Elinkeinovapauslain tultua voimaan, maakauppaan oli ilmestynyt piirteitä, jotka eivät miellyttäneet kaikkia ostajien piirejä. Kauppiaiden perustamisen hetkellä vaadittu yleissivistys oli laskenut ja oman voitonpyyteen mukaan toimiminen on yleistynyt. Velkakauppa oli ongelma, joka kasvoi kasvamistaan. Kauppiaat myivät rätingillä ja velaksi, ja kävi joskus niin että ostaja ei pitänyt huollta maksukyvystään ja kauppiaat perivät saataviaan ulosotolla. Myös hintojen suuri eroavaisuus ja värikkyys herätti moitteita kauppamiehiä kohtaan. Tuotteiden hinnat määräytyivät henkilön mukaan eroavalla tavalla, ja nämä hintasuhteet olivat lisäksi niin nurinkurisia, että joskus vähävaraisemmat ostajat saivat maksaa enemmän kuin varakas kaupassa käyjä. Nämä poikkeamat vaativat sitä, että pitäjään tulisi perustaa osuuskauppa.
Osuuskauppa-aalto tavoitti Luhangan 1800-1900-vuosisatojen vaihteessa. Osuustoiminta-aatteen kulku oli alkuun vaatimatonta ja hidasta, mutta se alkoi otollisena aikana, koska sen katsottiin muistuttavan siveellisesti ja taloudellisesti siitä, mikä oli todella tärkeää juuri sortovuosien ajan kansallisen puolustautumisen takia. Luhankaan osuuskauppa-aate tuli etenkin parin tunnetun henkilön kautta: nämä olivat insinööri Nordqvist, seurakunnan kirkkoherra ja maisteri Aarne. Tämän triumviraatin ehdotus osuuskaupan perustamisesta sai heti tuulta siipiensä alle, koska maakaupan piirissä oli havaittu haittoja ja haitallisuutta.
Ajatuksesta siirryttiin rivakasti toiminnan tasolle ja huhtikuussa yleisessä kokouksessa päätettiin osuuskaupan perustamisesta Luhankaan. Osuuskunnan säännöistä päätettiin saman vuoden heinäkuussa. Perustamisasiakirjaan nimensä laittoivat yksitoista osuuskunnan jäsentä. Osuuskunta päätti, että liiketoiminta aloitettaisiin 8. päivä elokuuta vuonna 1904. Luhankaa oli asiassa palkittu, koska ennen tätä Keski-Suomessa oltiin perustettu vain yksi osuuskauppa – Äänekoskelle ja sekin vain muutamaa kuukautta ennen Luhangan osuuskaupan perustamista. Uusi aate oli nopeasti hurmannut luhankalaiset.
Aikaisemmin maakauppiaana toiminut Ebenhard Niemi ryhtyi alkuun myymälän hoitajaksi. Puotitilana kaupalla oli alkuun vain yksi huone kunnantalosta. Hallitus käytti suurta valtaa kaupan asioissa. Se määräsi myytävien tavaroiden hinnat ja se oli velvollinen rahastonhoitajan ja kaupanhoitajan kanssa suorittamaan hankintoja kaupalle. Myymälän tuli olla auki aamukuudesta iltakahdeksaan. Velaksi myyntiä ei harrastettu kuten maakaupoissa oli tapana. Luoton määrä laskettiin niin että osuuskunnan jäsenet saivat korkeintaan 50 mk luottoa ja vähempivaraiset 15 mk. Aika luoton voimassa olemasta oli kaksi kuukautta. Tällä pyrittiin estämään ostajien velkaantuminen ja ulosmittauksen tuottamat harmit.
Hinnat olivat kiinteitä uudessa kaupassa, eikä tinkimistä otettu vastaan. Hallitus vastasi kyselyyn isojen ostoksien hinnan suhteellisesta laskemisesta, että hinnat liikkeessä olivat jo valmiiksi suhteellisen matalia. Osuuskaupalla oli puhdistava vaikutus kunnassa, vaikka edelleen sitä eivät kaikki ymmärtäneet ja hyväksyneet. Puoti ei ollut erimielisyyden aihe, vaan periaate ja ideologia, jolla se seisoi. Monet rupesivat jo puuhaamaan osuuskaupan lopettamista, jopa jotkut sellaiset, jotka olivat olleet sitä perustamassa. Sittemmin vuonna 1911 osa lainoista sanottiin irti ja kaupan tilanne oli tämän jälkeen ymmärrettävästi suuresti huolestuttava. Tällä keinolla pitäjän yksityiset yrittäjät halusivat päästä kysymyksessä vallankahvaan. Nopeilla ja sitkeillä toimenpiteillä kiprakasta tilanteesta selvittiin ja osuustoimintaan perustava yritys jatkoi kehitystään tulevaan.
Toinen hyökkäys osuustoiminta-aihetta ja kauppaa kohden tuli 1930-luvulla. Kuntalaiset jakaantuivat osuustoiminta-aatetta kannattamaan ja vastustamaan. Välit kiristyivät entisestään, kun osuuskaupan ystävät saivat enemmistön kunnanvaltuustoon. Yksityiset puotien pitäjät järjestäytyivät ja perustivat Maanviljelijäin Kauppaosakeyhtiön, jonka pyrkimyksenä oli saada valta-asema Luhangan kauppaoloissa ja tukahduttaa samalla kaikki myyt kauppaliikkeet. Tämän hankkeen ihmiset lähettivät osuuskauppaan kirjelmän, jonka mukaan osuusliikkeen hoitajan tulisi erota ja sen mukaan vain yksi hallituksen jäsen olisi saanut jäädä paikalleen.
Osuuskauppa nakkeli niskojaan ehdotukselle ja Maanviljelijäin Kauppaosakeyhtiö sai vähän jalansijaa kunnassa. Uusi tulokas kilpaili jonkin aikaa osuuskaupan kanssa. Kuitenkin jonkin ajan jälkeen sen tuli luopua toiminnastaan, ja osuuskauppa sai näin ollen paljon vapaata tilaa ja sillä alkoi tasalaatuinen kehityksen vaihe.
Yhdentoista perustajajäsenen huimapäinen yritys, josta seurasi osuuskaupan perustaminen, täytti kaikki pistorasiat. Osuuskaupan suosio nousi ja sitä pidettiin myöhemmin ”oman väen” kauppana. Toisin kuin voisi ajatella, otti pitäjän sivistyneistökin roolin osuustoiminnan ja osuuskaupan seuraajana ja kehittäjänä. Osuuskaupan jäseniä oli vuonna 1904 vain 46, kymmenen vuoden päästä heitä oli 108, vuonna 1924 jo 454, vuonna 1934 534 ja vuonna 1944 jo 755 jäsentä.
Osuuskaupan jäsenistä vuonna 1918 58 prosenttia oli talollisia ja torppareita, maataloustyöntekijöitä 24 prosenttia, virka- ja liikemiehiä 4 prosentti, työväestöä kahdeksan prosenttia ja muita kuusi prosenttia. Päättävä taho osuuskaupan hallituksessa oli etenkin Lauri Koivikko, joka toimi tässä tehtävässä noin viitisenkymmentä vuotta. Varhaisia myymälänhoitajia olivat Ebenhard Niemen lisäksi mm. Vihtori Uski, Viljam Seikkula, Joonas Koivisto ja Sampo Pulkkinen.
Osuuskaupan kirkonkylän puotia kehitettiin koko ajan ja se siirtyi vuonna 1907 kauppias Tilikoffilta hankittuun huoneeseen, josta tuli uusi päämyymälä aina vuoteen 1860 asti. Muualle kirkonkylän ulkopuolelle toimintaa laajennettiin perustamalla sivumyymälöitä ja jakelupaikkoja. Vuonna 1916 perustettiin Putkilahteen sivumyymälä Luhangan Osuuskauppa n:o 2. Kuitenkin nimi muutettiin pian Luhangan ja Putkilahden osuuskaupaksi. Tammijärvelle saatiin sivumyymälä vuonna 1921. Sydänmaalle perustettiin 1934 jakelupaikka, joka kuitenkin muutettiin sivumyymäläksi. Puoti oli alkuun Kinkolan ja sen jälkeen Turva-nimisessä tönössä, minkä jälkeen se siirtyi omaan kiinteistöönsä. Sen jälkeen sivumyymälöitä perustettiin ainakin Judinsaloon ja Päivölään.
Osuuskauppa oli siis selviytynyt vaikeuksista voittoonsa. Kaikki liikkeet kilpailivat hinnoissa ja asiakaspalvelun tasoa pyrittiin nostamaan jatkuvasti. Vähitellen alettiin tajuta se, että asiakas on aina oikeassa. Korkealaatuisia tuotteita alettiin myydä kohtuullisin hinnoin sekä osuuskaupoissa ja yksityisellä puolella. Merkittävimmät yksityiskauppiaat olivat kirkonkylässä liikettä jo vuosisadan alusta pitänyt Jaakko Ahlqvist, myöhemmin aloittanut Jaakko Aro. Tammijärven puolella Ruohtulan aloittamaa liikettä pitivät myöhemmin Sauli Nieminen, Abel Laitinen ja Matti Meriluoto, aina Maanviljelijäin Kauppaosakeyhtiöön saakka.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti