Korkeammista narratiiveista elämässä, ajassa ja historiassa

 Korkeammat narratiivit tarkoittavat sellaisia elämän viitekehyksiä, joiden alle voidaan laskea paljon mainioita ja tärkeitä asioita. Monesti suomalaisilla ei ole korkeampia narratiiveja, jatkuva talvi, syrjäisyys, ihmisten jurous ja sijaitseminen kaukana sivistyskansoista ei ole omiaan johtamaan ihmisiä korkeiden asioiden tavoitteluun. On täysin selvää, että kansainvälisyys ja kielitaitoisuus ovat erittäin tärkeitä asioita maailmassa, ja eräs ystäväni onkin todennut, että tulevaisuuden Euroopassa ei tulisi olla ihmeteltävä asia, jos joku osaa seitsemää kieltä. Monikulttuurisuus ja monikielisyys, ainakin kun niihin ei sisälly liian eksoottisia matalemman kulttuuritason kulttuureja ja kieliä, on jokaisessa tilanteessa tavoiteltava asia. Eräs ystäväni sanoi minulle jokin aika sitten, että hänen mukaansa ihminen hyötyy siitä, jos hänellä on vain yksi pääasiallinen kieli. Minusta se on väärin, ja on aivan varmaa, että etenkin nuori lapsi hyötyy siitä, jos hänen ympäristössään käytetään useita erinäisiä kieliä. On myös selvää, että se on tärkeää myös kielellisen luovuuden kehittymisen kannalta. Itse olen ajatellut monilla kielillä aina lukioiästä alkaen. On täysin selvää, että äitini suvun monikielisyydellä on ollut oma hyötynsä tämän oman käsitykseni kehittymiseen. Isäni puolella ei tavallisesti osata kuin savon kieltä, vaikka tietysti korkeasti koulutettu setäni ja hänen lapsensa sekä insinöörin hommia tekevä veljeni tekevät tähän varmasti poikkeuksen. On selvää, että lapsi perii älykkyytensä äidiltään, ainakin silloin kun sitä on paljon, mutta tästä älykkyydestä ei ole hyötyä, jos isän puolelta ei tule innostuvaa ja aktiivista mielen laatua. Korkeammat narratiivit tulevat monesti siitä, jos ihmisellä on selkeä käsitys omasta alkuperästään. Olen joskus kokenut isoisäni kohtalon osia: missä isä on? On varmaan selvää ja niin, että haluni pyöritellä äitini suvun historiaa ja menneisyyttä johtuu siitä, ettei minulla ole isän puolella samanlaista alkuperää. Ja oli huvittavaa löytää, että isäni isän isä löytyi Yhdysvaltojen kaltaisesta kulttuurityhjiöstä. Korkeampi narratiivi on etenkin se, että jatkuvasti pyritään pääsemään omien esi-isien tasolle ja täyttämään heidän asettamansa odotukset. Kuitenkin aatelissuvun piirissäkään ei ole selkeää, että kaikki asiat olisivat aina niin selkeitä ja puhtoisia. Monenkaltaisia elämänkohtaloita liittyy äitini sukuun, ja siitä ei todellakaan puutu kaikenlaisia paheita. On selvää, että äitini ihannoi valtaa ja jossain mielessä jopa jonkinlaista epäinhimillisyyttä ja kovuutta. Hänelle on tärkeää, että isä on voimakas ja rankaisee huomiotta ottamisesta. On varmasti jonkun mielestä kompleksi asia vaikka psykologienkin mielestä, miksi ajauduin ottamaan äitini suvun nimen. Se ei todellakaan ole helposti selvitettävissä vaikka vaihtoehtoja sen tulkitsemiselle todellakin on. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja sen takia äitini puolen pidempi historia on aina kiinnostanut minua paljon. Historian arvostaminen on tärkeä asia yhteiskunnassa, esimerkiksi brittien pidempi kansallinen historia on sellainen asia, joka tuo heillekin korkeampia narratiiveja seurattavaksi. Suomi on ollut Ruotsin provinssi, Venäjän suuriruhtinaskunta ja itsenäinen tasavalta. Eli kansakunnan historiallinen olemus ei ole ollut samassa mielessä yhden narratiivin mukainen kuin esimerkiksi briteillä. Suomella on kuitenkin monikielisyyden mielessä mielenkiintoisempi historia kuin brittien kansallinen historia. Suomessa on sen erilaisten hallitsijoiden takia potentiaalia kehittää monikielisyyttä, koska yhtä virallista kieltä ei ole koskaan ollut. Suomessa on paljon myös etenkin saksalaisuuden piirteitä, ja onhan tässä maassa ollut paljon etenkin saksalalaisia kauppiaissukuja, kuten vaikkapa Fazer, Rosenlew, Paulig ja Stockmann, he ovat myös saaneet monessa tapauksessa säilyttää oman kielensä, kuten vaikkapa Hackmanit, joiden Viipurin pääkonttorissa vielä 1920-luvulla virallinen virastokieli oli saksa. Isäni isä oli päällikkötasolla Hackmanin metsäosastolla ja tienasi varmasti isäänikin enemmän. On selvää, että Britanniassa on paljon korkeampia narratiiveja etenkin sen takia, koska korkeammat narratiivit seuraavat aina valtaa, ja vallan suhteen muutamat vuosikymmenet ja yksi tai kaksi miespolvea ovat täysin triviaaleja. Valtaa on se, jos se säilyy ainakin kolmisen tai nelisensataa vuotta. Ja yhteiskunnassa joka on nuori ja jossa vaiheet ovat muokanneet sen olemusta vähän väliä, kuten vaikka Suomessa, ei vahvat ja elämään tukea antavat narratiivit ole voineet siinä kehittyä kovinkaan pitkälle. Britit tavallisesti tietävät omat kuninkaansa ja kuningattarensa vähintään normannivalloitukseen asti, samalla kun vain harvat tuntevat Suomessa edes runsaan sadan vuoden aikaiset presidentit. Kertoo varmasti siitä, millaista porukkaa koulussa oli, kun Linnanpellon lukion tunnilla rehtori kysyi, kuka osaa mainita presidentit ja heidän valtavuotensa, ja kun vastasin, joku epämerkityksellinen ihminen sanoi: ”Onpa siitä paljon hyötyä”. En tiedä onko siitä minulle mitään hyötyä, mutta kyllä se varmaan kertoo siitä, että suomalainen tietää ainakin oman valtakuntansa lähihistoriaa. On naurettavaa ajatella, että jotkut ihmiset mieltävät Suomen valtiollisen itsenäisyyden ajan koko Suomen historiaksi. Ja on selvää, koska suomen kieli on tullut vallitsevaksi vasta Suomen valtiollisen itsenäisyyden aikana, ei historiasta olla sanottavasti kiinnostuneita, koska suurin osa ihmisistä ei osaa tässä maassa muuta kieltä kuin suomea ja mahdollisesti englantia. Kirjava historiamme joka on tarjonnut mahdollisuuden monikielisyyteen ja monikulttuurisuuten, on otollinen lähtökohta näiden asioiden jatkuvaan kehittämiseen. Suomesta ovat useimpina aikoina selvinneet sellaiset yksilöt ja suvut, jotka ovat pystyneet sopeutumaan erilaisten aikojen mukana, ja se mielestäni vaatii etenkin älykkyyttä ja halua nähdä erilaisia korkeampia narratiiveja, jotka voisivat selittää asioita korkeammalla tasolla ja perustavammalla tavalla. Korkeammat narratiivit siis tarkoittavat sellaisia ohjaavia periaatteita, joiden kautta ihmiset saavat tuntea tärkeimmät ja perusteellisimmat asiat ajassa. Vaikka on tietysti sanottava, että monesti tämä johtaa jonkinlaisen älyttömän elintasokulttuurin kehittymiseen ja siihen, että valta keskittyy tiettyjen samojen piirien ja jopa sukujenkin keskuuteen. Onhan Suomessa laulettu 20 perheestä. Nykyään on tietysti selvää, että suku jonkinlaisen vallan keskuksena on jo jossain määrin vanhentuneempi käsitys. Kuitenkin jos ei ole sukua ja perhettä, josta tulee esimerkiksi monikielisyys, niin silloin tällainen ihminen mukautuu pintapuolisempaan kulttuuriin, joka monesti tarjotaan hyvin yksioikoisessa järjestyksessä. Tavallisesti Suomessa on siirretty esimerkiksi osittaista ruotsinkielisyyttä eteenpäin etenkin historian ja suvun kautta, sillä yhteisen kansan mielikuva ruotsinkielisyydestä Suomessa on kovin alentuva ja vihamielinen. Siinä mielessä olen aina ajatellut, että esimerkiksi koulu ei saa puuttua liian suuresti perheen sisäisiin asioihin. Tämähän on tietysti Suomessa paikattu sellaisella asialla, että ruotsinkielisetkin tavallisesti asuvat eri alueilla vaikkapa suomenkielisiin nähden. Kuitenkin itse olen alkuaan kaksikielistä savolaista ja itähämäläistä aatelia, joka pystyi säilyttämään myös osittaisen ruotsinkielensä ilman ulkopuolista vahvistamista, eli heille ei annettu valtion puolelta hyväksyntää jonkin kielen käyttämisestä. Tällainen vahvistamaton omasta kulttuuripiiristä nouseva monikielisyys on vahvinta ja kaikkein spontaaneinta. Eli sukulaiseni esimerkiksi eivät ole tarvinneet valtiolta vahvistusta omien piirteidensä harrastamisessa. On varmasti niin, että korkeampien narratiivien seuraamista on etenkin se, jos vahvistus narratiiveille tulee täysin omasta kulttuuripiiristä ja läheisimmistä kontakteista, joiden on oltava monipuolisia. Samalla kun tämä vahvistus voi tulla esimerkiksi omasta suvusta, antaa se sellaisen autonomian, jonka mukaan tällainen ihminen voi toimia omien itsellisten päämäriensä eteen missä tahansa, eli se ei siis kuitenkaan kerro, että välittömät kontaktit itse rakentaisivat ihmisen kulttuuripuolta. Mielestäni on loistavaa olla köyhtyneestä aatelis- ja patriisisuvusta, koska talous ei enää peitä kulttuuria ja jonkinlaiset elämän periaatteet ovat vankistuneet ja historia vahvistunut. On tietysti myös selvää, että aatelille on samantekevää onko rahaa vai eikö sitä ole, koska aatelin piirissä on aina terveellä tavalla väheksytty puhdasta valuuttaa. Historia ja kulttuuri ovat tietysti vahvempia silloin, jos vastaavasti talouden rooli tässä mielessä on vähentynyt ja kadonnut. Taloudellinen valta on aina ollut vähättelyni kohde, koska olen itse varmaan valinnut oman tieni menemällä opiskelemaan filosofiaa yliopistossa. Korkeampi narratiivi on aina sellainen, joka koetaan aina itsenäisesti, yksilöllisesti ja ilman pakotusta. Sen kautta voidaan ymmärtää esimerkiksi monikielisyyden merkitystä, joka on etenkin se, että halutaan käsitellä samoja aiheita monilla eri kielellisillä välineillä, ja on aivan varmaa että kielellinen luovuus kehittyy myös sitä mukaa, kun arjessa ja elämässä käytetään useampia kuin vain yhtä kieltä. Tietysti on toistettava, että esimerkiksi nykyaikainen englannin kielen, ja Suomessa etenkin amerikanenglannin käyttäminen, ei itsessään kerro mistään kehittyneestä. Ja onhan selvää, että esimerkiksi swahilin kielen hallitseminen Suomessa ei johda tällaista ihmistä tekemisiin minkäänlaisten korkeampien narratiivien kanssa. Historiaa voidaan selittää epookkien kautta, vaikka ne yleensä käsitetään erillisinä, aivan kuin se ei olisi kuin historioitsijan tajunnassa. Kuitenkin korkeammat narratiivit ja historian idean ja vaiheen käsittäminen eivät mahdu minkäänlaisten epookkien sisään. Korkeammat narratiivit näkevät näiden yli ja selittävä tekijä voi olla näiden mukana erilainen kuin esimerkiksi se, jos koulussa opitaan jokin asia tai jos joku historian professori haluaa nimetä jonkin ajan jonkinlaisella keksityllä nimikkeellä. Seuraavaksi aion kirjoittaa nimeämisen ongelmasta.