Kirjat ovat minulle tärkeitä, tärkeämpää kuin mitkään muut tavarat, ainoastaan matkustaminen on minulle yhtä tärkeää kuin kirjojen lukeminen ja niiden hankkiminen. Kirjoihin on tallennettu kaikki sellainen tieto, mitä ei ole saatavilla mistään muualta. Käytän suhteessa tuloihini varsin paljon rahaa kirjoihin joka kuukausi. Ostan enemmän vanhoja kirjoja kuin uusia, koska Suomessakin perustava tieto ja oikeanlainen suhtautuminen ihmiskuntaan ja maailmainkaikkeuteen sisältyy etenkin sellaisiin kirjoihin, joita ei ole saatavilla esimerkiksi vaikka Adlibriksestä, Bookysta, Suomalaisesta kirjakaupasta tai Akateemisesta kirjakaupasta. Esimerkiksi Amazon on paikka mistä tilaan myöskin kirjoja. Suomessa tärkein sivu on Antikvaari, jonka jäseniä suurin osa suomalaisista kirja-antikvariaateista tänä päivänä on. Kirja on parhaimmassa tapauksessa kuin uusi maailma, ja toisessa tapauksessa kirjojen lukeminen, ainakin silloin kun erottaa maailmankirjallisuuden kioskikirjallisuudesta, on kuin keskustelu maailman kehittyneimpien älyjen ja ihmisten kanssa. Olen huomannut joidenkin hyljeksivän vanhoja kirjoja, ja on sanottava, että he ovat ihmisiä, jotka rajoittavat itseään, koska vanhoista kirjoista peräisin oleva tieto on hankittava kirjojen kautta, jos esimerkiksi vanhempien tai isovanhempien jne. sukulaisten kirjastoissa ei kaikkia olennaisia kaanonin mukaisia kirjoja ole ollut. Eli, jos haluaa ottaa selvää kaikesta siitä olennaisesta tiedosta, joka sisältyy etenkin vanhoihin kirjoihin, on silloin hankittava vanhoja kirjoja. Jotkut jotka arvostavat erilaisia asioita, kuten yhdenmukaisuutta ja hygieenisyyttä ja järjestystä, voi silloin joku ajatella, ettei vanhoja kirjoja tarvitse pitää kodissaan, mutta minulla ainakin tiedon hankkimisen halu ja etenkin perustavan ja historiallisen tiedon hankkiminen ovat tärkeämpiä kuin se, onko jossain kirjassa sivuja hiirenkorvilla tai tahra jollain sivulla. Joku voi myös ajatella, ainakin sellainen ihminen, joka ei ymmärrä tätä tiedon asettamista korkeimmalle tasolle, että ihmiset tilaavat ja ostavat vanhoja kirjoja, koska heillä ei ole muuhun varaa, mutta on tietysti selvää, että nämä ihmiset ovat maailman- ja kirjankuvaltaan rajoittuneita ja ennakkoluuloisia. Esimerkiksi on sanottava tästä ohjelmasta, jossa rahattomat ja ylempään keskiluokkaan omasta mielestään kuuluvat ihmiset vertailevat omaa elintasoaan, että eräässä jaksossa oli kelan tuilla elävä nainen, jolla oli lisäksi vielä lapsi, jonka harrastus oli ”kirjojen etsiminen kirpputoreiilta”, ja on sanottava, että minulle tuli käsitys naisesta, että taloustilanteestaan huolimatta hän haluaa kehittää itseään lukemisen kautta, ja minulle tuli naisesta se käsitys, että hän vaikutti mieleltään ja puheeltaan selkeältä ja älykkäältä, ja minulle tuli myös sellainen käsitys, että hänen vähän poikatytöltä vaikuttava tyttärensäkin saattaa menestyä hyvin koulussa. Tuosta naisesta tuli siis itselleni käsitys, että kelan tuilla elävä nainenkin voi olla hyvinkin lahjakas, ja olen itsekin huomannut, että etenkin isoilta kirpputoreilta voi tehdä hyviä ja edullisia kirjahankintoja. Olen siis iloinen siitä, että kyseinen nainen on saanut itselleen kirjoja huonosta taloudellisesta tilanteestaan huolimatta, ja on voinut kehittää itseään ja saada älylleen vastinetta