Kirjallisesta ja taiteellisesta luovuudesta

Vaikka olen joskus sanonut, ettei sukulaisteni joukossa ole liiemmin luovia ihmisiä, niin olen viime aikoina miettinyt, ettei se ihan niinkään ole. Kaikkien neljän isovanhempieni taustassa ja sukulaisissa on ilmennyt taiteellista luovuutta. Isäni isällä oli kaksi serkkua, jotka molemmat opiskelivat Ateneumissa kuvataiteita, joista kahdesta tunnetummaksi on jäänyt Olavi Vepsäläinen. Isäni äidin linjassa ilmenee luovuutta mummoni siskon kautta, joka on ennen näkönsä huonontumista maalannut ahkerasti etenkin maisemia, mutta myös esimerkiksi sukulaistensa muotokuvia. Äitini isä oli syvästi musikaalinen ja soitti ainakin selloa, kontrabassoa ja pianoa. Hänen linjastaan löytyvät myös taiteellista luovuutta harrastaneet Adolf ja Alfred Wenceslav von Becker, ja kirjallista luovuutta tässä linjassa on ilmennyt kauempaa katsoen ainakin Carl Johan von Beckerin, Carl Hugo von Beckerin ja Uno von Schrowen kautta, kaikki kolme kirjoittivat ainakin runoja ja harrastivat lisäksi käännöstöitä. Marsalkka Mannerheimin kummisetänä toiminut Carl Hugo von Becker kirjoitti lisäksi satuja, joita hän myös ohjasi Mannerheimin perheen lapsille. Lisäksi äitini isä lauloi kuorossa ja osallistui harrastelijateatterin toimintaan. Äitini äidin linjassa on ollut myös musikaalisuutta, ja hänen isänsä soitti viulua. Lisäksi yksi tämän linjan pikkuserkuistani on luovaa ilmaisua korostavassa lukiossa, ja on ilmeisesti näytellyt koulun näytelmissä. Lisäksi molemmat mummoni ovat harrastaneet käsitöiden tekemistä, ja äitini äiti on mm. suunnitellut Koillis-Savon kansallispuvun, jota yksi hänen tuntemansa kansanedustaja on pitänyt presidentin linnanjuhlissa. Kirjallinen luovuus ja sen alkuperä on enemmän itseäni vaivannut asia, koska lähisuvussa ei ole aktiivisesti kirjoittaneita ihmisiä. Äitini on kuitenkin kirjoittanut nuorena runoja, ja isäni isä kirjoitti tietävästi ainakin luonnoksen omista muistelmistaan, jotka kuitenkin ilmeisesti jäivät kesken. Lisäksi isäni äiti on kirjoittanut vuosikymmenet päiväkirjaa, ja koska hän on niin järjestelmällinen ihminen, ei hän tiettävästi ole jättänyt väliin yhtäkään päivää. Vanhempieni naapurissa asui kansakoulunopettajana ja erityisopettajana toiminut mies, joka kirjoitti aktiivisesti eläkkeellä ollessaan, ja noita kirjoja on noin kymmenkunta. Muistan hänet joviaalina ja kristillisen etiikan kautta kasvaneena vanhana herrana, joka kuoli runsaat kymmenen vuotta sitten. Sittemmin hänen leskensä on syntymäpäivälahjaksi antanut minulle edesmenneen miehensä töitä, ja jo aiemmin kyseinen herra oli antanut vanhemmilleni lahjaksi runoteoksensa ”Violetti lumisade”. Olimme monesti veljeni kanssa hoidossa näiden kahden naapurin luona, ja muistan, että naapurin täti sanoi aina, että miehelleen tuli antaa rauhaa, koska hän monesti kirjoitti kirjallisia töitään työhuoneessaan. Lisäksi on sanottava, että kyseinen herra oli myös hankkinut pätevyyden hypnoositerapeuttina, ja kirjoitti kirjan hypnoosista, joka löytyy nykyään omastanikin kirjastosta. Vanhemmistani voin sanoa, että etenkin äitini on kirjallisesti lahjakas ja lukenut paljon kirjallisuutta, ja lisäksi hän osaa englannin kielen lisäksi ainakin ruotsia, ranskaa ja saksaa. Toisaalta minun on kuitenkin sanottava, että olen itse kirjoittamalla ja lukemalla lisännyt kirjallista ilmaisukykyäni, koska kärsin nuorena siitä, ettei kotonani liiemmin keskusteltu tai puhuttu asioista. Aloitin lehteen kirjoittamisen kuusitoistavuotiaaana, ja muistan kuinka minun piti oppia laajoja kokonaisuuksia filosofista ja tieteellistä sanastoa, ja tuon sanaston hankin itselleni etenkin kirjoittamalla ja lukemalla vaikeita teoksia. Kirjallinen ja kielellinen lahjakkuus ei siis ole tullut itselleni annettuna, vaan olen joutunut nuorelta iältä alkaen itse kehittämään ilmaisukykyä. Sain lapsena lahjaksi paljon kirjoja, jotka oli tarkoitettu aikuisikäisille ihmisille. Esivanhemmissani on korostunut etenkin vastuu ja velvoite, ja suurin osa esivanhemmistani on ollut vaurasta ylempää keskiluokkaa, vaikka tietysti äitini isän kautta on tullut tämä tausta myös aatelisuuden merkityksessä. Molemmat äitini vanhemmista olivat kunnallisia päätöksentekijöitä ja mukana monissa erilaisissa järjestöissä ja yhdistyksissä. Äitini äidin isää on kuvattu ”todelliseksi isoksi pomoksi”, ja hän oli myös esimerkiksi paikallisen suojeluskuntapiirin puheenjohtaja parikymmentä vuotta, minkä lisäksi hän oli valkoisten puolella vapaaehtoisena punakapinan aikaan. Joku voi ajatella miten elämäntapa, jossa korostuu velvoite ja vastuu, taipuu kirjalliseen luovuuteen, mutta on siitä huolimatta sanottava, että nekin esivanhemmat, jotka eivät varsinaisesti ole olleet taiteilijoita tai kirjailijoita, ovat olleet aktiivisesti kirjoittamassa myös esimerkiksi kunnallisen päätöksenteon yhteisissä tapahtumissa ja hankkeissa. Joku voi kokea ristiriitaisena sen, että kun minulla on vanhempien kautta tullutta epäsosiaalisuutta, niin siitä huolimatta, koska minulla on jonkin verran kielellistä lahjakkuutta, voivat monet nähdä minut introverttina ja samanaikaisesti monet ekstroverttina. Kysymys on ehkä siitä, että olen varsin valikoiva seurani suhteen, ja siinäkin voi olla osallisena se asia, että en aloita välttämättä keskustelua silloin, jos tiedostan, ettei puhettani ymmärretä ja jos ilmaisutapani ei ole samanlaatuista kuin niillä, jotka harrastavat merkityksettömiä tai vähämerkityksellisiä ihmissuhteita. Isovanhemmistani kaikki ovat lukeneet kirjallisuutta erilaisissa elämiensä vaiheissa, mutta varsinaisesti kirjallisen luovuuden yhteydessä edustan varmasti ihmistyyppiä, joita ei ole ilmennyt esisuvuissani pitkään aikaan. Onhan se todellakin niin, että luovuutta ja uskallusta kirjoittamisen eri muodoissa ilmenee monesti etenkin sellaisilla lahjakkailla ihmisillä, joiden on täytynyt suhtautua uudella tavalla esimerkiksi tietynlaisiin perinteisiin, joita lähiympäristössä on toteutettu. Olen etenkin aina seurannut molempia isoisiäni kunnioituksella, koska he ovat olleet herrasmiehiä, jotka katsoivat olevan olennaista itsensä sivistäminen kirjallisuuden opettelun kautta. Myös koska kirjoittaminen ei ole suoranaisesti vain ympäristön tuloksena, on mahdollistunut se, että kirjoittamisella olen pyrkinyt niin sanotusti porvarin ärsyttämiseen ja räjähtävään luovuuteen, jonka tarkoituksena ei ole vain pipertää porvarillisia epistoloita, vaan ilmaista jotain sellaista, joka on jäänyt aiemmin ilmaisematta. Carl Hugo von Becker oli mielenkiintoinen hahmo etenkin satujensa kautta, koska niissä hän ilmaisi suurenmoista kirjallista luovuutta ja fantasiaa. On myös totta, että Hugon satuja arvostettiin etenkin 1800-luvulla, jona aikana niitä mainostettiin esimerkiksi vaikkapa Grimmin veljesten satujen yhteydessä. Epater la bourgeoisie – porvarin ärsyttäminen on kuulunut aatteisiini varsin nuorelta iältä alkaen, ja sanoinkin muun muassa ylioppilasjuhlan yhteydessä, että etiketti on tarkoitettu rikottavaksi. Porvarin vastustamiseen liittyvä grobianismi, jonka katsotaan monesti ilmenevän etenkin ronskin ja elämää nähneen kartanonrouvan toiminnassa, oli jotain, jonka näin monesti etenkin äitini äidissä, ja on sanottava, että katson perineeni omia ominaisuuksiani etenkin äitini äidiltä ja isäni isältä. Molemmat vanhempani ovat tietyllä tavalla lahjakkaita, mutta en ole itse perinyt kirjallista luovuutta kummaltakaan heistä. Voin sanoa kuitenkin, koska harrastan mm. pianon, kitaran ja viulun soittoa, minkä lisäksi olen vuosikaudet harrastanut myös piirtämistä ja maalaamista, että olen saaanut taiteellista lahjakkuutta aivan sukuperintönä, joka on tullut minulle molemmista suvuistani, ja tarkemmin sanoen, kaikista neljästä isovanhempieni sukulinjoista. Aateliin on aina katsottu kuuluvaksi, että siinä voidaan lyödä rikki porvariston ja pikkuporvariston käyttäytymis- ja ajattelumalleja, ja olen varmaankin perinyt esivanhemmiltani jonkinlaisen vastarannankiisken asenteen. Äitini isän suvussa on ollut paljon kirjureita, häradsbokhållareita ja esikuntatehtäviä hoitaneita upseereita – äitinikin teki työtään kirjanpidon yhteydessä, ja joskushan tällaiset tehtävät luovat mahdollisuuden myös kirjalliselle luovuudelle. Etenkin isäni isä harrasti kirjallisuuden lukemista, ja hän yleensä syntymäpäivinä tai joulun aikaan antoi etenkin äidilleni paljon isoja ja paksuja kirjoja. Isäni on lisäksi aina harrastanut etenkin puukäsitöitä, ja voin sanoa, että noita töitä tarkastellessa, koska niitä on paljon etenkin lapsuudenkodissani ja kesämökillä, voidaan sanoa, että ne muistuttavat kuin tehtaalta tulleita töitä. Voin siis sanoa, että olen saanut vanhemmiltani perinnöksi etenkin jonkinlaisen tarkkuuden kaikissa luovissa töissä. Kaikki pitää tehdä huomiota käyttäen, eikä mitään tule jättää puolitiehen. Itse olen aina ollut kiinnostumaton sekä puu-, tekstiili-, että metallikäsitöitä kohtaan, ja sen takia varmaan minusta on tullut jonkinlainen kirjaltaja, jota viehättävät enemmän sanat, kuin minkäänlaiset konkreettiset huomion kohteet. On kuitenkin sanottava, että koen edelleen itseni jonkinlaisena kirjoittajana, kirjoittamisen harrastajana, kuin että väittäisin olevani tekemieni töiden takia jonkinlainen ”kirjailija”. Tulevat työt saavat näyttää sen, onko minusta jossain vaiheessa niin aitoon ja luovaan itseilmaisuun, että voisin joskus kutsua itseäni kirjailijaksi.