keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Runo

Mä olen Juomari Turmio
enkä suinkaan mikään tuomari nurmio
ison viinakuorman kurkkuun lastaaja
oli kaikki kerran taas niin nastaa ja
mikä on tämä viinan suurta suurempi mahti
sen kurkkuun kaatamisen vireä tahti
joudun nousemaan ylös uudestaan kohmelossa korkeassa
auttaa krapularyyppy jälleen päivässä nousevassa
kohta pitää jälleen uudestaan toivottomasti rakastuu
vaikka sekin tunne pian paikalleen lakastuu
minun rakkaani uudestaan valossa vaaleassa
minun tummuuteni uudestaan haluissa haaleissa
voisimme kosketella toisiamme uudestaan hellästi
kuin minä olisin ollut se joka silloin rellesti
ei riitä minulle rakkautesi halpa sun
on valta siitä pelkästään kaikkineen mun
on jalo rappio syksyinen aatelissuvun suuren
olen minä harmaja ollut kuin kuva sen juuren
lopulta suku kuolee ja ketään ei jää
sitä eivät kuitenkaan jäljellejäävät koskaan nää

Tähtiplacebosta

Mistä johtuu se, että monet, etenkin nuoret ja pintapuoliset ihmiset ovat kiinnostuneita niin sanottujen "tähtien" tai "starojen" asioista niin pitkälle, että pitää seurata kaikkien tällaisten ihmisten asioita juoruista ja kuulopuheista? Voidaan miettiä mistä tällainen joidenkin ihmisten jalustalle nostaminen on alkanut. Se on tietysti voimentanut vaikutustaan sen myötä kun tiedonsiirto on tullut helpommaksi ja kun nykyisin voidaan toisella puolella maailmaa tapahtuva uutinen siirtää informaationa toiselle puolelle. Voidaan myös sanoa, että jotkut ihmisistä kadehtivat kullanloistoista elämää, johon kuuluvat kaikki parhaimmat kulutushyödykkeet ja muut viihdytysasiat.
Mistä tällainen toisten ihmisten yksityiseen elämään kohdistuva korostettu arvostus ja ihannointi on voinutkaan alkaa? Voidaan varmasti sanoa, että tällainen on johtunut siitä, kun tavallista elämää esimerkiksi maaseudulla ei olla enää arvostettu ja julkkisten ja starojen elämästä on tullut esimerkki tavoitellusta elämästä. Onhan julkkis kuitenkin yksi nykyajan nuorten arvostettavimmista ammateista, siis julkkis ilman mitään muuta määrettä!
Myös on selvää, että viihdeteollisuuden leviäminen ja yleiseksi tuleminen on johtanut siihen, että jokainen viihdetähti on monille tunnistettava ja ihminen, jolta halutaan "nimmari". Ihmisten mielikuvat eivät siis aina enää pysy tavallisessa päivittäisessä elämässä, vaan julkkikset saavat osansa tällaisten ihmisten mielikuvissa, ajatuksissa ja päiväunissa. Globalisaatio on toki saanut aikaan tämän tiedon levittymisen ja hyödykkeiden siirtymisen paikasta toiseen.
Kuitenkaan mielestäni jonkinlaisen globaalin viihdykkeen siirtämisen toiselle mantereelle ei tulisi tarkoittaa sitä, että tällaisen viihdykkeen esittäjien tulisi tulla jonkinlaisen globaalin arvostuksen kohteeksi. Ihmiset siis tällaisen starojen palvonnan yhteydessä unohtavat, että tällainen, esimerkiksi näyttelijäkin on roolissaan vain sen takia, koska siinä ei satu olemaan ketään muutakaan, eikä ohjaaja ole aina pystynyt valitsemaan rooliin ihmistä, joka olisi pystynyt tekemään pysyvimmän suorituksen ja tulemaan tällaisten groupieiden (ilotyttöjen) ihannoimisen kohteeksi. Tällainen tähteys ei siis ole mitään ehdotonta ja absoluuttista vaan se on seuraus monesta yksityisseikasta, joissa ei ole mitään kovin staramaista.
Olisi mielestäni mietittävä sitä, miten voisimme arvostaa sellaisia ihmisiä, jotka todella ansaitsisivat tuollaisen arvostuksen kohteen, vaikka voidaan toki sanoa, että nykyaikainen viihdeteollisuus on ottanut tavoikseen myös kertoa sellaisista historiallisista henkilöistä, joiden työt ovat jääneet pysyviksi osiksi myöhemmän sivilisaation kehitystä, josta esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi intialaisesta matemaatikosta Srinivasa Ramanujanista kertova elokuva "The Man Who Knew Infinity", joka tuli hiljattain myös Suomen televisiosta. Olisikin siis keskityttävä elokuvanäyttelijöiden yhteydessä arvostamaan heidän esittämiään historiallisia henkilöitä, eikä korostaa rivinäyttelijöiden ominaisuuksia näiden historiallisten henkilöiden kuvaajina.
Olli von Becker
YTM

Evoluutio on tyhjänpäiväistä

Evoluutiolla tarkoitetaan lajinvalintaa, jossa kaikkein parhaimmin luonnossa pärjäävät ja lisääntyvät edustavat lajin korkeinta eliittiä ja parhaimmistoa. Englantilainen Charles Darwin kehitti tämän ajattelutavan tutkiessaan vanhoja eläinlajeja ympäri maailmaa. Hän katsoi, että ihmiset kehittyvät alkukantaisimmista eliölajeista kohti korkeimmalla hierarkiassa olevaa ihmissukukuntaa. Ihminen on kuitenkin Darwinin mukaan vain yksi monista eläinlajeista, ja ihmiseksi kehittyminen on edellyttänyt aikaa esimerkiksi simpansseina, gorilloina tai apinoina. Kuitenkaan Darwin ei ottanut kantaa siihen, miten ihmiset voivat pitää arvokkaina sellaisia ominaisuuksia kuten etiikka, taide, filosofia tai esimerkiksi nonfiguratiivinen taide.
Darwinille tärkeää on vain se, joka selviää ja joka pystyy levittämään sukukuntaansa entistä laajemmalle. Lähisuvussani on muutamia tapauksia ihmisistä, jotka eivät ole elämänsä aikana tajunneet kuin nussimisen tuottaman nautinnon, ja unohtaneet kaiken, mikä vaatisi suurempaa vaivannäköä ja tekemistä itsensä vuoksi eikä jonkin asian tai tarkoituksen takia. Nämä ihmiset eivät edusta minkäänlaista ihmisellistä huippua kyvyiltään, vaikka he evoluution termien kautta määritellen ovatkin onnistuneet siinä, kun ovat saaneet vakonsa jyvitettyä.
Aateli on aina tarkoittanut väsynyttä ihmislajia, ja sellaiset ultranussijat, jotka tulevat tästä ryhmästä, ovat joko äpäröitä tai suvustaan huonontuneita. Halu nussia on aina niin eläimellinen vietti, että sen valloittamilla ihmisillä ei ole tavallisesti myöskään minkäänlaisia pysyvyyden, ja muuten kuin suvullisesti määritellyn pysyvyyden tuntemuksia, he eivät halua muuta kuin rasittaa ilmakehää enemmän ja enemmän entistä tyhmempien ja tyhjänpäiväisimpien jälkeläistensä eloontuottamalla.
On jaloa olla sukunsa viimeinen, koska siinä tilanteessa edustaa sitä voimakasta tunnetta, jonka suvun historia on saanut aikaan, mitä se on kehittynyt kulttuuripääomaansa tukeutuen ja joka on erillään evoluutioista ja muista uuden roskaväen tuottamisen tunteista. Vanha suku tarkoittaa etenkin sukua, joka on ylittänyt roskaväen tuottamisen halun ja on edennyt kohti esimerkiksi Pentti Linkolan, joka tulee molemmilta puoliltaan kulttuuri- ja aatelissuvuista, maailmankuvaa, joka on rakentunut käyttäen perusteena kulttuurisukujen sivistystä, sitä, ettei yhteiskuntaa tai maailmaa rasiteta yhtään sen enempää, kuin mikä on tarpeeksi.
On varmasti niin, että kun asiantuntijat ennustavat ihmissukukunnan tulevaisuuden värin olevan ruskea, että kaukaasialaisten kulttuurisukujen tulee poistua tästä järjestelmästä, koska tulevaisuudessa muulle ei anneta arvoa, kuin sille, jos pystyy puskemaan itsestään mitä tyhmintä ja turhanpäiväisintä jälkikasvua, joiden tulevaisuuden yhteiskunta ja maailma ei vaikuta kovinkaan loistokkaalta.
On valittava haluaako edistää sitä korkeinta, mihin ihmiselämä on tarkoitettu: taidetta, tiedettä, filosofiaa, kirjallisuutta ja uskontoa, vai haluaako toistaa tämän virheen, johon enemmän alapäähänsä kuin yläpäähänsä keskittyneet ovat aikojen halki syyllistyneet.
Olli von Becker
YTM

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Runo

Känni viimeinen aamuun kääntyi
lueskelin kirjaa ja ajattelin
lause kuitenkin kesken kaiken vääntyi
katsoin ja itseäni panettelin
känni on minulle niin olo tuttu
että oloni on selvänä omituinen
aina nesteeseen kääntyy auttamatta juttu
on nesteen laji jalo monituinen
nyt haluaisin kuitenkin olla kanssasi
liittää sinut minuun lopullisesti
olla mukana ilosta nauraessasi
olla samalla sinun vierellesi hekumallisesti
olla kaikessa mukana, auttaa
ohjata mukana elon meren lauttaa
kerro nyt lopultakin minulle
voisinko koskaan olla tarpeeksi sinulle?

Runo

Päivä kaunis oli kunnes tuli
ukkonen ulkona joka teki puli puli
viina viimeinen kurkkuuni kaatui
krapula edellinen jo maahan maatui
otin myös pillereitä kourallisen pari
odotti minua myös yliannostuksen kari
kakkapökäle yhtäkkiä lahkeestani tuli
skeida samalla sille paikalle suli
hätä minut silloin äkkiä yllätti
slaagi sitten paikalle ennätti
tavoittelin vielä sanoja viimeisiä
muistellaan vielä niitä aikoja liian kiireisiä
rakastan sinua hellästi vaikka kuin
nyt pitkin rakkauden merta luoksesi uin

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Intressittömyydestä, ironiasta ja suvaitsevaisuudesta

Mielestäni yhteiskunnassa on tehtävä erottelu käsitteiden ihminen, yksilö ja politiikka välillä. Ihmisen tulisi kaikessa olla kaikenlaisen yhteiskunnallisen päätöksenteon tärkein tavoite ja päämäärä, jonka ympärille kaikki pyrkimykset rakentuvat. Ihminen on mahdollistanut maailmalle sen, että voimme jatkossakin elää tällä maapallolla pitkälle kehittyneen teknologisen optimismin aatteen vahvistamalla tavalla. Ihmisen on kannettava vastuuta siitä, että maapallomme siirtyy tuleville sukupolville siten, etteivät elinolosuhteet ja sivilisaatiotamme mullistavat muutokset kasva liian suureksi, vaan ne pyritään nopeamman aikajärjestyksen myötä selvittämään ja ratkaisemaan.
Yksilö on toinen tärkeä periaate yhteiskunnassa ja maailmassamme. Kuitenkin koska sen kantakäsite on ihminen, ei se kuitenkaan ole näistä kahdesta käsitteestä tärkeämpi. Yksilön käsite enemmänkin antaa käsityksen siitä, millaisena ihmisenä olemista tulisi tarkastella. Varmasti kaikenlaiset sosialistit ja muut totalitaristit olisivat asettamassa kollektiivin sekä yksilön että ihmisen edelle, mutta koska suurin osa meistä hyväksyy vapauden on silloin myös hyväksyttävä yksilön vapaus, eli se, että ihmiset saavat entistä omavaraisemmin ja itseriippuvaisemmalla tavalla elää tässä maailmassa, muotoilemalla omat ajatuksensa, mielipiteensä ja ohjaamalla sitä tapaa, jolla toimii ja tekee tässä maailmassa ja suhteessa toisiin ihmisiin.
Politiikka on keino joka asettaa ihmisyyden tärkeimmäksi arvokseen, mutta joka myös on tarkoitettu siihen, että se suojelee yksilön käsitettä, ja käyttää sitä performatiivisessa roolissa, kun tarkastellaan politiikan tekemisen periaatteita ja niitä arvoja, jotka politiikan käytänteiden ohella auttavat yksilön ja yksilön vapauden käsitteiden ylläpidossa.
Kuitenkin kun ajattelemme yksilöä ja yksilön vapautta, on mukaan tuotava käsitteet intressittömyys, ironia ja suvaitsevaisuus. On oltava intressitön, koska yksilön vapauden antamien mahdollisuuksien kautta ihmiset voisivat joutua kilpailemaan toisten kanssa kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Intressitön tarkoittaa sitä, että joissakin tilanteissa voi antaa löysiä, eli antaa puliukkojen ja ikivanhojen eläkeläisten tai yleensäkin kenen hyvänsä jolla vaikuttaa olevan kiire, mennä edeltä jonoon jne. Ironia tarkoittaa asioiden useapuolisuuden havaintoa, ja sitä käytetään tilanteissa, joissa ihmisten pyrkimykset tulevat vastakkain. Eli voimakkain ei aina ole se, joka ajaa tavoitteensa aina katkeraan loppuun asti, vaan ironialla voidaan antaa löysiä.
Suvaitsevaisuus taas tarkoittaa sitä, ettei omista päämääristään ja tavoitteistaan huolimatta tarvitse aina julistaa omaa voittamattomuuttaan ja parhaimmuuttaan, vaan tulee havaita se, että asiat voivat toisille ihmisille näyttäytyä eri tavalla, ja näyttäytyä siten, ettei omista tavoitteista tarvitse ruveta kilpailemaan toisten ihmisten kanssa. Kohteliaisuuden periaatteet kertovat ihmisille sen, että mahdollisimman monissa tilanteissa toisiin ihmisiin tulisi suuntautua suvaitsevaisuuden eikä omien tavoitteiden ja mielipiteiden ajamisen kautta. Lämmin ja suvaitseva kohtelu aiheuttaa sen, että ihminen saa lopulta tavoitettua tavoitteensa, mutta sitä ei tehdä darwinistisen eloonjäämiskamppailun kautta.
Olli von Becker
YTM

Esi-isistä

En ole koskaan uskonut tai luottanut minkäänlaisiin henkimaailman juttuihin, kuten enkeleiden kanssa kommunikoimiseen tai tulevaisuuden ennustamiseen jostain esineistä tai käsistä. Olen kuitenkin huomannut saman piirteen nuoruuden ajan havainnoissani, josta kirjoitti jo kuuluisa samuraietiikan kannattaja Yukio Mishima nuoruuden aikaisessa kirjoituksessaan Hanazakari no Mori. Mishima kirjoitti siitä tunteesta, jonka mukaan hänen esi-isänsä elivät vieläkin hänessä.
 Tämä on todella outo kokemus, joista ensimmäisen osan havaitsin ollessani alle kymmenvuotiaana vanhempieni kanssa Tallinnassa ja Riikassa. Molemmissa paikoissa ollessamme terassilla kaupunkien vanhoissa keskustoissa, tunsin raatihuoneentorin pitkin kulkevan jonkinlaisen keltaisen ja valoisan aallon tuovan minussa esiin pysyvyyden tuntemuksia, joita en ollut aikaisemmin vielä tuohon mennessä suuremmin kokenut, enhän ollut vielä alle kymmenvuotiaana edes perehtynyt sukuni historiaan. Nykyään tiedän, että sukulaisia on liikkunut paljon saksalaisella Liivinmaalla, sekä entisessä Revalissa eli nykyisessä Tallinnassa ja Riiassa.
Seuraavan kerran koin tällaista kokemusta Suomessa Sysmässä, Luhangassa, Kangasniemellä ja Heinolassa, joissa paikoissa sukulaiseni ovat liikkuneet, asuneet ja työskennelleet. Kokemus on omituinen, siinä on kliseisesti sanoen jotain sellaista tunnetta, jonka mukaan olisi juuri tullut kotiin tai tuttuun paikkaan. Kokemukset ovat erottuneet tällaisiksi, koska olen matkustellut paljon ja etenkään joissakin paikoissa ei ole tuntunut samanlaista kokemusta.
Esi-isäni etenkin von Beckerien linjasta ovat olleet pääasiassa sotilaita, mutta joukossa on myös siviilivirkamiehiä, joista korkea-arvoisin on varmaankin ollut Tukholman läänin maaherra Otto Magnus Wolffelt, joka everstinä johti Suuren Pohjan sodan aikaan ruotsalaisten puolustavaa perääntymistä Saarenmaalta Ruotsiin. Outo lämmön ja läheisyyden kokemus on erottanut näissä paikoissa saadut kokemukset muista.
Sukuni on avioliittojen ja niistä tulevien esivanhempien sukujen kautta sukua lähes kaikille baltiansaksalaisille aatelissuvuille, joten on selvää, että olen kokenut näitä kokemuksia myös Saksassa, sekä Nordrhein-Westfalenissa, mutta korosteisesti entisen Itä-Saksan alueella Mecklenburgissa, Pommerissa ja Saksi-Anhaltissa. Olen joskus kokenut kiinnostusta DDR:ää kohtaan, joka johtuu ehkä siitä, vaikka vastustan kaikenlaisia sosialismeja, että preussilaisuus ja stalinismi on aika kova keitos.
Korosteisesti sukulaiset ovat puolustaneet protestanttista uskoa, joka on Saksassa aina liittynyt etenkin itäisen Saksan ihmisiin ja aatelisiin. Kokemukset esi-isistä ovat olleet sellaisia aivan kuin he olisivat  olleet minun tukenani ja aivan kuin he olisivat voineet havaita minut, olevan minun rinnallani ja kokevan tuntemuksia joita koin. Aivan samalla tavalla kun elokuvan Gathering Storm alkukohtauksessa Marlboroughn herttuoiden sukua ollut Winston Churchill katsoi unessaan kohti Blenheimin sotakentällä taistelua johtanutta esi-isäänsä, ja esi-isä katsoi lämpimästi takaisin. Ikävää vain, että minä olen pettänyt esi-isieni luottamuksen ja osoittautunut liian huonoksi.
Olli von Becker
YTM