Boheemin elämää

Henri Murger kirjoitti 1800-luvun puolessa välissä kirjansa boheemielämästä Pariisissa, johon perustuen Aki Kaurismäki ohjasi ja kirjoitti elokuvansa Boheemielämää. Boheemisuudessa olennaisin asia on se, että silloin tärkein ominaisuus ja elämänarvo on vapaus. Taiteellinen ja kirjallinen luovuus vaatii vapautta, ja sitä, ettei henkisiä ennakkoluuloja ja pidikkeitä ole liian paljon esteenä luovalle työlle. Toisin sanoen: boheemin suurin vastustaja on porvari tai irvokkaammin pikkuporvari. Luova työ on sellaista, että siinä tavoitellaan uusia vaihtoehtoisia maailmoita, jossa työssä ennakkoluuloja ja esteeksi koituvia asenteita ei ole. Itse olen aina kokenut tärkeimmäksi arvoksi vapauden, jota tietysti pitää tasapainottaa vastuulla. Kirjailijat ja taiteilijat tavallisesti saavat elämässään suurinta nautintoa oman luovan ja taiteellisena työskentelyn kautta. Taiteilijat ja kirjailijat lähes kaikissa tapauksissa käyttävät päihteitä, joka on väline irrottautua Weltschmerzistä ja Ennuin lamauttavasta vaikutuksesta. Olen asunut tähän mennessä kaksi kertaa Düsseldorfissa, kerran Prahassa, kerran Pariisissa ja kaksi kertaa Englannissa. Kaikki nämä ulkomailla asumiset ovat vankistaneet boheemisuuttani ja vapautta tärkeimpänä arvona. Jotkut filosofit ovat kirjoittaneet vapaalle ja boheemiselle yksilölle olevan karmeinta aikataulutettu mekaaninen toiminta, kuten esimerkiksi koulu. Olen ollut kahteen kertaan suljetulla osastolla, joista kerroista on onneksi yli kymmnen vuotta. Mielenterveyteni on joskus järkkynyt, ja minulle on diagnosoitu Aspergerin syndrooma. Mielenterveysongelmat ja neuropsykiatriset diagnoosit ovat monesti päällekkäisiä, ja mielestäni skitsoaffektiivisen häiriön piirteet voidaan katsoa kuuluvan myös aspergerin leimallisimpiin piirteisiin. Olen ollut sekakäyttäjä ja tullut jokseenkin riippuvaiseksi rauhoittavista lääkkeistä. Olen miettinyt sitä, mikä olisi paras tapa kohdata taide sillä tavalla, että siihen saa omaperäisyyttä ja -leimaisuutta. Yliopistoaikainen kaverini on taidemaalari ja hän on valinnut tyylikseen psykedelian. Minulla on nykyään kolme hänen maalaamaansa taulua. Psykedeelinen tyyli on joskus yhdistetty lsd:hn, vaikka voisi varmaan olla yleistys, jos sanoisi kaikkien tällä tavalla maalaavien ihmisten olevan huumeriippuvaisia. Minua psykedeelinen tyyli miellyttää sen takia, koska se on varsin epäsovinnainen ja värejä on käytetty runsaasti. Voin sanoa, että ekspressionismi mutta etenkin abstraktinen ekspressionismi on tyylilaji, josta pidän etenkin voimakkaiden värien takia. Boheemi siis arvostaa vapautta enemmän kuin rahaa, vaikka toisaalta on olennaista, että kirjailijan ja taiteiljan luovasta työstä tulee myös epäsäännöllisiä tuloja, koska boheeminkin on kuitenkin syötävä muiden ihmisten tavalla. Olen suunnitellut palaavani lähiaikoina Pariisiin, koska vaikka se on kova ja julma kaupunki, elää siellä kuitenkin vielä tänäkin päivänä luovuuden ja taiteilijuuden henki. Mikä minua Pariisissa miellyttää, on se että siellä kapakat ja ravintolat muodostavat kaupungin eri alueilla oman kaltaisiaan keskuksia, joista tulee aina erilainen kokemuksensa. Vaikka on varmaan niin, että kirjailijat ja taiteilijat suurimmaksi osaksi ovat siirtyneet kapakassa työskentelyn jälkeen työhuoneisiinsa, ja että Pariisin kapakoissa tavallisin näky ovat amerikkalaiset ja aasialaiset, niin mielestäni ei ole mitään boheemimpaa kuin istua Les Philosophes-kapakassa Maraissa ja kirjoitella muistiinpanoja ja suunnitella uudenlaisia todellisuuden mallintamisen tapoja itse filosofian mielessä. Muusa ja elämänkumppani olisi kyllä asia, jonka haluaisin saada. Ongelma Suomessa on se, että lähes kaikki naiset ovat epäaitoja ja itsetunnollisesti hauraita. Naisessa tulisi olla erilaisia puolia ja hänellä tulisi olla omia harrasteitaan ja intohimon kohteita. Nykyään ajattelen, että jos nainen vaikuttaa siltä, että hän on olemassa vain miesten huvituksia varten, on tuollainen vastenmielistä ja kuvottavaa. Mutta Temptation Island-filosofia on sitä, että naiset ovat pelkästään miesten huvitukseksi ja miehet on tarkoitettu miellyttämään mahdollisimman montaa naista. Joku voisi sanoa, että tällainen ajattelutapa voi viitata elämänväsymykseen ja rappioon. En yhtään epäile sitä, ja voinkin sanoa, että elämänväsymys on tullut etenkin Beckereiltä. Minä en esimerkiksi ole koskaan harrastanut yhden yön suhteita, koska mieleni toiminta on niin voimakasta, että ruumiillinen läheisyys naisen kanssa ei onnistu, jos en voi kunnioittaa naista myös henkisesti ja kokonaisena ihmisenä. En harrasta pintapuolisia ja vähämerkityksellisiä ihmissuhteita ollenkaan. Jotkut naiset ajattelevat, että miehen tulee olla koko ajan valmis nussimaan, johon minusta ei herkkyyteni ja epäsosiaalisuuteni takia ole. Liudallisen kakaroita elämässään tekevät ihmiset ovat samalla tavalla halveksuntani kohde, ja olen alkanut omaksumaan pandojen elämänasenteen ja lajityypillisen tavan, jonka mukaan ne tavallisesti tuottavat vain yhden jälkeläisen. Se mikä minulla takaa toisinaisen tehokkaan työskentelyn on se, että nautin eniten yksin olosta ja omiin mielenkiinnonkohteisiini keskittymisestä. Sanotaan, että älykkyyden lisäksi aspergerpiirteisille ihmisille on tyypillistä uskomaton kyky keskittyä omiin mielenkiinnonkohteisiin. Tämä on monessa mielessä jopa tärkeämpi ominaisuus kuin korkea älykkyys. Olen varmasti itse kehittelemässäni filosofisessa järjestelmässä korostanut olennaisena totuudessa olevan oikeanlaiset ja mielekkäät merkitykset. Yhteiskuntakoneisto tekee ihmiset pinnallisiksi, koska ne hallitsevat merkityksen valtaa, koska ihmisiä on helpompi kontrolloida, elleivät ihmiset ryhdy hakemaan syvällisempiä merkityksiä. Olen muutaman kerran kulkenut Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella. Toisella kerralla en edes palkannut huoraa ja toisella ei ottanut ollenkaan eteen, vaikka nainen muistutti kansainvälistä huippumallia. Mitä se vapaus sitten tarkoittaakaan? Se tarkoittaa sitä, että oma mielen toiminta on tärkeämpää kuin pikkumielinen juoruilu ja toisten ihmisten kyttääminen. Olen joskus kirjoittanut yhteiskunnassa vallitsevasta jaetun henkisen intimiteetin tarpeesta. Taiteilijan ja kirjailijan kohdalla jaettun henkinen intimiteetti ei voi olla kovin laaja, koska muussa tapauksessa tällainen ihminen mukautuu täysin muiden ihmisten käsityksiin, eikä itsenäistä ja luovaa ajattelua enää ilmene tällaisen wannaben kohdalla. Epäsosiaalista ihmistä, joka on kiinnittynyt omiin asioihinsa, voidaan helposti pitää kaikenlaisten asenteiden ja juorupuheiden projektiokuvana. Tavallinen ihminen, joka ei tee luovaa työtä, mukautuu toisten asenteisiin ja juoruihin ja alkaa pitää siinä sanottuna asioita mallina sille, miten hän myöhemmin elämäänsä elää. Monet saattavat pitää minua hemmoteltuna kermaperseenä, jolla ei näiden ihmisten mielestä ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten ihmisten parissa toimitaan. Kuitenkin koen aina tärkeänä olevan sen, että on kohtelias ja asiallinen, eikä tuo yksityisasioitaan ja intressejään asiallisiin yhteyksiin, jota monet kaupankassat ja juoruautomaatit harrastavat aktiivisesti. Mielestäni Saksa on ehkä sellainen maa, jossa asiallisuus ilmenee voimakkaammin kuin missään muualla. Suomi on nuori ja kehittymätön kulttuuri, koska työnantajat eivät korosta alaisilleen, että esimerkiksi kauppaan tullaan tekemään ostoksia, eikä puhumaan asiakkaiden yksityisasioista. Jotkut ovat sanoneet minun elävän ”kuplassa”, mutta on varmasti niin, että tällaiset ihmiset ovat nimenomaan hakemassa jaetusta henkisestä intimiteetistä ohjeita sille, miten he arvoja ja asioita arvostelevat. Olen tähän mennessä kirjoittanut neljä omakustanteista pienoisproosakokoelmaa, kolme sukuhistoriikkia ja esimerkiksi joitain näytelmiä ja kymmeniä novelleja, satoja runoja ja vielä lukuisammin kolumneja ja esseitä. Lähisuvussani on paljon insinöörejä, dippainsinöörejä ja yksi teknikko. Jotkut ovat väittäneet, että minäkin vaikutan joissain tilanteissa insinööriltä, yksi kaveri on sanonut puhetapani muistuttavan Antti Tuuria, joka on myös insinöörimäinen mies. Tulen ylemmästä keskiluokasta, vaikka tietysti äitini on tuonut tähän kokonaisuuteen myös aatelisen kulttuurin. Minä en ole koskaan ollut tunkemassa aatelisten tanssiaisiin, vaikka sukulaisia siellä käy. Minä en tarvitse nimelläni osoittaa kenellekään mitään. Minun sukunimeni on oma asiani. Olen pannut merkille, että joskus kaoottiselta vaikuttavaan arkeeni saan järjestystä sillä, kun kirjoitan muistilistoja asioista, joita pitää tehdä, se pitää minut mukavasti varpaillani. Toisaalta esimerkiksi piirtäminen ja maalaaminen ovat harrasteita, joihin pitää voida heittäytyä spontaanisti silloin, kun luova vire on tuloillaan. Minulle tulee valtavasti mieleen kiintoisia aiheita, joista kirjoittaa kolumneja ja esseitä. Analyyttinen mieli ja kyky valtaisaan luovuuteen ovat myös hyviä puolia itsessäni. Sartre on ollut yksi suosikkifilosofini jo peruskoulusta alkaen, ja hän on myös hyvä esimerkki boheemista kirjailijasta ja filosofista. Joku voisi kysyä, esimerkiksi eksistentialismiin viitaten, että onko loppujen lopulta mitään olennaista sellaisessa todellisuudessa, jossa olennaista on vain rajoittamaton vapaus. Työn teko on olennaista, ja boheemisuus vaatii sitä, että työn tekeminen on vapaampaa kuin esim. vaikka kirvesmiehellä. Olen miettinyt dekadenssia, joka tarkoittaa rappion romantisointia. Vaikka joku voisi väittää sen olevan pelkästään huono asia, ainakin pikkuporvarillisten ihmisten mielestä, on siinä myös jaloutta, koska dekadentin todellisuuden alla on pitkän aikaan vanhoissa kulttuurisuvuissa ilmeneviä ominaisuuksia, joista yhdeksi lasken esimerkiksi sukuylpeyden ja sukukeskeisyyden. En tiedä: voi olla niin, että oman epäsosiaalisuuteni ja itsessä pysymiseni on aiheuttanut tarpeen muodostaa omia filosofisia käsityksiä ja muodostaa niistä loogisia kokonaisuuksia ja järjestelmiä. Minulla on aina ollut halu nähdä maailma omalla tavallani ja siitä tulee boheemisuuteni. Merkittävin esimerkki boheemista taiteilijasta sukuni piirissä on varmasti Adolf von Becker, joka etenkin taiteellisen pedagogin työllään muodosti tärkeän osan Suomen taidehistoriassa olemalla monen Suomen taiteen kultakauden suurimpien taiteilijoiden opettajana. Adolf von Becker asui suurimman osan elämästään Ranskassa ja Sveitsissä, jossa hän nuoremman sisarensa Anna Carolina Augustan tavalla käytti ranskalaistettua nimeä ”de Becker”. Aion järjestää Pariisiin plakaatin, jossa kerrotaan Adolfin asuneen tietyssä kiinteistössä tiettynä aikana. Tiedän ainakin kaksi osoitetta, joissa hän on Pariisin Montmartressa ollessaan asunut. Toinen on Rue des Martyrs ja toinen Rue Hegesippe de Moreau. Aion kirjoittaa Adolfista elämänkerran, ja aion perehtyä etenkin Ranskassa Adolfin henkilöhistoriaan. Toisesta sukulaisestani runoilija Uno von Schrowesta aion kirjoittaa ainakin jonkinlaisen elämäkerrallisen artikkelin, jonka sitten julkaisen jossain aikakauslehdessä. Sanoisin, että monessa mielessä aatelista ihmistä määrittää kaksi binaarista vastakohtaa, joista toinen on vapaus ja toinen kurinalaisuus. Aatelin historiassa on aina ollut niin, että sukulaiset voivat olla etenkin sotilaita ja samalla aikaa toiset taiteilijoita ja kirjailijoita. Sukujuureni Ranskassa johtavat Lillen alueelle, jossa sielläkin olen kokenut monen muun paikan ohessa yhteenkuuluvuuden tunnetta paikkaan. Lähin ranskalainen esisukuni on de la Motte, jonka kantaisä Samson de la Motte muutti hugenottien vainoamisen takia Ruotsiin ja hänestä tuli lopulta kenraalimajuri Ruotsin armeijaan. Olen aina korostanut sitä, miten aatelisesta taustasta tulevan ihmisen on tunnettava oma alkuperänsä ja esivanhempansa, vaikka toisaalta voi olla niin, että liiallinen sukulojaalisuus voi aiheuttaa epäomaperäisyyttä ja luovuuden katoamista. Haluaisin kirjoittaa suvustani kirjan "von Becker-suvun kartanot ja maatilat". Tätä varten minun tulee vielä vierailla pieteettiä kokevien kartanoiden nykyisten omistajien luona tutkimassa heidän papereitaan ja piilotettuja aarteita. Minun pitäisi varmaan ruveta taas maalaamaan ja piirtämään enemmän. Pianoni on ollut vuosikaudet porukoilla Pohjois-Savossa, vaikka varmaan omassa kämpässäni sille olisi huomattavasti enemmän käyttöä. Viulu ja kitara minulla on itselläni ja niitäkin pitäisi soittaa enemmän, että soittovire ja -kyky pysyisi voimassaan. Minulla on kirjoittamisen suhteen aina ollut ns. monta rautaa tulessa, ja mielestäni tuo tyyli ja tapa sopii minulle mainiosti. Ainakin silloin saan enemmän asioita tehdyksi. Varmaan siinä mielessä minulla voi olla jonkinlaisia adhd-piirteitä, eli keskittymiskykyni on loistava, mutta minulla pitää olla samanaikaisesti useita hankkeita tehtävänä. Tavallisesti luenkin ainakin kymmentä kirjaa samanaikaisesti. Aiheita minulle tulee jatkuvasti mieleen, joista lähes kaikista voisi tulla jonkinlainen omaperäinen ja lahjakas kuvaus milloin mistäkin aiheesta. Joku tyttö on joskus sanonut minun muistuttavan Baijerin kuningas Ludwigia, koska hänkin pelkäsi intimiteettiä toisten ihmisten kuten naisten kohdalla. Minulla on tosiaankin vaikeuksia päästää ihmisiä lähelleni. Tämä asia johtuu herkkyydestäni mutta toisaalta myös epäsosiaalisuudestani, joka on monessa mielessä herkkyyden seurauksen tulosta. Osaan kirjoittaa kohtalaisen hyvin, soitan aika hyvin ja maalaan ja piirrän säännöllisesti. Kuitenkin taiteellinen lahjakkuuteni korostuu varmasti eniten musiikissa ja tarkemmin sanottuna klassisessa musiikissa. Olen todellakin ollut aina hemmoteltu, koska sellaisesta taustasta taiteilijaluonne tavallisesti syntyy. Minun pitäisi kirjoittaa enemmän myös fiktiota ja runoja. Olen suunnitellut mielessäni oopperalibrettoa, uusia näytelmiä ja ainakin kabareita ja revyitä. Tuollaisissa aiheissa voisi olla monipuolisesti taiteellinen ja korostaa yhtä ja syvällistä estetiikan mallia, esimerkiksi Richard Wagner nimitti oopperoitaan kokonaistaiteeksi, josta tulee kuvaava nimitys Bühnenfestspiel. Muistutan aristokraattia siinä mielessä, että pidän sekä kaupungissa ja maalla olemisesta. Maalla oleminen tietysti liittyy siihen, että silloin ollaan sukutilalla tai kesäasunnolla. En voisi kuvitellla asuvani maaseudulla muualla kuin sukutilalla. Aion muuttaa lähiaikoina takaisin Pariisiin, ja siellä tulen viettämään boheemin elämää niin kuin sitä on romantisoitu. Olen käynyt siellä 10-20 kertaa, minkä lisäksi olen tietysti myös asunut siellä aiemmin. Pariisi inspiroi minua, vaikka turisteja siellä on valtava määrä. Mika Waltarin aikaan siellä ei varmasti ollut samanlaisia turistilaumoja kuin nykypäivänä. Aion kohentaa taiteellisia ja kirjallisia lahjojani kirjoittamalla entistä useampaan lehteen Suomessa, mutta myös lehtiin etenkin Englannissa ja Ruotsissa. Kielitaitokin pysyy yllä ja paranee samalla kun kirjoittaa lukemisen lisäksi eri kielillä. Teen tutkimustyötä, luen, kirjoitan ja käännän, minkä lisäksi olen kiinnostunut opetustyöstä.

Alexander von Schönburgin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito luvusta Köyhyyden sankareita: Helmut Berger

Haastattelu oli minulle yksi vaikeimmista koskaan tekemistäni. Pidän hänestä, meistä on tullut ystäviä, mutta journalistisesti merkittävä uutinen hänestä saattoi kuulua vain: Helmut Berger, aiemmin juhlittu eurooppalainen tähtinäyttelijä ja luultavasti maailman kaunein mies, jota sekä Hollywood että Cinecitta palvoivat, on laskeutunut supertähden olympokselta kuolevaisten keskuuteen. Hänen rahansa on lopussa, hän on menettänyt asuntonsa Roomassa, nyt hän asuu Salzburgissa äitinsä luona. Koska sosiaalista alamäkeä pidetään meidän aikanamme häpeänä, Wienin julkea lehdistö oli jo useaan otteeseen pitänyt rähjäiseltä ja juhlissa usein juopuneelta vaikuttunutta Bergeriä pilkkanaan. Olimme sopineet tapaamisen Österreischicher Hof-ravintolaan, joka on nykyään nimeltään Sacher Salzburg. Sisään tuli pultsarilta näyttävä mies, josta samalla säteili sellaista ylevyyttä, että jokainen sattumalta hotellin aulassa oleileva väistyi vaistomaisesti syrjään seuratakseen kunnioittavan etäisyyden päästä näytelmää, jona Helmut Bergerin saapumista saattoi pitää. Hovimestarin katseessa käväisi tosin häivähdys paniikkia, kun Berger avasi aulan lasisen heilurioven tukka pörrössä heittäen pashmina-huivin provosoivasti olkansa yli. Samaan aikaan hovimestarin silmistä näkyi myös se, että tämä mies on Mozartin jälkeen kaupungin kuuluisin poika, hän on koskematon, ja jos joku japanilainen turisti kauhistuu, kun Berger lipoo kieltään hänen edessään ja vääntelee kasvojaan demoni-irvistyksiin, niin sille ei voi mitään. Edes Itävallan Arkkiherttua Kaarle, joka seisoi aulassa sarkainen pikkutakki päällään keskustellen jonkun kanssa, ei räpäyttänyt silmiänsäkään, kun rivosti elehtivä Helmut Berger luotsattiin hänen ohitseen. Sitten alkoi lounas, jota varten hotellin johto kaukonäköisyydessään antanut panna talvipuutarhan käyttökuntoon. Koska Berger on ollut nuoruudessaan tarjoilija, hän tietää vieraanakin, mitä tällaisissa paikoissa on odotettavissa. "Herra Berger, saanko suositella teille hummeria?" huomaavainen tarjoilija kysyi. "Onko lihat irrotettu?" "Luonnollisesti. Nauhamakaronin, voikastikkeen ja valkoisen tryffelin kera." "Oletteko menettäneet järkenne? Ei pastaa, ei voikastiketta! Hävytöntä! Minun hummerini päälle tulee korkeintaan hieman vinaigrette-kastiketta! Onko teillä sitä? Tai sitruunaa?" Keskustelumme yksityiskohtia on vaikea toistaa, koska se kulki enimmäkseen omia ratojaan, mikä johtui näin jälkikäteen älyvapaasta ideasta tilata viiniä. Mutta Berger hallitsee yhä edelleen aivan valtavan valikoiman eleitä, ja on lumoavimmillaan silloin, kun hän ei yhtäkkiä enää haluakaan puhua jostain aiheesta - mitä sattuu usein - ja teeskentelee äärettömän väsynyttä: hän katsoo silmiin ja liikuttaa etusormeaan ilmassa kuin tuulilasinpyyhintä. Jos se ei auta, eli vastapuoli pysyy tiukkana ja yrittää muotoilla viimeksi esittämänsä kysymyksen uudelleen, hän antaa päänsä vaipua lautaselleen ja nostaa sen taas - huivissaan grillatun hummerin palasia vinaigrette-kastikkeella. Haluaisin kirjoittaa jälkimaailmalle vain muutama huomion tästä rasittavasta ja silti mukavasta lounaasta: Helmut Berger, promiskuiteetin ja biseksuaalisuuden keulakuva, joka oli väittänyt omaelämäkerrassaan pari vuotta aikaisemmin, että seksi on parhaimmillaan silloin kun kyse on pelkästä halusta, ilman imartelua sitä ennen tai sen jälkeen, totesi nyt 60-vuotispäivänsä alla, voipuneena, vähän vinaigrettea hummerinsa päälle valuttaen: Tiedätkö seksi ilman rakkautta on...Hyi...C'est rrrrien! Sen voi unohtaa! Vähän aiemmin hän oli vielä julistanut haastatteluissa, että oli kärsinyt koko elämänsä ajan lapsuutensa katolisesta seksuaalimoraalista, koska huono omatunto iski häneen heti, kun hän ajatteli seksiä. Tällä lounaalla hän sanoi: "Ne syyllisyydentunteet, jotka tukahdutin silloin suurella vaivalla...ne olivat kuiskauksia, ehkä suojelusenkelini. I decided not to listen". Sitä paitsi oli muka yhä vaikeampaa irstailla enemmän kuin muut. Kun koko Rooman yläluokka sortui kokaiiniin seitsemänkymmentäluvulla ja häipyi yhtä mittaa vessaan sitä nuuskaamaan, Bergerillä ei ollut muuta vaihtoehtoa saadakseen muut näyttämään sovinnaisilta kuin nauttia julkisesti suuria määriä mainittua myrkkyä. Hän teetti pienen kultaisen imupillin, jota hän kantoi sitten ketjussa kaulassaan. Myös kullattu partakoneenterä kiteiden pienentämistä varten oli aina hänen kätensä ulottuvilla. Hänen suurimmat roolinsa - on myönnettävä: ne olivat todellakin erittäin suuria rooleja - olivat jo siihen aikaan takanapäin: nuori perijä Martin von Essenbeck Luchino Viscontin elokuvassa Kadotetut (1968), keuhkotautinen, hemmoteltu yläluokan poika Vittorio de Sican Finzi Continin puutarhassa ja lopuksi Ludwig II. Kolmekymmentävuotiaana Helmut Berger oli maailman kysytyin nuori miesnäyttelijä. Hänestä oli aivan johdonmukaista pitää elämää siitä lähtien näyttämönä niin kuin Shakespeare ja esittää itse itseään. Kun hänen suuri suosijansa Visconti kuoli 1976, Helmut Berger valitsi roolin, josta oli tuleva hänen elämänsä rooli: hulluksi tullut leskimies, joka käyttäytyy moitteettomasti vielä irstaillessaankin. Kerran hän oli Monte Carlossa Grimaldien ruusujuhlissa sellaisessa kokaiinipöhnässä, ettei hallinnut enää sulkijalihaksen toimintaa, vaan töhri valkoisen smokkinsa takapuolen niin, että oli pakotettu istumaan aamukuudelta päättyneiden juhlien loppuun tiukasti paikallaan, milliäkään liikkumatta. Bergeristä tuli elostelun perikuva. 50-vuotisjuhlansa hän vietti kreivitär d'Estenvillen talossa. Juhlat olivat ehkä myöhäinen loppuhuipennus, 70-luvun huolettoman turmeluksen viimeinen kapina, sovinnaisuudesta vapautumisen kohokohta ja samalla rappion mahtava loppuakordi. Monet, jotka silloin juhlivat roomalaisen barokkityylisen patriisipalatsin salongeissa, ovat joko kuolleet tai kadonneet näkyvistä. Koskaan ei enää nautittu niin valtavia määriä kokaiinia, kaviaaria ja samppanjaa kuin sinä iltana. Sen illan jälkeen kuvioissa ovat pysyneet vielä mukana Jack Nicholson, Roman Polanski - ja omalla tavallaan myös Helmut Berger. Hänelle ei ollut tarjottu enää vuosiin merkittäviä rooleja. Silti Berger eli 80-luvulla edelleen kuin olisi roomalainen prinssi maailmanympärimatkalla, aina menossa yksityissihteerinsä kanssa ja kuluttaen omaisuutensa loppuun. Hänen periaatteensa oli majoittua vain parhaisiin hotelleihin, joskin häntä haittasi yhä useammin se, että hän sai niihin porttikiellon. Münchenin Vier Jahreszeiten-hotellissa yhden sviitin kallisarvoinen sisustus sai kestää spontaania viidakkojuhlaa, jonka kuluessa Berger ja hänen vieraansa käyttivät seinillä olleita kuvakudoksia vaatteinaan ja kristallikruunuja liaaneina. Luovuttaessaan huoneen Berger maksoi tyynen rauhallisesti 90000 Saksan markan laskun, johon oli kirjoitettu maksullisten oheispalvelujen sarakkeelle: "Älkää enää vierailko hotellissamme." Juorutoimittaja Michael Graeter väittää, että Helmut Dietl oli alunperin aikonut palkata elokuvansa Kir Royal kohureportterin rooliin Helmut Bergerin, mutta oli sitten luopunut ajatuksesta ja valitsikin Franz Xaver Kroetzin, koska pelkäsi entisen huipputähden ailahtelevia mielentiloja - muistuttihan tämä vähitellen erästä kuuluisaa hahmoa mykkäfilmien aikakaudelta. Berger pulpahti vielä monessa elokuvassa esiin, Quentin Tarantinon leffassa Pulp Fiction hän vilahtaa sitaattina valkokankaalla, Dynastiassa hänellä oli rooli, mutta ohjaaja antoi hänelle potkut, koska Berger ei piitannut tämn kiellosta käydä tapaamassa Jack Nicholsonia kuvausten aikana. ("I told them to go and fuck themselves!") Sitten syksyllä 1992 paloi Bergerin Rooman asunto, yksityissihteeriä hänellä ei enää ollut. Tulessa tuhoutui Mirón, Chagallin ja Schielen tauluja, yksi Picasson keramiikkatyö, kokoelma jugendmaljakoita ja huonekaluja, lukemattomia kirjeitä ja muistoesineitä. Helmut Berger menetti oikeastaan jo silloin kaiken arvokkaan omaisuutensa. Muutto Via Nemealle merkitsi hänelle lopullisia jäähyväisiä tietylle ajanjaksolle. Hän oppi sopeutumaan tilanteeseen, käytti viimeiset rahansa ostaakseen ystävilleen lahjoja, ja kun hänet yhtenä päivänä irtisanottiin Via Nemean asunnosta, hän pakkasi sen vähän, mikä hänelle oli vielä tärkeää, ja muutti äitinsä luo Salzburgiin. Hänellä oli ollut jo nuoruudestaan asti - siitä saakka kun kävi ilmi, että Helmut oli vähän erilainen - lämmin suhde äitiinsä, eräänlainen salaliitto,. Äiti oli myös ymmärtänyt , että Helmutin oli paettava vanhempiensa olutkapakan ummehtuneesta ilmapiiristä suureen maailmaan. Nyt hän oli taas kotona, eikä sen paremmin äiti kuin poikakaan pidä sitä valitettavana onnettomuutena. Helmut Berger käy joskus kaupungilla, ostaa tupakkaa kartonkikaupalla, näpistää joskus Lidl-myymälästä lohifileen, ja jos hän jää siitä kiinni, häntä kohdellaan mitä suurimmalla kunnioituksella. Salzburgilainen kun on auttamattomasti kulttuuri-ihminen. Meidän tapaamisemme kuluessa hän sujautti kioskilla halvan muovisytkärin ja maisemakortin taskuunsa maksettuaan juuri noin sata euroa tupakoistaan. Hän tekee sellaista vastatakseen sitä roolia, jonka maailma on hänelle varannut: herrasmies, josta on tullut pultsari. Salzburgissa kävellessämme hän varoitti minua vähän väliä, että hänen on kohta yrjöttävä, ja nähdessään Mozartin syntymäkodin edessä kasan kokoon taitettuja, vanhoja pahvilevyjä hän heittäytyi niiden päälle ja esitti kiertolaista, minkä hän teki lyömättömän varmalla tyylitajulla. Tämä mies tekisi vielä vainajanakin moitteettoman vaikutuksen. Uudet roolit eivät häntä erityisemmin kiinnosta, hän sanoo nousseensa Olympokselle eikä välitä touhuta alatasangoilla. "Olen nähnyt kaiken. Pariisin, Madridin, Monte Carlon, New Yorkin, Rooman, Milanon." Tämän litanian hän lausuu kuin kyseessä olisi yksi ainoa, jättimäinen maailmankaupunki, jonka nimi säihkyy kuin briljantti. Koko ajan kävellessämme Salzburgissa hän kantoi kainalossaan käsikirjoitusta. Joku englantilainen ohjaaja oli lähettänyt sen hänelle, liitteenä kerjuukirje. Siinä Bergerille tarjottiin osaa haamuna, joka ilmestyi Aleksanteri Suurelle yhä uudelleen. Esiintymispalkkio, jota hänelle tarjottiin, oli kuulemma ilmiömäinen. Mutta käsikirjoitus oli Helmut Bergeristä täysin ala-arvoinen: "En aio tehdä elokuvaa! Basta! Je ne veux pas. I will tell them ce soir. Fuck 'em!" Ennen kuin hän pyydysti taksin, hän osti viimeisillä rahoilla, jotka taskusta löytyi - kolme mytyssä olevaa kahdenkymmenen euron seteliä - valtavan suklaarasian äidilleen ja sacherkakun Irinalle, minun vaimolleni, johon hän oli tutustunut meidän häämatkallamme. (Oltuaan meidän pettymykseksemme koko illan melko huomaamaton hän oli, illastettuaan Harvey Keitelin kanssa, liukastunut ylös noustessaan iloksemme niin, että vei melkein koko ravintolan mennessään.) Erotessamme hän kysyi vielä, enkö tulisi heille iltapalalle. "Minun äitini tekee maailman parasta pannukakkua."

Youtube-kanava

https://www.youtube.com/channel/UC5oWDG0tZ-ieP5Cco7TMXXQ