Maatalouden harrastaminen Suomessa tarkoitti 1800-luvun alkuvuosikymmeninä lähinnä viljanviljelyä. Luonnonniityistä tuli peltoja ja karjaa vähennettiin. Pellot olivat huonosti lannoitettuja. Jonkinlainen luonnon antama kurinpalautus tuli 1860-luvulla. Vuoden 1865 kato kosketti Itä-Suomea ja jo kahden vuoden jälkeen se kosketti koko Suomea. Kadon vaikutukset vaihtelivat lääneittäin: esimerkiksi Mikkelin läänissä vaikutukset eivät olleet suuret läänin runsasjärvisyyden takia. Kato vaikutti aina etenkin seuraavana vuonna. Jos kadon vaikutukset eivät olleet suuret, toivat ongelmia tauteja levittäneet kerjäläisten laumat. Luhangassa vuonna 1866 syntyneitä oli 76 ja kuolleita peräti 111, kun taas vuonna 1868 vaikutukset olivat vielä suuremmat: silloin syntyneitä oli 64 ja kuolleita 122.
Romahdus tuotti tietoa siitä, miten maataloutta tuli todella hoitaa. Katovuodet saivat ihmiset hakemaan apua sivuelinkeinoista, kuten karjataloudesta, mitä saatteli eteenpäin noina aikoina etenkin vuoden 1867 hyvä heinäsato. Kuitenkin edistyksellisiä maanviljelijöitä ei ollut enemmistön piirissä, ja tarvittiinulkoista sysäystä saamaan ihmiset ajattelemaan uudella tavalla. Tähän auttoivat valistustyö ja maatalouspolitiikka. Karjatalous kehittyi hitaasti. Vuonna 1883 voita vietiin Suomesta ulkomaille kymmenkertainen määrä 30 vuotta aiempaan verrattuna. Separaattorin käyttämisen laajempi alkaminen mahdollisti suurempien maitomäärien kehittämisen ja kestävämmän voin valmistamisen. Vuonna 1884 maastamme vietiin voita 4,6 miljoonaa kiloa ja kymmenen vuotta myöhemmin 11,97 miljoonaa kiloa.
Viljan hinta laski romahdusmaisesti 1880-luvulla ja tämä pakotti maanviljelijät laajentamaan kykypotentiaaliaan. Viljaa alkoi tulla Eurooppaan Amerikasta hyvin halvalla hinnalla. Valtion johdossa keskusteltiin väliaikaisesta viljatullistakin, mutta se ei saanut tuulta siipiensä alle.
Itä-Hämeessä maaperän laatu on ehdollistanut maanviljelyksen muotoja. Päijänteen itärantojen maat on aina tunnettu karuna ja kivisenä. Ainoastaan Sysmä on tässä tehnyt poikkeuksen. Peltomaan puutteita on sen takia korvattu Itä-Hämeeessä kaskenpoltolla vielä suhteellisen myöhään. Kuitenkin 1800-luvun lopussa kaskeaminen oli jo pääasiassa jäänyt menneisyyteen. Itä-Hämeen Maalaisseurassa keskusteltiin asiasta vuonna 1887, jolloin joutsalainen nimismies von Schrowe huomautti, ”ettei karjanhoito edisty kaskeamalla ja kehotti seudun maanomistajia säästämään metsiään, koska rakennettavat rautatiet tulisivat lähentämään Itä-Hämettä teollisuuslaitoksiin.
Kaskeamisen kannattavuutta epäiltiin, mutta sitä harrastettiin alueella kuitenkin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Vuoden 1910 tienoilla kaskimaat olivat jo vähemmän yleisiä Luhangassa. Tilastot kertovat, että tuona vuonna pitäjässä oli enää 0.8 hehtaaria viljaa kasvavaa kaskimaata. Pelloista tuli ainoa viljelyn peruskivi. Viljellyn peltoalan lisäämiseksi päättäjät tarjosivat apuaan 1860-luvulla. Läänin kuvernööri ilmoitti 5.11.1866 3000 markan lainasta, joka oli tarkoitettu suo- ja sammalikko-alueiden viljelemistä varten. Kuntakokous päätti joulukuun 15. päivänä 1867 ottaa rahan vastaan. Näitä rahoja ei kuitenkaan koskaan käytetty, ja kunta anoi vuonna 1888 valtion ottamaan rahan takaisin. Vuonna 1874 suunniteltu Tammijärven ja Hauhanjärven lasku viljellyn pinta-alan lisäämiseksi jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Viidessäkymmenessä vuodessa vuosina 1901-1950 peltoala lisääntyi 760 hehtaarista 1847 hehtaariin. Vuonna 1901 peltoala kattoi 3,7 prosenttia kunnan koko pinta-alasta ja 1950 yli kahdeksan ja puoli prosenttia. Peltoalan vähäisyydestä huolimatta suurin osa luhankalaisista on harjoittanut maataloutta. Vuonna 1865 kunnassa oli 2231 asukasta, joista 1982 sai toimeentulonsa maataloudesta.
1800-luvun keskivaiheille tultaessa maanviljelys oli Luhangassa yhtä yleistä ja pitkälle vietyä kuin naapuripitäjissä. Pelloista oli ojitettu 95 prosenttia, samalla kun Sysmässä ja Hartolassa luvut olivat 75 ja 25. Kivikkoista peltoa oli 20 prosenttia, samalla kun Sysmässä ja Hartolassa luvut olivat 30 ja 85. Kivinavetoita Luhangassa oli peräti 21, joista 6 säätyläisellä ja 15 talollisella.
1860-luvun nälkävuodet vaikuttivat Luhangassakin. Vuoden 1865 kesä oli vesikesä ja heinät menivät pilalle, viljat itivät kuhillailla tai eivät tuleentuneet. Ruista ei voitu kylvää lisää, koska pellot koostuivat mutavellistä. Lehmille syötettiin haavankuoria ja kanervia, joka ei tosin kantanut pitkälle. Aiemmat viljat loppuivat ja lainajyvästöt tyhjenivät. Leivän jatkoksi kerättiin petäjänkuorta, herneenvarsia ja vehkaa. Itä-Hämeessä ei varsinaisesti kuoltu nälkään, mutta puutteellinen ravinto kylvi huonoa yleiskuntoa, joka altisti sairauksille. On sanottava, että Luhanka säilyi kuitenkin keskimäärin koskemattomampana kuin monet muut paikat nälkävuosista. Nisulan kartano oli pitäjän rikkain ja sieltä vietiin rukiita jopa Orivedelle asti.
Maatalouden suunta ei kuitenkaan Luhangassa muuttunut nälkävuosista huolimatta. Ruista viljeltiin eniten vieläkin.. Valtiovallan viljelijöihin suuntaama valistus ei suuremmin saanut kosketusta Luhangan isäntiin. Luhangan valveutuneimmat isännät kuitenkin kantoivat huolen siitä, että maatalouden kehitys oli nopeampaa katovuosien jälkeen kuin ennen sitä. Luhangan maatalouden edistäjinä on monesti mainittu ainakin seuraavat isännät: Abraham Kandelin, Bruno Blom, Sipi Jutila, Alfred Filip Danielson, Antti Jutila, Juho Kylmälä, Juho Varmanen, Oskar Nordqvist, Robert Ruohtula, Joonas Ruohtula, Benjamin Helenius, Sipi Helenius, Niklas Hietanen ja Odert Otto Alfred von Becker. Heistä useimmat olivat myös maatalousseurojen jäseniä, osallistuivat kunnalliselämään ahkerasti ja osa edusti jopa säätyvaltiopäivillä. Itä-Hämeen maalaisseura joutui ponnistelemaan vielä 1800-luvun lopulla oikeaoppisen kynnön ja ojituksen edistämiseksi. Näyttelyjen ja vuosikokousten aikana pantiin käyntiin kyntö- ja ojituskilpailuita. Seuran kautta saatiin uusia työkalujakin. Itä-Hämeen maalaisseura möi vuonna 1884 jäsenilleen kuuden kunnan alueen sisällä muun muassa yhden viikatteen, 6 sontakourua, 12 sontatalikkoa, 12 heinähankoa, 12 lapiota ja 10 kääntöauraa.
Lannoituskysymys nousi viljelijöiden mieleen peltoalan lisääntymisen myötä. Apulantojen käyttäminen yleistyi 1800-luvun lopulla Itä-Hämeessäkin, mutta moni turvautui yhä pelkkään karjanlantaan. Myös käytettiin tuhkaa ja luujauhoa. Jopa kirkossa kuulutettiin tiettyjen isäntien toimesta apulantojen tarpeesta. 3-jakoinen viljelyksen tapa alkoi jäädä taakse, ja jo 1800-luvun lopussa pyrittiin vuoroviljelyyn, joka toteutettiin eri tavoilla tarpeitten ja peltojen mukaan. Maalaisseuran kokouksessakin vuoroviljelyn edistäjä esitti, etä 3-jakoisesta viljelystä siirryttäisiin helpolla tavalla vuoroviljelyyn lannoittamalla vain 1/6 pelloista kerrallaan varmasti riittävällä lannan määrällä. Tässä mielessä edistyksellinen vuoroviljelyn edustaja ja edistäjä oli etenkin Alfred Filip Danielson.
1800-luvulla viljan puinnissa käytettiin varstoja ja vilja lajiteltiin äyskärein. Rosma eli puimakone yleistyi kuitenkin jo 1800-luvun lopussa. Vaatimattomissa paikoissa se säilyi mieskiertoisena samalla kun varakkaammilla se oli pian jo hevoskiertoinen. Jälkimmäisiä oli vuosisadan loppuvaiheissa ainakin Koivumäessä, Huuskolassa, Tammilahdella, Ruohtulassa ja Kärmelahdessa. Viljan lajitteluun kehitettiin samoihin aikoihin viskuumylly, joka voitiin valmistaa kotioloissakin. Viljojen jauhatus on Luhangassa hoidettu pääasiassa lahkokuntien myllyissä, joita on perinteisesti ollut etenkin Tammijoessa. Siinä oli vielä vuoden 1880 tienoilla kolme myllyä: ylä-, keski- ja alamylly, joista ensimmäinen kuitenkin purettiin 1800-luvun loppuun tultaessa. Lisäksi Luhangassa oli Lempään, Kylmälän ja Uuden Jutilan myllyt. On kerrottu, että näiden ohessa myllyt olivat ainakin Kivilaaksossa ja Kesäniemessä. Muut näistä myllyistä on hävinneet.
Tammijoen keskimyllyn yhteyteen rakennutettiin saha, joka oli myös pitäjän ainoa saha. Kanttaussirkkeli, nelikutterinen höylä ja pärehöylä täydensivät pian sen varustusta yksiraamisen sahan ohessa. Keskimyllyn omistajiin kuuluivat kaikki luhankalaiset judinsalolaisia lukuunottamatta, koska heillä oli oma myllynsä saarellaan.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti