Anders Chydenius oli jo 1700-luvulla kirjoittanut vapaan kaupankäynnin puolesta Suomessa. Tästä huolimatta oikeus perustaa maakauppoja tuli voimaan vasta vuonna 1859. Kaupungeilla oli yksinoikeus kaupankäyntiin, koska vuonna 1734 säädetyn lain mukaan oli kiellettyä myydä kaikkia kaupunkitarvikkeita tai pitää niitä varastossa tai varastossa pitämisen maaseudulla. Laki kielsi myös kaupunkitarvikkeiden ostamisen maalla tapahtuvaa myymistä varten.
Ennen makasiinien perustamista maaseudun kauppa oli laukkuryssien, markkinoiden, kaupunkimatkojensa ja salakauppiaiden varassa. Luhangastakin oli huonot kulkuyhteydet yhdessä sijainnin maaseudulla kanssa. Laukkuryssien tavaroissa ei ollut erikoisuuksia, minkä lisäksi heidän tuli altistua jatkuvan kulkemisen rasitukselle.
Markkinat olivat tärkein kaupankäynnin muoto tavaranvaihdon kannalta. Nekin menettivät suosiotaan jo 1820-luvun alussa, koska maaseutumarkkinoiden määrää jouduttiin vähentämään niillä vietetyn huonon ja jopa riettaan elämän takia. Lopulta markkinatkaan eivät enää pystyneet vastaamaan kasvavaa hyödykkeiden kysyntää. Myös markkinointi oli tuolloin huonossa jamassa. Lähimmät markkinat järjestettiin syksyllä ja talvella Luhangassa. Lisäksi käytiin Mikkelin, Anianpellon ja Jyväskylän markkinoilla. Jyväskylään myös tehtiin paljon kaupunkimatkoja. Rannikolta sai esimerkiksi suolan halvemmalla kuin sisämaassa, ja sen takia luhankalaiset tekivät kaupunkimatkoja aina Loviisaan ja Porvooseen saakka. Ennen kuin maakauppa oli vapautettu, tekivät kauppiaat ostoksensa kaupungeissa.
Pitkät kaupunkimatkat tulivat maaseudun asukkaille kalliiksi, mutta kuitenkin se virkisti ja toi vaihtelua päivittäisen elämän kulkuun. Kaupan vapauttamista odotettiin kärsivällisesti aina 1800-luvun alusta. Tuo aika toi esiin myös salakauppaa, joka levisi kulovalkean tavoin ja pian jokaisessa kunnossa oli ainakin yksi laiton maakauppa.
Maalaisyhteisö koki murroksen 1850-luvulla – oli aikeissa lopettaa talouselämän holhousjärjestelmästä. Ensimmäinen harppaus vapaan maakaupan suuntaan oli vuonna 1842 tapahtunut maantuotteiden vapauttaminen. Tämä ei kuitenkaan tarjonnut ratkaisua alkuperäiseen ongelmaan, koska esimerkiksi nautintoaineet luhankalaistenkin käydä ostamassa kaupungissa. Tällaisia olivat esimerkiksi makeiset, tupakka ja alkoholi. Kulutustavaroiden kysyntä oli suurempaa kuin tarjonta. Maakauppa alkoi saada kannattajia myös korkeimpien tahojen toimesta Helsingissä. Esimerkiksi J.V. Snellman osallistui hankkeen ajamiseen. Hänen mukaansa kauppakiellon myötä tullut lainrikkomisilmiö oli haitallinen ja samalla hän katsoi maakauppojen korottavan syrjäseutujen elintasoa.
Maan hiljalleen virinnyt lehdistökin tuki hanketta. Tunnettu lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen kirjoitti vuonna 1857 maakaupan täydellisen vapauttamisen puolesta. Tavaroiden hankinta ja mainostaminen kävisivät silloin paremmin ja helpommin. Suomen Julkisissa Sanomissa kirjoitettiin perusteista miksi kaupan tulisi olla vapaata. Jos jokaisessa pitäjässä olisi oma kauppias, tällöin jokainen kuntalainen saisi tarpeensa läheltä eikä tarvinnut kulkea pikkuasioiden perässä pitkiä matkoja. Kansan johtomiehet ja kansa olivat ottaneet maakauppa-hankkeen omakseen koko maassa. Senaatti säätikin joulukuun 28. vuonna 1859 asetuksen, joka avasi päivittäistavaroiden myynnin maaseudulla.
Keski-Suomen suurissa pitäjissä perustettiin kauppoja hyvin pian maakauppa-asetuksen voimaantulon ansiosta. Keski-Suomen ensimmäinen kappeli Luhangan muodossa sai ensimmäisen kauppansa vuonna 1862. Kuntalaisten pääsy kauppaan helpottui laivaliikenteen Päijänteelle tulemisen myötä, ja esimerkiksi Suomi-laiva kulki Anianpellon ja Jyväskylän väliä. Tästä parannuksesta johtuen yksi kauppa riitti tarpeisin yli kymmenen seuraavan vuoden ajaksi. Yksi tekijä joka oli alkuun haittana kaupankäynnille oli se, että kauppiaat valittiin tarkan seulan kautta ja rajoituksia oli paljon kaupankäynnissä. Maakauppiaan vaatimukset olivat luku-, kirjoitus- ja laskutaito, hänen piti olla hyvämaineinen, ehtoollisella käynyt, ja itse oman omaisuutensa hallitseva mies. Hänen tulisi myös hallita kaupan yksinkertainen kirjanpito. Näillä vaatimuksilla ehkäistiin vilpillisten kandidaattien ilmentymistä pitäjään talonpojan tappolinjalle.