kirjojen myötä. Eli useimmiten, ainakin koulutettujen ihmisten ollessa kyseessä, vanhojen ja joskus hyvinkin halpojen kirjojen hankkiminen johtuu siitä, että ihminen haluaa tietoa ja kehittää omaa sivistystään ja älyään. Ja tuota tietoa ei tavallisesti saa mistään muusta paikasta kuin vanhoista kirjoista, koska tosiaan missään netissä tai wikipediassa on vain pieni mikro-osa siitä tiedosta, mikä on saatavilla etenkin vanhoista kirjoista. Esimerkiksi Goethe korosti sitä, että sivistyneen ihmisen on luettava etenkin vanhoja kreikkalaisia ja vanhoja roomalaisia. Siinä mielessä katson jo kyseisen mainitun naisen ylittäneen oman varallisuutensa rajoitteet, koska minulla on itselläni edelleen sellainen romantisoitu käsitys olemisesta ja maailmasta, että tiedon saamisella on itseisarvo, johon nähden ei ole paljon muita korkeampia tavoitteita tai päämääriä. Minulla on kirjastossani etenkin historiaa ja filosofiaa. Minä meinasin vielä lukion alussa aloittaa opiskelemaan poliittista historiaa yliopistossa, mutta filosofia vei kuitenkin lopulta voiton. On sanottava, että historian lukeminen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto kuin filosofian ainakin työllistymisen mielessä. Minulla on jonkinlainen käytännöllisen filosofin luonne, koska katson että kaiken on voitava tulla esiin käytännöllisessä maailmassa: En todellakaan jaa minkäänlaisia yhtenäisiä käsityksiä poliitikkojen kanssa sen suhteen, mihin puolueeseen he sattuvat kuulumaan, koska keskustelua ylläpidetään etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa ihmisten ennakkokäsitykset eroavat jollain tavalla, koska se lopulta perustuu vain erilaisiin käsitteisiin ja tapaan käyttää niitä, jonka pyrkimys on kuitenkin jonkinkaltaisessa näkemyksien fuusiossa. Käsitteet monesti eroavat nimiltään, vaikka politiikan teossa ja esimerkiksi puolueen valitsemisessa olennaista on etenkin käsitteiden pintapuoliset merkitykset ja laajuudet, eikä voida sanoa, että jokin politiikan piiriin tuleva käsite olisi välttämättä sellainen, että se estäisi yhteisen keskustelun toisella tavalla käsitteitä käyttävien ihmisten/ihmisen kanssa. Loppujen lopuksi politiikassa on olennaisempia asioita kuin se, mihin puolueeseen joku kuuluu. Samalla tavalla monella tapaa voidaan huomata asennoituminen kirjoihin. Esimerkiksi yksi lähisukulainen on sanonut mm. seuraavalla tavalla: ”vanhoja haisevia kirjoja ei tarvitse nurkissa olla”. Vaikka joku kirja voi haista, ei tuossa ole todennäköisesti pelkästään kyse siitä, vaan enemmänkin siitä, että joitakin, joilta kirjat ovat jääneet lukematta, saattaa pelottaa tai ahdistaa se, jos joku toinen pystyy omalla tiedollaan ja sivistyneisyydellään vaikuttaa paremmalta kuin tällainen ihminen. Toisin sanoen on kyse tiedon ja sivistyksen vastaisuudesta, mitä harjoitettiin laajalti esimerkiksi Natsi-Saksassa. Heinrich Heine on todennut: siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä, ja näinhän esimerkiksi Saksassa natsiaikaan todella tapahtui. Minulle olennaisempaa kuin raha on sivistys, vapaus ja tieto. Olen valinnut itselleni tien, jonka tarkoituksena on kasvattaa minua henkisesti, kuin että sen sijaan olisin valinnut tyypillisen ”menestymisen” ja rahan haalinnan tien. Voin varmasti sanoa, että jo nykyinen sivistystasoni on sellaista, mitä ei olla äitinikään suvussa aivan lähiaikoina kohdattu. On hauska sattuma, että kun tässä pamlaan vielä suomeksi, että sukulaiseni keksi kyseisen käsitteen, josta tässä kirjojenkin kanssa on etenkin osittain kysymys, eli ”sivistys”: Reinhold von Becker oli muutenkin mainio mies, ja on käsittämätöntä etteivät kustantajat ole vielä tätä tajunneet. Olen miettinyt, että kun kirjoitan Reinholdia käsittelevän näytelmän valmiiksi, niin olisiko kysyntää elämäkerralle enemmän sen jälkeen jos saisin näytelmän parin tutun asiantuntijan kautta isoon teatteriin Suomessa? Vai olisiko parempi julkaista elämäkerta ensiksi? Luulen, että tavallisesti on kyllä käytetty näistä ensimmäiseksi mainittua tapaa ja metodia. Olen tullut arvofilosofiksi sen takia, koska olen kotonani havainnut etenkin yhden ihmisen toimivan ehdoitta omien arvojensa mukaan, jotka vain sattuvat olemaan täysin päinvastaisia omiin arvoihini nähden. Jos lasketaan joukkoon isovanhemmat, on sukulinjassa kaksi ihmistä, joilla on pakkomielinen tarve enforceroida omia arvojaan kaikille ja tunkea nenänsä toisten asioihin. Molemmat ovat todennäköisesti autismin kirjolla, ja sen takia he ovatkin hyvin sulkeutuneita omiin kupliinsa. He ovat ehdottomia ja absoluuttisia puritaaneja, johon minutkin jossain vaiheessa vedettiin, vaikka voin sanoa kasvaneeni tuosta yli ja täysin erilaiseksi. Minulla ei taas ole absoluuttista tarvetta toitottaa omia arvojani ja elämänasenteitani toisille ihmisille, siinä mielessä katson, että on tärkeää toimia omien periaatteiden kautta, mutta toisille ihmisille ei tule sanoa, että tässä on minun arvoni, ja koska ne ovat minun, on sinunkin sen takia niitä noudatettava. On selvää, että minäkin olen jollain tavalla nepsyjä, mutta minä en ole samalla tavalla ehdoton, rajoittunut ja ennakkoluuloinen ihminen tänä päivänä verrattuna siihen, millaisia nämä kaksi ihmistä ovat. Näistä kyllä vielä pahempi tänä päivänä on vanhempi ihminen, koska epäilisin nuoremman päässeen oman keskimääräistä korkeamman älykkyytensä kautta hieman avarampaan katsomustapaan. On rasittavaa olal mainitun vanhemman ihmisen kanssa tekemisissä, koska minä en voi tehdä muuta kuin provosoitua henkisesti hänen pikkuihmisille kuuluvien periaattteidensa, joita hän minulle toitottaa, takia. Hän on esimerkiksi minusta päättänyt, että minä en voi enkä toisaalta hänen ajatustensa takia edes saa tienata, menestyä ja edetä myös ihmisten välisissä suhteissa, toisin sanoen, hänen ankeutensa on hänen mielestään sitä, mikä kuuluu myös minulle. Hänellä on niin mustavalkoinen tapa ajatella ja jaotella ihmisiä, että en ole koskaan aiemmin kohdannut tällaista puritanistia. Hän ajattelee, että menestyminen kuuluu tietyille ihmisille, samalla kun toisille ei kuulu mitään tai ainakin hyvin vähän. Mielestäni ihmisellä on potentiaalia niin kauaan kun hän vain hengittää ja on läsnä kehonsa toimintojen kautta, ja tässä mielessä minua on suuresti vituttanut kyseisen ihmisen tapa luulla, ettei minusta ole mihinkään, koska hänen mukaansa menestys tarkoittaa sitä, ettei saa esittää kritiikkiä vaan kaikessa on mukauduttava muiden ihmisten todellisuuteen, ja tiettyjen ihmisten myönteinen tai kielteinen mielipide ratkaisee kaiken. Kirjoista voin kirjoittaa, että niidenkin suhteen olen kohdannut vastustusta, koska nimittäin minun mielestäni kirjoja ei voi koskaan olla liikaa, niin eräs lähisuvun ihminen on toistanut monta kertaa niistä ”aapisia ja lorukirjoja”; ja onpa se arvostava kommentti, etenkin jos luen vaikka teoreettista filosofiaa tai teoreettista fysiikkaa. Tuollaisen kommentin mukaan nämä aiheet ovat turhia, ja toisaalta niin ettei niillä ole helppouden takia jolla ne on kirjoitettu edes minkäänlaista arvoa. Ei tarvitse ihmetellä jos minusta on tässä ympäristössä kehittynyt toisinajattelija ja arvofilosofi. On selvää, että ne asiat, joista minä innostun ja rohkaistun, eivät ole koskaan lapsuudenkodissani saaneet minkäänlaista vastakaikua. Toisin sanoen, aina kun olen innostunut älyllisesti tai taiteellisesti jostain, on vastauksena ollut aggressiota tai tyly mitäänsanomaton naama. Jos ajatellaan sitä, miten yksinäiseksi olen tullut tämän reagoimisen takia, ei ole ihme, jos on tullut mielenterveysongelmia. Esimerkiksi kun teininä olen kuunnellut vaikka Sibeliuksen viidettä sinfoniaa omassa huoneessani ovi auki, on mieleeni jäänyt miten isäni tuli ovelle naama norsunvitulla ja paiskasi oven kiinni. Tällaiset asiat jäävät mieleeni, koska varmaan minulla on esteettistä silmää ja korvaa aika paljon. Olen varmaan myös omaksuntu suuresti ajatuksen, että suurin osa ihmsistä on tyhmiä ja ymmärtämättömiä sen takia, koska olen aina saanut kokea ja olla yksin omassa lapsuudenkodissani. Voin vaan kuvitella, miten onnellisempia ja sosiaalisempia sellaiset ihmiset ovat, joiden kiinnostuksen kohteet ovat saaneet vastakaikua omissa vanhemmissaan. Isäni on aina ajatellut, että minun olisi pitänyt vain hänen takiaan olla kiinnostunut samoista asioista kuin hän, ja jos näin ei ole, niin ”jos ee kelepoo niin sua olla iliman”. Ja näin on todellakin käynyt minun kohdallani. Olisi kannattanutl lisääntyä jonkun Möttösen kanssa, ettei vaan polvi olisi mitenkään parantunut. Taiteellisuuttani ja älykkyyttäni ei ole koskaan isäni puolelta ymmärretty. On selvää, että eroavaisuuksistamme huolimatta, äitini on aina ollut minulle läheisempi, kun toinen on kuin raivohullu. Olen oppinut lukemaan 4-5 vuotiaana, koska äitini luki minulle lapsena, ja kotona oli kirjoja, joista olin silloin kiinnostunut. Äitini on myös varsin paljon maksanut ja ostanut minulle kirjoja myös aikuisiällä. On selvää, että kirjallinen lahjakkuuteni on tullut enemmän äidin kuin isän puolelta, vaikka on sanottava isäni isän Arvi-ukin lukeneen paljon, ja etenkin hän osti aina merkkipäivinä ja jouluina kirjoja äidilleni,joka on aina lukenut paljon kirjoja, ja äitini mukaan nämä lahjakirjat olivat aina yleensä hyvin laajoja ja paksuja. Siinä mielessä Ari-setäni on tullut isäänsä, järkiperäiseen Arvi-ukkiin, samalla kun isäni on tullut tunteelliseen ja ennakkoluuloiseen äitiinsä. Jos ajattelisin sitä, ketkä isovanhemmistani muistuttavat minua eniten, on sanottava, että ensimmäiset ovat isäni isä, äitini äiti, kolmas on Leo-ukki ja viimeisenä tulee ainoana näistä hengissä oleva isäni äiti. Minä en ole koskaan harrastanut yliemotionaalista parkumista ja herkkänahkaisuutta, vaikka on sanottava, että oikeanlaisella hetkellä minäkin kyllä liikutun, mutta en ole yhtä herkkänahkainen kuin esimerkiksi isäni äiti. Hän haluaa komennella, tietää kaikesta paremmin ja yrittää tunkea nenäänsä toisten ihmisten asioihin, sellaisiinkin asioihin, jotka eivät todellakaan hänelle millään tavalla kuulu. Molemmissa mummoloissani on ollut sellainen kirjasto, joka on ainakin tiettyyn ikään asti pystynyt vastaamaan mielenkiintooni, mutta olen kuitenkin myöhemmin tajunnut miten rajoittuneella mielellä kirjastot on rakennetut. On tietysti selvää, että oma kirjastoni, koska ne on tosiaan rakennettu yleisen ja oman mielenkiinnon kautta, vastaa paljon enemmän omiin intellektuaalisiin tarpeisiin. Olen lopulta tullut ajatelleeksi, että kirjallisuutta tulisi harrastaa myös sillä tavalla, että voi varmasti tunnistaa niissä eroja, ja sen takia esimerkiksi runoja kirjoittavan ihmisen tulisi lukea myös vaillinaista runoutta, eikä vain tuijottaa satoja tai tuhansia vuosia kaanoniin kuuluneita suuria klassikoita, koska lukemisen tarkoitus kirjoittavalle ihmiselle on myös se, että siitä voisi tulla aiheita ja tapoja omaan kirjoittamiseen. Kirjoittaminen syntyy itselleni inspiraatiosta, ja vaikka on sanottava että olen korostanut vaikutteellisuutta kielteisenä asiana, niin joskus jonkinlaisten satiirien ja pastissien luominen vaatii myös tekstien lukemista, ja on varmaan niin, että jos ihminen ei saa koko ajan ulkoisesta syötettä joistain tärkeistäkin asioista, on kirjojen kautta tuleva tieto tärkeää. Mielestäni maailmassa matkustaminen tuottaa paljon sisältöä ja avaruutta maailmankatsomuskeen ja mahdollisesti myös ihmiskuvaan, niin pyrin itsekin matkustamaan vähintään suurin piirtein kolmen kuukauden välein, joskus tietysti useammankin kerran. Kirjoitin Luhangan historiasta viime yönä yhdeksän lehtiartikkelia, ja olen tullut Luhangan historiasta niin tietorikkaaksi, että voisin varmaankin luennoida aiheesta, jos sellaiseen joskus olisi tarvetta tai mahdollisuutta. Voisinhan minä artikkelejani lähdemateriaalina käyttäen kirjoittaa myös jonkinlaisen historiikin Luhangasta. Kirjoitan toisinaan näitä paikallistietämysartikkelita lähinnä rahan takia, koska niistä todellakin maksetaan, ja pienissä lehdissä ne ovat halutumpia kuin jonkinlaiset yleisiin aiheisiin keskittyvät kolumnit tai pakinat. Haluaisin toisaalta oppia kirjoittamaan myös humoristisia faktaa ja fiktiota sekoittavia pakinoita, koska on varmaan niin, että itse tuotan hauskoja ilmaisuja itseni huomaamatta, koska ironia, itseironia ja satiiri syntyy toisinaan sillä tavalla, ettei sitä itsekään tiedosta. Pakina on siinä mielessä enemmän kehitelty vitsi kuin minkäänlainen satiiri. Siinä mielessä, koska ironiassa ja satiirissa ei tavoitella naurua, on kehitelty vitsi, jolla on pyrkimys reaktioon, matalamman tasoista huumoria. Ironiahan tarkoittaa lähinnä sitä, että katsotaan asioita monesta kulmasta ja näytetään asiat monesta kulmasta. Tästä ”kulmasta” tulee toisaalta mieleen sen, että kun Markus Kuotesaho pyrki eduskuntaan, ja kun Kaisa lähti häneen adjutantikseen, oli vaatimuksena pidempi hame Markukselle, ja Markushan selitti että, ”kun Kaisa on lyhytkasvuinen, niin hän läheltä kävellessä saattaa nähdä hammeen alle”', ja avoimeksi jäi se, mikä se siellä hameen alle piileskelee. On loistavaa olla näin idearikas, kun aina riittää kirjoitettavaa, pitää vaan olla selvin päin ja lääkkeet on pitänyt ottaa. Wolfram Eilenbergerin länsimaisen filosofian historiaa 1900-luvulla esittelevä trilogia on loistava, ja olen itse mieltynyt etenkin osaan, jossa käsitellään kuuluisimpia naisfilosofeja, kuten Randia, Arendtia, Beauvoiria ja Weilia. On mainittava, että siinä mielessä olen elänyt kuplassa, etten ole pitkään aikaan ollut tekemisisä nuorien naisten kanssa, mutta siinäkin on tapahtunut jonkinlaista muutosta. Olen myös miettinyt sitä, olenko itsekin jossain mielessä rajoittunut, mutta muodollisuuteni on varmaan kehittynyt suojelemaan omaa epäsosiaalisuuttani. Minä en jää tavallisesti mielelläni julkisee tilaan haastamaan paskaa. Siinä mielessä minulla on tapa erotella julkinen tila ja yksityinen tila toisistaan. Kokoomus ei näytä ottavan minua ehdokkaakseen, joten minun on käännyttävä seuraavan vaihtoehdon, Vihreiden puoleen. Keskustelin äskettäin erään Taube-sukuun jotain kautta linjan omaavan miehen kanssa, ja siinä nousi ideana esiin se, että Luhangan kirkkoon järjestettäisiin kunnan historiallisten aatelissukujen, eli von Beckereiden, Reethien ja Tauben vaakunat, jotka sijoitettaisiin johonkin kohtaan kirkon seinälle (tietysti sisäpuolelle). Tämä olisi historiallinen arvonanto, koska nämä suvut ovat olleet merkittävällä tavalla mukana kehittämässä Luhankaa, ja epäilen vanhimpien ihmisten olevan tietoisia näistä suvuista, ja samalla nuoret ihmiset saisivat tietoa siitä, millaisia vallasväki-ihmisiä kunnassa on aikaisemmin ollut, ja siis tällä tavalla kristallisoitaisiin pitäjän historiaa ja muistettaisiin sitä jatkuvasti. Toinen projekti, joka kaiken muun ohessa on ollut mielessä, on Adolf von Beckerin taidekilpailun järjestäminen mieluiten johonkin taidelukioon Suomessa. Pitää löytää rahoittajia, ja palkintoja vastaan kilpailun toimikunta lunastaisi palkittujen nuorten työt itselleen. Lisäksi olen kehitellyt ideaa Frans Josef von Beckerin hyväntekeväisyysjärjestöstä, johon liittyy paljon hänen uraansa ja historiaansa liittyviä asioita. Mitkä kirjoitukset ovat tällä hetkellä paikallishistoriaan liittyen mielessä ovat itähämäläinen kartano ja savolainen kartano. Tässä mielessä pitäisi varmaan tilata Atte von Wrightin kirja sukunsa muinaisesta pääkartanosta Haminalahden hovista, vaikka kyseinen kartano on etenkin Wrightien aikaan ollut suhteellisen vaatimaton. Mieleeni on siitä jäänyt, vaikka en nyt muista lähdettä, että kun Georg Henrik von Wright oli lukiolaispoika, vietti hän muutaman kesän osan oppimassa suomenkieltä Kuopiossa, vaikkakin Haminalahti oli jo tuolloin myyty, että kun Adolf (?) von Wright halusi ylläpitää yhteyttä sukuhaaran ruotsinkieliseen menneisyyteen, niin Pirttisaareen tai Salolansaareen (?) tilattiin Hufvudstadsbladet, ja heti kun se tuli, niin se säilöttiin ulkohuussiin, minne Georg Henrik ensisijaisesti ruotsinkielisenä vetäytyi aina sitä lukemaan. On myös mainittava, että googlesta löytyvässä Joutsan seudussa viime kesänä julkaistussa kirjoituksessa näkyvä tönö Tammijärvellä ei ole ukkini isosedän, majurin, aikainen Hongala gård, eikä edes kaukainen sukulainen, joka on kyseisen tönön ennen Litku Klemettiä omistanut usko, että kyseinen mörskä olisi ollut majurin arvokas kartano, standardit aatelisen asuinpaikaksi olivat kuitekin tuohon aikaan paljon tiukemmat, eikä nykyistä Honkalaksi nimitettyä tönöä voi hyvällä omallatunnolla kartanoksi kutsua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti