Rahassa on muitakin ominaisuuksia kuin karkea mitallinen arvo

Raha tarkoittaa yleisimmässä mielessään arvon vastinetta, jota käytetään transaktiotapahtumissa. Siinä mielessä rahan täytyy sisältää arvollinen määre, mikä tavallisesti määritellään numeerisesti, eli jonkinlaisen määrän kautta arvioiden. Tavarat voivat maksaa erilaisia määriä tätä arvollista määrettä. Euroopassa on jo pitkään käytetty yhteistä valuuttaa, euroja, joka on siirtänyt vastuuta arvon määrittämisestä Euroopan keskuksiin, Helsingin ulkopuolelle. Tavallisesti ihmiset ovat onnellisimpia silloin, kun heidän hallussaan oleva määrä arvon määrettä riittää esimerkiksi oman elämäntyylin ylläpitämiseen, mitä inflaatio ja deflaatio muuttavat koko ajan. Peter Singer on kirjoittanut artikkelin ”The right to be rich or poor”; jossa hän käsitteli kysymystä siitä, pitäisikö kaikkien ihmisten hakeutua mahdollisimman suuren rahamäärän tienaamiseen ja sitä kautta oman elämäntyylin ylläpitämiseen, vai onko yhteiskunnassa oikeutta ja mahdollisuutta elää pienemmällä rahalla ilman sitä, että ihmisten arvon määreenä käytettäisiin rahallista arvon määrettä. Monet ihmiset varmasti ajattelevat sanotulla tavalla. Älykkäin tuntemani ihminen on piinkova kapitalisti, eikä hän edes ottanut yhteyttä minuun kun olin vajaan kahdenkymmenen ikäisenä muuttamassa Helsinkiin ja kun kysyin häneltä sukulaismiehenä apua asunnon hankkimisessa. Hänellä on kulmikas ja taloudellinen tapa puhua nopeasti, mutta voin sanoa hänestä, että hänellä ei ole esimerkiksi tieteen, taiteen ja yleisen sivistyksen kannalta kovinkaan laajaa sanavarastoa. Kun kysyin kerran häneltä onko raha vai sivistys tärkeämpää, naureksi hän vain ja ei sanonut asiassa mitään. Hänellä on tapana puhua muutamakymmentä minuuttia puhelun alussa omista sukulaisistaan, jonka olen tulkinnut itseni kanssa tarkoittavan sitä, että hän vain tahtoo olla sukurakas ja tietoinen sukulaisistaan. Hän oli se, joka sanoi tätinsä maininneen, että von Beckereiden ominaisuuksia ovat riskienottohalu ja levottomuus, jotka piirteet kyllä tunnistan itsestäni. Kysymys on siitä, voidaanko sivistys ja etiikka integroida kokonaisuudessaan talouteen siinä mielessä, että niitä ei nähtäisi enää erillään toisistaan, koska moni talousmies voi tässä mielessä olla käyttämässä talousjärjestelmää korkeintaan oman hyödyn hakemiseen ja mahdollisimman suureen rikastumiseen. Kun etiikka ja sivistys integroidaan liike-elämään ja talouteen, tulisi sen tarkoittaa myös sitä, että yritysjohtajien ja heidän alaistensa tulisi saada lisäkoulutusta näiden taloutta sivistävien oppimäärien sisällä. Kuitenkin on sanottava, että tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä muotoilla minkäänlaista sosialistista curriculumia, vaan ihmisille annetaan mahdollisuus tienatakin, mutta näiden rahojen käyttökohdetta määritellään sen mukaan, että etiikka ja sivistys tunnetaan rahan suuntina. Kuitenkin on uudestaan korostettava sitä, että pääomatulojen verotuksen tulisi olla paljon tärkeämpänä esimerkiksi hyväntekeväisyyden kohteina, eikä ansiotulojen verotusta tulisi mielestäni mitenkään toteuttaa tulojen riistämisellä. Suurin osa ihmisistä tulee toimeen omilla ansiotuloillaan, olivat ne sitten kuinka korkeita hyvänsä. Tulisi mielestäni pohtia, mitä talous on ja mitä varten se toimii. Toisaalta samanaikaisesti tulisi miettiä sitä, miksi filosofinen etiikka on olemassa ja missä muodossa se on olemassa. Tässä yhteydessä pyrkimystä etiikan ja talouden yhdentämiseen voidaan nimittää leikkisesti esimerkiksi termillä taloudetiikka. Se tarkoittaa eettisesti ja sivistyksellisesti johdettavaa talousjärjestelmää, mutta myös sitä, että ihmisillä tulisi olla myös mahdollisuus saada vastinetta esimerkiksi tekemästään työstä, jota tulisi mitata helppousindeksin kautta, joka kertoo myös sen, kuinka paljon kehittävää vapautta yhteiskunnassa ilmenee. Kun helppousindeksi on tasapainossa, on silloin tasapainossa myös ihmisten vapaus ja toisaalta heidän tekemänsä työn arvo. Oikean työn tulisi siis silloin olla erkaallaan kommentaariaatista ja ontokratiasta, koska ne kilpaillessaan olemisen vallasta, määrittelevät työtä epärehellisesti ja siitä seurauksena on se, että työn arvoa ja siitä saatua palkkaa ei Suomessa arvostella objektiivisesti. Ontokratia siis pitää hallussaan ns. pesämunaa, jonka kautta he pyrkivät yksipuolisesti levittämää käsitystä siitä, keille valta yhteiskunnassa kuuluu. Kommentaariaatti on taas ontokratian käsikassara, joka tekee kaikesta liian kunnioitettavaa ja jostain täysin samantekevää. Kommentaariaatin tarkoitus on siis se, että se vaikutteellisuudella pyrkivät vaikuttamaan ihmisten arvotasapainoon, joka esimerkiksi voi aiheuttaa sen, että sivistystä ja etiikkaa ei nähdä yhtenä kokonaisuutena talouden kanssa. Vapaat ja helppousindeksin mukaiset ihmiset siis saavat aikaan yhteiskunnassa sen, että talouden ja työpaikkojen merkitys nähdään realistisemmalla tavalla. Yhteiskunnan perusta tietysti on se, että työtä tehdään, mikä tietysti poikkeaa antiikin filosofeista, koska tuohon aikaan raskaan ruumiillisen työn tekivät orjat, joilla ei ollut suinkaan samanlaisia vapauksia ja oikeuksia, kuin pylvästöjen välillä divaanilla makailleet antiikin filosofit, jotka nauttivat mietiskellessään palvelijoiden auliisti tuomaa viiniä. Koska yhteiskunnan perusta on työ, on myös yhteiskuntajärjestelmien yhteydessä mietittävä sitä, minkälainen arvo annetaan erilaatuisille tehdyille töille. Helppousindeksi tarkoittaa sitä määrittämistapaa, jossa voidaan nähdä se, kuinka paljon vaativaa kukin ammatti on, mistä johtuen heille on jaettava ansiotuloa, jonka verotusta tulisi rajoittaa mieluiten mahdollisimman paljon. Työn vaativuuden yhteydessä tulisi verrata sitä, kuinka suurella asiantuntemuksella varustettu ihminen on työhönsä ja kuinka vaativaa kukin työ on. Tässä taitojen vertailussa ammattiin tulisi käyttää niin sanottua hyvinvointiarkeologiaa, joka kertoo yksilölle paljon motivaatiosta, mieltymyksistä ja koulutus-/työskentelyhistoriasta. Tärkeä asia yhteiskunnassa on siis se, että työn käsite määritellään tarkemmin ja ihmisten ammattitaitoa tai sen puuttumista arvosteltaisiin tärkeämmällä ja tehokkaammalla seulalla verrattuna vaikka siihen, kuinka ns. hyvinvointiyhteiskunnassa on toimittu Suomessakin. On selvää, että työn arvostusta voidaan lisätä esimerkiksi sillä, että tiettyjä pientä ammattitaitoa ja historiaa vaativia työtehtäviä mekanisoidaan ja automatisoidaan. Helppousindeksin yhteydessä tulee esiin termi helppousarvo, ja sekin liittyy siihen, kuinka lahjoja ja työtehtäviä verrataan, Myönteinen helppousarvo lisää helppousindeksin taipumista vapautta kohtaan. Kielteinen helppousarvo taas johtaa siihen, että ontokratia saa valtaa, vapaat ja riippumattomat ihmiset joutuvat ontokratian ja kommentaariaatin takia epävapauteen, jossa instituutioita kehotetaan kamppailuun toisia vastaan, ja ontokratiasta riippuvaiset ihmiset ajautuvat kontrolloimaan ihmisiä työn arvon ja vapauden ja arvojen objektiivisuden suhteen. Silloin kun helppousindeksi ei ole tasapainotilassa toiset ihmiset saavat yhteiskunnassa aivan liian suurta itsekästä hyötyä ja ansiota töistä, jotka ovat liian helppoja, ja sen takia, koska arvot muuttuvat subjektiivisiksi, jonka myötä ihmiset eivät enää näe omaa parastaan (joka voi tarkoittaa sekä paljon että vähän tienaamista) ja subjektiivisten arvojen toteuttaminen ja niiden mukaan eläminen taas aiheuttaa sen, etteivät ihmiset koe sellaista myöntäistä henkistä painetta, joka johtaa tavallisesti solidaarisuuteen ja ihmisten oman työn ja tilan kunnioittamiseen. Tällaisessa järjestelmässä ihmiset eivät halua aiheuttaa muille ihmisille haittaa sen suhteen, mitä he tekevät ja mitä he haluavat kunnioittaa. Voin kertoa monessa eurooppalaisessa pääkaupungissa asuneena, ettei tuo rajoitu todellakaan Helsinkiin. Työn arvon ja vaikeuden arvioiminen on tekijä, joka antaa ihmisille mahdollisuuden oman työnsä tekemiseen ilman ulkopuolista ja eksternaalista pakottamista ja arviointia. Vaikka pidän suuresti maaseudusta etenkin Suomessa, on sanottava että työn arvon mittaaminen on tärkeää etenkin sellaisissa paikoissa, jossa ihmiset tekevät työtään toisten ihmisten keskellä. Silloin on olennaisen tärkeää, että töiden arvostaminen tapahtuu samassa suhteessa kaikkien muiden helppousindeksin tasapainopisteen mukaisen työn arvostamisen kanssa. Öykkäröinti köyhemmille ihmisille pelkästään rahan takia on hyvin lapsellista ja pienistä asioista ison kysymyksen nostamiseen pyrkivää asennoitumista. On paljon tärkeämpiäkin asioita saada arvostusta, vaikka tietysti on muistettava, että esimerkiksi antiikin Kreikassa ja antiikin Roomassa jalot, etenkin jalosukuiset miehet eivät tehneet minkäänlaisia ruumiillisia töitä, koska ne olivat heidän mielestään liian alaluokkaisia. Ruumiilliseen työhön sidottu ihminen ei ollut tuohon aikaan kovinkaan arvokas. Katsoin äsken dokumentin, joka kertoi Saksan Hessen alueen aatelisista. On sanottava, että tuossakin ohjelmassa nähtiin, kun aatelinen tilanomistaja ajoi itse traktoria ja leikkuupuimuria. Tietysti aatelisten varakkuus on ollut aina suhteellista, ja on sanottava esimerkiksi Tyylikkään köyhäilyn taito-kirjan kirjoittaneesta kreivi Alexander von Schönburgista, että hän kertoo ko. Kirjassa oman sukunsa köyhtymisen alkaneen keskiajan lopulla, ja kun viimeiset DDR:n alueelle jääneet sukutilat menetettiin toisen maailmansodan jälkeen, tuli Schönburgeista ns. Etage-adelia, jonka merkityksen valtakieliä ymmärtävä ihminen tajuaa. Schönburg on kertonut kirjassaan mm. siitä, että hän joutui lapsena käyttämään vanhempien sukulaistensa vaatteita, ja että hänen isänsä ajoi Ladalla. Lisäksi Schönburg on kertonut siitä, miten hirvimetsällä hän koki kateutta varakkaampiin sukulaisiinsa, joista voidaan mainita esimerkiksi sisarensa Gloria, joka avioitui Thurn-und-Taxis- sukuun, joka tunnetaan nykymuotoisen postin muodostaneena sukuna, joka on samalla yksi suurimmin varallisuutensa säilyttämään onnistuneista suvuista. Aatelin arvoina on tavallisesti käytetty suurisieluisuutta, rohkeutta ja nöyryyttä. Lisäksi sanoisin listan jatkoksi frugaalisuuden, joka on tyypillistä esimerkiksi pitkään isoissa kartanoissa ja suurtiloilla eläneiden maaseudun aatelisten elämäntyyliä. Suomessa ei tänäkään päivänä ole paljon massiivisen rikkaita aatelisia, voidaan sanoa esimerkiksi Ehrnrooth-suvun menettäneen rahallista omaisuuttaan paljon viimeisen kahdenkymmen vuoden aikana. Lisäksi heidän rahansa ovat jakautuneet paljon aiempaa suuremmalle ihmisten joukolle. Olen joskus kirjoittanut Casimir Ehrnroothista, joka oli perustamassa 1800-luvulla sen aikuista Bulgarian pääkaupunkia Sofiaa, josta tuli Sofiassa ollessa juttua hotellin respassa, koska Casimir Ehrnrooth, joka siis oli sotilasarvoltaan kenraali, oli hän myös Bulgariassa jonkinlainen valtiomies senaikuisessa Bulgariassa. Kyseinen tyyppi respassa sanoi, että kaikki yliopiston käyneet tietävät Casimir Ehrnroothin Bulgariassa. Parhaimmat aatelisuuteen liittyvät periaatteet ovat sellaisia, jotka vetävät kyllä nykypäivänä vertoja tavallisimman pikkuporvarin tai porvarin niin sanottuihin ”arvoihin”. Itse olen mielestäni säilyttänyt suvustani etenkin arvollisen puolen, jonka kautta on ollut naurettavaa huomata, miten äitini miehenlinjaisessa suvussa on tänä päivänä jopa persuja ja kaikenlaisen matalasti koulutetun blue collar-proletaarivirkamiehistön edustajia. Nykyinen von Becker-suku on todellikin akateemisen koulutuksen vastainen, ja suurin osa niistä suvun jäsenistä, joilla on esimerkiksi akateeminen koulutus, ovat kaukaisempaa sukua, esimerkiksi isoisäni isän sisarusten jälkeläisiä. On sanottava, että äitini serkkuihin kuuluu kuitenkin yksi tekniikan tohtori ja hänen lapsistaan ainakin yksi naispuolinen pikkuserkkuni on suuntautunut akateemisiin opintoihin. Olen lukenut viime aikoina mm. Horn-suvun alkuhistoriaa, ja olen saanut selville, että sekä sukuhaaran Horn af Kanckas ja Horn af Åminne-ihmiset ovat minun esivanhempiani. He ovat siis asuneet sekä Kankaisten kartanossa ja Joensuun kartanossa, joista jälkimmäisessä asuu nykyään Björn Wahlroos. Anteliaisuus ja hyväntekeväisyyden arvostaminen ovat etenkin sellaisia aktiviteetteja, jotka ovat tyypillistä monien aatelisten elämälle. Sanoisin, että mikä on tärkeä asia rahan merkityksen käsittämiselle, on se se, että rahan suhteen ei tule tehdä jatkuvasti eroa: ”minun rahani”, ”toisten rahat”: Tästä esimerkki löytyy Haluatko miljonääriksi ohjelmasta, jossa ihmiset alkavat jonkun rahan vaiheessa epäröimään jatkamista, koska he jo ajattelevat rahojen olevan heidän omiaan. Vaikka en oli ihan äskettäin Aku Ankkaa lukenut, niin on sanottava, että Roope Ankan hahmo tällaisessa sarjakuvassa kuvastaa hyvin monella rahallisesti rikkaalla olevan käsityksen siitä, että ”omaa rahaa” on koko ajan saatava lisää ja ”toisten rahat” ovat vain jotain sellaista, joka pitäisi saada taloudellisella hyödyllä omaan hallintaan. Nykypäivänä vapaaehtoinen köyhyys liittyy varmaan jonkinlaisiin toisinajattelijayhteisöihin, mutta tietysti myös kaikenlaisiin munkkien muodostamiin luostareihin ja yhteisöihin. Olen joskus harkinnut luostariin menemistä, mutta olen varmaan lopulta kuitenkin munkkeihin verrattuna liian paljon riippuvainen maallisesta hyvästä, vaikka minulla ei kuitenkaan tavallisesti ole tarvetta koko ajan harrastaa rahalla samalla tavalla saatavia hyödykkeitä ja hyvää. Vaikka olen kurlannut esimerkiksi Pariisissa asuessani lähes päivittäin Dom Perignonia, on nykyään myös sellaisia päiviä, joina en juo yhtään, tai ostan esimerkiksi halvempaa toisen merkkistä shampanjaa. Tienaaminen on hyvästä silloin, kun sillä taataan tiettyjen elämälle merkittävien edellystysten mahdollistumista. Mielestäni tienaaminen on aivan turhaa etenkin silloin, jos esimerkiksi tila-/maaomaisuutta on paljon. Rahan tienaamisessa on aina kysymys siitä, että mitä varten rahaa halutaan tienata, jos se ei mene elämäntyylin ja siihen kuuluvien asioiden mahdollistamiseen? Loppujen lopuksi ainakin suomalaiselle ihmiselle on aina itseä rikkaampia ihmisiä, joilla on kaikkea enemmän. Mikä siis riittäisi tasoksi sille, josta enemmän ei tarvitse tienata`Vai ollaanko niin kalvinistisia, että mitä enemmän tilillä on rahaa kuolon hetkellä, niin sen mukaan päätetään se, kenellä on parhaimmat olot taivaassa? Ontokratia ja kommentaariaatti nimenomaan korostaa suhteellisia ja reaktiivisia asenteita, siinä siis tehdään kaikesta arvio muiden perusteella. Mutta jos ajatellaan, että yksilö on vain itsestään riippuvainen, onnistuvat silloin elämän periaatteiden arvioimiset paljon paremmin kuin silloin, jos pitäisi olla kateellinen jonkin asian tai ihmisen suhteen, tai että pitäisi kilpailla toisten kanssa. Joskus on sanottava, että kilpailu voi joissain asioissa olla hyväksi, koska se tukee myös kansalaisyhteiskuntaa. Kuitenkin sellainen redusointi, että halutaan erottautumisen takia etenkin enemmän rahaa, on monesti hölmöläisten hommaa. Tulisi olla tärkeämpiäkin asioita, joissa kehittää itseään. Ja siinä tulisi mielestäni vertailla itseä vain omaan entiseen minään, eikä suinkaan toisiin ihmisiin.