Anglofiliastani

Isossa Britanniassa jopa ministeritasoiset poliitikot ovat viime aikoina ottaneet kantaa Espanjan pääministerin röyhkeisiin kommentteihin siitä, miten tämä haluaisi iskeä Espanjan lipun Yhdistyneen kuningaskunnan merentakaisiin alueisiin kuuluvalle Gibraltarin niemimaalle. Britit ovat valmiita puolustamaan aluettaan vaikka asein. Tässä ilmenee se henkisesti korkea laatu, periksiantamattomuus, jonka vuoksi itse olen anglofiili.

Olen ollut anglofiili niin kauan kuin muistan. Sittemmin minulle ovat paljastuneet äitini suvun yhteydet Skotlantiin ja Englantiin. Esimerkiksi Britannian ensimmäinen normannikuningas William the Conqueror kuuluu esivanhempiini. Hauska tapahtuma oli, kun kävin Skotlannin Kinrosshiressa sijaitsevassa Aldien linnassa, joka on kuulunut Mercer-sukuisille esivanhemmilleni. Olin varmaan kehittänyt aksenttiani Received Pronunciationin suuntaan, ja kun tulin huoneeseen, jossa opas kertoi jostain lähihistorian tapahtumasta rahvaalle, kuului puhahdukseni selkeästi kaikille, ja kun opas kysyi haluanko ohittaa heidät, siirtyi rahvas sivummalle aristokraattisen puheenparteni ja tuolloin hoikempana paremmin istuvan liituraitakuosini takia.

Olen sitä mieltä, että sen lisäksi että ihminen voi kokea kotoisuuden tunnetta sellaisissa paikoissa, jossa hänen esivanhempansa ovat asuneet, voi ihminen kokea jonkin kulttuurin muistuttavan omaa persoonaa, ja Britannia on sellainen kulttuuri minulle. Seuraan brittiläistä jalkapalloa, olen käynyt Old Traffordin pyhätössä useita kertoja. Pidän englantilaisesta ruoasta, joista suosikkejani ovat etenkin Steak and kidney pudding (mieluiten siten, ettei munuainen haise liian paljon kuselta) ja jälkiruokaklassikko Trifle.

Britannia on aristokraattinen yhteiskunta, se on aina suosinut monarkian ja aristokratian parhaimpia piirteitä, ja nuo kaksi hallintotapaahan esimerkiksi Aristoteles mainitsee parhaimmiksi. Britannian politiikassa ja kulttuurissa vallitsee hienostunut ironia ja satiiri. Politiikassakin ollaan usein leikkisiä. Lontoo on yksi historiallisimmista kaupungeista maailmassa. Britannian kulttuurissa on aina arvostettu suuria sotasankareita, kuten Nelsonia ja Napoleonin kukistanutta Wellingtonin herttuata.

Brittiläisen imperiumin perinnön takia briteillä on monesti terveen vahva kulttuurinen itseluottamus. Se on pelkästään hyvä asia, sillä onhan miellyttävämpää olla tekemisissä itsevarmojen ihmisten kanssa. Brittiläiset ovat aina tehneet laadukasta komediallista tv-ohjelmaa. Suosikeitani ovat mm. Black Books, Keeping up appearances, Men behaving badly ja On the Buses. Brittiläinen kirjallisuus on ollut aina sisällöltään todella korkealaatuista, omiin suosikkeini kuuluu esimerkiksi Keats ja Milton. Uusimpia sofistikoituneita kulttuuripersoonia edustaa esimerkiksi Stephen Fry. Brittiläisistä aikalaispolitiikoista on mielenkiintoisin etenkin ulkoministeri Boris Johnson, josta olisi tullut pääministeri ellei hänen Brexit-toverinsa olisi tehnyt hänelle ohareita puoluejohtajakilpailussa.

Aina kun lähden pois Britanniasta, minut valtaa aina suuri mielialaa riipova kaipuun tunne. Minulle ”I vow to thee, my country, all earthly things above, Entire and whole and perfect, the service of my love;” tarkoittaa samaa kuin ”Ej lyfts en höjd mot himlens rand, Ej sänks en dal, ej sköljs en strand, Mer älskad än vår bygd i nord, Än våra fäders jord.”

Olli von Becker

Kirjoittaja on korkeasti koulutettu anglofiili