Kauppiaaksi aikovan oli haettava oikeutta kaupan pitämiseen kuvernööriltä. Jos se ei palannut kuvernööriltä hylättynä, piti aikovan hakeutua kihlakunnan oikeuteen, joka antoi asiassa lausunnon kun oli kuunnellut ensin käräjillä kuntalaisten kantaa kaupan tarpeellisuudesta. Mikäli aie meni läpi käräjien päätöksellä oli seuraavana vuorossa senaatin arvio, joka myönsi yleensä kauppaoikeuden hakijalle. Kaupan tuli päätöksen mukaan sijaittava vähintään 50 virstan päässä kauppalasta.
Petter Siren haki vuonna 1861 maakauppiaaksi, mutta häntä ei toimeen otettu, koska hän oli köyhä ja reppanaluonteinen. Lisäksi Siren asui erossa vaimostaan. Ensimmäinen kauppias Luhangassa oli Joonas Ruohtula, jolle annettiin hakemuksen jälkeen oikeus kaupanpitoon vuoden 1862 alussa. Ensimmäinen kauppa perustettiin Ruohtulan tilan maille Tammijärjelle. Ruohtulan monopoli jatkui vuoteen 1867, milloin Frans Oskar Stenberg perusti pitäjän toisen kaupan Tammilahden pohjukkaan. Pian tämän jälkeen Ruohtula luopui kaupanteosta ja Stenbergin kauppa jatkoi ainoana Luhangassa.
Seuraavana kaupan perusti Tammijärvelle Otto Helenius vuonna 1875. Niin ollen Luhangassa oli taas kahdenlaisia kauppoja. Molemmat olivat tosiaan Tammijärvellä, koska kulkuyhteydet olivat sinne edullisemmat kirkonkylään nähden.
Tiedetyin luhankalainen kauppias oli Robert Ruohtula. Hän hyötyi hyvän tukkikauden noususuhdanteesta, ja perusti kaupan 1870-luvun puolivälin tiedoissa. Muiden ansioidensa ohessa hän oli kauppiaana yli kaksikymmentä vuotta. Vuodesta 1876 1880-luvulle pitäjässä oli kolme kauppaa. Kuntalaiset tottuivat nopeasti tähän uudistukseen. Kauppa kehittyy tunnetusti vain kilpailun kautta, ja sen takia kuntalaiset myönsivät ilomielin lupia uusien kauppojen perustamiselle.
Vuonna 1879 annettiin elinkeinolaki, joka pohjustui täydellisesti elinkeinovapauteen. Ainoa asia mitä kauppiaan piti virallisesti tiedottaa, oli liikkeen nimi, paikka ja yleisesti tiedotettava että
tällainen liike oli nyt perustettu. Tätä mahdollisuutta hyödynsivät Ivan Mitrofanof ja Juhana Jeremejeff, jotka olivat alkuaan laukkuryssiä. Ensin mainitun kauppa sijaitsi kirkonkylässä ja jälkimmäisen Tammijärvellä Mäkelän talon mailla. Mitrofanoff hoiti kauppaansa aina vuoteen 1902, jonka jälkeen se siirtyi Vasili Tilikoffille. Ebenhard Nieminen perusti kaupan Judinsaloon, jossa toimessa hän jatkoi vuoteen 1925, jolloin hän luovutti liikkeensä toiselle. Vuosisadan vaihteessa Tammijärven kaupan uudeksi kauppiaaksi tuli Topias Hietala, Mitrofanoffin kirkonkylän kauppa siirtyi Vasili Tilikoffille. Mitrofanoffin ja Jeremejeffin toimesta järjestettiin laaja kiertelevien laukkuryssien armeija, joiden päätukikohta oli Mitrofanoffin kauppa kirkonkylässä.
Ei olisi Luhankaa ilman Päijännettä ja toisinpäin. Vesitie oli tärkeä etenkin kauppiaille. Tavarat kuljetettiin useimmin vesitietä. Syksyisin kauppojen varastot täydennettiin tulevan talven ja jäätyneen Päijänteen takia. Tammilahden laituri oli sulan aikana kiireinen paikka, koska Joutsankin tavarat tulivat sinne. Kauppiaan puoti toi uusia elämyksiä – etenkin Mitrofanoff, Ruohtula ja Tilikoff. Maakaupan aikaan asiakasta ei pidetty oikeassa olevana, vaan myyjän markkinat näkyivät esimerkiksi siinä, kun minkäänlaista mainostamista ei ollut. Kaupanteko oli verkkaista, asiakkaiden tuli hakea Ruohtula kotootansa, jos halusivat ostoksia tehdä. Tilikoffin kauppa oli myöhemmin auki aamukuudesta iltakahdeksaan. Tavarat olivat hyllyissä vierekkäin, Ruohtulan kaupan ovenpielessä oli toisella puolella petroolitynnyri ja toisella sillitynnyri. Aikamoiset hajut varmasti johtuivat ainakin osittain näistä kahdesta tuotemerkistä. ”Sillitynnyrin päällä oli Amerikan läskiä, katossa olivat pieksut ja huovikkaat. Puoliksi auki käärityissä säkeissä oli jauhot. Tupakoista oli tunnetuin ”Venäjän lehti” ja savukkeissa Rettigin paperossi.” Paperipusseja ei harrastettu ja sokeri ja kahvi laskettiin paperista kietaistuun tötteröön tai ostajan tuomiin astioihin.
Kun Mitrofanoff perusti kauppansa, lisääntyi pitäjässä kuljeskelevien laukkuryssien määrä. Mielipiteet heistä vaihtelivat, ja etenkin suomenmieliset eivät heitä hyväksyneet. Tämä kaupanteon muoto loppui suurelta osin ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.
Olli von Becker
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti