Olihan sitä pitkään aatelisia…

Suomen aateli tarkoittaa ihmisryhmää, joka oli saanut nauttia erityisoikeuksista ja privilegioista, joihin kuului pitkään myös oikeus olla maksamatta veroja valtiolle. Monilla aatelissuvuilla oli suuria säterikartanoita, joista ei tarvinnut maksaa veroja. Suomeen muodostettiin yhtäläinen äänioikeus ja kansan äänillä valittu Eduskunta vuonna 1906, jolloin loppui myös uusien sukujen aateloiminen. Monarkilla, eli ensin Ruotsin kuninkaalla ja sen jälkeen Venäjän keisarilla, oli yli kolmen sadan vuoden ajan oikeus nostaa aateliin korkeasti menestyneiden miesten sukuja, eli aatelointi tarkoitti perinnöllistä aateloimista, jossa järjestelmässä aateloidun jälkeläiset perivät aatelisuuden.                                      Ylhäisiä ja yleviä herroja, isänvaltaan luottavia, ylähuuli jäykkänä konverseeraavia leidejä, ja alustalaisten riistämistä ja alempiarvoisena pitämistä – kaikkea tätä on aateli ja on jo aiemmin ollut. Joka neljäs vuosi julkaistava Aateliskalenteri on komeaa luettavaa ainakin näistä piireistä ulkona eläville ihmisille. Aateliset ovat monessa tapauksessa Suomessakin vielä varsin korkeasti koulutettua ja monissa tapauksissa korkeasti tienaavaa joukkoa. Kuitenkin joukossa on myös niin sanotusti rahvaaseen vajonnutta väkeä, joiden suvuissa sukukartanot, taidekokoelmat ja antiikkihuonekalut ovat vain mennyttä aikaa. Tällaiset aateliset voivat olla yllättävänkin proletaarisissa töissä ja tienata vähän ja vielä omalla työllä. Kuitenkin kaikki vanhat suvut, joissa on aikaisemmin koettu tärkeäksi näyttää esimerkkiä alempien säätyjen ihmisille – periaate, joka nykyisessä Suomessamme voitaisiin kokea jotenkin naurettavaksi – on kuitenkin tärkeässä roolissa siinä, miten tällaiset ihmiset suhtautuvat ympäröivään maailmaan, moraaliseen integriteettiin ja kokemukseen itsensä roolista. On kuitenkin monessa otteessa sanottu, että aatelinen ihminen erottuu muista kauniiden käytöstapojen kautta. Marja Vuorisen lisensiaatintyö Aateluuden semiotiikka pyrkii avaamaan algoritmia, joka liittyy siihen, miten Suomen kirjallisuuden mutta etenkin kaunokirjallisuuden keskuudessa aatelia on tavattu kuvata yhtenä ja ylimpänä kansalaissäätynä Suomen historiassa. Siinä ilmaistaan kaikkea aatelisten ulkonäöstä, itsetunnosta, käyttäytymisen merkkityypeistä ja omaisuudesta. Tuosta tutkimuksesta käy ilmi se, että aateliset tunnettiin kaunokirjailijoiden keskuudessa, etenkin silloin, kun tällä ryhmällä oli vielä merkittävä rooli yhteiskunnan ohjaajana ja seuraajana. Munkkiniemen kreivit, Leif Wagerit ja niin eteenpäin jäivät kuitenkin omaan aikaansa, eikä nykypäivänä aateliset edusta minkäänlaista romanttisen hötön keskellä olevaa mytologiaa, joka siihen liitettiin menneenä aikana. Kuitenkin voidaan sanoa, että aatelisten piirissä katsotaan toistuvasti menneeseen, ja joissain piireissä mennyttä aikaa kuvataan ihannoivasti ja nostalgisoivasti, joka liittyy jokaisen aatelissukuisen harrastuksiin kuuluvaan esi-isien palvontaan. Tämän takia monet aatelisista ovat kulttuurisesti konservatiiveja, vaikka kuitenkin pyrkimys edellä olevuuteen on tehnyt monista aatelisista sosiaalisesti liberaaleja ja esimerkiksi maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvia, koska suuri osa Suomen aatelisista on tullut maahan ulkomailta, kuten Ruotsista tai saksalaisesta Baltiasta. Suomen aateli on kokoontunut 1800-luvulta alkaen aina Ritarihuoneelle Helsinkiin – siellä rotuaan jalostamaan haluavat mammat yhyttävät yhteen toistensa jälkikasvuja. Aateli erottui pitkään yhteisestä kansasta kielen perusteella, sillä yleisin yhteinen dialekti oli ruotsin kieli, vaikka joillain Saksasta tulleilla suvuilla se oli ja on osittain vieläkin saksan kieli. Ritarihuoneen amanuenssi Gunilla Peräsalo kertoo, että aatelin kielijakauma on tällä hetkellä prosentuaalisesti noin 60-40 ruotsinkielisten hyväksi. Kuitenkin olen itse nähnyt tästä annettavan myös erilaisia havaintoja, joissa suomenkielisten osuus alkaisi nykypäivänä olla jo miltei samaa luokkaa kuin ruotsinkielisten. Alex Snellman, joka ei kuitenkaan kuulu pieneksi käyneeseen aateliseen Snellman-sukuun, on väitöskirjakseen kirjoittanut hienon kirjan suomalaisista aatelissuvuista, jotka hän kuitenkin esittää suppeasti muutaman esimerkkisuvun kautta. Mielenkiintoista olisi mielestäni tutkia sukuja, jotka eivät asu aatelin tyypillisillä seuduilla, eli Helsingissä ja Etelä-Suomessa.                                                                                                                                            Oma sukuni on ollut aatelinen jo 1700-luvulta alkaen. Aikaisemmin sukulaiset uskoivat sellaiseen näkemykseen, että sukuni olisi kuulunut jo 1653 Ruotsissa aateloituun samannimiseen ja samankaltaisen baltiansaksalaisen taustan omanneeseen sukuun. Omassa suvussani on ollut mustia lampaita ja säätynsä takia monista ongelmista selvinnyttä suvun jäsentä, joiden tekoset eivät aina ole näyttäneet puhtaiden pulmusten tekosilta. Myös suvun aatelista alkuperää on epäilty, mutta yli parisatavuotisen yhteisen ritarihuoneen kanssa jaetun historian kanssa suvun sallittiin jäävän ritarihuoneeseen aatelisena sukuna vuonna 1980. Näissä piireissä kannatetaan isänvaltaa ja roiseja otteita suhteessa tästä laista huonontuneisiin. Kuitenkin näissä piireissä on pöyhkeilyn lisäksi parhaimmassa tapauksessa ollut paljon hyvää. Esimerkiksi maaseutuaatelisiin kuuluva frugaalisuus ja säästäväisyys oli piirre, jota arvostin viime ja tänä vuonna kuolleiden isovanhempieni piirissä. Etenkin isoenoni vaikutti mielenkiintoiselta tyypiltä – hän nimittäin ajoi suuren metsäyhtiön piirin esimiehyydestään huolimatta pienellä punaisella Fiatilla lähes koko aikuiselämänsä ajan. Myös tämä englannin kielellä sanottuna ”humbleness” ilmeni siinä, kun isoisäni isä suomensi perheensä nimen suomenkieliseksi Virrantaloksi oman kotitilansa nimen mukaan. Vieläkin suurin osa suvusta on tuon nimisiä, ja muut ovat ottaneet takaisin alkuperäisen nimen myöhemmin.                 

                          Vasemmistoa kavahdetaan säännönmukaisesti aatelisissa piireissä, esimerkiksi mieltymykseni Ultra Bran ja Agit Propin musiikkiin on saanut monen sukulaisen kulmakarvat nousemaan. Myös kun kerroin kerran ritarihuoneella väitöskirjani aiheesta, jonka otsikko on Köyhyyden eettiset tulkinnat, katsoivat tässä piirissä elävät aiheen olevan heille jotain todella vierasta ja heille kuulumatonta. Vaikka sanotaan, että Keski-Euroopassa aateliset naiset pesevät invalidien jalkoja ja osallistuvat hyväntekeväisyyteen, on olemassa vielä asennetta, jonka mukaan sosiaalinen tietoisuus ei kuulu ihmiselle, joka siitä huolimatta on myös oikeistolainen. Porvarispuolueet ovat edelleenkin niitä, joita aatelisten ihmisten piirissä äänestetään.

                          Minä kuulun sukuuni äitini kautta. Aatelisjärjestelmässä aatelisiksi lasketaan vain sellaiset ihmistaimet, jotka ovat peräisin aatelisesta siittiöstä, munasolu ei tähän riitä. Myöskään aatelisilla naisilla ei ole sananvaltaa kolmen vuoden välein kokoontuvassa aateliskokouksessa – miehet käyttävät tässä menneessä säädyssä korkeinta valtaa. Kuitenkaan minun sukuni piirissä ei olla puhuttu ”luokkaloisista”, ja minut on hyväksytty samanarvoiseksi suvun jäseneksi. Olen siis vanhemman veljeni ohella aatelisen suvun jäsen, muttemme itse ole aatelisia näiden antiikkisten periaatteiden yhä olemassa olevuuden takia. On mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, minkä takia tänä päivänä Suomessa on vieläkin ihmisten joukko, joka ei koe naisia yhtä tarpeellisiksi miesten kanssa. Mutta se liittyykin historiaan, ja historiaa tämäkin sääty suuremmalta osalta on.  

Subjektiivisuudesta ja objektiivisuudesta

Subjektiivisuuden ja objektiivisuuden erottelu ja määrittely liittyy syvällisesti siihen, miten koemme todellisuuden ympärillämme ja kuinka arvotamme siihen todellisuuteen liittyviä piirteitä. Erottelu on myös tärkeätä sen takia, koska meidän on tiedettävä näistä kahdesta tärkeimmästä totuuteen liittyvästä katsomusasenteesta. Subjektiivisuus tarkoittaa subjektiin liittyvää. Siinä siis annetaan suurempi vapaus subjektille eli havainnoijalle, eikä sille todellisuudelle, mitä havainnoidaan subjektin kautta. Objektiivisuus taas tarkoittaa tulkinnan ja havainnon kohteelle annettavaa valtaa, eli siinä pyritään poistamaan subjektin vaikutus siitä, kun arvioidaan, mikä on tärkeää todellisuuden havainnoinnissa. Intersubjektiivisuus taas tarkoittaa subjektien välisyyttä, joka merkitsee sitä, minkä kaikki subjektit voivat jakaa, eli sitä, mikä yhdistää subjekteja, niiden toimintaa ja tapaa havainnoida todellisuutta. Tämän kautta voidaan sanoa myös, ettei subjektia ja objektia voida mitenkään erottaa pysyvällä tavalla toisistaan, koska emme voi erottaa havainnosta subjektia ja toisaalta emme myöskään pysty havaitsemaan todellisuudessa pelkästään objektiivista todellisuutta. Esimerkki havainnosta on se, kun näemme punaisen pallon, ja sanomme sen jälkeen, että pallo on punainen. Kuitenkin voidaan kysyä, perustuuko havaintomme siihen, että tunnistamme maailman sisällä vallitsevan tavan nimittää punaista palloa punaiseksi, vai muistammeko suoraohjautuvasti säännön, joka pakottaa meidät havaitsemaan pallon punaisena ja sen takia nimittämään sitä siksi. Voimmeko siis tehdä havaintojen sisällä arvioita, vai olemmeko aivot astiassa, joka vain rekisteröi meille tavan, jolla arvotamme pallon punaisuutta. Eli on siis aiheellista kysyä voimmeko valita sen tavan, jolla havaitsemme pallon punaisuuden vai ohjelmoituvatko aivomme sen kautta, koska aivoihimme on ohjelmoitu tapa, jolla nimitämme pallon väriä. Eli on sanottava, että jonkinlainen interobjektiivisuus on vaihtoehto, kun ajattelemme sitä, kuinka meidän pitäisi määrittää ympäröivää todellisuutta, sillä ihminen, joka havaitsee kaiken jollain tietyllä tavalla ei voi olla oikein, koska subjektilla on oltava osansa siinä, kuinka ihminen arvottaa ympäröivää todellisuutta, ja on toisaalta annettava ihmisille oikeus olla muistamatta tiettyjä asioita, koska ympäristössä on annettava tilaa nimittää todellisuutta omien arvojensa kautta. Kuitenkin interobjektiivisuus tarkoittaa sitä, kuinka jaamme toisten ihmisten kesken sellaiset arvot, joiden kautta voimme kuvitella olevamme objektiivisia. Eli subjektiivisuus voi tarkoittaa sitä, miten havaitsemme todellisuuden itsekkäiden periaatteiden havaitsemisen kautta. Kuitenkin objektiivisuus ei itsessään voita subjektiivisuutta sen takia, koska subjektiivisuuden itsekkyyden lisäksi objektiivisuus voi joskus muuttua skientistiseksi besserwisseroinniksi, jossa ei anneta subjektille eli yksilölle minkäänlaista tilaa määrittää ja luottaa omiin arvoihinsa. Arvollisuus on tärkeää havainnoinnissa sen takia, koska ihmiselle on voitava antaa oikeus määrittää omia arvojaan ja havainnoimaan ja tunnistamaan niitä todellisuudessa. Kuitenkin on sanottava, että tieteellisyyden mielessä todellisuudesta olisi saatava mahdollisimman konsistenttia ja koherentunoitua tietoa. Voidaan siis sanoa, että objektiivisuudesta on hyötyä etenkin luonnontieteissä ja yleisesti luontoon liittyneissä aiheissa. Toisaalta voidaan sanoa, ettei objektiivista teekkariasennetta voida yleistää esimerkiksi yhteiskunnan, arvojen ja ihmistieteiden alalle. Interobjektiivisuus siis tarkoittaa subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välistä välimuotoa, sillä tavalla, että se ottaa huomioon subjektin näkökulman ja määrittää sen kautta sääntöjä sille, miten voidaan olla objektiivisia siinä tilanteessa, kun todellisuus vaatii koherenttia tulkintaa. Interobjektiivisuudessa subjektit havainnoivat todellisuutta neuvottelevasti mutta samalla kuitenkin kovien tieteiden periaatteet havainnoiden. Interobjektiivisuus siis tarkoittaa sitä, miten subjektit kommunikoivat mutta toisaalta myös sitä, miten objektiivisuutta määritellään siinä tulkinnassa, jossa pitäisi saada tietoa siitä, miten objektiivisuus ja objektiivinen asenne vaikuttavat todellisuuden tulkintaan erilaisissa tilanteissa, kun voidaan havaita, että objektiivinen skientismi ei aina riitä todellisuuden tulkintaan, kun huomataan, että ihmisten tulisi saada jonkinlaista mieltymystä siitä, miten hän tahtoo tunnistaa todellisuuden osat oman arvotusjärjestelmänsä kautta. Subjektiivisuus siis tarkoittaa syvällisemmässä merkityksessä ihmisen arvotustoiminnan huomioivaa todellisuuden tulkintaa. Se ei siis aina tarkoita virheen tekevää mielivaltaisuutta, vaan arvollinen valinta voi joissain tilanteissa olla turvallisin ja ihmiselle eniten mielivapautta tarjoava vaihtoehto. Objektiivisuus ei taas toisaalta tarkoita sitä, että se olisi turvallisin tapa tulkita todellisuutta siten kuten se on, koska voidaanhan sanoa, että tietynlainen subjektin toiminta voi aiheuttaa monesti sen, ettei ihminen tunnista totuuden muotoa objektiivisuuden valossa, etenkin sen takia, koska tuota määrettä ei oteta huomioon toisten ihmisten kanssa kommunikoidessa. Induktio tarkoittaa päättelyä, jossa edetään havainnosta lakiin, esimerkiksi kaikki nähdyt joutsenet ovat valkoisia, joten kaikki joutsenet ovat valkoisia. Deduktio taas tarkoittaa päättelyä, jossa edetään yleisestä laista yksittäisesimerkin kautta lakiin. Eli deduktio voi olla esimerkiksi Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia, Sokrates on ihminen, joten Sokrates on kuolevainen. Induktiossa ongelma on se, että esimerkkejä on loputtomasti, eli se voidaan yleistää päättelyn laiksi vain äärimmäisen pienen esimerkkijoukon piirissä, eikä sekään välttämättä takaa sitä, että induktio olisi täydellinen. Esimerkiksi joutsenia on niin paljon, ettei yksikään ihminen pysty elämänsä aikana nähdä niitä kaikkia. Eli on mietittävä sitä, voidaanko yleistyksiä tehdä pienistä osajoukoista. Deduktio taas voi erehtyä siinä, kun se yhdistää keskimmäisen päättelyn osan siihen, millainen esimerkki ja ensimmäinen osa on. Toisaalta deduktiossa voidaan luottaa jonkinlaiseen hyvään tuuriin, sillä ei luonnonlakeja määritellä kovin heikoin määrein. Esimerkiksi Huoneessa on norsu, kaikki norsut asuvat joko Aasiassa tai Afrikassa, joten huoneessa ei ole norsua. Tässä on otettava huomioon deduktion pilkuntärkeys, sillä joskus pienistä asioista voidaan tehdä yleistyksiä, jotka vain vaikuttavat tosilta, samalla kun ensimmäinen deduktion kohta voi olla mielivaltainen ja oudosti kuviteltava.

Älykkäilystä, ajatuksennelmista ja oikeasta älykkyydestä

Älykkäily kuuluu monen ns. koulutetun ja oikeasti älykkään ihmisen - sekä sellaisten ihmisten, jotka haluavat vaikuttaa toisiin itseään paremmalta näyttämällä - toimintarepertuaariin. Monesti tällainen toiminta liittyy siihen, kun pyritään tekemään vaikutus johonkin tai vaihtoehtoisesti näyttämään toista paremmalta. Ajatuksennelmat palvelevat tuota pyrkimystä sillä, että niiden kautta pyritään luomaan jonkinlaisia relaatioita toisiin ihmisiin, että heidän mielipiteensä voisi vaikuttaa jotenkin myönteiseksi katsotulla tavalla toisiin ihmisiin, joiden kautta katsotaan saatavan hyötyä. Älykkäilijän pyrkimys voi monesti olla esimerkiksi vastakkaiseen sukupuoleen liittyvää, jolloin siihen voi liittyä korostunutta ylpeyttä siitä, kuinka hyvin tällainen ihminen menestyy toisen sukupuolen kanssa tai miten hän itse voi edistää mahdollisesti noihin pyrkimyksiin liittyviä päämääriään. Monesti tällainen tavoite liittyy tai ainakin pyrkii sellaiseen positioon, josta hänestä voidaan käyttää määritelmää intellectual whoring eli älyllinen huoraaminen. Älyllinen huoraaminen siis tarkoittaa älyn varhaisen muodon eli älykkäilyn käyttämistä omien provinsiaalisten tavoitteidensa saavuttamiseksi.

                          Aito älykkyys ei palvele minkäänlaista tavoiteltavaa materiaalista tai henkistä päämäärää, sillä korkeimmalle ulottuva älykkyys ei sisällä implisiittistä päämäärää, että sillä tavoiteltaisiin jonkinlaista suhteellista päämäärää. Älykkyys on aina siinä mielessä merkityksetöntä, että se vaatii vaivannäköä ja kyltymätöntä työntekoa, jonka ansiosta sillä ei tavoitella hetkittäisiä mieleenjäämisiä toisten ihmisten kanssa, josta pyrittäisiin saamaan hyötyä provinsiaalisessa mielessä. Älykkyys kehittyy etenkin omalla kestävällä ja herpaantumattomalla työllä, josta saatava hyöty ilmenee etenkin itsetarkoituksellisessa mielessä. Mainitsihan esimerkiksi Aristoteles Nikomakhoksen etiikassa, että älyllinen ja henkinen kontemplaatio on arvokkainta aktiviteettia, jossa ihminen voi olla itsensä kautta osallinen. Eli voidaan sanoa, että älykkäily, jossa pyritään näyttämään toisia paremmalta, monesti karkeiden ja puolueelliselta näyttävien periaatteiden kautta, ei kuulu itseasiassa henkiseen kontemplaatioon siinä mielessä mitä Aristoteles sillä tarkoitti. Ja voidaan sanoa, että myös ajatuksennelmat ovat pelkästään älykkäilyn keppihevosella omasta mielestään jollakin tavalla tavoiteltavaa hyötyä, sillä niillä ei ole minkäänlaista pysyvyyttä ja ne auttavat vain välineellisessä merkityksessä tavoiteltavan hyödyn suhteessa.

                          Älykkäily kuuluu etenkin sellaisten ihmisten toimintaan, jotka eivät ole älykkäitä, vaan haluavat osoittaa vain itse kokemansa paremmuuden toisille ihmisille, jotka ovat yhtä matalalla tasolla henkisesti ja älyllisesti. Ollakseen älykäs, ihmisen ei tarvitse tietoisesti yrittää välittää tietoa tuosta asiasta toisille ihmisille, koska älykkyys on itseisarvoista ja sen olemassaolo on myös luonteeltaan itseisarvoista. Älykkyys näkyy, jos sitä on, ja älykkäily näkyy jokaisessa tapauksessa pelkästään älykkäilynä.

Olli von Becker

YTM

On siis palattava takaisin Kantiin!

Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä on siinäkin mielessä vääristynyt, koska monet yliopistoissa opiskeltavat alat eivät itsessään tarkoita sitä, että tuollaisella opiskelulla saataisiin myös jonkinlainen ammatillinen pätevyys. Tämä liittyy siihen, miten vähän Suomessa arvostetaan etenkin humanisteja mutta myös joitain yhteiskuntatieteilijöiden aloja. Tällaiset ihmiset joutuvat monesti tekemään matalapalkattuja töitä, jotka eivät useimmissa tapauksissa liity tällaisen ihmisen kiinnostuksen kohteisiin eikä ainakaan hänen akateemiseen tutkintoonsa. Esimerkiksi on ihmeellistä, miten vähän Suomessa arvostetaan etenkin filosofeja ja siinä kannuksensa tehneitä yksilöitä. Keski-Euroopassa ja etenkin Englannissa, Ranskassa ja Saksassa, filosofia on edelleen jonkinlainen perustavin tiede, ja esimerkiksi politiikassa toimiakseen filosofia on täytynyt tulla tutuksi ainakin filosofian klassikoiden kanssa vähintäänkin joidenkin filosofiaa ympäröivien tieteenlajien kautta Suomi on insinööriyhteiskunta, joka on täysin vastakkaiinen esimerkiksi Isoon Britanniaan nähden, jossa tavallisesti korkeimpiin asemiin politiikassa päätyneet ihmiset ovat opiskelleet esim. Oxfordissa ja Cambridgessa oppiainetta PPE, eli filosofia, valtiotiede ja taloustiede. Mielestäni varhainen erikoistuminen johonkin tiettyyn alaan tai muutamiin itseänsä kiinnostavaan alaan lisäisi se nuoren itsevarmuutta. Jos voisimme jo varhaiselta iältä alkaen varmistaa, mutta tietenkin itse opiskelijoiden kiinnostuksen mukaan, sen, että opiskelijat saisivat jo varhaisessa vaiheessa suuntautua omiin mielenkiinnonkohteisiinsa muuttuisi  asiantuntijan käsite yhteiskunnassa. Kun saisimme jo lukionkin jälkeen tällaista opiskelijapotentiaalia, olisivat yliopisto-opinnot vain kukka kakun päällä. Monesti insinööriyhteiskunnasta tulee mieleen yhteiskunta, jossa ei ajatella kovinkaan korkealla maanpinnasta, eikä etenkään miettiä millaisiakaan korkeampia arvoja tai periaatteita, ja varmaankin on niin, että etenkin käsitteellisessä ajattelussa on näiden ryhmien kohdalla selkeitä eroja.  Filosofiaa on täytynyt tulla opiskelluksi kaikenlaisen tieteellisen ajattelun ohessa, koska on selvää, että esimerkiksi suurimmat matemaatikot ja fyysikot ovat lukeneet myös filosofien tekstejä, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää nykypäivänä Suomessa. Esimerkiksi Albert Einsteinin kerrotaan lukeneensa nuorella iällä Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikin, ja Kurt Gödel oli hyvin lähellä ns. Wienin piiriä, jossa tieteenfilosofit ja loogikot Ludwig Wittgensteinia ihaillen, väittelivät tieteen ja todellisuuden muodosta.  Humanisteille tulisi siis antaa enemmän stipendejä ja apurahoja, koska laajasti sivistynyt humanisti vastaa varmasti maailmankatsomuksellisen avaruuden ja älyllisen ironian ja skientismin vastustamisen kautta kymmentä teekkaria.  Ei tulisi ajatella, että vain jokin voi olla oikein, koska tietyt skientistiseen todellisuuteen sitoutuneet koulut ja niiden opettajat sanovat näin nuorille ihmisille, jotka tarvitsisivat lukiovaiheessa vapautta ja omien kiinnostuksien kautta syntyvää työkokemusta.

Itsenäiset ja yksityiset arvostuksen kohteet ja ideologiset nautinnot

Itsenäinen arvottaminen ja omien arvostuksen kohteiden yksilöllinen määrittely ei tue sellaista arvostus- ja nautintojärjestelmää, jota voidaan nimittää termillä ideologinen nautinto. Ideologinen nautinto on esimerkiksi jonkinlainen valmiina omaksuttu tapa, maneeri tai yksittäinen tai useampaan arvoon soveltuva arvostamisasenne, kuten vaikkapa oopperan seuraaminen Savonlinnassa. Ideologiselle nautinnolle on tyypillistä se, että siinä mukaudutaan kollektiivin näkemyksiin siitä, mitä ihmisen pitäisi esimerkiksi arvostaa ja miten nuo arvostukset viittaavat hänen hedonistiseen nautinnonhaluunsa. Itsenäinen arvostaminen tarkoittaa sitä, että siinä arvostuksen kohteet määritellään yksityisesti ja ilman minkäänlaisen yksilöä korkeamman hallintajärjestelmän väliintuloa. Kun arvostuksen kohteet pyritään määrittelemään riippumattomasti, voidaan tässä vaiheessa sanoa, että yksiöllisten yhteisöjen perustamisen tulisi olla tärkeä tavoite tulevaisuudessa. Tässä välissä voidaan sanoa se, että ihmiset voidaan karkeahkolla tavalla määritellä manipuloijiksi ja riippumattomiksi. Manipuloijat pyrkivät mukauttamaan omia arvojaan toisiin ihmisiin ja heidän kommentointiinsa. Manipuloijat pyrkivät jatkuvasti erottamaan ihmisiä heidän omasta arvostamisen pyrkimyksestään. Manipuloijat siis harrastavat ihmisten hämäämistä siten, että heistä tulee joidenkin tahojen palkallinen, joka on ensi askel siinä, kun ideologiat alkavat mukauttamaan politiikkansa kaikkeen yhteiskunnan sisällä tapahtuvaan. Esimerkiksi voidaan sanoa, ettei luovan työn tekijän kuuluisi koskaan kuulua manipuloijien joukkoon, koska he näkevät maailman raadollisemmassa merkityksessä ja katsovat kaikella tavoiteltavan jotain omakohtaista hyötyä tai hyödyn taetta. Riippumaton ihminen pystyy määrittelemään aatteensa, ajatuksensa ja arvonsa itselleen omin voimin ilman matkimista ja toisten ihmisten ajatteluun ja asenteisiin puuttumatta. Kuitenkin voidaan sanoa, että manipuloijien joukko on missä tahansa yhtä suuri ja suurempi kuin riippumattomien joukko, koska olla riippumaton tarkoittaa sitä, ettei tällaiset ihmiset pyri etsimään pyyteellisesti hyötyä. Voidaan sanoa, että kaikenlaisiin ideologioihin mukautuminen vaatii sitä, että yksilö tulee epärehelliseksi suhteessa totuuteen ja aidoimpaan yksilölliseen arvottamiseen. Voidaan sanoa, että jos riippumaton yksilö haluaa olla rehellinen itselleen ja kuitenkin samanaikaisesti harjoittaa politiikkaa tulisi hänen mieluummin perustaa oma puolueensa kuin mukautua toisten arvojen keppihevoseksi tai kepin päähän nostetuksi sian peräsuolen kappaleeksi. Puolueen perustamisesta tulisi tehdä Suomessa helpompaa ja puoluetukia tulisi myöntää myös eduskunnan ulkopuolella oleville puolueille. Ideologinen nautinto tarkoittaa sitä, miten jonkinlainen poliittinen ideologia vaikuttaa ihmisen yksityiselämään ja etenkin hedonistiseen nautintojen tavoitteluun. Ideologisissa nautinnoissa siis politiikka vaikuttaa yksityiselämään ja samalla yksityiselämä vaikuttaa politiikkaan. Ideologisia nautintoja ohjaavat ja manipuloivat poliitikot pyrkivät ideologisilla nautinnoilla hallitsemaan ja ohjailemaan ihmisten suurta enemmistöä, koska he käyttävät siinä hyväkseen sitä, että tavallisimmat ihmiset eivät tavallisesti poikkea suuresti toisistaan ja sen takia heitä voidaan ohjata kollektiivisten älyttömyyksien omaksumiseen ja ajattelemaan samalla tavalla. Kollektiivinen tapa määrittää arvot tarkoittaa sitä, että ihminen omaksuu jonkin toisten mahdollisesti kaukana ajassa ja historiassa eläneiden ihmisten aatteet ja ne alkavat vaikuttaa siihen miten ihminen havainnoi maailmaa. On mielestäni tämän kautta huolestuttavaa, miten esimerkiksi äärivasemmisto on vielä monissa maissa voimissaan, huomioiden sen, miten tuon Marxista juontuvan rahvaanomaisen ja henkisesti köyhän pseudoideologian olisi pitänyt tulla haudatuksi jo aikoja sitten. Toisaalta on myös sellaisia ihmisiä, jotka saavat esimerkiksi omaisuutensa kautta hyötyä siitä, jos ihmiset alkavat arvostelemaan toisia ihmisiä ja asioita samankaltaisten kollektiivisten periaatteiden kautta. Onhan sanottava, että individualismi ei koskaan varsinaisesti tuota massaliikkeiden kautta saatavaa hyötyä, sillä siinä tapauksessa yksilöllisyys vaikuttaa esimerkiksi kuluttajavalinnoissa ja elämäntavan omaksumisessa. Vaikka individualismissa tuetaan ihmisiä perustamaan yhteisöjä, on kuitenkin sanottava, etteivät ne voi olla sellaisia, jotka aiheuttaisivat jäsenilleen haittaa ja ideologiaan sidottuja velvoitteita ja nautinnon tavoittelua. Vaikka manipuloijien kollektiivisuudessa vallitsee oletettavasti jonkinasteinen pluralismi, jossa on sijaa kaikenmoiselle ajattelulle ja arvostamiselle, niin voidaan sanoa, että etenkin eduskunnassa olevien suurempien puolueiden keskellä vallitsee samanlainen pyrkimys, joka tarkoittaa elämäntavan totalisointipyrkimystä, sillä puolueiden välillä ei nykyisin Suomessakaan ole kovinkaan suuria eroja. Ideologiset nautinnot tarkoittaa siis etenkin valmiina omaksutun elämäntavan omaksumista. Vakaumus on valtaa, ja sen takia tulisi miettiä väliajoin sitä, minne kannattajat haluaisivat puolueen suuntautuvan. Ideologisista nautinnoista ja omien arvostuksien kohteiden valinnasta, on sanottava yksinkertaisesti se, että jälkimmäinen näistä järjestelmistä on vapaa ja toinen ei. Ideologisia nautintoja edustavat päätöksentekijät haluavat ihmisten keskelle sopeuttavia ja rauhoittavia säännöksiä, joiden avulla he voisivat taata sen, ettei heidän oma asemansa horjuisi. Ideologinen nautinto tulee esiin etenkin siinä, miten yhteiskunta ja poliittiset päätöksentekijät pyrkivät sopeuttamaan ja ohjaamaan kaikki ihmiset saman yhteiskunnallisen viitekehyksen alaisuuteen. Kaikki ei ole yhteiskunnallista eikä poliittista!

Reaktiivisuudesta ja arvojen alkuperästä

Reaktiivisuus tarkoittaa arvojen yhteydessä sitä, että tuon kaltainen arvo on tullut muualta muotoonsa kuin ihmisten puhtaasta arvotustoiminnasta. Porvarit tahtovat konsensusta ja haluavat estää kaikki mahdollisesti syntyvät poliittiset ristiriidat. Kun reaktiivinen käsite on kiertänyt monen ihmisen ja puolueen läpi, ei siinä ole jäljellä paljoakaan alkuperäisestä arvosta ja arvon löytämisen tapahtumasta. Täten voidaan kysyä: miksi yhteiskunnassa ja sen rakentamisessa tarvitaan alkuperäistä ideologisuutta ja arvojen kehittelyä. Vastaus on se, että politiikkaan kuuluvat arvot, joiden on tarkoituskin olla erilaisia. Ei kuitenkaan voida sanoa, että jokin arvo tulisi suoraan puolueen toimistosta, vaan ihmisten on ajauduttava valitsemaan puolueensa sitä myöten, kun hän tarkastelee arvojaan subjektiivisista mielipiteistä objektiivisiksi arvoiksi. Alkuperäinen arvon kokeminen tapahtuu siten, että kun miettiessään moniulotteisesti asioita ja tapahtumia yhteiskunnassa, ihminen tulee itse luoneeksi itselleen omia arvoja, joista ei kuitenkaan tarvitse erotella minkäänlaisen puolueohjelman ajatuksia, vaan on huomattava se, että arvot, sellaiset arvot joista politiikassa päätetään, eivät ole varsinaisesti objektiivisia arvoja, jotka muodostavat kaiken politiikan perustan, vaan niiden täytyy objektivoitua adaptiivisen tulkinnan kautta, siten että maksimointiavaruuden avulla määritetään käykö yksityinen mielipide arvon asemaan, vai pysyykö se subjektiivisena mielipiteenä. Preferenssiautonomia määrittää kaikista arvoista sen, millaiset arvot ovat kannatettavia, tai ainakin ne voivat antaa viittaa puoluekannasta samalla kun ihminen etsii tietoaan omasta itselleen paremmin sopivien vapauden lajien laadusta. Kollektiivinen vastaavuus määrittää sitä kollektiivisten mielipiteiden tasoa, joka yhteiskunnassa on hyväksyttävä ainakin eniten tunnustushierarkian alhaisimmilla asteilla sijaitsevien pyyteellisimpien instituutiotasojen joukossa. Eli kollektiivinen vastaavuus suhtautuu kaikkiin ihmisiin samalla tavalla, ja sen on tarkoitus ylläpitää ja hillitä ihmisten alhaisimpia ja pyyteellisempiä arvoja levittäytymästä korkeampien ja pyyteettömämpien instituutioiden alueelle. Eli henkisen vapauden hyväksymisellä pyritään siihen, että kaikki ihmiset arvostaisivat omia ajatuksiaan ja arvojaan, mutta kaikista eniten sitä prosessia, joka johtaa arvon realisoitumiseen. Sillä, mielestäni vaikka politiikka ei olekaan tärkein asia maailmassa, niin voidaan sanoa, että se, että ihmisellä on arvoja, jotka hän on pohdinnan myötä saanut. Vain arvottamisella ihminen pystyy ohjaamaan omaa suuntaansa maailmassa. Arvot kertovat ihmisille, miten voimakkaasti tulisi suhtautua asioihin. Reaktiivisuus siis tarkoittaa sellaista käsitettä, joka syntyy monen kansalaistahon tarkastelun jälkeen. Onhan selvää, että mikäli halutaan jotain, voidaan myös samoin olla sitä mieltä, että jokin muu on vähemmän arvokasta. Eli politiikassa ei tarvitse mielistellä kaikkia puolueita, jossa parasta olisi varmaan se, että Suomessakin suuntauduttuisiin miettimään kaksipuoluejärjestelmää, joka on toiminut hyvin esimerkiksi Britanniassa noin 500 vuotta. Samalla kun puolueiden ja wannnabepoliitikkojen käyttämä kieli pyrkii manipuloimaan ihmisiä vaikutteellisesti siten, että heistä tulisi aiemmin ennaltapäätettyjen tosiasiaseikkojen, takia suoranaisesti jonkin puolueen kannattaja. Arvojen voidaan kuitenkin päätellä johtuneen jonkinlaisista arvostusasenteista.  Arvotunne rekisteröi arvon kokijan kohteen ja näin ollen tunteen kokemisen jälkeen, arvosta tulee maksimointiavaruuden, adaptiivisen tulkinnan ja preferenssiautonomian kautta objektiivisuuteen kykyä omaava arvo. Eli olen varsin varma, ettei arvoihin ja niiden tulkintaan voi koskaan vaikuttaa sisältä, ihmisestä käsin.  Kollektiivinen vastaavuus tarkoittaa teoriani sisällä jonkinlaista alempien tarpeiden valvojaa jonka tarkoitus on valvoa sitä etteivät alempien tarpeiden pyyteelliset oikut siirry tunnustushierarkian ylemmille tasoille, sillä silloin kaikki kaupallistuisi ja toisaalta vain työlle annettaisiin arvoa, sillä röyhkäkapitalismi on yhtä karkea tapa ajatella, kuten esimerkiksi kommunismi, ja näille kahdelle nimitykselle on tyypillistä se, että näissä molemmissa järjestelmässä suhtaudutaan henkisesti matalalla tavoilla esimerkiksi kirjallisuuteen, taiteen vapauteen ja sen määrittelemiseen. Totalitarismissa on tyypillistä se, että taiteesta tehdään epävapaata. Mutta voidaanko arvoja vertailla jollakin olemisen osa—alueelle. Esimerkiksi arvoa voidaan arvioida sen mukaan miten samankaltaiset aatteet vallitsevat ja jakautuvat. Toinen vaihtoehto miten arvoja voitaisiin arvioida, on se, että silloin tehtäisiin yksilöllisesti, eli adaptiivinen tulkinta voi olla tässä tärkeässä roolissa, kun se luo mielipiteelle objektiivisemman ulkoasun. Loppujen lopuksi kaikki on sitä, minkä voi nähdä eri tavalla ja minkä pohjalta voi harjoittaa omaa luovaa työskentelyään.  Eli tapoja nähdä samanlainen asia eri näkökulmasta, voi tälle filosofialle tyypillistä, että esimerkiksi Sartren filosofia on merkittävässä mielessä ollut ambivalentti juttu. Arvoja voidaan vertailla muodollisesti, joka määrittää esimerkiksi kollektiivista vastaavuutta. Eli kun katsotaan niitä tyypillisempiä ihmisten omasta apinaruhostaan huolehtimisen tapoja. Silloin voidaan havaita, että nuo tavat ovat ainakin sellaisia tapahtumia, joita kaikki ihmiset pitävät hyvänä. Kollektiivinen vastaavuus määrittää instituutioiden järjestelmässä sitä, miten ihmisten alimpien tarpeiden tuloksena tulleet halut voivat saada pienemmän merkityksen. Yksi pointti tässä poliittisten puolueiden ja niiden kannattajien asiassa on ainakin se, että niiden on pidättäydyttävä määrittelemästä puolueeseen reaktiivisia arvoja. Subjektiivisen asian muuttuminen objektiiviseksi voidaan monen mielestä katsoa sellaiseksi tapahtumaksi, jossa ihmisen kyky erotella todellisuutta ja tiedon järjestelmiä kehittyy siten, että entiset subjektiiviset arvot saavat paikkansa maailmassa sen kautta. Eli on ihmisen havainnointikyvystä kiinni pystyykö hän määrittämään itselleen sopivan näkymän, josta hän voi tarkastella objektiivista todellisuutta, eli on sanottava, ettei minkäänlainen vallitseva totuus muutu anarkian avulla subjektiivisesta todellisuudesta objektiiviseksi, vaan ainoastaan ihmisen havainnointikyky voisi kehittyä, koska onhan selvää, että ihmisellä on tarve etsiä totuutta ja välttää puolitotuuksia. Mielestäni tunne ja järki eivät ole toisillensa vastakkaisia käsitteitä, vaan ne ovat sekoittuneet yhteen pitkän ajan kuluessa, vaikka voidaankin sanoa, ettei nykypäivänä millään tunteilla rakenneta autoja tai tehtaita. Kuitenkin arvofilosofiassa tunne on järjen osa, samoin kuin järki on tunteen osa. Ja mielestäni tunteen tehtävä on reaalistaa ihmiselle ja ympäristölle sitä, miten arvokasta mikäkin on, miten siihen tulisi suhtautua, ja onkohan liian mahdotonta muodostaa objektiivisia arvoja, ja tarvittaisiinko tuon jälkeen enää minkäänlaista. On mietittävä arvojen käsitteellistämistä ja niiden totuudellisuutta. Ensiksi voi varmasti sanoa. ettei käsitteellistäminen tapahdu silloin minkäänlaisessa konsensusta korostavassa yrityksessä. Toiseksi voi sanoa sen, etteivät kaikki ihmiset tavallisesti käsitä arvoja ja arvon käsitettä riittävällä tavalla. Arvot eivät ole yhteismitallisia eivätkä ne myöskään ole kaikille samoja. Näkymän käsite on merkittävässä roolissa, ja siksi sitä tulisi opettaa jo peruskoulussa.

Ominaisuudet yhteiskunnan kontekstissa

Ominaisuus tarkoittaa ihmisellä joko kasvatuksen, koulutuksen tai geneettisen perimän myötä olevaa osaa tai kykyä, jonka kautta hän näyttäytyy toisille ihmisille, joilla on kykyä havaita tällaisia ominaisuuksia tietyllä tasolla. Ominaisuus voi olla esimerkiksi erilaisissa viitekehyksissä tulkittava piirre, jolle voidaan antaa tietynlainen merkitysarvo sen suhteen, edistääkö se esimerkiksi ihmisen myönteisiä pyrkimyksiä, vai onko siitä ihmiselle selkeänlaista haittaa, joka voisi jopa vaikeuttaa tällaisen ihmisen toimintaa, ajattelua ja tiedostamista. Monesti huonot ominaisuudet aiheuttavat sen, että tällaista ominaisuutta hallitsevaan ihmiseen voidaan suhtautua kielteisesti ja rankaisevasti Ominaisuudet voivat siis olla myönteiseksi tulkittavia tai kielteiseksi tulkittavia, vaikka kuitenkin on huomioitava myös se, että jotkut ominaisuudet voivat olla myös arvollisesti ja jopa eettisesti ambivalentteja, jolloin niiden arvosta on monesti päättämässä viitekehyksenä toimiva ympäristö. Voidaan esimerkiksi sanoa, että huippuälykkyys voi tuottaa monissa ympäristöissä erilaisia ja toisistaan poikkeavia reaktioita, koska keskimääräinen yhteiskunnan asukas, kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkija ei ole huippuälykäs. Toisaalta oikeanlaisissa ympäristöissä huippuälykkyydestä on varmasti näkyvää hyötyä. Tässä on tärkeää miettiä sitä, miten yhteiskunta ja muut erilaiset suljetut sosiaaliset ympyrät vaikuttavat siihen, miten ihminen näkee omat henkilökohtaiset ominaisuutensa. Mielestäni yhteiskunnan kontekstissa sellaiset ominaisuudet ja arvot ovat tärkeimpiä, joissa edistetään yksilön vapautta ja arvoa. Yleisesti sanoen sellaiset ominaisuudet yhteiskunnan konfirmoimana, jotka voivat olla edistämässä yleistä vapautta ovat tärkeitä, ja sen takia esimerkiksi taiteellisesta tai kirjallisesta lahjakkuudesta voi olla merkittävää hyötyä, kun yhteiskunnan henkistä perimää tarkastellaan uudelleen. Joku voisi varmasti sanoa, että yhteiskunta rajoittaa yksilöiden ominaisuuksien ilmenemistä, koska se suhtautuu tyypilliseen jäseneensä vain eräänä keskimääräisenä yhteiskunnan jäsenenä. Esimerkiksi kouluissa tulisi arvostaa enemmän henkilökohtaisesti hankittua sivistystä ja toisaalta myös huippuälykkyyttä, kun huomioidaan se, miten paljon enemmän mielenterveysongelmia näiden ihmisten piirissä on, eli pitäisi antaa vähemmän huomiota kankealle, pakottavalle ja säätelevälle opintosuunnitelmalle. Esimerkiksi koulujen yksityistämisellä voitaisiin mahdollistaa erilaisia toimintapohjia sellaisille ihmisille, joiden kykypotentiaali ei ole keskinkertainen. Yhteiskunnassa tulisi siis laajentaa pluralismia ihmisten ominaisuuksien ja arvojen monimuotoisuuden piirissä, eli siis erilaisten pienyhteisöjen perustaminen tulisi tehdä helpommaksi ja antaa niille kommunitaristisesti enemmän arvoa. Kun vertaillaan arvoja, tulisi niitä vertailla kollektiivisen vastaavuuden kautta, jossa seurataan sitä, etteivät uudet arvot rajoita yhteiskunnassa jo valmiiksi olevaa vapautta. Myös maksimointiavaruuden vertailullista merkitystä tulisi pohtia, kun mietitään niitä ominaisuuksia, joiden ristiriitaisuutta tulisi selvittää. Eli kun arvo maksimoidaan, sen tulisi saada sellainen merkitysarvo, jossa se voidaan nähdä yleispätevänä ilman sisäisiä ristiriitoja. Kun mietitään sitä, miten yhteiskunta arvottaa ominaisuuksia, niin pitäisi ottaa esille esimerkkinä hypoteettinen yhteiskuntaihminen. Jos hypoteettinen yhteiskuntaihminen esimerkiksi sanoo, että henkiset arvot eivät ole tärkeitä, on sanottava, että hänellä on kysymykseen enemmän valtaa, vaikka hän ei ole henkisten arvojen hallitsija, mutta koska hän edustaa tyypillistä yhteiskuntaihmisen mediaaniarvoa. Yhteiskunta siis arvottaa etenkin sosiaalisen jatkuvuuden kautta, ja tässä arvottamisessa ei arvosteta mitään muuta enemmän kuin keskinkertainen hypoteettinen yhteiskuntaihminen voi jatkaa omaa olemassaoloaan samalla tavalla kuin hän on sen aiemminkin tehnyt. Tätä valvovat poliisit, psykiatrit, mielisairaanhoitajat, lastenhoitajat, perhepäivähoitajat ja koulujen opettajat. Voidaan kuitenkin kirjoittaa, että kun ajatellaan bipolaarista vastaparia yhteiskunta-yksilö,, niin voidaan sanoa, että tuossa suhteessa voidaan havaita sellainenkin ero, että yhteiskunta määrittelee arvot eri lailla kuin yksilö. Yhteiskunta suuntautuu mediaaniin, sellaiseen tilanteeseen, jossa keskimmäinen ja keskimmäisen porukan yläosa hallitsee ja muut siitä poikkeavat jäävät oman onnensa nojaan. Eli yhteiskunta ei missään nimessä tue minkäänlaista aristokraattisuutta, vaan se on keskiluokan asialla. Vaikka yksilön oikeuksien ja vapauksien tulisi olla yhteiskunnassakin polttopisteessä, ei se tavallisesti toteudu siinä kovin hyvin. Yhteiskunta esimerkiksi suhtautuu innostuneesti lisääntymiseen, vaikka on selvää, että muussa tapauksissa ihmisten tulisi pidättäytyä siitä. Yhteiskunta myös tavallisesti suhtautuu teknologiseen kehitykseen myönteisesti, vaikka on paljon sellaisia esimerkkejä tästä minkä takia sometodellisuuteen sulautuminen muuttaa ihmisiä esimerkiksi siten, että heistä voi tulla epäsosiaalisia siinä mielessä, miten sosiaalisuus on ennen tietokoneita käsitetty. Myös vääristyneen korostunut itsetunto saattaa olla seurauksena siitä, jos nettiin laitettuja persekuvia kehutaan liian innostuneella tavalla. Yksilöiden tulisi arvottaa etenkin sen perusteella mikä tuottaa eniten henkistä onnellisuutta ja hyvinvointia. Kun esimerkkejä ei haeta yhteiskunnallisesta ympäristöstä tulisi ne etsiä etenkin omasta sisäisestä elämästään. Yhteiskunta siis tavanomaisilla arvoillaan ja ominaisuuksien arvostamisella aiheuttaa sen, että ihmiset jakaantuvat erillisiin ryhmiin, joka näkyy etenkin sellaisille ihmisille, joiden ominaisuuksia yhteiskunta ei arvosta. Tämän ei voida katsoa olevan eettistä. Kuitenkin vaikka on niin, ettei yhteiskunta saa muodostaa ihmisiä ryhmiin omien rajoitteidensa takia, on kuitenkin oltava niin, että ihmiset saavat itse muodostaa yhteiskunnan sisällä ryhmittymiä sen mukaan, jos he katsovat yhteisöihin asettumisen olevan tarpeellista jossain tilanteessa ja etenkin silloin kun nuo yhteisöt suojelevat heidän tärkeinä pitämiään ominaisuuksia.