Alexander von Schönburgin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito luvusta Köyhyyden sankareita: Helmut Berger

Haastattelu oli minulle yksi vaikeimmista koskaan tekemistäni. Pidän hänestä, meistä on tullut ystäviä, mutta journalistisesti merkittävä uutinen hänestä saattoi kuulua vain: Helmut Berger, aiemmin juhlittu eurooppalainen tähtinäyttelijä ja luultavasti maailman kaunein mies, jota sekä Hollywood että Cinecitta palvoivat, on laskeutunut supertähden olympokselta kuolevaisten keskuuteen. Hänen rahansa on lopussa, hän on menettänyt asuntonsa Roomassa, nyt hän asuu Salzburgissa äitinsä luona. Koska sosiaalista alamäkeä pidetään meidän aikanamme häpeänä, Wienin julkea lehdistö oli jo useaan otteeseen pitänyt rähjäiseltä ja juhlissa usein juopuneelta vaikuttunutta Bergeriä pilkkanaan. Olimme sopineet tapaamisen Österreischicher Hof-ravintolaan, joka on nykyään nimeltään Sacher Salzburg. Sisään tuli pultsarilta näyttävä mies, josta samalla säteili sellaista ylevyyttä, että jokainen sattumalta hotellin aulassa oleileva väistyi vaistomaisesti syrjään seuratakseen kunnioittavan etäisyyden päästä näytelmää, jona Helmut Bergerin saapumista saattoi pitää. Hovimestarin katseessa käväisi tosin häivähdys paniikkia, kun Berger avasi aulan lasisen heilurioven tukka pörrössä heittäen pashmina-huivin provosoivasti olkansa yli. Samaan aikaan hovimestarin silmistä näkyi myös se, että tämä mies on Mozartin jälkeen kaupungin kuuluisin poika, hän on koskematon, ja jos joku japanilainen turisti kauhistuu, kun Berger lipoo kieltään hänen edessään ja vääntelee kasvojaan demoni-irvistyksiin, niin sille ei voi mitään. Edes Itävallan Arkkiherttua Kaarle, joka seisoi aulassa sarkainen pikkutakki päällään keskustellen jonkun kanssa, ei räpäyttänyt silmiänsäkään, kun rivosti elehtivä Helmut Berger luotsattiin hänen ohitseen. Sitten alkoi lounas, jota varten hotellin johto kaukonäköisyydessään antanut panna talvipuutarhan käyttökuntoon. Koska Berger on ollut nuoruudessaan tarjoilija, hän tietää vieraanakin, mitä tällaisissa paikoissa on odotettavissa. "Herra Berger, saanko suositella teille hummeria?" huomaavainen tarjoilija kysyi. "Onko lihat irrotettu?" "Luonnollisesti. Nauhamakaronin, voikastikkeen ja valkoisen tryffelin kera." "Oletteko menettäneet järkenne? Ei pastaa, ei voikastiketta! Hävytöntä! Minun hummerini päälle tulee korkeintaan hieman vinaigrette-kastiketta! Onko teillä sitä? Tai sitruunaa?" Keskustelumme yksityiskohtia on vaikea toistaa, koska se kulki enimmäkseen omia ratojaan, mikä johtui näin jälkikäteen älyvapaasta ideasta tilata viiniä. Mutta Berger hallitsee yhä edelleen aivan valtavan valikoiman eleitä, ja on lumoavimmillaan silloin, kun hän ei yhtäkkiä enää haluakaan puhua jostain aiheesta - mitä sattuu usein - ja teeskentelee äärettömän väsynyttä: hän katsoo silmiin ja liikuttaa etusormeaan ilmassa kuin tuulilasinpyyhintä. Jos se ei auta, eli vastapuoli pysyy tiukkana ja yrittää muotoilla viimeksi esittämänsä kysymyksen uudelleen, hän antaa päänsä vaipua lautaselleen ja nostaa sen taas - huivissaan grillatun hummerin palasia vinaigrette-kastikkeella. Haluaisin kirjoittaa jälkimaailmalle vain muutama huomion tästä rasittavasta ja silti mukavasta lounaasta: Helmut Berger, promiskuiteetin ja biseksuaalisuuden keulakuva, joka oli väittänyt omaelämäkerrassaan pari vuotta aikaisemmin, että seksi on parhaimmillaan silloin kun kyse on pelkästä halusta, ilman imartelua sitä ennen tai sen jälkeen, totesi nyt 60-vuotispäivänsä alla, voipuneena, vähän vinaigrettea hummerinsa päälle valuttaen: Tiedätkö seksi ilman rakkautta on...Hyi...C'est rrrrien! Sen voi unohtaa! Vähän aiemmin hän oli vielä julistanut haastatteluissa, että oli kärsinyt koko elämänsä ajan lapsuutensa katolisesta seksuaalimoraalista, koska huono omatunto iski häneen heti, kun hän ajatteli seksiä. Tällä lounaalla hän sanoi: "Ne syyllisyydentunteet, jotka tukahdutin silloin suurella vaivalla...ne olivat kuiskauksia, ehkä suojelusenkelini. I decided not to listen". Sitä paitsi oli muka yhä vaikeampaa irstailla enemmän kuin muut. Kun koko Rooman yläluokka sortui kokaiiniin seitsemänkymmentäluvulla ja häipyi yhtä mittaa vessaan sitä nuuskaamaan, Bergerillä ei ollut muuta vaihtoehtoa saadakseen muut näyttämään sovinnaisilta kuin nauttia julkisesti suuria määriä mainittua myrkkyä. Hän teetti pienen kultaisen imupillin, jota hän kantoi sitten ketjussa kaulassaan. Myös kullattu partakoneenterä kiteiden pienentämistä varten oli aina hänen kätensä ulottuvilla. Hänen suurimmat roolinsa - on myönnettävä: ne olivat todellakin erittäin suuria rooleja - olivat jo siihen aikaan takanapäin: nuori perijä Martin von Essenbeck Luchino Viscontin elokuvassa Kadotetut (1968), keuhkotautinen, hemmoteltu yläluokan poika Vittorio de Sican Finzi Continin puutarhassa ja lopuksi Ludwig II. Kolmekymmentävuotiaana Helmut Berger oli maailman kysytyin nuori miesnäyttelijä. Hänestä oli aivan johdonmukaista pitää elämää siitä lähtien näyttämönä niin kuin Shakespeare ja esittää itse itseään. Kun hänen suuri suosijansa Visconti kuoli 1976, Helmut Berger valitsi roolin, josta oli tuleva hänen elämänsä rooli: hulluksi tullut leskimies, joka käyttäytyy moitteettomasti vielä irstaillessaankin. Kerran hän oli Monte Carlossa Grimaldien ruusujuhlissa sellaisessa kokaiinipöhnässä, ettei hallinnut enää sulkijalihaksen toimintaa, vaan töhri valkoisen smokkinsa takapuolen niin, että oli pakotettu istumaan aamukuudelta päättyneiden juhlien loppuun tiukasti paikallaan, milliäkään liikkumatta. Bergeristä tuli elostelun perikuva. 50-vuotisjuhlansa hän vietti kreivitär d'Estenvillen talossa. Juhlat olivat ehkä myöhäinen loppuhuipennus, 70-luvun huolettoman turmeluksen viimeinen kapina, sovinnaisuudesta vapautumisen kohokohta ja samalla rappion mahtava loppuakordi. Monet, jotka silloin juhlivat roomalaisen barokkityylisen patriisipalatsin salongeissa, ovat joko kuolleet tai kadonneet näkyvistä. Koskaan ei enää nautittu niin valtavia määriä kokaiinia, kaviaaria ja samppanjaa kuin sinä iltana. Sen illan jälkeen kuvioissa ovat pysyneet vielä mukana Jack Nicholson, Roman Polanski - ja omalla tavallaan myös Helmut Berger. Hänelle ei ollut tarjottu enää vuosiin merkittäviä rooleja. Silti Berger eli 80-luvulla edelleen kuin olisi roomalainen prinssi maailmanympärimatkalla, aina menossa yksityissihteerinsä kanssa ja kuluttaen omaisuutensa loppuun. Hänen periaatteensa oli majoittua vain parhaisiin hotelleihin, joskin häntä haittasi yhä useammin se, että hän sai niihin porttikiellon. Münchenin Vier Jahreszeiten-hotellissa yhden sviitin kallisarvoinen sisustus sai kestää spontaania viidakkojuhlaa, jonka kuluessa Berger ja hänen vieraansa käyttivät seinillä olleita kuvakudoksia vaatteinaan ja kristallikruunuja liaaneina. Luovuttaessaan huoneen Berger maksoi tyynen rauhallisesti 90000 Saksan markan laskun, johon oli kirjoitettu maksullisten oheispalvelujen sarakkeelle: "Älkää enää vierailko hotellissamme." Juorutoimittaja Michael Graeter väittää, että Helmut Dietl oli alunperin aikonut palkata elokuvansa Kir Royal kohureportterin rooliin Helmut Bergerin, mutta oli sitten luopunut ajatuksesta ja valitsikin Franz Xaver Kroetzin, koska pelkäsi entisen huipputähden ailahtelevia mielentiloja - muistuttihan tämä vähitellen erästä kuuluisaa hahmoa mykkäfilmien aikakaudelta. Berger pulpahti vielä monessa elokuvassa esiin, Quentin Tarantinon leffassa Pulp Fiction hän vilahtaa sitaattina valkokankaalla, Dynastiassa hänellä oli rooli, mutta ohjaaja antoi hänelle potkut, koska Berger ei piitannut tämn kiellosta käydä tapaamassa Jack Nicholsonia kuvausten aikana. ("I told them to go and fuck themselves!") Sitten syksyllä 1992 paloi Bergerin Rooman asunto, yksityissihteeriä hänellä ei enää ollut. Tulessa tuhoutui Mirón, Chagallin ja Schielen tauluja, yksi Picasson keramiikkatyö, kokoelma jugendmaljakoita ja huonekaluja, lukemattomia kirjeitä ja muistoesineitä. Helmut Berger menetti oikeastaan jo silloin kaiken arvokkaan omaisuutensa. Muutto Via Nemealle merkitsi hänelle lopullisia jäähyväisiä tietylle ajanjaksolle. Hän oppi sopeutumaan tilanteeseen, käytti viimeiset rahansa ostaakseen ystävilleen lahjoja, ja kun hänet yhtenä päivänä irtisanottiin Via Nemean asunnosta, hän pakkasi sen vähän, mikä hänelle oli vielä tärkeää, ja muutti äitinsä luo Salzburgiin. Hänellä oli ollut jo nuoruudestaan asti - siitä saakka kun kävi ilmi, että Helmut oli vähän erilainen - lämmin suhde äitiinsä, eräänlainen salaliitto,. Äiti oli myös ymmärtänyt , että Helmutin oli paettava vanhempiensa olutkapakan ummehtuneesta ilmapiiristä suureen maailmaan. Nyt hän oli taas kotona, eikä sen paremmin äiti kuin poikakaan pidä sitä valitettavana onnettomuutena. Helmut Berger käy joskus kaupungilla, ostaa tupakkaa kartonkikaupalla, näpistää joskus Lidl-myymälästä lohifileen, ja jos hän jää siitä kiinni, häntä kohdellaan mitä suurimmalla kunnioituksella. Salzburgilainen kun on auttamattomasti kulttuuri-ihminen. Meidän tapaamisemme kuluessa hän sujautti kioskilla halvan muovisytkärin ja maisemakortin taskuunsa maksettuaan juuri noin sata euroa tupakoistaan. Hän tekee sellaista vastatakseen sitä roolia, jonka maailma on hänelle varannut: herrasmies, josta on tullut pultsari. Salzburgissa kävellessämme hän varoitti minua vähän väliä, että hänen on kohta yrjöttävä, ja nähdessään Mozartin syntymäkodin edessä kasan kokoon taitettuja, vanhoja pahvilevyjä hän heittäytyi niiden päälle ja esitti kiertolaista, minkä hän teki lyömättömän varmalla tyylitajulla. Tämä mies tekisi vielä vainajanakin moitteettoman vaikutuksen. Uudet roolit eivät häntä erityisemmin kiinnosta, hän sanoo nousseensa Olympokselle eikä välitä touhuta alatasangoilla. "Olen nähnyt kaiken. Pariisin, Madridin, Monte Carlon, New Yorkin, Rooman, Milanon." Tämän litanian hän lausuu kuin kyseessä olisi yksi ainoa, jättimäinen maailmankaupunki, jonka nimi säihkyy kuin briljantti. Koko ajan kävellessämme Salzburgissa hän kantoi kainalossaan käsikirjoitusta. Joku englantilainen ohjaaja oli lähettänyt sen hänelle, liitteenä kerjuukirje. Siinä Bergerille tarjottiin osaa haamuna, joka ilmestyi Aleksanteri Suurelle yhä uudelleen. Esiintymispalkkio, jota hänelle tarjottiin, oli kuulemma ilmiömäinen. Mutta käsikirjoitus oli Helmut Bergeristä täysin ala-arvoinen: "En aio tehdä elokuvaa! Basta! Je ne veux pas. I will tell them ce soir. Fuck 'em!" Ennen kuin hän pyydysti taksin, hän osti viimeisillä rahoilla, jotka taskusta löytyi - kolme mytyssä olevaa kahdenkymmenen euron seteliä - valtavan suklaarasian äidilleen ja sacherkakun Irinalle, minun vaimolleni, johon hän oli tutustunut meidän häämatkallamme. (Oltuaan meidän pettymykseksemme koko illan melko huomaamaton hän oli, illastettuaan Harvey Keitelin kanssa, liukastunut ylös noustessaan iloksemme niin, että vei melkein koko ravintolan mennessään.) Erotessamme hän kysyi vielä, enkö tulisi heille iltapalalle. "Minun äitini tekee maailman parasta pannukakkua."