Uno von Schrowe syntyi 28.1.1853 Hartolassa. Hän kuului vanhaan aateliseen Schrowe-sukuun, josta oli aiemmin tullut etenkin upseereita. Schrowe-suku oli aateloitu vuonna 1650 Ruotsin armeijassa saavutetuista ansioista. Suku on alkuaan Saksan Westfalenista, mistä ensimmäinen aateloitu Gerhard von Schrowe tuli Suomeen ja saavutti lähteestä riippuen joko majurin tai everstin sotilasarvon. Kuitenkin esimerkiksi sukunsa historiikin kirjoittanut eversti Mauno von Schrowe kertoo, että samaa sukua on jo aiempina vuosisatoina ajautunut saksalaiselle Liivinmaalle ja ottanut osaa aiempiin Ruotsi-Suomen sotiin.
Schrowen vanhemmat olivat tilanomistaja ja nimismies Johan Henrik von Schrowe ja ruotsinkielisestä tilallissuvusta tullut äiti Charlotta Sjöholm. Schrowe-suku ei ollut ennen Unoa tuonut esiin varsinaisia luovia poikkeusihmisiä, vaan suvun jäsenet olivat vastuuta kantavaa preussilaista aatelisväkeä. Suku omisti Unon syntyessä suuren Putkijärven kartanon Hartolassa ja kartano oli niin sanottu rälssisäteri, verovapaa aatelistila, joita ei Hartolassa ole ollut muita Koskipään kartanon lisäksi. Putkijärvestä on kerrottu, että se sijaitsi Hartolan pohjoisosassa ja oli suhteellisen pieni pitäjän muihin kartanoihin verrattuna. Putkijärvi oli ennen Schroweja Svanström-nimisen aatelissuvun jäsenten hallussa. Schrowe-suvun haltuun Putkijärvi tuli 1600-luvun lopulla. Schrowe-suvun jälkeen Putkijärvi siirtyi talollisomistukseen. Tästä kartanosta ei ole nykyään enää mitään jäljellä. Putkijärven myymisen jälkeen perhe siirtyi Joutsaan Puttolan tilalle.
Sanotaan, että Unon äiti oli hyvin suomenmielinen ja sen takia hänet laitettiin Jyväskylän alkeisopistoon kouluun kymmenvuotiaana vuonna 1863. Jossain vaiheessa Uno laitettiin oppimaan kauppiassäätyyn Steniuksen kauppaliikkeeseen Porvooseen. On kuitenkin mainittu että Uno ei viihtynyt kylmässä puodissa ja makasiinissa ja pyysi vuoden jälkeen vanhempiensa lupaa palata takaisin Jyväskylään lukemaan ylioppilaaksi. Hän hyppäsi yhden luokan yli ja valmistui ylioppilaaksi arvosanalla laudatur. Ylioppilaana Schrowen on kerrottu esitelmöineen harrastepiireissä mm. Dante Alighieristä ja Mikael Agricolasta.
Uno koki uskonnollista kutsumusta ja kirjoittautui sen takia yliopistoon lukemaan jumaluusopilliseen tiedekuntaan, mutta uskonnollisen kriisin takia hän alkoi lukea filosofiankandidaattitutkintoa varten.Yliopistossa Uno innostui suomalais-ugrilaisesta kielentutkimuksesta ja oppi perusteellisesti viron ja unkarin kielet, jota voidaan pitää poikkeuksellisena siinä mielessä, että hänen oma sukunsa oli baltiansaksalaista alkuperää ja suvun ensimmäinen kieli oli ollut tietyssä vaiheessa saksa. Nuorena ylioppilaana Schrowe oli aatelissäädyn säätyvaltiopäivillä pikakirjoittajana. Hän teki myös innokkaasti heimotyötä Virossa ja oli tiettävästi läheinen myös Lydia Koidulan kanssa.
Kirjoittajan hommat veivät Schrowelta niin paljon aikaa että hän valmistui opettajankandidaatiksi vasta vuonna 1881. Sen jälkeen hän teki pääasiassa sijaisopettajan hommia, ensin Porin suomalaisessa yksityislyseossa ja sen jälkeen Porvoon lukiossa. On mainittu myös, että hän toimi opettajana myös Turussa ja Heinolassa, joka oli hänen kotiseutunsa keskus. Schrowea on pidetty etenkin albumirunoilijana ja hänen runojaan on julkaistu etenkin Hämäläisen osakunnan julkaisemassa Kaikuja Hämeestä-albumisarjassa. Lisäksi hän on kirjoittanut Hälläpyörä-osakuntalehteen, Kirjalliseen kuukauslehteen, Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Suomen kuvalehteen, jossa hän toimi myös apulaisena vuosina 1876-1880. Näissä asioissa hän oli lähellä suomen kielen merkkimiestä Julius Krohnia, jonka luona hän on asunutkin tietyssä vaiheessa. Tietysti Uno rahoitti Helsinkiin lähtemisensä ja siellä olemisensa etenkin herkkää runoilijaa varjelleiden tätiensä avustuksilla. Schrowe oli myös tietyssä vaiheessa Osakuntansa sihteeri. Uransa varhaisessa vaiheessa vuonna 1875 Uno sai eräästä runokokoelmastaan palkinnon Hämäläiseltä osakunnalta.
Schrowe käänsi etenkin virolaista, unkarilaista ja saksalaista kirjallisuutta, ja läheisimpiä poeettoja hänelle olivat etenkin Goethe, Schiller ja Tegner. Hänellä oli kääntämistyöhön vaadittavaa muodon- ja kielentajua. Schrowe käänsi vuonna 1885 Lars Dillingin romaanin Jutelmia ja julkaisi samana vuonna Syntymäpäiväkirjan, joka sisälsi suomalaista runoutta jokaiselle vuoden päivälle valittuna ja tuossa kirjassa oli myös joitain hänen omia runojaan. Schrowen lapsuudenperheessä oli kaksitoista lasta. Unoa on kuvattu mietiskeleväksi ja haaveilevaksi luonteeksi. Lapsena kun muut leikkivät vetäytyi Uno yksinäisyyteen mietiskelemään. Varhaisessa vaiheessa soitannolliset ja draamalliset taipumuksensa Uno peri äidiltään, joka oli hyvä laulamaan ja näyttelemään. Lapsena Putkijärvellä ja Puttolassa saadut kokemukset ja maisemat aiheuttivat sen, että' Sisä-Häme oli syvästi hänen sielussaan. Hän oli ensimmäinen kotiseutuaiheita käsitellyt runoilija Itä-Hämeestä.
Schrowen runouden vaikuttimina voidaan pitää etenkin August Ahlqvistia, Julius Krohnia ja Aleksis Kiveä, vaikka joissan runoissa voidaan havaita samankaltaista henkeä esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen, Petöfin ja Tegnerin kanssa. Hänen aikalaisiaan olivat sellaiset runoilijat ja suomentajat kuten esimerkiksi Arvid Genetz, Isa Asp, Paavo Cajander, Kaarlo Kramsu, Oskari Uotila ja JH Erkko. Kuten nämä, hänkin käsitteli monissa runoissaan Hämeen luontoa merkittävän luonnontunteen ohjastamana. Kaikuja Hämeestä-albumissa olleista runoista on mainittava 3-lauluinen Anund, joka on runokertoelma viikinkipäällikön lemmentarinasta Kainuun mailla. Schrowen runoissa voidaan havaita vilkas mielikuvitus ja hauras ja vilpitön tunnetaju. Hänellä on sujuva virheetön runokieli, joka hyvin helposti taipuu vaikeihinkin runnomittoihin ja loppusoinnutuksiin. On sanottu, että hän on mestari etenkin kertovassa ja idyllirunoudessa. Voidaan sanoa hänen olevan paras balladeissa, kuten esimerkiksi tunnettu runo Morsian. Ylistyslaulu Hämeelle lähestyy suuresti JH Erkon Hämäläisten laulua.
Hänen mestarillisen suomentajuutensa pohjana on pidetty etenkin hänen hienon herkkää taiteilijaisieluaan, joka myöskin ymmärsi toisia laulajia. Hän oli aikansa parhaita runon suomentajia. Schrowen runouden yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallonvälke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanäyn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar sirottelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt sovinnollinen mieli. Runebergin tuotantoa hänen runoistaan muistuttavat etenkin runot Vainiolla, Kaksi kaunotarta ja Päivä nousi. Vastaavasti Topeliuksen kaikuja on etenkin runossa Kuusi. Myös nälkävuoden tuloksena syntynyttä koskettavaa runoa Pieni Mierolainen muistuttaa Aleksis Kiven runo Äiti ja lapsi.
Schrowen sisaren kokemuksista kertova balladi Morsian toteuttaa tuttua rakkaus ja kuolema-aihetta ja muistuttaa siinä mielessä paljon Paavo Cajanderin runoa Leena. Leikillisyyttä' ja huumorintajua tuo esiin runo Pegasoni, jonka voidaan katsoa liittyvän jollain tavalla Petöfin runoon Runoheponi. Schrowesta voidaan sanoa, että hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla.
Schrowe oli innokas jaegerilainen, joka julisti sitä, että on ihmiselle terveellistä maata vaikka talvellakin avoimen ikkunan vieressä. Tästä hän sai keuhkotaudin ja lähti tuon aikuiseen Saksan Sleesiaan kuuluneeseen Görbersdorfin kaupunkiin sanatoriumiin hoidattamaan itseään. Görbersdof kuuluu nykyään Puolaan ja kaupungin nimi on Sokolowsko. Schrowe ei kuitenkaan taudistaan parantunut, vaan hän kuoli 1.10.1886 vain kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Myös sanatoriumiakaan ei enää nykyisin ole kuin jäljellä olevina raunioina. Schrowe on myös tiedettävästi haudattu entisen Görbersdorfin saksalaiselle hautausmaalle, joka sekin voi olla mahdollisesti nykyään tuhottuna. Myös kirjailija Alex Matson vietti samassa sanatoriumissa aikaa muutamaa kymmentä vuotta Unon jälkeen.
Lopullisena tiivistymänä Unon merkityksestä voidaan kuvata Viljo Tarkiaisen analyysilla: ”Hän on kevyempää materiaalia kuin edelläkävijäpolvi, mutta silti inhimillisesti mieltä kiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii siitä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta, tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaista kaipuuta ja onnen unelmia. Jos tähän onnenkirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänelle tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen.” Viljo Tarkiainen kokosi vuonna 1913, kuusikymmentä vuotta Unon syntymän jälkeen runokokoelman hänen eri yhteyksissä julkaistuista omista ja käännetyistä runoista. Niitä on kyseisessä kirjassa vajaat sata.
Olli von Becker
Kirjoittaja on Yhteiskuntatieteiden maisteri, joka kirjoittaa elämänkertaa sukulaisestaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti