Ovatko muiden ihmisten mielipiteet paskaa?

Olen monesti ajatellut näin. Kuitenkin kun huomaan kuinka paljon olen saanut apuakin monelta ihmiseltä asioideni edistämisessä. Kuitenkin on sanottava, että jos ihmisellä on pyrkimys oman ajattelun kehittämiseen, tulee silloin voida sulkea toisten ihmisten kommentoinnit, tulkinnat ja mielipiteet oman ajattelun ja oman minän ulkopuolelle. Jos ajattelen ja pyrin muodostamaan omia käsityksiä ja käsitteitä, en voi silloin ajatella sitä, mitä jotkut toiset ovat aiemmin sanoneet, kirjoittaneet ja tehneet. Kuitenkin on varmaa, että ihminen, joka pyrkii omaan ajatteluun, voi löytää aiemmin eläneiden ihmisten ajattelusta aiheita ja ajattelun kohteita. Kuitenkin siinäkään ei voida tukeutua ajatuksiin, jotka on jo aiemmin kirjoitettu. On selvää, että nykypäivänä kun suurin osa filosofiankin opiskelijoista on Suomessa naisia, keskittyy pelkästään vain toisten julkituomien ajatuksien tulkintaan ja kommentoimiseen. Se tulee etenkin siitä, koska suuremmalla osalla ihmisistä, tai vaikkapa filosofian opiskelijoista, ei ole kanttia ja substanssia oman filosofiansa kehittelemiseen. Samalla näiden opiskelijoiden kautta on jo muodostettu vuosikymmenet myös filosofian laitosten opettavien ihmisten piirissä sellaista kuvaa, joka halutaan mieltää oikeimmaksi akateemiseksi filosofiaksi. Mielestäni toisten ihmisten filosofioiden kommentoiminen ei todellakaan tarkoita filosofoimista, vaan se on etenkin koordinointia toisten ajattelun päällä, ja myös monesti sillä tavalla jonkinlaisten muotifilosofioiden kommentointia ja tulkintaa. Eli nykyaikaiset filosofian opiskelijat ja opettajat ovat korosteisesti filosofian opiskelijoita ja filosofian opettajia, eivätkä niinkään minkäänlaisia oikeita filosofeja. Ollakseen filosofi, ihminen tarvitsee etenkin luottamusta omiin ajatuksiinsa, ja silloin muiden ihmisten mielipiteet voidaan tulkita esimerkiksi paskaksi. Filosofia alkaa käsitteistä ja siitä miten hyvin niitä voidaan integroida yleisiin asioihin ja kysymyksiin. Tärkeintä filosofian muodostamisessa on myös se, että katsoo omalle ajattelulleen olevan enemmän oikeutta kuin toisten ihmisten ajatusten tulkinnassa. Oman filosofian luomisessa siis omanlaisensa arvo on etenkin sillä, miten ymmärrettävinä filosofisten käsitteiden järjestelmä voidaan kunakin hetkenä tulkita. Siihen ei siis liity minkäänlainen muodin seuraaminen, vaan etenkin käsitteiden koherenssi. On selvää, että naispuoliset filosofian opiskelijat ja opettajat eivät toteuta filosofian olennaista olemusta, vaan he sukupuolensa tavalla keskittyvät naisen ruumiin, emootioiden ja keksityn eettisen järjestelmän tulkitsemiseen, eli he eivät pysty ilmaisemaan itsenäisiä ajatuksia, koska naiselle luonteenomaista on toisten ajatteluun tarttuminen kuin omien filosofisten ajatuksten eksplikaatio. Naisille ajatttelu on etenkin toisten ajattelun tulkintaa, ja nykypäivänä akateemisessa filosofiassa korkeimmat arvosanat annetaan etenkin näille pilkuntarkoille tulkitsijoille, kommentoijlle ja jalustalle nostajille., Mielestäni on selvää, vaikka on muutamia harvinaisia poikkeuksia, että naisen perusluonne ei tavallisesti suosi filosofin tehtävää ja tämä voidaan tulkita niiden ihmisten kautta, jotka ovat etenkin vapaina filosofeina jääneet filosofian historiaan. Nykyään akateemisten oppilaitosten luonne on se, että siinä pyritään vain miellyttämään mukavasti – hyväilemään filosofiaa ja sen pehmeämielisiä harrastajia. Filosofia ei ole tarkoitettu miellyttämään, vaan sen on etenkin ilmaistava totuus ja esimerkiksi politiikan yhteydessä on voitava tuoda esiin omia käsitteitä, eikä jumiuduttava tavanomaisten ihmisten tapaan, jossa toistellaan esimerkiksi valtakunnanpolitiikassa julkituotuja käsitteitä kuten vaikkapa ”tahtotila”, ”unilukkari” tai ”radikalisoituminen. On muistettava myös se, että filosofia ei ole tarkoitettu kilpailemiseen toisten ihmisten kanssa, se ei pyri minkäänlaiseen omakohtaiseen hyötyyn vaan totuuden ilmaisemiseen. Samalla kun filosofian opiskelijat eivät enää pysty filosofiksi tulemiseen ja filosofina olemiseen, on myös filosofian opettajat muuttuneet pikkuporvaristoksi, joka aiheuttaa esimerkiksi eläkeviran, kakaroiden ja vaimon pitämiseen filosofiaa tärkeämpänä. Pitäisi kirjoittaa myös siitä, miten koulutusjärjestelmä pitää nykyään tietoa monopolisoinnin sisäisenä, jossa ei todellakaan korosteta minkäänlaista soveltamista, luovuutta tai itsenäistä ajattelua. Mielestäni on selvää, että älykkäämmälle ihmiselle koulutuksen tulee tarkoittaa jotain sellaista mihin ei suunnata pakottamista. Siinä mielessä muistan, vaikka olin silloin kiitettävän oppilas, että meillä oli tapana pilkata peruskoulun kehittäjää Cygnaeusta ja liimata tämän muotokuvaan tekoviikset. On aivan selvää, ettei luovuus elä peruskoulussa eikä lukiossa. Ei se monimmissa tapauksista toimi edes yliopistossa. Luovuus ja itsenäinen ajattelu ei todellakaan synny pakottavasta peruskouluopetuksesta, ja tavallisesti ne jotka saavat vielä lukiossa kympin keskiarvon lukuaineista ovat etenkin perusteellisimpia mukautujia, jolla ei myöskään ole mitään tekemistä luovuuden tai itsenäisen ajattelun kanssa. Lukiossa minä menestyin etenkin niissä aineissa, jotka minua kiinnostivat ja jätin aika suoraan sellaiset aineet, joista en ollut kiinnostunut, oman onnensa nojaan. Kuitenkin jos matematiikkaa ei lasketa, oli toiseksi matalin yo-todistuksen arvosana magna. Eli mielestäni menestyin yo-kokeissa aika hyvin, vaikken todellakaan lukenut yhtään niitä varten, ja otsassani kihelmöi seuraava reilaus ympäri Eurooppaa ja mielestäni saatoin saada tuollakin matkalla enemmän opittua substanssia kuin esimerkiksi yo-kokeista. Olin laiska oppilas koulussa ja tuon aikaisen kritiikin tavalla aloin muodostamaan omia käsitteitäni jo viimeistään lukion toisella luokalla. Luin tietysti ennen sitäkin jo paljon etenkin Nietzscheä, Schopenhaueria, Wittgensteinia ja Sartrea. Minulla siis oma ajattelu asettui piinaavaa toistettua curriculumia vastaan. En yhtään epäille ettenkö olisi myös ollut sopeutusmiskyvytön tiettyjen asioiden suhteen, joka aiheutti epätasaista menestymistä tietyissä aineissa koulussa. Toisaalta Seppo Heikinheimo on todennut, että parasta journalismiainesta olevan etenkin sellaistet ihmiset, joilla on vaikeuksia etenkin sopeutumisessa. Se, jos ollaan vastaan sopeutumista, onkin mahdollisesti sellaista ajattleua, joka on aitoa ja autenttista. Kuitenkin kaikista ei ole filosofeiksi sen olennaisimmass amuodossa, ja tällaiset ihmiset sopivat etenkin toistuvaan ärsyke-impulssi-koordinoijiksi, jotka ovat loistavia perustutkimuksessa, jossa ei paljon uusilla ällistyksillä herkutella. Thomas Kuhn on kirjoittanut loistavan teoksensa tieteellisistä

vallankumouksista ja kyseinen kirja oli myös sisällytetty filosofian opintojen kankeaan curriculumiin. Kuitenkin kyseinen teos jäi mieleen, siinä varmasti tuotiin esille olennainen filosofinen ajatus ja oppirakennelma, jossa olennaista oli tieteellisten vallankumousten aiheuttajat ja toisaalta taas epäitsenäiset puurtajat ja rooliin vastaajat '- perustutkimuksen henkilöt. On siis selvää, että etenkin naiset sopivat luontensa perusteella oivallisesti perustutkimukseen, josa ei tavoitella uutta ja jossa ei tarvitse olla jatkuvast luova. Mielestäni peruskoulusta tulisi luopua, ja yksinkertaistettava sitä curriculumia, jonka esimerkiksi lukiot tänä päivänä pakottavat kaikkien opittavaksi. Mielstäni viimeistään lukion tasolla voitaisiin toteuttaa tiedon eriyttäminen ja tämän myötä tiedon monopolisointi tulisi lopettaa ja opettaa etenkin tieteiden ja filosofian sovellettavuutta. Kun tiedon monopoilisointi puretaan, aiheutuu silloin ihmettelyn ja ajatusten vapaus, joka ei pakota jo nuoria aikuisia omaksumaan tieteitä ja filosofiaa etenkin elementaaristen perusteiden ja niitä valvovien elementaaristen opettajien ajattelun ja käytännön kautta. On aivan selvää, että filosofiaa tulisi opettaa jo alakoulussa ja yleisesti opettamisen tulisi keskittyä ajattelun opettamiseen. On selvää myös se, ettei suomalainen hallintojärjestelmä voi hyväksyä filosofista ajattelua, ja tämä liittyy etenkikn siihen, että koulu- ja opetusjärjestelmä perustuu etenkin elementaarisuuksien opetteluun, joiden oppimisen jälkeen paljastetaan vaiheittaisesti lisää tietoa, joka ei kuitenkaan pääse vielä yliopistossakaan minkäänlaisen todellisen filosofian asteelle. On tyypillistä, että tietoa voidaan monopolisoida etenkin kahdella erityisellä tavalla: ensimmäisessä opettaja tai muu ”auktoriteetti” kertoo osaavansa jonkin asian ja sen jälkeen kertoo sen olevan niin vaikeaaa ja hän sen osaa, mikä tavallisesti lopetetaan siihen. Toinen vaihtoehto on vähäpätöistää jollakin olevaa tietoa ja sanoa siitä esimerkiksi ”onpa siitä paljon hyötyä” tai vaikkapa ”ettei sitä kukaan tiedä”. Samalla halutaan säilyttää tiedon metataso, jossa pyritään etenkin vaikutteellistamaan ihmisiä ja vähentämään asioiden merkitysvaltaa, joka voidaan parhaimmassa tapauksessa katsoa hyödyksi. Samalla voidaan katsoa olevan perusteellisuutta siinä, jos sanotaan ”kaikkialla on jotain nähtävää”. Elementaarisuksien levittäjät katsovat, että tiedon käsitettä täytyy valvoa ja siihen pitää suhtautua autoritäärisesti, jossa auktoriteetti sanoo, vain minulla on riittävää tietoa tai koska minulla ei ole tietoa, ei se kuulu kenellekään ja en tarvitse siihen pyrkiä, koska perusteet ovat jo hallussa. Kouluissa pitäisi lisäksi opettaa arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, jota voitaisiin opettaa filosofianja elämänkatsomustiedon sisällä tai sitten aivan omana aineenaan. Tämä myös mielestäni merkitsisi etenkin soveltamisen ja kulttuurin tuntemisen aiheita. On selvää, että opettamisen ja oppimisen perusteella sekä opettajat ja opiskelijat voisivat käydä tätä aihetta läpi itsenäisesti. Korkeimpina periaatteina kouluissa tulisi pitää tietoa ja totuutta, eikä testien päihittäjiä ja sopeutumisen edustajia. Kirjoitin joskus että nykypäivän yliopistossa Suomessa ei tule muuta kuin seurustelutieteen maistereita tai jopa tohtoreita, eivätkä nämä ihmiset todellakaan ajattele minkäänlaista tietoa tai totuutta, vaan pelkäästään miellyttämistä ja tiedon monopolisoinnin kohteena olemista ja sen hyväksyjänä olemista. Akateemiusissa opinaloissa tulisi pyrkiä itsenäisyyteen, luovuuteen ja vapauteen, joka ei kuitenkaan koskaan tule toteutumaan, koska sekä opiskelijat ja että opettajat toteuttavat samanlaista tiedon alaa, jonka yhteydessä toimitaan perustavasti, kuten kaupallisesti hyödynnettävien eläinten tapauksessa, ärsyke-reaktioimpulssin kautta. Tämä ilmenee vaikkapa politiikan piirissä, jos joku käyttää itse kehittämiään ajatuksia poliittisten arvojen julkituomisessa. Mielestäni nimeäminen tapahtuu etenkin tietoteoreettisen nominalismin tavalla, eikä realistisina nimitettyjä käsitteitä voida soveltaa sellaisiin aloihin, jossa olennaisempaa on itsenäinen ajattelu eikä ajattelun hyödyntäminen jossain mielessä. Tästä on kerrottu monia kaskuja, kuten esimerkiksi Kari Enqvistin: ”Me fyysikot olemme karkeita ihmisiä”, tai vaikkapa vertauskuva: ”kovat tieteet työntyvät pehmeisiin tieteisiin”. Filosofisen käsitteen luominen alkaa etenkin kielellisestä lahjakkuudesta, vaikka tietysti on paljon perehdyttävä tieteen filosofiaan, vaikka siinäkään ei todellakaan tule tukeutua minkäänlaisiin auktoriteetteihin. En tiedä oliko naiivia, kun lukion viimeisen vuoden syksyllä, menin saatuani Snellman-kirjoitukskilpailun palkinnon ja oltuani Kuopiossa sen johdosta pidettyssä tapahtumassa, menin extemporemaisesti juttelemaan Matti Klingen kanssa: ”Hyvää iltaa Professori Klinge”. Sittemmin Klinge vältti suuremman faux pasin, kun Osmo Hänninen tuli hänet siitä pelastamaan. Myös kun lähdin illallispöydästä, huomasi Klinge palkintokirjani taustalla olevan hyllyn päällä ja kysyi oliko tämä minun kirjani. Sanoin että on, ja Klinge avasi kirjan ja paiskasi sen kiinni, kun kuvitteli minun unohtaneen sen sinne. Kuitekin seuraani hakeutuneen entisen Yhdysvaltain suurlähettilään edustusrouva oli ottanut minulta kirjan ja laittanut sen hellästi pöydälle kun tulimme salista. Myöskin huomiota herätti kun kävelin katsomon toisesta laidasta ”huippuvieraiden” ohitse, mennessäni lavalle. Oikeasti kuvittelin kaikkien pakitsettavien istuvan samalle laidalle. Myöskin on mielessä se, että kun mursin Berliinissä jalkani, niin nousin maasta ylös rikkoutuneen nilkkani keraja sanoin eräälle naikkoselle että ”minun luuni ovat kovia”, jossa yhteydessä tuli taaskin näissä jonkinlainen mielleyhtymä jortikkaan. Näitä tapauksia on sattunut paljon. Olen ymmärrettävästi kokenut monessa tilanteessa tultuani väärinymmärretyksi, jotkuthan ajattelevat, että jos vaikka kaupan kassalla on kohtelias kuten asiaan kuuluu, on joidenkin hepsankeikkojen ajatustapana monesti se, että tämähän haluaa naimaaan. Aivan kuten ajattelulla myöskään käytöstavoilla ei pyritä mihinkään provinsiaaliseen, vaikka Suomessa tietysti se 'ei täytä sellaista tyhjiötä, jossa toimimalla esimerkiksi Britanniassa pyritään säilyttämään ihmisten keskuudessa jonkinlainen genteelness ja jolliness. Suomessa monet ovat tottuneet jurouteen ja huomioonottavuuteen, jonka takia koko sosiaalinen elämä koetaan vieraiden ihmisten kanssa täysin samantekeväksi, varsinaiseksi käytöstapojen anarkiaksi. Olen myös joskus huomannut, että englantilaiset ihmiset, jotka ovat Suomessa pitkään, saattavat tulla kärttyisiksi sen takia, koska he ovat voineet Suomessa huomata, että jonkinlaista normia käytöstapojen suhteen ei läheskään kaikkialla täällä ole. On selvää, että pyrkimys toistensa kanssa tekemiseen ja ymmärrykseen voi joskus jättää esimerkiksi omat tarkoitusperät ja ajatukset vähemmälle arvolle. Esimerkiksi minulla ei ole koskaan ollut tarvetta korjata jotain käsitystä, jonka pintapuoliset ihmiset minusta saavat: he voivat elää valheellisuuksien pilvilinnassaan.” Olen lukenut taas Pentti Linkolan elämänkertaa, ja on hänestä sanottava, että hän oli tosiaankin varmaan assperger-ihminen. Linkola oli tunnettu etenkin antaumuksellaan yleisten asioiden hoitamiseen, minkä lisäksi hän eli perusteellisesti samalla tavalla, mitä hän itse pyrki ihmisille opettamaan. Hän on myös kuvannut itseään perustavalla tavalla ulkoilmaihmiseksi, minkä takia hän ei myös autisminsa takia olisi koskaan varmasti pystynyt 800-sivuisen romaanin kirjoittamiseen. Myös omaa alaani on etenkin lyhytproosa kuten hänellä itselläänkin. Hänen äidin äitinsä äiti oli omaa sukua von Essen, kun taas meillä molemmat isoisäni isoisän isoäidit olivat von Esseneitä ja vieläpä sisaruksia. On myös selvää, että Linkolalle äiti oli tärkeämpi kuin isä,.tietysti senkin takia koska isä kuoli Linkolan ollessa vielä varsin nuori. On huvittavaa että kaikki eivät tiedä Linkolan vanhempien tulleen sivistyssuvuista Collaneista ja Palander-Suolahti-suvuista. Tämän lisäksi hänen isänsä oli kasvitieteen professori ja Helsingin yliopiston rehtori, samalla kun hänen äitinsä isä oli germaanisen filologian professori ja Helsingin yliopiston kansleri. Ei olisi ollut Linkolaa nykyaikaisessa mielessä, jos hän olisi tullut esimerkiksi kalastajien suvusta. Linkola luki paljon suomenkielistä kaunokirjallista proosaa, jota itsenikin tulisi lukea enemmän. Minulla on ollut kirja Herbert Marcuselta, jossa on Linkolan Martti-veljelleen kirjoittama syntymäpäivää onnitteleva omistuskirjoitus. Siinä mielessä Linkola on varmaan itsekin havainnut Marcusen jonkinlaisen vallankumouksellisuuden ja oikeanlaisen otteen, samalla kun hän on poliittisesti tukenut tavallisesti etenkin punakapinan aikaisten valkoisten politiikkaa. Tuki hän nyt kuitenkin myös nostalgian tasolla Italian punaisia prikaateja ja Baader-Meinhof-liikettä, joka tuli tunnetusti Rote Armee Fraktionina eli punaisena armeijakuntana. Minun isoisäni äidin puolella elivät hyvin luonnonläheistä elämää ja kuluttivat todella vähän. Mummonikin ajoi vaan myöhemmin suhteellisen vanhalla toyotalla, eivätkä isovanhempani kokaan väheksyneet esimerkiksi kalastusta ja marjastamista, olenpa itsekin ollut joskus sienimetsällä mummon ja ukin kanssa. Yksinkertaiset elintavat ja frugaalisuus toivat Virrantaloon ja sen jälkeen Virranporttiin omanlaisensa tunnelman, jossa pystyi tulkitsemaan jotain olennaista, etenkin Britannian aateliin littyvistä piriteistä. He eivät hukanneet mitään, eivätkä eläneet luontoa kuormittavalla tavalla, vaikka he kyllä ennen ikääntymistä myös matkustelivat useasti etenkin Euroopassa. Heille oli olennaista asettua vanhuuden lepoon, jossa ei enää kaivattu minkäänlaisia elintason tuomia itsekkäitä virikkeitä. Molemmat isovanhemmistani äidin puolelta lukivat usein ja isosiäni etenkin halusi olla koko ajan tietoinen tapahtumista esimerkiksi useiden lehtien ja television uutisten ja ajankohtaisohjelmien kautta. Kaikessa heidän elämässään näkyi kohtuulliusuus, esimerkiksi mummoni kun olin käymässä Virranportissa, osti saunaa varten tavallisesti kaksi tai kolme pientä olutta, joista toinen oli tarkoitettu minulle ja toinen ukille. Mummo ei juurikaan monesti arjessa nauttinut edes kaljaa, mutta siitä huolimatta vaikka hän oli Raittiusseuran puheenjohtaja Kaavilla, ei hän tavallisesti avoimesti kritisoinut edes omaa alkoholin käyttöäni. Siinäkin mielessä hän oli hyvin välitön ihminen ja osasi omisssa järjestöissään ottaa puuhanaisen ja primus motorin roolin. Olihan hän kuitenkin Kaavin kunnanvaltuuston ensimmäinen nainen. Aion kirjoittaa isovanhemmistani kirjan Virrantalon Salli ja Leo.Tietysti tämä vaatii etenkin vuorovaikutusta äitini ja hänen neljän sisarensa kanssa. Tämä tuntuu itsestäni varsin vaikeana, koska olen sen verran erilainen heihin verrattuna, mutta en kuitenkaan hyvän enkä pahan kautta. Heillä on kuitenkin elävien ihmisten joukossa eniten kokemuksia ja muistikuvia vanhemmistaan kuin kelläään muulla. Omat kokemukseni rajoittuvat vierailuihin Virrantalossa ja Virranportissa, sekä heidän vierailuihinsa vanhempien luona esimerkiksi kaikenlaisina juhlapyhinä. Etenkin joulupäivät/tapaninpäivät viettyivät tavallisesti Kaavilla. Mielestäni käytös oli jäykkää ja saksalaistyylistä, esimerkiksi kaikki muut tuli kätellä, jolloin noustiin ylös, katsottiin silmiin ja sanottiin samanlaiset tervehdykset. On sanottava, että ujouteni kohdalla tällainen käyttäytyminen oli vierasta, samalla kun kaikkien tuli ottaa osaa keskusteluun, joka ei itseltäni sujunut. Tästä olen tullut toteamukseen ”Minä, ainoana, jonka syliin ei sukujuhlissa, anneta pieniä lapsia”. Olen myös huomannut tätieni puolesta, että minun tapaani vetäytyä yksinäisyyteen lukemaan kirjoja, ei herättänyt heissä kritiikittömyyttä. Sukututkimusaiheista on sanottava, että olen myös kaikkien muiden projektien lisäksi alkanut muodostaa täydennysosaa sukuhistoriikkiin. Reinhold tietysti pitäisi saada valmiiksi. Ja sen jälkeen keskittymistä suurempiin projekteihin. Mieleni on tällä hetkellä niin aktiivinen, että voin valmistaa ja kerätä lähdetietoa samanaikaisesti myös kaikkiin muihin projekteihin. Mielen aktiivisuus herää etenkin lukemisen ja kirjoittamisen katta. Voidaan sanoa myös muiden taiteellisten luovien alojen herättävän aktiivisuutta aivojen toimintaan, joka liittyy esimerkiksi serotoniinin erittymiseen aivoissa ja hermostossa. Elämäni romaani on tietysti yksi laajempi kaunokirjallinen proosateos ja kaunokirjallisuudessa minulla on ollut monesti vastusta. Pitäisi taas kirjata ylös suunniteltavien asioiden listaa ja myös niitä, jotka ovat jo tehtyjä tai vaiheessa.