen ja käsitteleminen liittyy varmasti siihen pyrkimykseen, että ihminen pääsee tekemisiin itsensä, oman ajattelunsa ja oman maailmansa kanssa. Sen voi siis ratkaista esimerkiksi kierkegaardilaisittain mainiten uskon hypyllä tai kriittisemmän asenteen omaksumisella, sillä molemmilla tavoilla voi palvella tätä hengellisyyden tason ongelmaa, koska hengellinen taso tunnustushierarkiassa on pyyteettömin tunnustuksen taso, joka tarkoittaa etenkin sitä, että tämä taso on vapain ja vaatimattomin eli siinä mielessä kehittynein tunnustuksen taso. Ihmisen on siis ratkaistava tämä ongelma, että hän itse pystyisi tulemaan aiempaa pyyteettömämmäksi. Näiden asioiden: vapauden, luonnon arvon tunnistamisen, oikeanlaisen koulutuksen arvon tunnistamisen, luovuuden arvon tunnistamisen ja hengellisen tunnustuksen tason ongelman ratkaisemisen lisäksi voidaan myös tarkemmin määritellen löytää muitakin asioita ja käsitteiden alakohtia, mutta mielestäni nämä viisi asiaa ovat niistä ehkä olennaisimmat ja tärkeimmät.

Mitä elämä on ja mitä elämä ei ole

Kysyn nyt itseltäni, mitä on elämä ja mitä elämä ei ole. Olen entistä enemmän tullut siihen tulokseen, jonka mukaan ihmisen on etenkin elettävä tätä päivää ja hetkeä. Elämä näyttää oman arvoituksellisuutensa jo siinä, jos yksilö pystyy tekemään eron niihin asioihin, jotka eivät todella ole elämää. Tällaista ovat liian pitkälle rakennetut suunnitelmat ja oman näkökentän siirtäminen tuleviin saavutuksiin. Ehdottomasti taiteellinen, tieteellinen ja kirjallinen luovuus ovat sellaisia asioita, jotka voivat tuoda ihmisyksilöä lähemmäksi elämän elämistä. Kuten tunnettu elämänfilosofi Markus Kuotesaho on sanonut: ”elämä on nyt, älä odota huomista”, ja siinäkin asiassa tämä tavallisuudesta poikkeava hahmo on oikeassa. Elämää ei tulisi siirtää tulevaan, vaan tehtävä joka hetki töitä sen eteen, että tulevaisuus voisi jotain tällaiselle yksilölle mahdollistaa. Tavoitteiden siirtäminen tulevaan on siis todellakin elämän välttelyä. Monet ihmiset ovat sanoneet minulle, että minulla on heidän mielestään aina liian monta projektia samanaikaisesti tehtäväksi, ts. monta rautaa tulessa. On kuitenkin kirjoitettava, että koska teen monta asiaa samanaikaisesti, on se myös antanut joillekin ihmisille velvoitteen sanoa minusta että olen monipuolinen ihminen. Todellakin monen eri asian samanaikainen tekeminen on tehnyt minusta varsin monipuolisen ja tuotteliaan ihmisen. Tavoitteiden siirtäminen tulevaan on todellakin sellaista elämän välttelyä, jossa ajatellaan, että kun nyt olen elämättä, voin elää joskus tulevaisuudessa. Kuitenkin on sanottava, että elämä ei aina palvele ihmisten suunnitelmia sen suhteen, ja sen takia voisi sanoa sen olevan oikeassa, että jokaista erillistä päivää tulisi pitää lahjana, ja sen takia elämää kohtaan tulisi olla kiitollisempi. Nimenomaan kiitollisuus elämästä saa monesti aikaan sen, että alkaa itse rakentamaan sitä elämää itselleen, johon voi katsoa kykyjensä ja lahjojensa riittävän. Myös jatkuva itsen kehittäminen on tärkeä asia, ja ei pitäisi todellakaan kuvitella, että jos on esimerkiksi saanut korkeakoulusta hankittua korkeamman akateemisen tutkinnon että se itsessään aina riittäisi. Samalla tavalla kun jotkut konservatiivikoulumestarit joskus muistuttavat siitä, kuinka he ovat koulussa menestyneet, ei se kuitenkaan tosiasiassa merkitse vuosien jälkeen enää mitään ainakaan sellaisille ihmisille, joilla on ollut jatkuvasti tarve kehittyä ja tarkastella asioita uudelleen ja mahdollisesti vielä monista eri näkökulmista. Eli se on myös väärin, jos ihminen alkaa kuvailla porvarillisen yhteiskunnan sisällä tapahtuneita palkitsemisen muodollisuuksia sillä tavalla, että elämä olisi pelkästään tällaisten palkitsemisten toteutumista. On varmaa, että parhaimmassa tapauksessa ihmisen elämässä kaikki hetket ja vuodet ovat yhtä tärkeitä, vaikka jotkut pintapuoliset ihmiset voisivat ajatella, että tällaisten mukanaan tuova piireihin pääseminen merkitsisi heti jonkinlaista asemassa olemista ja oman elämään suuntautuvan tutkintahalun korostumista. On tietysti selvää, että kaikenlainen kehittyminen, olisi se sitten kuinka hidasta ja vaivalloista hyvänsä, on yhtä tärkeää toiselle ihmiselle kuin se, jos joku saa kaiken haluamansa heti ja suoraan. Tässä on se tilanne, missä monet alkavat tekemään pikkuporvarillsia arvioita ja asettelemaan ihmisiä parhaimmuusjärjestykseen pelkästään porvarillisen tai miksei pikkuporvarillisen yhteiskunnan oikkujen takia ja hyvästä. Loppujen lopuksi menestyminen lähes missä tahansa aiheessa tarkoittaa tavallisimmin vain sitä, että kyseinen yksilö on sattunut vain olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olen kieltämättä itsekin ihmetellyt, nyt kun minulla on kymmenkunta valmista käsikirjoitusta odottamassa kustantajia, että ovatko töherrykseni todella niin huonoja, ettei niitä halua kukaan lukea tai ainakaan kustantaa painattamista? Olen kuitenkin tietoinen siitä, että monet ihmiset ovat kertoneet minulle joidenkin kirjoitusteni tehneen heihin mahdollisesti hyvinkin syvällisen vaikutelman, ja voi olla varmaan niin, ettei syvällisiä kirjoituksia nykypäivänä Suomessa arvosteta. Kuitenkin vastaus tällaiseen ongelmaan on vain jatkaa kirjoittamista ja pyrittävä siihen, että kirjoittamisessa voi kehittyä ja antaa niitä ihmistenn luettavaksi. Kuitenkin pikkuporvarilliseen yhteiskuntaan kuuluvat kaikki elämisen taustaan kuuluvat asiat: pari kakaraa, autot molemmille liiton osapuolille, rivitalon pätkä ja kesämökki järven rannalta. Kun ajattelee näitä asioita ja miten tällaiset asiat toistuvat niin useasti ihmisten tulevaisuuden haaveissa, voi ajatella, ettei suurin osa ihmisistä todellakaan osaa sanoa mitään omaperäistä siitä, mikä on todella elämää ja miten elämää tulisi todella elää. Itse arvostan suuresti matkustamista, vaikka on sanottava, että mielenterveysongelmani vaativat nykyään sitä, että vaikka olen tehnyt suurimman osan matkoistani yksin, niin olisi mukavaa, jos matkoilla olisi mukana seuraa, joku toinen ihminen. Lisäksi kun en halua kokea myötähäpeää kaverin kielitaidosta ja mahdollisesta sivistymättömyydestä, tulisi matkaseuran olla samanlainen kosmopoliitti, millainen itsekin olen. Paikkojen näkeminen ja paikoissa käyminen jos mikä on asia, joka avartaa maailmankatsomusta ja erilaisten ihmisten ymmärtämistä. Avara maailmankatsomus ja toleranssi erilaisia ihmisiä kohtaan on tärkeä asia elämässä, ja tämän takia itsekin koen itseni varsin avarakatseiseksi liberaaliksi. Minussa on aika vähän konservatiivia, vaikka katsonkin kuitenkin kehitysmaista esimerkiksi Suomeen tällä hetkellä kohdistuneen maahanmuuton olevan aivan liian laajaa ja rahaa kuluttavaa, koska suurin osa heistä ei menesty ja tuottavat samalla haittaa sekä itselleen että myös muille ihmisille, kuten suomalaisille ihmisille. Pentti Linkola letkautti jossain haastattelussa, että ei yhden yhtä maahanmuuttajaa elämään Suomeen korkeammalle elintasolle, mutta jos suomalaiset haluaisivat lähteä kehitysmaihin silloiselle elintasolle savimajoihin, niin ”se olisi kyllä paikallaan”: Pilvilinnojen luominen tulevaisuutta varten on aina turhaa toimintaa, koska monesti tällaiset ihmiset eivät pysty elämään hetkessä ja tekemään työtä omien pilvilinnojensa rakentamisen eteen. Eräs hyvä kokoomuslainen tuttuni on kirjoittanut, että se, mitä ihminen tapaa eniten harrastaa, määrittää sen, missä hän on myöhemmin hyvä. Olen myös tämän mielesssä miettinyt sitä, miten tavallinen rakkaus ei aina riitä. Ihmiset muotoutuvat parisuhteisiin tietynlaisten virtausten kautta, jossa yhteyden pitäminen ei saata aina perustua mihinkään kovin todelliseen tai syvälliseen. Tavallinen tyhmä naikkonen on tyytyväinen siihen, jos mies näyttää komealta tai että hän on riittävän pitkä (pidempi kuin nainen). Lisäksi naiset asettavat miehiä kategorioihin, joissa jonkinlainen häntäheikki on aina riittävän hyvä siihen, että pääsee ainakin naimaan. Minä en tällaisista tiedä, koska olen varmaan aina ollut sen verran oman sukutaustani kanssa elämään väsynyt, etten voisi kuvitellakaan itseni olevan jonkinlainen nussimiskone, joille kaikki kelpaa kun on vain riittävän paljon vallantunnetta oman toiminnan taustalla. Jotkut miehet todellakinn ovat sellaisia, että heille kelpaa kaikki, ja kaikki kelpaamisen kohteet ovat todellakin vain ruumiinaukkoja ja sukupuolielimiä. Minä en ole koskaan ajatellut, että minulle itseisarvo ja jonkinlaisen seksi-innon korostuma olisi uittaa munaansa mahdollisimman monessa naisessa. Minun autismini jo aiheuttaa sen, etten minä mieluiten edes ole tekemisissä monen eri ihmisen kanssa. Siinä mielessä olen schopenhauerlaisittain kuolettanut itsestäni halun riippuvaistaa toisia ihmisiä pelkästään oman itsekkään libidon kohteeksi. Mutta näillä häntäheikeillä on vain yksi tapa harrastaa maailmassa olemista ja siihen ei todellakaan tehdä eroa yksilöiden välillä. Ja vielä kun monella naisella iästä riippumatta on halu kuvitella, että reikiinsä pakannut mies olisi jotenkin muuten itsestään kiinnostunut, voidaan havaita miten matalalla tasolla joskus tietyt ikäneidotkin ovat. Aivan kuin pikkutyttöjä. Jos olisin eräs sukulainen, niin antaisin selkään. Rakkaus ei riitä. Elämä siis siinä muodossa millaisena porvarillinen yhteiskunta sen tarjoaa on todellakin vain sellaista täytettä, jotka ihmiset ovat kehittäneet, koska heidän henkinen kanttinsa ja kykynsä ei riitä muodostelemaan tavoitteita elämälle. Schopenhauer on myös kirjoittanut, että ”elämä ilman naisia on tasaisempaa ja turvallisempaa”.  Minä olen varmaan sen verran henkinen ihminen, että minä en koe suurinta mahdollista nautintoa silloin, jos saan sukuelimeni yhdistettyä toiseen sukuelimeen. Ja tiedättekö kumpiko näistä tyypeistä saa enemmän jotain merkityksellistä aikaan tässä maailmassa? Minä nautin paljon enemmän korkeista aiheista keskustelemisesta kuin sukupuoliyhdynnästä. Se on kuitenkin sanottava, että tavallisella miehellä libido alkaa laskea jo 30-ikävuodesta eteenpäin, ja näin ollen tällaisten ihmisten mielipiteet myös viriilille nussimiselle alkavat vähentyä sitä kohtaan suunnatun arvostuksen mielessä. Voi olla varmaan, että tuota nuorempi häntäheikki saa suosiota itseään nuorempien joukossa, mutta tällaisia avionrikkojia katsotaan varmasti suuren osan toimesta aika vähällä ymmärryksellä ja kunnioituksella. Vaikka kuolema minua lähellä odottaisi, minä en todellakaan pane pahakseni tai harmistu siitä, jos olisin ilman läheistä naispuolista kumppania aivan hautaan saakka. Minä en ole oppinut sitä, minkä takia se olisi itseisarvoinen normi. Ja jos huomioidaan, miten minä vaikutan heidän mielestään niin kummalliselta ja erikoiselta, että ymmärryksen saaminenkin voisi olla liikaa kuviteltua. Onhan se ihan selvää, että minä en koskaan pystyisi asumaan saman katon alla naisen kanssa, koska jo taiteellinen ja tieteellinen työskentelyni vaatii yksin oloa ja rauhaa työskentelylle. Olen aina pärjännyt matkoillani ja ulkomailla asuessa, etten edes kaipaa mitään naispuolistakaan kumppania. Kunnon itsetyydytys on jo paljon arvokkaampi asia kuin molemmille epätoivottava sukupuoliyhteys jonkin naikkosen kanssa. Valitettavasti se vain on niin, että vielä tämänkin ikäisellä miehellä tietyt asiat ovat ehdottomia, enkä ala näistä rakentamaan minkäänlaista ”rakastelun” valheplakaattia, sillä suurin osa miehistä haluaa vain tyhjentää pussinsa eikä siihen liity minkäänlaista altruistista elementtiä vaikka joku haluaisi näin oman haluttavuutensa takia ja verukkeella näytellä. Otto Weininger kirjoitti, että miehen, josta on neroksi, on luovuttava omasta seksuaalihalustaan sen eteen, että hän voisi sublimoida sen henkiselle ja älylliselle tasolle. Olen täysin samaa mieltä. En ole vielä koskaan tavannut miehen henkisen elämän mielessä uniikkia naista, joten voin hyvin pysytellä erossa näistä. Ja on muutenkin niin sattumanvaraista ja epävarmaa millaisia ihmisiä kuten naisia mies tapaa elämänsä vaiheissa, joten on parempi kieltäytyä kokonaan kuin alkaa johonkin tavanomaisen naisen kanssa, jonka arvot ja arvostuksen kohteet ovat täsmälleen samanlaisia kuin kaikilla muillakin naikkosilla. Olen jossain kirjoittanut, että naiset ajattelevat suurimmalta osalta vain nykyhetkeä, eivätkä sen takia esimerkiksi osaa kirjoittaa historiaa tai tunnistaa historiasta sellaisia asioita, joilla olisi todellista merkitystä. On varmaa, että naisten kokema nykyhetki ei läheskään aina tarkoita sellaista hetkessä elämistä, jonka kautta itse katson olevan voitavissa muodostaa vallankumouksellista tapaa ajatella elämästä ja elämisestä. Se mitä tarkoita nykyhetkellä tarkoittaa etenkin omaa jatkuvaa ja itsenäistä työtä omien päämäärien eteen. Se miten suuri osa naisista ”ajattelee” nykyhetkestä muodostuu siitä, että he pyrkivät etenkin tekemisiin miesten kanssa, ja heidän kiinnostuksestaan muotoilevat tulevaisuuteen liittyviä monesti hyvinkin ekstravagantteja tulevaisuuden kuvitelmia. Olen itsekin nähnyt joskus tämän reaktion, kun naiset ovat päättäneet, ettei minusta heille ole, että naisilla on varmaan sisäänkirjattuna ajatus miehestään jonkinlaisena suurena valloittajana, ja jos tällaista ei ole saatavilla, ei tarvitse myöskään suhtautua tähän kuin säälillä ja halveksunnalla. Olen käynyt edellisen kerran naisen kanssa treffeillä vuonna 2012, jolloin tämä nainen sanoi jo alkuun minulle, ettei ole minusta kiinnostunut, eli tuokin tilanne oli tämän ämmän muodostama teatraalinen ilmentymä, jossa hän kuvitteli saaneensa minut alennettua. Eipä kiinnosta pätkääkään! Nussikaa vaan niiden kanssa, jotka haluavat niin pelkästään vain nussia, ja jotka kuvittelevat saavansa tällaisella asialla itselleen jonkinlaista valtaa. Mitä siis on elämä: ainakaan se ei ole sitä, että päästään panemaan mahdollisimman suuren määrän naisia kanssa. Olisikohan se ollut Aldous Huxley, joka on jossain kirjoittanut, että intellektuelli on mies, joka on keksinyt itselleen seksiä tärkeämpää tekemistä. Olen täysin samaa mieltä. Jos ainoa tavoite on naisten nussiminen, ei tällainen ihminen voi mikään vakavasti otettava intellektuelli olla. Minä maalaan, piirrän, soitan, luen, käännän ja kirjoitan, ja todellakin kaikki minun henkilökohtaiset pyrkimykseni ovat niihin suunnattuja. Tietysti matkustelemisen ohessa. Nyt olen kirjoittanut apuraha-anomuksia hankkeitani varten, joihin sisältyy suuremmista hankkeista myös New Yorkiin suunniteltava valokuvanäyttely amerikansuomalaisten vaiheista. Elämä hetkessä tarkoittaa tietysti myös sitä, että siinä hetkessä tunnistetaan myös historiassa olevat asiat, jos tällaisella ihmisellä sattuu historiaa ja siellä olevia asioita olemaan. Eli hetkessä eläminen ei tosiaankaan ole vain tulevaisuuteen suuntautuvaa elämistä, vaan se on monipuolinen tapa suhtautua ja asennoitua elämään. Jos itse ajattelen sitä, mitä aatelissukuisuus merkitsee, niin se on todellakin sellaista suhtautumista, missä otetaan huomioon historia, perinne ja juuret. Se on tietysti sanottava, että omassa nimisuvussani minunkaltaisiani ihmisiä ei nykyään paljoa ole, ja olen jossain tilanteessa tämän takia tulkinnut itseni jonkinlaiseksi renessanssifiguuriksi, jotka hyvin tavallisesti ovat usein todellakin hyvin yksinäisiä figuureita jopa omassa taustassaan, jonka renessanssia he usein tarkoittaat ja merkitsevät. Olen joskus todennut jollekin noin ikäiselleni kaverille joka kehuskeli naisjutuillaan, että joskus on tärkeää myös herkkyys ja hellyys, enkä voi todellakaan ajatella, tai että olisin silloinkaan ajatellut että olisin jotain häneen nähden menettänyt. Väitöskirjassa minä tulen eniten ajattelemaan sitä, millaisia odotuksia ontofysiikka ja uusi syvällisyys asettavat filosofialle, ja millaiset viitekehykset sen merkityksessä voidaan asettaa ajattelun periaatteille, jotka tietysti syntyvät käytännöllisestä mutta tarkemmin sanoen soveltavasta filosofiasta. Se siis tarkoittaa etenkin sitä, että epäolennaiset asiat erotetaan olennaisista ja ensimmäiseen liittyvä sosiaalinen dominanssi jätetään huomiotta ja murskataan se tärkeämpien asioiden esiin tuomisella. Vaikka sellaisssa paikoissa, joissa ihmiset eivät esimerkiksi ikänsä perusteella ole kehittyneitä, voikin vallita sosiaalinen dominanssi, joka voi motivoitua esimerkiksi fyysisen koon perusteella, ei se tarkoita sitä, että siellä missä ihmiset ovat kehittyneitä, tulisi noudattaa näitä kollektiivisia yksinkertaisuuksia ja tyhmyyksiä. Esimerkiksi huippuyliopistot ovat sellaisia, missä ihmisten arvostamat asiat eivät sijaitse lähellä ihmisten pintaa ja orvaskettä. Paras tapa suhtautua nykyhetken kautta tulevaan liittyy siihen, että silloin katsotaan historiasta olevan jotain hyötyä tulevaisuuden tavoitteiden saavuttamisessa. Se vaatii lujaa mieltä ja voimakasta tahtoa. On esimerkiksi aivan turhaa kuvitella, että minut saataisiin nykyaikaisen informaatioteknologian harhaanjohtamis- ja manipulointimenetelmillä kokemaan syvästi pamppailevia tunteita. Täytyy vaan ihmetellä tällaisten ihmisten väheksyvää asennetta minun järkeni vahvuutta kohtaan. Elämä on kuitenkin nyt, ja ei tulisi siirtää omia tavoitteitaan niiden toteutuksien kanssa tulevaan, vaikka on tietysti selvää, että tavoitteita tulee olla, - niitä kohden pitää kuitenkin koko ajan suuntaamassa katsettaaan. Ontofysiikka siis tarkoittaa olemisen fysiikkaa, olemisen ja sen ajattelemisen ja siihen suhtautuvan toiminnan toimintaa. Olen määritellyt itselleni tärkeimmät käsitteet, jotka tässä mielessä tulee ottaa huomioon. Tärkein asia mihin filosofiani vastaa on se, että ihmiset tulisivat enemmän luottavaisiksi omien minuuksiensa suhteen, eivätkä lähtisi nykyajan yhteiskunnan ja sen puoskarien manipuloitavaksi. Oleminen alkaa siis yksilöstä, ja yksilön tulee olla riippumaton ja tietoinen eri asioista, että se voi erottaa itsensä ontokratiasta ja kommentaariaatista, jotka tukevat toiminnallaan epävapautta ja kollektiivista tunnekaaosta. Ontofysiikan mielessä on myös tehtävä ero objektiivisten arvojen ja subjektiivisten mielipiteiden välillä. Viimeisenä sanotut tukevat kaaosta, suhteellisuutta, reaktiivisuutta, subjektiivisuutta ja ihmisyksilöiden epävapautta. Tällaiset tahot, jotka lietsovat subjektiivisia mielipiteitä, jona he pitävät arvoja, haluavat kaikkien ihmisten olevan samalla tavalla samalla matalalla tasolla, mihin he eivät mielellään suvaitsisi itsevarmoja etenkin nimenomaisesti itsestään varmoja yksilöitä, koska se on heidän epävapauden motivoiman ihmiskuvansa ja maailmankatsomuksensa vastaista kaikella tavalla. Tietyt ihmiset, jotka eivät itse pysty olemaan vapaita ja itseharkintaisia, haluaisivat siis kieltää tämän korkeamman asteen olemisen myös kaikilta muilta ihmisiltä, jotka vain jotenkin tulevat tekemisiin heidän kanssaan. Vapaat yksilöt haluavat tehdä myös kaikista muista vapaita, koska he pystyvät tunnistamaan sen olevan epävapautta parempi tapa myös yhteiskunnan tasolla. Vapaat ihmiset korostavat olemisen vapautta eli ontoeleuteriaa, samalla kun epävapaat ihmiset korostavat olemisen valtaa eli ontokratiaa, lähinnä sen takia, koska he ajattelevat tämän vallan olevan heitä korkeampaa. On tietysti selvää, että epävapaat ihmiset ovat epävapaita sen takia, koska ne ovat ontokratian, kommentaariaatin ja vaikutteellisuuden ohjaamia, eivätkä he vaikutteelliseksi tulon jälkeen ole koskaan pystyneet valitsemaan vapaasti arvojaan, kuten vapaita ja itseriittoisia arvoja, vaan heistä on tullut viimeistään vaikutteellisuuden myötä pikkuihmisiä, jotka eivät itse ohjaa omaa olemistaan, eivätkä he myöskään pysty tunnistamaan sitä, minkä kautta he itseään ohjaavat, ainakaan millään muulla tavalla kuin reaktiivisella, subjektiivisella, suhteellisella ja ristiriitaisella tavalla. Nämä epävapaat ihmiset siis haluavat etenkin haastaa riitaa ja siinä he unohtavat oman tarpeensa pyrkiä lausumaan jonkinlaisia todellisia arvoja, joiden mukaan he toimisivat eri tilanteissa. Nykyhetken kannalta siis on olennaista, että ihmisellä on arvoja, ja niiden tulee olla sellaisia arvoja, jotka voidaan yleisyyytensä kautta arvoiksi tunnustaa. On siis sanottava, että arvo voi olla objektiivinen ja siinä yhteydessä sen objektiivisuuden tunnustaa universaalisten periaatteiden kautta, koska arvosubjektivismi on todellakin näiden vasemmalle kallistuneiden ihmisten tapa selittää omaa arvokaaostaan, johon he eivät todellakaan kontrollia saa. Ajattelun periaatteet, uusi syvällisyys ja ontofysiikka keskittyy siis arvollisesti siihen tavoitteiseen, että ihmisten tulisi elää oikeanlaisten arvojen ja maksiimien mukaan ja että niiden valinnassa, kehittämisessä ja hallussapidossa tulisi käyttää tarkointa ja objektiivisesti mahdollisimman hienosyistä valinnan menetelmää. Voidaan esimerkiksi sanoa, että kapitalismi, vaikka sivistyneemmässä muodossaan, on yhteiskunnan talousjärjestelmänä paljon sosialismia parempi järjestelmä ja siksi sitä voidaan kutsua objektiivisemmaksi tavaksi havaita talouden merkitys yhteiskuntajärjestelmässä.

Jotain

Olen päättänyt lopettaa jatkuvan tekemisissä olemisen isäni äidin kanssa. Hän on käytännöllisissä asioissa pääosalta hyvin taitava, mutta ei hän ole mikään abstraktioista keskusteleva filosofi tai tiedenainen. Olen jostain infantiilistä syystä aiemmin ottanut tavoitteekseni hänen pikkuporvarillisen maailmankatsomuksensa järkyttämisen. Tämä on tarkoittanut karkeita vessapuheita ja matalakulttuurisia aiheita. Sanoisin, että hän on hyvin keskinkertainen älyltään. Hän kertoo tavallisesti mitä sisarelleen kuuluu, mitä on ollut televisiossa tai tulee olemaan, onko nähnyt naapureita pihalla ja mitä nämä ovat hänelle mahdollisesti sanoneet. Hän ei pysty käsittelemään yleisyyksiä eikä abstraktioita, hän on täysin provinsiaalinen ja pintapuolisuuksissa pysyttäytyvä. Lukee Savon Sanomat joka päivä, joka lehti siis määrittää hänen henkisen kyvykkyytensä. Saman lehden lukeminen ja samojen toimittajien paskan toistaminen ei ainakaan levennä kenenkään henkistä kyvykkyyttä, ja on sanottava, että hän varmasti lukee lehden tavan ja kiintymyksen takia, se on siis hänelle jonkinlainen tuttuja ajatuksia tuova juttutupa, etenkin kun hänellä ei ole tapana lukea muuta kuin hänelle tulevat lehdet ja mainokset. Mielensäpahoittaja hänestä tulee hyvinkin mieleen, kun hän koko ajan ihmettelee, että minkä takia asiat ovat nykyisin eri tavalla kuin 50-luvulla. Minun ei kannata hukata aikaani hänen ärsyttämiseensä. On hankittava muita ihmissuhteita ja niitä on kyllä herra paratkoon paljon saatavilla nykyään. Haluaisin puhua yleisyyksistä, universaaleista ja abstraktisista maailmaa ja ihmistä selittävistä käsitteistä ja ongelmista, ja ainakaan mummoni kanssa tuo ei onnistu. Hän ei yleensäkään halua puhelimessa edes keskustella, vaan sanoo puolentoista minuutin jälkeen, jos puhetta ei toiselta tule, katkaisevansa puhelun. On selvää, että älykkäät ja luovat ihmiset voivat useissa tapauksissa eristäytyä sosiaalisesti, koska mummoni kaltaisilla keskiälyisillä ihmisillä on aivan eri jutut ja arvostukset päivittäisessä kanssakäymisessään. Mummon pikkuporvarillisuus tarkoittaa sitä, että hän kokee kaikessa itsensä esimerkiksi, sanoo monestI ”Kaikkiehan meijjän pittää!”, ikään kuin hän tietäisi muiden ihmisten ajatukset kaikkia asioita kohtaan. Haluaa pitää itseään porvarillisuuden ja kunnollisuuden esimerkkinä. Ei osaa sanoa mitään, kun kysyn häneltä, että keitä ihmisiä hän kaikilla tarkoittaa. On kritisoinut sitäkin, kun olen kertonut monesti työskentelystäni yöaikaan, että ei ole ”tavallista” niin tehdä. Mustavalkoinen näkemystapa maailmaan, jonka mukaan toiset ovat kaikissa parhaita ja toiset kaikessa huonompia. Hänen mielestään siis tulee elää siten, miten ”kaikkien meijjän pittää” ja sillä tavalla minkä hän määrittää ”tavalliseksi” tai ”normaaliksi”. On ymmärrettävää, että kärsivällisyyteni on monesti loppunut hänen kanssaan keskustelua yrittäessä. Lisäksi hän on niin itseriittoinen ihminen omassa autismissaan, että hän ei todellakaan korjaa mitään maneeria tai tapaansa toisten ihmisten mielipiteiden takia. Hyvin tavallinen itsenäisestä mökkiläissuvusta tuleva ihminen, joka toistaa omia rajoittuneisuuksiaan ja ennakkoluulojaan koko ajan. Haluaa aina olla työnjohtajana kaikissa työtilanteissa, missä hän seisoo kädet lanteilla. Ei suosi minkään sellaisen asian tekemistä, joka maksaa. Rupesi parkumaan, kun kerroin aiemmin olevani eräästä kuljetuksesta velkaa eräälle ihmiselle 500-1000 euroa. Rajoittunut ennakkoluuloinen ihminen, joka toisaalta uskoo kaiken mitä muut ihmiset hänelle sanovat. Ei ole niin lahjakas, että ymmärtäisi vähänkään ironiaa tai itseironiaa. Kaikki on suoraa ja kuin Herralta saneltua. Antaa absoluuttisia sääntöjään kuin korkeammalta taholta tulleita periaatteita ja noudatuksia. Isovanhemmistani olen aina kokenut muistuttavani vähiten häntä, eikä se ole ihme. Omissa uomissaan kulkeva ihminen, joka ei ole ainakaan kymmeneen vuoteen poistunut Pohjois-Savosta, eikä se tosiaankaan ole johtunut terveydestä tai taloustilanteesta. On käynyt pisimmillään Tukholmassa ja Tallinnassa, ja nuokin matkat olivat hänen työpaikkansa, vammaisten koulun, järjestämiä. Aion siis tästä eteenpäin olla hänen kanssaan tekemisissä mahdollisimman vähän. Hän monesti alkaa parkumaan, kun kerron jostain vastoinkäymisestä. Liikuttuu äärimmäisne helposti. Esimerkiksi kun olin noin kymmenen vuotta sitten hänen luonaan ja makasin sängyssä tietokone rinnan päällä, tuli hän anelemaan ”laeta se tietokone poes”, ja pian hän itki naama punaisena tämän asian takia. Äärimmäisen varovainen ja turvallisuushakuinen ihminen hän. Ei todellakaan ota milloinkaan rennosti, vaan hänen täytyy olla jokaisessa sovitussa tapahtumassa ainakin puoli tuntia etukäteen. On mm. sanonut, että kun äitini on ollut joskus käymässä luonani, on hän sanonut, että minun pitäisi olla pyykillä tai kaupoissa mukana kuin partiopoika ja kantaa pyykkejä ja ostoksia (KYLLÄ MINÄ KANNAN!) ihan kuin minun tulisi olla jotain todistelemassa, ja ihan kuin äitini ei saisi näitä asioita itse tehtyä. Hänen mukaansa minun tulee aina esimerkiksi äitini kanssa suurin piirtein seisoa asennossa ja olla mukana pyykkituvalla ja kaupassa ihan kuin nämä tapahtumat minulle jotain merkitsesisivät. Tulee mieleen lähinnä joku kehitysvammainen ihminen, joka kävisi äitinsä kanssa pyykkituvalla tai kaupassa aivan kuin perustelemassa jotenkin osaamistaan. Minä en välitä käytännön asioista, ja jos joku pystyy ne minua paremmin tekemään, niin hän saa tehdä ne. En näe mitään lisäarvoa siinä, jos minä olisin näissä käytännön elämän jutuissa mukana kuin kehitysvammainen, jonka pitäisi jotain todistella ja harjoitella. Tavallisesti nämä asiat sujuvat myös itseltäni, jos ei ole käytäntöä enemmän painottava ihminen niitä tekemässä. Piti kirjoittaa myös tästä porvarien kausaaliharhasta, joka siis tarkoittaa vallitsevan puhetavan aiheuttamaa taipumusta arvioida kaikkia ilmiöitä, asioita ja niihin kuuluvia merkityksiä samalla tavalla. On siis sanottava, että kehittynyt yhteiskunta antaa ihmisten presentaatiolle enemmän vapautta ja suurempaa kuuntelun oikeutta. Eli voidaan sanoa, että porvarillinen yhteiskunta sitoo paljon enemmän jäseniään kuin sellainen yhteiskunta, joka korostaa propositiota logiikan mielessä. Ihmisten on siis saatava nähdä vapaammin merkityksiä ja perustella kokemiaan asioita omalla tavallaan. Ei voida siis sanoa, että yhteiskunnassa joku asia tarkoittaisi tiukasti ja jakamattomasti jotain toista asiaa siitäkin huolimatta vaikka merkityksen eroaminen tapahtuisi toisella tavalla ajattelevien ihmisten seurassa. Porvarillisuus ja esimerkiksi pikkuporvarillinen mummoni ajattelevat jaetun henkisen intimiteetin kautta, jonka mukaan lähellä olevien ihmisten takia täytyy minunkin olla tietynlainen omassa tilassani. On siis sanottava Wittgensteinin myöhäisfilosofian tavalla, että kielenkäyttö tapahtuu erilaisten provinsiaalisten kielipelien välityksellä, ja sen takia on liian pitkälle vietyä ajatella, että jonkinlainen samanlaisia merkityksiä kantava kielenkäyttö ja kommunikaation tapa olisi jossain yhteiskunnassa yleinen normi. Amartya Sen on kuvannut sitä nykyaikaista tilannetta, että monilla ihmisillä on useita samanaikaisia identiteettejä, jotka ilmenevät erilaisissa tilanteissa. Toisin sanoen, identiteetit ovat liukuvia, eikä siten yhteiskunnasssa voida ajatella, että ympäröivä porvarillinen yhteiskunta määrittäisi ihmisille heidän yleispätevän kokonaisidentiteettinsä. Luova osallistuminen tapahtuu solumaisesti hyödyntäen uusia sähköisiä yhteydenpitovälineitä. Niiden avulla ihminen pystyy hakeutumaan omanlaisiinsa yhteisöihin aikalailla täydellisellä globaalisella tavalla. Minua on kasvatettu etenkin sen kautta, mitä ei saa tehdä. Se mitä saa tehdä ja mitä kannattaa tehdä ovat jääneet pienemmälle huomiolle – sen olen saanut itse selvittää. Mutta jos ajatellaan, että ihminen tekisi yhteiskunnassa vain sellaisia tekoja, jotka eivät ole kiellettyjen tekojen joukossa, miten tällainen ihminen voisi yleensäkään tehdä MITÄÄN, aivan kuin yliherkkä mummoni on aina suhtautunut kaikkeen äärimmäisellä varovaisuudella ja johtajien palvomisella. Muistan sellaisenkin, kun kerroin kirjoittaneeni kolumnin, jossa arvostelin kevyesti silloista pääministeriämme, sanoi mummoni siihen ”Ihan syvän pamppailoo!”. Hän siis kuvittelee pikkuporvariston muut ihmiset ja heidän voimansa, on taikauskoinen ja ei osaa hahmottaa kuulemistaan jutuista todellisuutta, on herranpelkoinen, jos hän saisi päättää, niin mitään ei voisi tässä yhteiskunnassakaan sanoa tai kirjoittaa. On hän kertonut, että oli kirkon edessä keskustellut naisen kanssa, joka kertoi EILA-maidon olevan nimetty hänen mukaansa, koska naisen nimi oli Eila. Lisäksi Eilaa oli käytetty Presidentinlinnassa keskustelemassa tästä maidon nimeämisestä. Mummoni menee kahviloihin syömään omia eväitään. Sitä pidän hyvänä, että serkkuni eivät lähteneet Suonenjoen mökillä ollessaan suviseuroihin, jonne mummoni oli heitä houkuttelemassa. Hyvä oli, että pitivät pintansa. Lisäksi tietyissä sukutapahtumissa kun on oltu ehtoollisen aikana kirkossa, on hän monesti nuorekkaasti rientänyt alttarille ja houkutellut lastenlapsia mukaan, ikään kuin tuo asia kaikkia kiinnostaisi. Muistan varhaisnuoruudesta, kun oltiin menossa automarkettiin, niin kyllästyin hänen pilkunviilaamiseen ja sanoin ”Täytyykö sitä aina ostaa kaikkein halvinta?”, johon hän vastasi: ”tietysti pittää!”. Hän on työskennellyt lähinnä vammaisten ja pienten lasten kanssa. Hän toistaa samoja juttuja, ja mikä juttu on minussa herättänyt närkästynyttä huvittuneisuutta on se, kun hän on toistellut sitä, miten on nähnyt kotivideolla miten veljeni oli opetellut pyörän ajamista, ja loppukaneetti on ollut kaikessa originaalisuudessaan ja vaikuttavuudessaan ”ja sitten se ajoi sillä pyörällä!”, ikään kuin olisi jokin ihme, että lapsi oppii ajamaan pyörällä harjoituksen jälkeen. Yksi tapa, jota etenkin vanhemmat naiset käyttävät eri tilanteissa, on ollut mummoni kohdalla sellainen, että kun hän on jotain televisiokokkia tämän käsivarsissa olevien tatuointien takia kritisoinut, oli joku vanhemmista rouvista sanonut, että tatuointeja on, koska kokin kädet ovat joskus palaneet, ja tämä oli vastaansanomattomasti riittänyt mummolleni ja hän oli varmaan tämän valkoisen valheen kautta tullut sinuiksi asian kanssa. Olen tilannut Amazonista Bedfordin herttuan nuoruudenmuistelmat, joka on julkaistu vuonna 1959, missä hän kertoo isästään, edellisestä Bedfordin herttuasta, ja hänen piirtämänsä kuva on hyvin tumman värinen. Hän mm. kertoo, että sotien aikaan natsimielinen isänsä oli ihminen, joka ei ollut kyvyllinen antamaan eikä vastaanottamaan rakkautta. Lisäksi hän kuvaa isäänsä yksinäisimmäksi ihmiseksi, mitä hän tietää. Muistaakseni hänen suosikkiharrastuksensa oli omien lemmikkikyyhkyjensä ruokkiminen. Porvarilliseen yhteiskuntaan asssimiloituneet ihmiset hätkähtävät heti kun kokevat jonkun ihmisen toimivan erilaisten merkitysten ja arvojen kautta. Sanoin kerrankin yhdelle kaverilleni, että Edith Södergran piti lemmikkikissoistaan eniten Torstista, joka oli isokokoinen ja pitkähäntäinen, ja tietystihän hän omassa rajoittuneisuudessaan kuvitteli minun tarkoittavan kuvainnollisesti pippeliä. Olen myös huomannut hänestä, että hän kuvittelee minun kompensoivan kaikella tavalla sitä, etten ole hyppäämässä kenen tahansa naikkosen kanssa sänkyyn. Kuvittelee, että asiat, joita korostan, liittyvät pelkästään pippelin pituuteen. Minulla ei ole koskaan ollut tällaisen asian takia niin suurta tarvetta kokea niin suurta painetta esimerkiksi kuin tämä ihminen. On sanottava, että minä olen jossain määrin viaton tällaisten asioiden suhteen, koska esimerkiksi baariin lähtiessä mielessäni ei ole ensimmäisenä nussiminen, ja olen monesti huomannut jälkikäteen sivuuttanut tällaisia yhteydenottoja. Olen varmaan siinä mielessä erikoinen lähestyttävä, koska minulla ei ole itsekkäitä haluja, jotka minä asettaisin jonkinlaiseen symbioosiin tietämieni ihmisten kanssa. Psyykenlääkityksestä on tosiaan se hyvä puoli, että se hillitsee sukupuolisuutta. Se on myös sanottava, että kun jotkut tavanomaiset ihmiset ovat selkeästi vastaantullessa näyttäneet siltä kuin heidän suurin toiveensa olisi se, etten vaan vahingossakaan tervehtisi, niin on sanottava tervehtimisen olevan itselläni harvinaista, ja jokaisessa tällaisessa tapauksessa ei olisi tullut mieleenkään tervehtiä, vaikuttivat he sitten kuinka passiivis-aggressiivisilta hyvänsä. Sama juttu on naisten passiivisaggressiivisuus – ei tulisi mieleenkään lähestyä ja se johtuu pelkästään omasta itsestäni. On kirjoitettava jotain myös historian arvosta ja tärkeydestä elämälle. Olen joskus kuullut, kun olen maininnut isoisäni isoisän, että jotkut tyttelit ovat nauraneet tälle. Onhan tosiaan niin, että lähes kaikki parhaimmista historian tutkijoista ovat miehiä, ja tavallisen naisen olemisen näkymä ei monesti tunnusta aikaisempaa aikaa, koska he elävät niin nykyhetken ja uusintamisen maailmassa. Historian tuntemisella voi hyvinkin muokata omaa nykyajan ja tulevaisuuden hahmottamistaan. On selvää kuitenki rappeutuneessa aatelissuvussa, että jos suvun suuret ajat ovat menneessä, muodostaa se joskus silloin sen kaltaisen asetelman, että eletään suvun menneissä loistonpäivissä, ja ei oikein osata suhtautua tulevaan tai nykyiseen. Samalla kun keskiluokka myllertää eteenpäin pinnallisten ja karkeiden arvojensa kanssa rahan saamiseksi menneen elintason unohtamiseksi, ei rappeutuneesta suvusta tulevalla aatelissukuisella ole samanlaista tapaa päteä tulevaisuuden kannalta. On sanottava, että jos huomioidaan kuinka lyhyt ihmisen elinaika on, pitäisi historiaa tutkia lujemmin, koska tähänkin mennessä jotain maailmassa aikaan saaneet ovat aika harvinaisia tapauksia. Minua on joskus nimitetty vanhaksi sieluksi ja tämän takia varmasti koen historian elävämmin ja voimakkaammin kuin moni tavallinen ihminen. On tietysti selvää, että kun olen pyrkinyt ottamaan oppia suvustani, on se etenkin isovanhempien poismenon jälkeen tarkoittanut etenkin edesmenneitä sukulaisia, jotka eivät ole eläneet minun syntymäni aikaan. Keskiluokalla ei ole historiaa eikä keskiluokka arvosta historiaa sen takia, koska sen olosuhteet menneessä ovat olleet niin vaatimattomia ja uusintamiseen liittyviä, ettei heidän kannattaisikaan pidemmistä juuristaa kovinkaan paljoa puhua tai kirjoittaa. Minun historiani liittyy kartanoihin ja linnoihin, aatelisiin ja kuninkaallisiin, kultalusikoihin ja hevostalleihin. Eli rappeutunut aatelissuku verrattuna nousevaan keskiluokkaan sisältää aivan päinvastaisen tavan arvostaa asioita ja kokea oikeanlaisia arvoja. Siitä, millä tavalla luovuuteni ja avoimuuteni erottuu tavallisista miehistä tulee esiin esimerkiksi siinä, että vaikka olen hetero, ei minulla ole halua ylläpitää koko ajan junttieinarien tapaista heteropidikkeiden kokoelmaa. Eli en ajattele esimerkiksi sitä, mitä voi sanoa tai kirjoittaa sen suhteen, että muut ihmiset pitävät etenkin seksuaalisesti heterona. Varmaan olen buddhalaiseen ja schopenhauerlaiseen tapaan kuolettanut itsestäni lisääntymisenhalun, minkä takia en myöskään käy julkisissa tiloissa ja juottoloissa etsimässä ensisijaisesti seksiseuraa. On selvää, että minun täytyy voida kunnioittaa naista myös hänen älykkyydestään ja ihmisyydestä yleensä ennen kuin voin kuvitella voivani alkaa nussimaan. Olen onnellinen nykyisessä ulkonäössäni, että tavanomaiset pinnalliset hepsankeikat eivät ainakaan vahingossa minuun ihastu, koska en voisi edes ajatella sellaista, että olisin seksisuhteessa tyhmän naisen kanssa. Tämä liittyy omiin arvoihini, ja siihen, että ihmisellä tulisi olla uniikki ja toisaalta myös hyvin perusteltu ja kehittynyt näkemys maailmasta ja ihmisestä. En ole esimerkiksi koskaan tehnyt yksilöitä arvostaessani eroa heidän välilleen senkään suhteen, millaista puoluetta he sattuvat edustamaan. On tietysti selvää, että esimerkiksi kumppanin tapauksessa sellainen yhteiselo ei voisi olla mukavaa jos molemmat osapuolet tai toinen osapuoli halveksuisivat toistensa arvostamia asioita. On esimerkiksi mainittava yksi tyhmä ja epämiellyttävä nainen, jonka kanssa olen joskus joutunut tekemisiin, että kun hän vielä silloin oli jostain syystä facebook-kaverini, että kun laitoin profiiliini kuvan, kun olin ollut isäni kalastusveneellä käymässä järvellä, suhtautui hän loukkaavan pilkallisesti asiaan. Minulle ei tulisi mieleenkään, että minun pitäisi rakentaa omaa arvoani esimerkiksi jonkin veneen koon tai mallin takia. Mutta tämä on pikkuporvarillinen nousukas sen kaikkein inhottavimmassa muodossa ja vielä yleisesti paska ihminen. Lisäksi tämä olio implikoi sen jälkeen, että poistin hänen nauramansa kuvan jotenkin sovitellakseni joitain sen aikaisia kavereitani ja ylläpitääkseni heidän suosiotaan ja heidän minusta saamiaan mielikuvia. Minä en vain vapaasti katso sitä, että pintapuolisin, rahaa hamuava pikkuporvarillisuus tuodaan minun kommenttiseinälleni. Ja vielä tämä ihminen kuvitteli minun kokevan alemmuudentuntoa ja että minä haluaisin muotoilla itsestäni kuvaa joidenkin toisten ihmisten takia. Tämä oli kyllä väärässä. Minä en harrasta mielikuvien luomista tai sellaiseen pyrkimistä, enkä suvaitse tuollaista vertailevaa nousukkuutta ainakaan omalla seinälläni. Pitäisi jatkaa Åströmin Sockenboarne-kirjan lukemista. Tämä kirja keskittyy esittelemään etenkin eteläisen Savon kartanoita ja aatelisia, ja käsittääkseni tuon suvun hallussa on nykyään Frugård Joroisissa, koska kirjan kirjoittaneen naisen äiti oli von Collan-suvun viimeinen mieslinjainen jäsen. Olen lukemassa myös uuteen kertaan Ferdinand Gregoroviuksen sarjaa Geschichte der Stadt Rom im Mittelalter. Aion kirjoittaa myös suurempien projektien ja apurahahakemusten lisäksi näitä viime aikoina jonkin verran kirjoittamiani historiartikkeleja, koska ne menevät varsin hyvin kaupaksi useille sanomalehdille. Uno von Schrowe-hankkeelle minulla on jo kolme suosittelijaa, Adolf von Beckerille yksi ja Reinhold von Beckerille yksi. Muille kahdelle hankkeelle tulee vielä saada suositttelijat. Pitääkö omaisuudella vaikuttaa on kysymys, joka liittyy myös tuohon aiemmin mainittuun henkilöön. Olen joskus kirjoittanut matalimman symbolirakenteen tavasta viedä korkeammat merkitykset ja tehdä yhteiskunnasta vertailun ja hierarkian yhteiskunta ja kutsun tähän vaikuttavia asioita vertailukohdallisiksi symboleiksi. Tunnustushierarkia siinä mielessä, miten minä sen miellän, tarkoittaa sen muotoista järjestystä, jossa ylimpänä ovat sellaiset instituutiot, jotka ovat vähiten pyyteellisiä. Kuitenkin ontokratia ja kommentaariaatti siihen tullessaan alkavat tehdä kaikesta vertailun ja hierarkian alaista. Vertailukohdalliset symbolit ovat niitä toiminnan kohteita ja määreitä, jotka kommentaariaatti vapauttaa ihmisten keskuuteen, joiden symbolien tavoittelulla ihmiset menettävät kokonaan mahdollisuutensa ajatella pyyteettömästi ja aidosti syvällisemmistä asioista. Vertailukohdallisuus tarkoittaa siis nimen omaan vertailun asennetta. Ja vertailu jos mikä liittyy porvarilliseen yhteiskuntaan. Pyyteettömät instituutiot muuttuvat tällaisessa järjestössä hakemaan omaa itsekästä hyvää ja hyötyään. On mainittava se, miten eräässä suomalaisessa tv-sarjassa oli ulkoisesti ja puheeltaan hyvin yläluokkaiselta vaikuttava nuori nainen, joka mainitsi alkoholin käytön rajana olevan se, että pääsee omin jaloin kotiin sen jälkeen. Todellakin suomalainen. En voisi helposti kuvitella, että esimerkiksi ranskalainen sanoisi alkoholin käytöstä ääneen tuollaisen lausunnon. Vertailukohdallinen symboli tarkoittaa jotain pintapuolisimmassa mielikuvatodellisuudessa. Syväsymboli, joka on äärimmäisen merkityksen ja kuvauksen taso, tarkoittaa jotain joka edesauttaa ajattelua ja mieluiten sitä kehitellen myös ajattelusta seuraavaa toimintaa.

Saksasta

Saksa on aina näytellyt suurta roolia minulle etenkin identiteetin, historian ja saksan kielen kannalta. Olen aina ollut samaa mieltä kuin Rammstein kappaleessaan Deutschland, missä lauletaan Saksan suosion olevan kirous ja nostatus. Olen aina pitänyt saksalaisesta kulttuurista, tieteestä, filosofiasta ja esimerkiksi saksalaisista ruuista ja viineistä, sanomattakaan oluita! Saksa on siis äitini suvun kotimaa, vaikka on todennäköistä, että suku on ollut kauan saksalaisessa Baltiassa. Baltiansaksalaiset ovat monissa suvuissa säilyttäneet Baltiassa ollessaan saksalaisen kulttuurin ja perimänsä, koska erilaisten kansallisuuksien välistä avioitumista ei ole katsottu hyvällä. Baltiansaksalaisten aikaan muita kuin saksalaisia kutsuttiin termillä ”Nicht-Deutsch” tai "Un-Deutsch", ja jos saksalainen ihminen avioitui esimerkiksi virolaisen tai lättiläisen ihmisen kanssa, pakotettiin useimmissa tapauksista tällaisen Nicht-Deutschin omaksumaan puolisonsa saksalainen kieli ja kulttuuri. On varmaan totta, että kun olen varsin militantti tyyppi luonteeltani, saksalainen järkeä korostava kulmikas korkeakulttuuri on aina minua miellyttänyt senkin kautta. Olen aina korostanut luovuudessa sitä, että luovimpia ihmisiä ovat henkisesti maskuliinisia, ja saksalainen kulttuuri jos mikä on sellainen, missä korostuu henkinen maskuliinisuus, eli vastuullinen ja järjenomainen tapa suhtautua ympäröivään ja elämään. Saksa on sotaisa kulttuuri, missä filosofit ovat tehneet taistelutyötä akateemisissa oppilaitoksissa. Olen esimerkiksi everstiluutnantti Aki-Mauri Huhtisen kanssa keskustellut siitä, miten filosofiakin voidaan mieltää sodankäymiseksi, ja saksalaiset jos ketkä ovat lahjakkaita käymään sotaa. Oli mielenkiintoinen uutinen, että Saksa sijoittaa Liettuaan viisituhathenkisen panssariprikaatin, mikä on ensimmäinen kerta toisen maailmansodan jälkeen, kun Saksa sijoittaa joukkojaan omien rajojensa ulkopuolelle. Tällä tavalla Saksa antaa kuuluviin sen impulssin, jonka mukaan se tulee tarvittaessa ottamaan osaa Euroopan puolustukseen ryssien mahdollisen offensiivin tapahtuessa. Saksalaiset ovat voimakas kansakunta ja heillä on otolliset edellytykset sotimiseen, kulttuurin, taiteen, tieteen ja filosofian tekemiseen. Myös protestanttien suurimmat kirkkoisät, kuten Martti Luther ja Philip Melanchton ovat olleet saksalaisia. Olen aina kokenut Saksassa suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ensimmäisellä matkallani Saksaan 17-vuotiaana vuonna 2006 kävin etenkin Friedrich Nietzschen haudalla Röcken bei Lützenissa Leipzigin lähellä ja Richard Wagnerin museossa Bayreuthissa. Nyt kun olen tehnyt 50-100 muuta matkaa sen jälkeen, voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että mieltymykseni Saksaa kohtaan ei ole koskaan vähentynyt. Saksalaisten kansanluonteessa on paljon sellaista, minkä tunnistan omakseni itsessäni. Saksa on tuottanut maailmaan parhaimman alkukielisen kirjallisuuden, saksalaiset ovat tosiaankin maailman suurin kulttuurikansa, vaikka on sanottava, että saksalaisten tapa toimia herraihmisinä ja kokea itsensä sellaiseksi saa joskus esiin kaikenlaista rasismia ja jopa antisemiittisyyttä. Olen kääntämäss kirjaa Baltische Erbe, joka sisältää nimensä mukaisesti lyhyitä baltiansaksalaisten kertomuksia ja muisteluita entisestä kotimaastaan. Kirja on kerätty 1960-luvulla. On huomioonpantavaa, että suurin osa näistä on kertonut tehneensä aina eron Baltendeutsch- ja Reichsdeutsch-käsitteiden välille. He kertovat moneeseen otteeseen siitä, miten he kaipaavat takaisin Baltiaan ja miten elämän suurimmat ja voimakkaimmat muistikuvat liittyivät aina saksalaisten hallitsemaan Baltiaan. On varmasti niin, että baltiansaksalaisissa herraihmisyys on ollut varmaan vielä muita saksalaisiakin lujempaa, koska samassa maassa on ollut tehtävä ero ”huonompien” ja ”parempien” välille. Onhan esimerkiksi kerrottu, että kun baltiansaksalaisia aatelissukuja ajautui 1800-luvulla Suomeen, ihmettelivät he, miten ns. musikoita käsiteltiin Suomesssa, kun Baltiassa vielä vallitsi maaorjuus. Saksalainen herraihmisyys on todennäköisesti veressä, ja sitä on vain hillittävä aika ajoin. On se kuitenkin sanottava, että saksalaisten yhteiskunta nykyään on paljon demokraattisempi ja tasa-arvoisempi, jos sitä verrataan esimerkiksi ranskalaiseen kulttuuriin. Saksa on toisaalta hyvin miesvoittoinen ja hierarkiaan perustuva yhteiskunta, jossa esimerkiksi vaikka miehen keskimääräistä alempi pituus on jo peruste tällaisen yksilön vähättelylle. Kuitenkin yliopistoissa on tavallista lyhyempiä ihmisiä, ja erilaisuutta suvaitaan aivan eri tavalla akatemioissa kuin toreilla. Muutin 2009 helmikuussa Düsseldorfiin, missä asuin alkuun kahdessa eri soluasunnossa. Kevään alussa muutin yksityiseen vuokra-asuntoon Fürstenwall 230:n Friedrichstadtiin. Asunto oli ullakkoasunto ja kiinteistö hyvin komea ja arvokas 1800-luvulta. Jokaisessa kerroksessa oli vain yksi asunto, joten taloyhtiökin oli tiivis ja pieni. Kävin katsomassa ja kuuntelemassa vorlesungeja mutten suorittanut yhden yhtä tenttiä vuoden alun ja talven alun välissä. Kuitenkin laajensin etenkin kirjastoani aikamoisella voimalla ja tahdilla, ja keskeisin kirjakauppa, missä eniten kävin, oli Stern Verlag Friedrichsstrassella, joka on jo nykyään lopetettu. Vietin aikaa etenkin kirjakaupan yläkerroksessa missä oli suurin osa heidän vanhoista kirjoistaan. Lähetin syksystä lähtien kirjoja postissa Suomeen ja takaisin mennessä kirjoja vietiin rahtiterminaaliin useammalla taksiautolla. Ei varmaan ole kaukana todellisuudesta, jos sanon ostaneeni tuon vajaan vuoden pituisen ajanjakson aikana ainakin 500 kirjaa. Tein myös löytöjä antiikkikirjojen suhteen ja sain monta arvokasta nidettä, joiden arvo on Suomessa moninkertainen. Toinen kirjakauppa oli Heinrich Heine lähellä Reinin rantaa vanhassa kaupungissa. On sanottava että seurasin huvittuneena näiden ihmisten reaktioita, kun he saivat tietää, että sukunimeni edessä on prepositio von. Tämäkin varmaan liittyy siihen, miten tavallinen rahvas on Saksassa tungettu sellaiseen hierarkiatietoisuuteen, jota ei varmaan muualla maailmaa samalla tavalla ilmene. Vain sukunimi saa aikaan sen, että tässa on meitä parempi ihminen. Düsseldorfissa on Euroopan kaupunkien kolmanneksi suurin japanilaisvähemmistö, ja olen kieltämättä liikkunut siellä myös heidän alueillaan ja käynyt syömässä etenkin sushia japanilaisissa ravintoloissa. Tein laajoja kävelyretkiä kaupungissa, ja monista paikoista minulla on valokuvamuistista tuleva näkymä. Düsseldorf merkitsi minulle etenkin sivistyksellisen Odysseian alkua ja sain muodostettua kirjastoni sellaiseen muotoon, joka ei olisi koskaan onnistunut suomalaisista antikvariaateista ostetuilla kirjoilla. Sain siis vakaan saksalaisen sivistysotteen elämääni sieltä ostettujen kirjojen myötä. On sanottava myös, että saksalaisilla on alankomaalaisia muistuttava tapa suhtautua toisten ihmisten asioihin ja yksityisyyden kunnioittamiseen. Saksalaiset ovat etenkin asiallisia ja kuuntelevat enemmän kuin puhuvat. Voin sanoa, että itsenäistyin lopullisesti vanhempien kodista sen myötä, kun muutin 20-vuotiaana Düsseldorfiin. On kuitenkin sanottava, etten saanut autismiani korjattua, ja varmasti monen ihmisen mielestä vaikutin hyvin yksinäiseltä. Se on autismissa hyvä asia, ettei seuraa kaipaa, ja Düsseldorfissakin tein niitä asioita, jotka itseäni miellyttävät ja en kokenut minkäänlaista yksinäisyyttä tai mitään kielteisiä tuntemuksia – päinvastoin, voin katsoa tulleeni omaksi itsekseni etenkin tuon Saksassa asumisen kautta. En osannut sinne lähtiessä kunnollista saksaa, mutta taitoni siinä parani luonnollisesti autenttisessa ympäristössä ollessa. Meidän suvun monet esivanhemmat ovat peräisin Nordrhein-Westfalenista, mutta myös paljon Saksan itäosista ja muille maille sodan jälkeen annetuilta alueilta. On sanottava, että minua viehättää Saksassa sen suhteellisesta jälkeenjääneisyydestä huolimatta etenkin itäinen Saksa, josta voi varmaan päätellä ainakin sukujen linkit protestanttiseen kirkkoon. Tuolta ajalta en saanut yhden yhtä ystävää, joka tietysti johtui itse päätetystä epäsosiaalisuudesta, tuolla ajalla Düsseldorfista, ja voin muistaa vain sen, että alakerrassa Friedrichstadtissa asui herra Knobloch, joka oli hyvin herkkä kaikkien mahdollisten äänten ja häiriöiden suhteen. Söin Düsseldorfissa monipuolisesti kaikenlaista, vaikka on sanottava saksalaisten leipomoliikkeiden täytettyjen leipien olevan todella hyvälaatuisia ja vielä huomattavasti halvempia kuin vastaavanlaiset Suomessa. Kevään tuntu tuli mieleeni, kun maaliskuun lopussa muutin Friedrichstadtiin ja näin kadulla pienen tytön kulkevan hyppien eteenpäin ketjussa olevan pienen koiransa kanssa. Asunnossani ei ollut asetettua keittiötä, vain kylpyamme, suihku ja wc. En sitten tullut asentaneeksi keittiötä, koska en viitsinyt laittaa siihen tarvittua rahaa. Vuokranataja varmasti kuvitteli saaneensa uuden keittiön ilmaiseksi. No, minä join kahvini ja söin ateriani pääasiassa kahviloissa, kapakoissa ja ravintoloissa. Keittiövälineitä minulla oli ostettu hellalevy, jolla joskus lämmittelin jotain. Samppanjani ja olueni minä jäähdytin kylpyhuoneessa kylmässä vedessä. Saksassakin on luokkaeroja, jos ajatellaan esimerkiksi sitä, kun olin käynyt vanhassa kaupungissa luxusliikkeessä ostamassa kaviaaria ja sampanjaa, niin kun tulin asuntoa lähellä olevaan halpiskauppaan ostamaan muuta ruokaa ja tulin kassalle, ja kassa näki tuon muovikassin, aistin aivan selkeästi jonkinlaista alentumista. Varmaan kuvitteli minun olevan häntä parempi ihminen joidenkin sampanjoiden, kaviaarien ja luxuskaupan kassien takia. Saksassa on eroa siinä, miten lyhyeen ihmiseen suhtaudutaan, jotkut laskevat porukkaan ja käyttävät neutraalia kieltä, samalla kun etenkin nuoret ihmiset voivat arvostella varsin avoimesti. Düsseldorf, jossa on noin 665 000 ihmistä, on siis noin Helsingin kokoinen kaupunki, vaikka ympäröivä suuralue on moninkertaisesti suurempi kuin esimerkiksi Helsingin, Vantaan ja Espoon Suomessa muodostavan pääkaupunkialueen. Saksalaiset ovat pääasiassa miellyttävää porukkaa, vaikka voidaan sanoa pakotettujen ajatusmuotojen näkyvän siellä vielä paljon Suomeakin selkeämmin. Tämä taas liittyy toimivuuteen ja tehokkuuteen sekä jonkinlaiseen ratkaisukeskeisyyteen. Voidaan sanoa, että saksalaisten kansanluonne muistuttaa jonkinlaista insinöörin luonteenlaatua, joka keskittyy ratkaisemaan ongelmia. Kuitenkin Nietzsche oli siinä mielessä oikeassa, kun hän sanoi saksalaisuuden hävittävän kaikkialta todellisen kulttuurin, että saksalaiset ovat hyvin alttiita toisten saksalaisten mielipiteille, arvoille ja ajatuksille. Onhan sanottava, että Nietzschen suosikkikirjailijat olivat Chamfort, La Rochefoucauld ja Le Bruyere. Nietzsche muistutti siis herkkyydessään ehkä enemmän ranskalaisia tai vaikka antiikin kreikkalaisia kuin varsinaista Saksan kansanluonnetta, ja siinä mielessä on uskomatonta, että natsit omaksuivat Nietzschen ajatuksia omaan puolue- ja kansallisuuspropagandaansa. Saksassa tärkeää ovat etenkin Goethe, Hegel, Bach ja Beethoven. Myös joukkoon voidaan mielestäni laskea esimerkiksi myös Stefan Georgen. Nietzsche oli sitä mieltä, että saksalaisten olutkrouvikulttuuri vie kaiken henkisen kapasiteetin minkäänlaisiin hengensuorituksiin. Muistan miten koin voimakkaasti oman nuoruuteni, kun laskeuduin Fürstenwallilla omasta asunnostani portaat alas ja kohtasin miellyttävän ja lupaavan ilmapiirin, josta parempaa en olisi itselleni voinut kuvitella. Tuohon aikaan Saksassa kapakoissa sai polttaa ja koko kaupungin hienot kapakat ja juottolat tulivat tutuksi. Kävin myös militariatuotteita myyvässä kaupassa, mistä ostin mm. kenttäsängyn, joka on sittemmin seurannut Suomessa ja ulkomailla minun vaiheitani. Mukava poikkeus arkeen oli jo soluasunnossa asuessa se, kun eräänä aamuna heräsin krapulaisena sängystäni ja päätin saman tien lähteä Pariisiin, missä olin kaksi viikkoa. Lahustin pimeän kaupungin läpi rautatieasemalle, mistä ostin lipun Pariisiin ja saavuin sinne aamupäivällä. Meno oli niin extempore, etten edes muistanut ottaa mukaan matkatavaroita tai vaatteita, jotka minun piti sitten ostaa Pariisissa kaikkien kirjojen ja muiden ohessa. Palasin parin viikon päästä takaisin ja lähdin miltei heti etenkin eteläiseen ja itäiseen Eurooppaan keskittyneelle interrailille. Palasin kuukauden päästä Düsseldorfiin, kun kaikki rahat olivat Roomassa ollessa loppuneet. Düsseldorfiin palattuani päätin viettää enemmän aikaa sielläkin. En ostanut siellä asuessani Lederhoseneita. Mielestäni lederhoseneita voidaan käyttää saksalaisista tehtävän huumorin mielessä, mutta voi aiheutua vakavaksi ja uhkaavaksi sellainen tilanne, jos miehet käyttävät niitä vakavalla naamalla ja totisesti. Jos pohditaan omaa sukutaustaani saksalaisuuden mielessä, niin voidaan sanoa, että ehkä isoisäni, hänen isänsä ja isän isän suhteen voitaisiin varmaan nähdä paljon sellaista verta, joka voisi kertoa etenkin saksalaisista ominaisuuksista. Kuitenkin linjassani isoisäni isoisä oli sellainen mies, joka koostui kokonaan muusta kuin suomenkielisestä verestä. Onhan sanottava, että vielä 1900-luvun alussa suvun miehet olivat pääasiassa pitkiä ja isokokoisia. Heissä kuvastui kaikki kuviteltavaksi arvioitava symbolinen valta, minkä takia on varmaan parempikin, että nykypäivänä suvun jäsenten ei tarvitse pakottaa omaa valtaansa toisten suhteen, vaan sen voi tehdä siten, että se tunnistetaan tai että sitä ei tunnisteta. Saksalaisissa on tapauksesta johtuen sekä syvällisyyttä että pinnallisuutta. Saksan kieli on itsessään ehkä loogisin ja myös toisin ajatellessa ehkä katu-uskottavin kieli mitä maailmasta löytyy. On tietysti sanottava, aiheeseen palatakseni, että meidänkin sukuhaaran veri on sekoittunut neljässä peräkkäisessä sukupolvessa lähinnä Savosta kotoisin olleiden talonpoikaisihmisten kanssa. Veri ei siis enää isoisän isoisän tavalla ole mitään puhdasta tai homogeenistä. Suku on myös suomenkielistynyt ja maalaistunut, vaikka on sanottava tuon olleen auttamaton kehityskulku, kuitenkin monet suvun jäsenistä osaavat suomen lisäksi muitakin kieliä ja monet osaavat puhua myös varsin ymmärrettävää ruotsin kieltä. Saksassa ollaan kiinnostuneita lasten koulunkäynnistä ja kehittymisestä, minun koulunkäyntiini esimerkiksi isäni otti osaa vain murahtamalla joskus töistä tullessaan: ”Onko läksyt tehty!”. Äitini kanssa en muista keskustelleen koulun sisällöllisistä asioista koskaan. Halu tietää ja hallita ei aina tule vanhemmilta, sillä esimerkiksi omassa tapauksessani he ovat sivistyksellisesti syrjäytyneitä televisiota tuijottavaa väkeä, joille molemmille filosofiset teokset ovat liian vaikeaa tai vierasta. Minkäänlaista kulttuurista sivistysstandardia minulle ei olla kotoa annettu. Eikä yleensäkään ole neuvottu minkäänlaisia henkiseen kulttuuriin tai käyttäytymismalleihin liittyvää substanssia ja ohjeistoa. Saksa – et sinä sortua saa! Kun sinä seisot, seisovi muu maa! Minulla on kokemuksen voimakkuus ominaista, ja sen takia saatan joskus kohtuuttomasti arvostella vanhempianikin, vaikka he ovat varmaan parhaansa yrittäneet.