Olihan sitä pitkään aatelisia…

Suomen aateli tarkoittaa ihmisryhmää, joka oli saanut nauttia erityisoikeuksista ja privilegioista, joihin kuului pitkään myös oikeus olla maksamatta veroja valtiolle. Monilla aatelissuvuilla oli suuria säterikartanoita, joista ei tarvinnut maksaa veroja. Suomeen muodostettiin yhtäläinen äänioikeus ja kansan äänillä valittu Eduskunta vuonna 1906, jolloin loppui myös uusien sukujen aateloiminen. Monarkilla, eli ensin Ruotsin kuninkaalla ja sen jälkeen Venäjän keisarilla, oli yli kolmen sadan vuoden ajan oikeus nostaa aateliin korkeasti menestyneiden miesten sukuja, eli aatelointi tarkoitti perinnöllistä aateloimista, jossa järjestelmässä aateloidun jälkeläiset perivät aatelisuuden.                                      Ylhäisiä ja yleviä herroja, isänvaltaan luottavia, ylähuuli jäykkänä konverseeraavia leidejä, ja alustalaisten riistämistä ja alempiarvoisena pitämistä – kaikkea tätä on aateli ja on jo aiemmin ollut. Joka neljäs vuosi julkaistava Aateliskalenteri on komeaa luettavaa ainakin näistä piireistä ulkona eläville ihmisille. Aateliset ovat monessa tapauksessa Suomessakin vielä varsin korkeasti koulutettua ja monissa tapauksissa korkeasti tienaavaa joukkoa. Kuitenkin joukossa on myös niin sanotusti rahvaaseen vajonnutta väkeä, joiden suvuissa sukukartanot, taidekokoelmat ja antiikkihuonekalut ovat vain mennyttä aikaa. Tällaiset aateliset voivat olla yllättävänkin proletaarisissa töissä ja tienata vähän ja vielä omalla työllä. Kuitenkin kaikki vanhat suvut, joissa on aikaisemmin koettu tärkeäksi näyttää esimerkkiä alempien säätyjen ihmisille – periaate, joka nykyisessä Suomessamme voitaisiin kokea jotenkin naurettavaksi – on kuitenkin tärkeässä roolissa siinä, miten tällaiset ihmiset suhtautuvat ympäröivään maailmaan, moraaliseen integriteettiin ja kokemukseen itsensä roolista. On kuitenkin monessa otteessa sanottu, että aatelinen ihminen erottuu muista kauniiden käytöstapojen kautta. Marja Vuorisen lisensiaatintyö Aateluuden semiotiikka pyrkii avaamaan algoritmia, joka liittyy siihen, miten Suomen kirjallisuuden mutta etenkin kaunokirjallisuuden keskuudessa aatelia on tavattu kuvata yhtenä ja ylimpänä kansalaissäätynä Suomen historiassa. Siinä ilmaistaan kaikkea aatelisten ulkonäöstä, itsetunnosta, käyttäytymisen merkkityypeistä ja omaisuudesta. Tuosta tutkimuksesta käy ilmi se, että aateliset tunnettiin kaunokirjailijoiden keskuudessa, etenkin silloin, kun tällä ryhmällä oli vielä merkittävä rooli yhteiskunnan ohjaajana ja seuraajana. Munkkiniemen kreivit, Leif Wagerit ja niin eteenpäin jäivät kuitenkin omaan aikaansa, eikä nykypäivänä aateliset edusta minkäänlaista romanttisen hötön keskellä olevaa mytologiaa, joka siihen liitettiin menneenä aikana. Kuitenkin voidaan sanoa, että aatelisten piirissä katsotaan toistuvasti menneeseen, ja joissain piireissä mennyttä aikaa kuvataan ihannoivasti ja nostalgisoivasti, joka liittyy jokaisen aatelissukuisen harrastuksiin kuuluvaan esi-isien palvontaan. Tämän takia monet aatelisista ovat kulttuurisesti konservatiiveja, vaikka kuitenkin pyrkimys edellä olevuuteen on tehnyt monista aatelisista sosiaalisesti liberaaleja ja esimerkiksi maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvia, koska suuri osa Suomen aatelisista on tullut maahan ulkomailta, kuten Ruotsista tai saksalaisesta Baltiasta. Suomen aateli on kokoontunut 1800-luvulta alkaen aina Ritarihuoneelle Helsinkiin – siellä rotuaan jalostamaan haluavat mammat yhyttävät yhteen toistensa jälkikasvuja. Aateli erottui pitkään yhteisestä kansasta kielen perusteella, sillä yleisin yhteinen dialekti oli ruotsin kieli, vaikka joillain Saksasta tulleilla suvuilla se oli ja on osittain vieläkin saksan kieli. Ritarihuoneen amanuenssi Gunilla Peräsalo kertoo, että aatelin kielijakauma on tällä hetkellä prosentuaalisesti noin 60-40 ruotsinkielisten hyväksi. Kuitenkin olen itse nähnyt tästä annettavan myös erilaisia havaintoja, joissa suomenkielisten osuus alkaisi nykypäivänä olla jo miltei samaa luokkaa kuin ruotsinkielisten. Alex Snellman, joka ei kuitenkaan kuulu pieneksi käyneeseen aateliseen Snellman-sukuun, on väitöskirjakseen kirjoittanut hienon kirjan suomalaisista aatelissuvuista, jotka hän kuitenkin esittää suppeasti muutaman esimerkkisuvun kautta. Mielenkiintoista olisi mielestäni tutkia sukuja, jotka eivät asu aatelin tyypillisillä seuduilla, eli Helsingissä ja Etelä-Suomessa.                                                                                                                                            Oma sukuni on ollut aatelinen jo 1700-luvulta alkaen. Aikaisemmin sukulaiset uskoivat sellaiseen näkemykseen, että sukuni olisi kuulunut jo 1653 Ruotsissa aateloituun samannimiseen ja samankaltaisen baltiansaksalaisen taustan omanneeseen sukuun. Omassa suvussani on ollut mustia lampaita ja säätynsä takia monista ongelmista selvinnyttä suvun jäsentä, joiden tekoset eivät aina ole näyttäneet puhtaiden pulmusten tekosilta. Myös suvun aatelista alkuperää on epäilty, mutta yli parisatavuotisen yhteisen ritarihuoneen kanssa jaetun historian kanssa suvun sallittiin jäävän ritarihuoneeseen aatelisena sukuna vuonna 1980. Näissä piireissä kannatetaan isänvaltaa ja roiseja otteita suhteessa tästä laista huonontuneisiin. Kuitenkin näissä piireissä on pöyhkeilyn lisäksi parhaimmassa tapauksessa ollut paljon hyvää. Esimerkiksi maaseutuaatelisiin kuuluva frugaalisuus ja säästäväisyys oli piirre, jota arvostin viime ja tänä vuonna kuolleiden isovanhempieni piirissä. Etenkin isoenoni vaikutti mielenkiintoiselta tyypiltä – hän nimittäin ajoi suuren metsäyhtiön piirin esimiehyydestään huolimatta pienellä punaisella Fiatilla lähes koko aikuiselämänsä ajan. Myös tämä englannin kielellä sanottuna ”humbleness” ilmeni siinä, kun isoisäni isä suomensi perheensä nimen suomenkieliseksi Virrantaloksi oman kotitilansa nimen mukaan. Vieläkin suurin osa suvusta on tuon nimisiä, ja muut ovat ottaneet takaisin alkuperäisen nimen myöhemmin.                 

                          Vasemmistoa kavahdetaan säännönmukaisesti aatelisissa piireissä, esimerkiksi mieltymykseni Ultra Bran ja Agit Propin musiikkiin on saanut monen sukulaisen kulmakarvat nousemaan. Myös kun kerroin kerran ritarihuoneella väitöskirjani aiheesta, jonka otsikko on Köyhyyden eettiset tulkinnat, katsoivat tässä piirissä elävät aiheen olevan heille jotain todella vierasta ja heille kuulumatonta. Vaikka sanotaan, että Keski-Euroopassa aateliset naiset pesevät invalidien jalkoja ja osallistuvat hyväntekeväisyyteen, on olemassa vielä asennetta, jonka mukaan sosiaalinen tietoisuus ei kuulu ihmiselle, joka siitä huolimatta on myös oikeistolainen. Porvarispuolueet ovat edelleenkin niitä, joita aatelisten ihmisten piirissä äänestetään.

                          Minä kuulun sukuuni äitini kautta. Aatelisjärjestelmässä aatelisiksi lasketaan vain sellaiset ihmistaimet, jotka ovat peräisin aatelisesta siittiöstä, munasolu ei tähän riitä. Myöskään aatelisilla naisilla ei ole sananvaltaa kolmen vuoden välein kokoontuvassa aateliskokouksessa – miehet käyttävät tässä menneessä säädyssä korkeinta valtaa. Kuitenkaan minun sukuni piirissä ei olla puhuttu ”luokkaloisista”, ja minut on hyväksytty samanarvoiseksi suvun jäseneksi. Olen siis vanhemman veljeni ohella aatelisen suvun jäsen, muttemme itse ole aatelisia näiden antiikkisten periaatteiden yhä olemassa olevuuden takia. On mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, minkä takia tänä päivänä Suomessa on vieläkin ihmisten joukko, joka ei koe naisia yhtä tarpeellisiksi miesten kanssa. Mutta se liittyykin historiaan, ja historiaa tämäkin sääty suuremmalta osalta on.