Itä-Hämeen museon perustamisesta Koskipäähän ja Maila Talvion (os. Winter, naim. Mikkola) työstä sen eteen
Vanhassa Koskipään säterirusthollissa on jo pitkään sijainnut Itä-Hämeen museo, jonka perustamisesta ja alkuvaiheista voidaan antaa suuri kiitos etenkin kirjailija Maila Talviolle, jonka varsinainen sukunimi oli Winter. Talvio oli syntynyt vuonna 1871, ja on sanottu, että hän kuuttakymmentä vuotta lähestyessään siirtyi ajamaan museon asiaa. Museoasiaa olivat Talviolla edeltäneet kiivaat kirjoittelut ja osallistuminen yhteiskuntapoliittisten pyrkimysten ajamiseen. Lisäksi Talvio ajoi raittiusaatetta, Harjavallan parantolan perustamista ja hautausmaiden suurimittaista kunnostamishanketta.
Koskipäähän Talvio suhtautui intohimoisesti, ja väitti, että Hartolan pitäjän nimi oli aikaisemmin ollut Koskipää, missä yhteydessä hän käytti perusteluna vuoden 1444 asiakirjaa, joka kertoi niin saotusta Koskipään karhusta (Biörnn Koskipää), joka oli kartanon silloin omistanut. Se oli siis tapahtunut jo ennen toisten pitäjän kartanoiden rakennuttamista. Koskipään historiaan sisältyivät siis etenkin Silfverbögel- ja Tandefelt-sukujen maine suurien sotilasansioiden kantajina ja yleinen aseiden pauke ja miekkojen viskely. Oli jotakin tekemistä asian kanssa myös Anjalan liiton pyrkimyksessä tavoitella itsenäistä Suomea 1700-luvun lopulla. Nämä toisiinsa veren kautta sitoutuneet suvut olivat hallinnoineet Koskipäätä yli kahdensadan vuoden ajan.
Kuitenkin Talvion hengelle läheisiä olivat myös torpparit ja torpanväet, koska he olivat joissain tapauksissa saaneet kestää epäoikeudenmukaista kohtelua omien aatelisten herrojensa alamaisina. Talvio oli saanut kuulla tarinoita Koskipäästä aivan lapsuudestaan alkaen. Häneltä on peräisin toteamus: ”Koskipään tarina on balladu”. Hänen on myös kerrottu sanoneen, että kaikki tarujen kukkaset eivät ole ruusuja, mutta eivät myöskään nokkosia.
Koskipään viimeinen aatelinen hallitsija oli Carl von Gerdten, joka meni vuonna 1880 avioon Hartolan pappilan toisen tyttären, Maila Winterin vanhemman siskon Annien kanssa. Tätä asiaa voidaan myöhemmin katsoa merkittävänä yhteyden luontina Koskipään ja Itä-Hämeen museon tulevan paikan välillä. Kartanosta tuli nuoren tytön tukipiste, ja hän ihasteli monesti Tainionvirtaa Koskipään kohdalla ja sen takana nousevaa uljasta metsää. Vaikka matka oli Nipulista Koskipäähän pitkä, oli sisarten välit hyvät, Maila ihaili kaunista ja varakasta sisartaan. Annie von Gerdten-Boisman kuoli leskenä vuonna 1927, johon mennessä tilan maista oli jäljellä enää murto-osa. Oli tapahtunut torpparivapautus, ja viimeinen von Gerdten-sukuinen omistaja oli myynyt metsät Kymin osakeyhtiölle.
Siskonsa hautajaisissa Maila Mikkola, joka oli aviossa slaavilaisten kielten professori Jooseppi Mikkolan kanssa, esitti ensimmäistä kertaa suunnitelmansa Itä-Hämeen museon perustamisesta Koskipäähän. Talvio oli ensin kiinnostunut myös Hartolan vanhasta kirkosta, jonka lopulta pertunmaalaiset ”varastivat”, ja siirsi sen jälkeen huomionsa Koskipäähän. Hän sai kokoon ensimmäisen rahankeruulistan museon perustamisen eteen, ja mm. Kalhon kartanon tuolloinen omistaja Albert Carlson lahjoitti hankkeeseen 25 000 markkaa.
Itä-Hämeen museoyhdistyksen perustava kokous pidettiin kansanopistolla vuoden 1928 tammikuussa. Museoyhdistys lunasti Koskipään kartanon tilakseen 350000 markan hintaan. Museohankkeelle oli alkuun vastustajiakin, koska kartanoiden vähemmän miellyttävät puolet olivat isäntäväkineen vielä vähäisemmän väen muistoisssa, ja lisäksi Maila Mikkolan itsevaltaiset ja jopa diktatorisuutta lähennelleet otteet asian ajamisessa eivät kaikkia muitakaan miellyttäneet. Hän kuitenkin vieraili itse presidentti Relanderin luona pyytäen tätä avaamaan museon kesällä 1929, ja saatuaan myöntävän vastauksen riensi sitä innokkaasti kertomaan paikallisille isäntämiehille. Lisäksi hän vieraili Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja J.H. Paasikiven luona luottoa pyytämässä, mikä hänelle myös järjestyi. Relander ilmestyi paikalle mm. Danielson-Kalmarin kanssa kesällä, jolloin järjestettiin suuret juhlat. Vaikka kieltolain ja Mikkolan alkoholivastaisuuden takia tilaisuudessa nautittiin teen lisäksi varmaan vain mehua tai simaa.
Museolle kertyi jo alkuun suurehkot velat, jotka Maila Mikkola sai korvattua anelemalla ja kerjäämällä. Museota yritettiin kymmenen vuoden päästä laittaa Itä-Hämeen kuntien hallinnon alle, mutta tämä peruuntui pienen innon havaitsemisen takia. Maila Mikkola laati säädekirjan, joka oli asiakirja, joka määritteli kotiseutumuseon keskitetyt tavoitteet ja tehtävät. Siinä muotoillaan mm.: ”Itä-Hämeen Museo Hartolan muistorikkaassa Koskipäässä on syntynyt vaalimaan ja syventämään kotiseudun muistoja ja kuvallista historiaa, ottamalla talteen Itä-Hämeen menneisyyttä kuvastavia esineitä ja muistitietoja.”
Maila Talvio perusti museolle tukirahaston, johon hän itse ohjasi mm. omat ulkomailta kirjoistaan saamat tekijäpalkkiot, vaikka ilmeni myös joitain lahjoituksiakin. Sodan loppu aiheutti tarpeen pientilojen muodostamisesta. Myös Koskipään kotipelto haluttiin raadella pientilojen tontiksi. Asia oli monipolvinen ja siihen liittyi mm. myöhempi Kansatieteen professori Kustaa Vilkuna lausunnollaan.
Lopulta Koskipään museoalue pelastettiin sodan näiltä seurauksilta ja siirttyttiin ajattelemaan sitä, miten museon talous onnistuttaisiin tasapainottamaan, kun jossain vaiheessa Maila Mikkolasta aika jättää. Mikkolan perustama tukirahasto oli ns. muhkea, mutta sitäkin riipivät ajassa museon päivittäiset kulut, kalliin ulkomuseon hoidettavuus ja 1940-luvun lopun inflaatio.
Maila Mikkola keskitti voimistaan suuren määrän museon eteen vielä aivan viime vuosinaankin – hän halusi kehittää ja vähitellen parantaa sitä ja sen yleistä toimintaa ja tunnettavuutta. Mikkola oli viimeisenä hankkeenaan perustamassa museon erityistä museo-osastoa pellon kulmaan tuotavaan riiheen. Mukana tässä oli mm. professori Olli Heikinheimo metsätieteellisestä tutkimuslaitoksesta. Mikkola muistutti myös Kymin Osakeyhtiön johtaja Ahlmanin hänelle antamasta lupauksesta, jonka mukaan Tainionvirran valtavasta männiköstä ei saanut kaataa puita muuten kuin pystykuivien ja tuulen kaatamien puiden talteen ottamisen tapauksessa.
Tämän kanssa samanaikaisesti nousi taas esiin tarve säätiön perustamiselle ja varatuomari Päivikki Tulenheimo ja tohtori Kustaa Vilkuna alkoivat ajaa asiaa. Tässäkään yhteydessä asiaa ei saatu valmiiksi, vaan Maila Mikkola hoiteli museon asioita päivittäisesti. Tähän ei sisältynyt enää päätöksiä ja papereita. Itä-Hämeen museon yhdistys kokoontui seuraavan kerran vasta 20. kesäkuuta 1953, jolloin suuri suosija ja hankkeen luoja ja kannattelija oli jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen. Tuon selvittelyyn keskittyneen kokouksen myötä museo palasi alkuperäisille omistajilleen eli itähämäläisille ihmisille.
Maila Mikkola kuoli tammikuun alussa vuonna 1951 sairastettuaan vain muutamia päiviä 79-vuotiaana. Kustaa Vilkuna on kirjoittanut: ”Viimeisessä kirjeessään vuoden 1950 lopulta hän kertoo omista ja Koskipään taloudellisista huolista, miten pitää museo yllä, miten jatkaa totuttua elämänmenoa, johon kuuluivat lukupiiri, ystävien kestitseminen, ulkomaiset vieraat, verot jne., kun tulot ovat huvenneet pelkäksi eläkkeeksi. Pisteenä ajatusten päässä oli Koskipää: 'Onhan minulla Koskipäässä pieni huone, sinne voin mennä kuolemaa niin kuin eläinkin menee kivenkoloon', hän kirjoitti. - Noutaja saapui vain viikkoa myöhemmin.”
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti