Luojat ja muusat

Kulttuuriteollisuuden piirissä toimivat ihmiset voidaa jakaa ainakin kahteen selkeästi erottuvaan kategoriaan, ehkä myös useampaan. Luoja on ihminen, joka toimii oman luovuutensa ohjastamana, mihin kuuluu kaikenlaisten taiteellisten, kirjallisten, tieteellisten ja filosofisten töiden luominen. Luovuus tarkoittaaa uuden luomista, ja luova ihminen on näin ollen ihminen, joka pystyy luomaan jotain uutta moniin erottuviin kaanoneihin. Ihminen voi olla luova jo silloin, vaikka hänen töitään ei olisi vielä kaupallistettu, tietysti kulttuuriteollisuuden ja siihen etabloitumisen tarve on aivan eri asiansa. Luoja on sellainen ihminen, joka osaa säädellä impulssejaan ja innovatiivisuuttaan. Monesti voidaan varmaan sanoa, että luojat monesti tavallisesti viettävät aikaa yksinään ja ovat sitä myös aiemmin osanneet viettää. Luojuus tarkoittaa etenkin jonkinkaltaisen tai -kaltaisten töiden luomista, joka erottaa luojan muista ihimisistä. Mielestäni ollakseen luoja ihmisellä tulee olla sisäinen varmuus omasta toiminnastaan, koska epävarmuus ja vaikutuksien aneleminen kuuluu tavallisesti sellaisten ihmisten mieltymyksiin, jotka eivät ole itse luojia, vaan tällaiset ihmiset ovat naisia ja henkisesti feminiinisiä ihmisiä, jotka hakevat kaikessa vain suhteita ja vaikutuksia. Vaikka olen kirjoittanut lehtiinkin miltei kaksikymmentä vuotta, on minulle tärkeänä alustana ollut pitkään blogini, jossa siinäkin tekstien julkaiseminen tuntuu hyvältä. Luoja ei harrasta tulkintaa ja kommentointia, vaan hän luo uutta itsestään. Monesti on selvää, että esimerkiksi ajattelijuus kehittyy vain ajattelemisella ja pohtimisella. Vaikka lapsi ja nuori olisi kuinka kypsä henkisesti hyvänsä, ei filosofiksi tulla muuten kuin ajattelun säännöllisellä harrastamisella. Vaikka joku ihminen voisi vastustaa sitä uskonnollisperäisin että termiä Luoja ei voi käyttää uskonnon ulkopuolella minkään olennon kuvaamiseen, on sen sanottava kuvaavan paremmin tarkoitusta kun ajatellaaan jonkin ihmisen olevan luova = subjekti ja luovuus on yhtä kuin luoja. Kirjallinen ilmaisukyky ilmenee monesti etekin kielellisesti lahjakkailla jo varhain. Kuitenkin jos haluaa tehdä esimerkiksi kirjoittamisesta ammatin, on silloin kirjoittamista ja pohtimista harrastettava säännöllisesti ja aste asteelta syvemmällä tasolla. Monesti kirjallisuudessa ja filosofiassa uusien käsitteiden ja ilmaisutapojen luominen on luojuutta. Myös tieteeseen voidaan tuoda uusia käsitteitä, mutta tieteen yhtäläisen kaanonin, perinteiden ja tarkkuuden takia siinä täytyy suhtautua ilmiöihin erilaisella tavalla. Esimerkiksi aksiologia eli arvoteoria on filosofian osa, jonka yhteydessä esimerkiksi itse olen luonut paljon uskottavia käsitteitä ja niitä perusteellisesti selvittänytkin. On kuitenkin tosiaan täsmennettävä sitä, että esimerkiksi filosofisen etiikan sisällä perustelulla käsitteellä on kuitenkin erilainen intensio ja ekstensio, jos sitä verrataan vaikka esimerkiksi neurologisen lääketieteen käsitteisiin. Käsitteiden luominen ja perusteleminen on siis helpointa etenkin sellaisten ilmiöiden kohdalla, jotka vaativat etenkin verbaalista kuin matemaattista ymmärtämistä. John Nashin skitsofreeniskuvitelmallinen huonetoveri sanoi mielestäni aika hyvin elokuvassa Beautiful min, että matematiikka on lähinnä tylsää, ja sitä se minunkin mielestäni kieltämättä on. Jos ajatellaan luoja täyttä vastakohtaa, eli groupieta, jotka voidaan joissain tilanteissa käsittää myös termillä ilotytöt, on tämä ryhmä sellainen, ettei se pysty missään tieteessä tai taiteessa tuottamaan minkäänlaista omaperäisyyttä, luovaa tai uutta. On selvää, että näitä ilotyttöjä, olivat he sitten naisia tai miehiä, on paljon enemmän kuin heidän vastakohtiaan luojia, eli ihmisiä, jotka kykenevät luomaan uusia asioita tai ilmaisutapoja. Tässä ilmenee se, miten kielteisesti ilotytöt suhtautuvat luojiin, koska he pelkäävät sitä, jos jonkin tahon ilmaisullinen valta kasvaa, jossa tilanteessa ilotytöt alkavat tavallisesti morkata ja väheksyä tällaisia ihmisiä. Groupieisuus on siis myös sellaista, että se elää tavallisen porvarillisen elämän ja ihmisten keskuudessa, jossa esimerkiksi lapset kunnioittavat turhaan korkeaan asemaan päässeitä vanhempiaan, koska he eivät halua lopulta mitään muuta kuin isänsä ja äitinsä aseman yhteiskunnassa. Silloin ei tosiaankaan ole aiheellista eikä heidän mielestään järkevää kapinoida ja erottua joukosta. Jouko Turkka kertoi jossain dokumentissa, miten oli nähnyt diplomaattiauton ja siinä sen takapenkillä istuvan diplomaatin lapsen, joka tuijotti tyhjästi apaattisella ilmeellä autosta. Turkka sanoi sen, että todennäköistä on se, että kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä kyseinen lapsi on edelleen tuossa autossa, etupenkillä, samanlainen tyhjä ja henkisesti veltto katse naamallaan. Voisin sanoa, että vaikka vanhempani ovat tehneet ahkerasti töitä eläkkeelle jäämiseensä asti, ja isäni on vielä ollut suhteellisesti korkeassa asemassa, ovat etenkin isäni luonteeseen liittyvät asiat tehneet minusta kyseenalaistajan ja filosofin. Äitini on sentään käynyt lukion ja kauppaoppilaitoksen, ja hän on ollut minun suurin kannustajani ja innostajani sivistyksen maailmaan pääsyssä. Äitini on ostanut minulle aika monta kirjaa, josta olen hyvin kiitollinen hänelle. Ilman äitini uhrautumista, olisi minusta mahdollisesti tullut erilainen ihminen kuin miksi filosofit käsitetään. Äitini kautta minulla on sukulinja, vaikka tiedän nyt kuitenkin isäni isän isän nimen ja hänen kuolinaikansa. On todennäköistä, että ukkini siitettiin New Yorkissa Yhdysvalloissa. Tätä kirjojen ostamista harrasti myös isäni isä ja hän antoi niitä etenkin lahjoina äidilleni, koska hänkin on ahkera kirjojen lukija. Jos ajattelen isäni isän ja isäni äidin luonteita verrattuna toisiinsa, on sanottava, että ukki oli cooli tyyppi ja samanaikaisesti hyvin vastuuntuntoinen ja lempeä ukki. Hän kysyi minulta vielä kuolinvuoteellaan, mitä kissalleni kuului. Hän lähti liian aikaisin, ja en tiedä onko hän itsekään tiennyt kuka isänsä oli. Minä tiedän nyt, mutta en aivan vähästä lähde sitä kertomaan. Isäni äiti on hyvin neuroottinen, ja isäni ilmaisun tavoin, hän tunkee usein nenänsä toisten asioihin. Hän esimerkiksi on sydämmellisellä äänellä kiitellyt minua siitä, kun olen pessyt astiani tai käynyt pesemässä pyykkiä, ikään kuin tällaiset asiat millään tavalla hänelle kuuluisivat. Jonkinlainen kummallinen körttiläisetiikka ohjaa hänen toimintaansa, ja kun sanoin pari päivää sitten käyneeni kirjastoautossa lainaamassa kirjoja, on hän ehtinyt jo pariin kertaan vannottaa, että näitä kirjoja tulee kohdella kuin kultakimpaleita, ja hän on selkeästi tuon mielessä, kun hän on toistellut minulle sitä, milloin hänen täytyi kerran viedä kirjaston kirjoja puolestani, että hänen omasta mielestään täytyy kantaa siitäkin huolen, koska katsoo tuon yhden ainoan kerran vuoksi, että hänen täytyy kirjat palauttaa. Hän liikuttuu todella helposti, ja jos puran hämelle huonoa oloani jonkin minua koskevan asian vuoksi, hän alkaa inttämään, ”mitä minä voen sille tehä?”, ikään kuin minä haluaisin silloin hänen poistavan ongelman. Ja jos puhun kovasti vanhemmistani ja heidän aiheuttamasta turhaantumisesta, liikuttuu hän, koska on kuin emotionaalinen sieni. Muusat eli groupiet eli ilotytöt, voivat varmaan ajatella, että kirjastosta lainatut kirjat pitää pitää paraatipaikalla ja niiden palauttaminen kirjastoon on tärkeämpää kuin esimerkiksi se, onko niitä ennättänyt ollenkaan lukea ja sisäistää. Naisten piirissä luojia on hyvin vähän, enkä tässäkään yhteydessä käytä luojalla jonkinlaista diviiniä kuvitelmahahmoa. Eipä tule kyllä kieltämättä montaa naispuolista luojaa mieleen. Marie Curienkin väitetään nykyään keksineen edistysaskelet kemian ajalla suurelta osin miehensä Pierre Curien ansiosta. Ayn Rand, Simone Weil, Simone de Beauvoir ja Hannah Arendt voidaan jossain mielessä laskea länsimaisen filosofian kaanonin alaiseksi. Vaikka naisella olisi älykkyyttä, ei aktiivinen luomistyö koske tavallisesti tyypillisintä naista. On tietysti sanottava, että niin sanottu taiteilijamyytti ja sen ulkopuolelle asettuneet ilotytöt siirtävät itsensä siihen kategoriaan sen takia, koska miehet ovat tavallisesti paljon rohkeampia uudistajia, vaikka on selvää, että naisia ei vielä tänäkään päivänä innosteta omaan aktiiviseen luomistyöhön, vaan heille riittää jo se, jos saa tulkinnoilla ja kommentaareilla kiitettävät arvosanat koulusta, ja sama tyyli toimii naisten keskuudessa siinäkin, kun nykyään kaikenlaisten tyttöjen ja kilttien tanttien täytyy saada itselleen vähintäänkin tohtorinhattu, samalla kun oikeaan luojuuteen kykenevät miehet jäävät naisten nykyään määrittämien opintostandardien ja tiedon hierarkian ja monopolin määrittämän kurssitulvan alaisiksi. On sanottava, että suurin osa esimerkiksi naispuolisista kirjailijoista ei kirjoita täsmälleen minkäänlaista muuta proosaa kuin sitä, mikä on tarkoitettu toisten naisten luettavaksi. Sitten kun ajatellaan sitä, miten paljon naiset lukevat miespuolisten kirjailijoiden tekstejä, sillä ne ovat todellisia osoituksia kirjallisuuden kaanonista. Otto Weininger kirjoitti aikanaan, että vain henkisesti maskuliiniset ihmiset voivat luoda todellista taidetta, tiedettä ja filosofiaa, samalla kun henkisesti feminiiniset (sekä sellaiset miehet ja sellaiset naiset) on luotu vain kopioimaan ja tulkitsemaan – tekemään kommentaareja. Juuri niin sanotuilla kulttuurinaisilla on tapana kiekua kaikenlaisten töhertelijöiden tuotoksista, että ”tämä on niin todellista taidetta”. Minä esimerkiksi en ole koskaan lukenut sellaista suomalaista kaunokirjallisuutta, jossa yhteydessä olisin saanut tietooni näiden kilttien tanttien kollektiviisesti sitä ylistävän. Naiset ovat monesti kaunistelijoita ja epärehellisiä ihmisiä, jotka ajattelevat vain vaikutuksen tekemistä, ja kuvittelevat kaikkien muidenkin pyrkivän samaan epärehellisyyteen kuin itsensä. Minä esimerkiksi en ole koskaan ollut tietoinen siitä, miten jotain minulle kuuluvaa voidaan arvostella. Tällaista piirrettä olen korostanut esimerkiksi äidilleni, että tärkeätä ihmisten keskuudessa on kunnioittaa kaikenlaisia elämänmuotoja, eikä olla vertaileva pikkuporvari. Sanon esimerkin siitä, kun olin alkuvuodesta 2013 Kangasvuoren sairaalassa, ja samaan yhteyteen liittyivät Lady Thatcherin hautajaiset. Muistan tuosta tilanteesta sen, kun olin katsomassa ko. Tapahtumaa televisiosta, tuli paikalle erittäin miellyttävä keski-iän ylittänyt mutta vähän out of it hän oli, kun hän totesi, että näkyykö kantajissa ”prinssejä”. Minä en sanonut mitään, vaikka olisin voinut todeta, että vaikka Thatcher oli baronetess, oli hän kuitenkin commoner, eivätkä kuningashuoneen jäsenet osallistu commonereiden hautajaisiin ainakaan kantajina, vaikka sekin, että Thatcher on varmaan Churchillin jälkeen Britannian merkittävin pääministeri 1900-luvulla. Olen jostain huomannut sen, että Mannerheimkin oli hyvin tietoinen naisten ruusuisen epätodellisesta ja maalaillusta todellisuuden kuvasta. Sanoi vaan, että ”naisten toimintaa”: Siinä mielessä minä en halunnut korjata asiaa tälle kiltille tantille, kuten en ole koskaan halunnut arvostella siviilielämässä sitä, jos joku kiltti tantti on halunnut luulla jotain parempaa tai suurempaa jostain. On sanottava, että katsoin yöllä The Football Factory-elokuvan, jonka olin katsonut aiemmin noin kaksikymmentä vuotta sitten silloin kun se julkaistiin. Kavahdus seurasi kieltämättä. Työväenluokkaisia miehiä, jotka pitävät etenkin juopottelusta, huumeista, Stone Island-merkkivaatteista ja tappelemisesta toisten samanlaisten, mutta eri joukkuetta edustavien junttien kanssa. Yhden yhtä viheriötä eikä stadionia nähdä sisältä käsin tässä elokuvassa. Siinä mielessä huomaa sen, miten tuohon aikaan viisitoistavuotiaana oli hienoa nähdä kun jotkut tappelivat ja liikkuivat isossa pullistelevassa, alkoholista ja muista päihteistä villiintyneessä workig class-porukassa. Ehkä tuossa vaiheessa vielä katsoin, vaikka olin herkkä ja tehnyt esitelmiä runoilijoista ja filosofiasta, että tuollaisessa toisiaan puolustavasa miesporukassa liikkumisessa olisi ollut jotain arvostettavaa. Sen jälkeen olennaisesti kahdessakymmenessä vuodessa käsitykseni vallasta, sen hankkimisesta ja sen hallitsemisesta on muuttunut aika täydellisesti. Loppujen lopuksi hakkaamisella ei viedä keneltäkään mitään, jos ei ole kasvanut ko. Laisessa kunniamiesporukoissa, joissa hakkaamisesta hakataan toista ja sama spiraali jatkuu jatkumistaan. En ole loppujen lopuksi edes kokeillut minkäänlaisia huumeita pitkään aikaan, ja jo Mannerheimista sanottiin, että hän osasi näyttää humalassakin selvältä. FF:ssä sympaattinen hahmo on Dudley Suttonin näyttelemä isoisä, joka arvostelee pojanpoikansa osallistumista tappeluihin ja puolustaa myös eräässä tilanteessa sikhiltä näyttänyttä miestä ja hänen poikaansa, kun chaveista chaveimmat tyhmät nuoret jolpit halusivat harrastaa heitä kohtaan casuaalia henkistä väkivaltaa. Pysäyttävää tuossa kohtauksessa oli, kun isoisä nousi autosta, herjasi toinen chaveista häntä ja heitti hänen linja-autoon jääneen takkinsa, sai mies sydänkohtauksen, vaikka siitä toipuikin ja lähti Australiaan yksin viettämään elämänsä twilightia. Australiaan hänen piti alkuperäisesti lähteä sotaveteraanitoverinsa kanssa, joka kuitenkin menehtyi paria päivää ennen suunniteltua matkaa lähtöä. Jokseenkin huvittavaa oli, kun päähenkilö pahoin hakattuna makasi sairaalassa isoisänsä viereisessä sängyssä, jossa isoisä kysyi lapsenlapseltaan oliko se kaikki sen väärtiä. Hauskaa elokuvassa, vaikka ei tietysti lapsille ja nuorille, oli se, kun isoisä oli saanut pojanpojaltaan lahjaksi pilveä, jota hän pössytteli toverinsa kanssa council blockin ikkunasta sateisella säällä. Mielestäni tämän elokuvan kaltaisia juttuja ei tulisi liian nuorille näyttää, koska jotkut harkitsemattomat ja tyhmemmät ja vaikutuksille alttiimaat nuoret voivat alkaa ihannoimaan elokuvan esiin tuomaa elämäntapaa. Jotain primitiivistä tuollaisessa todellisuudessa on: miehet kokoontuvat jonkun urheilujoukkueen fasaadin kautta ja hakkaavat toisiaan ikään kuin millään jalkapallolla olisi näille jotain tarkoitusta. Eli palataan aiheeseen luoja ja muusa. Naisista tulee useimmiten muusia sillä tavalla, että nämä katsovat oman ilmaisunsa olevan vähemmän tärkeää, ja sen takia he valitsevat sen mahdollisuuden, jossa muusan ei tarvitse ilmaista omaa ajatteluaan yhtä aktiivisesti ja näkyvästi kuin mies, joka on luoja. Edelleenkään tässä luojuudessa ei tarkoiteta mitään siemennesteisiin liittyvää, vaan luoja on joviaalimpi termi ihmiselle, joka harrastaa luovuuttaan, koska itsesssään luovuus ei kerro ihmisestä mitään, jollei kyseinen henkilö harrasta luovuuttaan. Jatkuvan kioskikirjallisuuden lukeminen ja sen ylistäminen soveltuu monesti hyvin naisilla, jotka eivät edes pyri oppimaan ja arvostamaan jotain sellaista, joka ei sisälly ”sisällöllisiin vaatimuksiin ja standardeihin” jne. Olen minä kuitenkin lukenut esimerkiksi Pirkko Saision joitain kirjoja, koska esimerkiksi Weininger laski lesbot naiset oman henkisen maskuliinisuuden luovuuden tuomaan viitekehykseen.. Kiltit tantit ja sellaiseksi kasvavat lukevat ja ovat hyvin aktiivisia kaikenlaisen kulttuurin kuluttajia, joka aiheuttaa selkeästi jo tämän establismentin ulko ja sisäpuolen. Koska tavallinen syvällisesti kulttuuria ymmärtämätön kiltti tantti määrittää jaloillaan äänestämällä kaikenlaisten töhertelijöiden kulttuurin ”oikeaksi” ja ”todelliseksi” kulttuuriksi. Alkavat he itse omassa naisporukassaan korostamaan omaa rooliaan, vaikka eivät todellisesti edes lukisi muuta kirjallisuutta kuin sellaista, minkä ohjeet ja määritelmät on annettu heidän itseään korkeammalta tasolta annetulla mahtikäskyllä. Luojat ovat niitä, jotka kehittävät kulttuuria ja yhteiskuntaa, muusat niitä, jotka asettuvat oman alemmuudentunteensa takia sivuraiteelle.