Luhangan ensimmäiseksi papiksi nimitettiin paljon hiippakuntaa kiertänyt Tomas Neovius, jota kuvataan Luhangan historiikissa ”vähemmän lahjakkaaksi”. Neovius hoiti Luhangan kappalaisen virkaa toistakymmentä vuotta kuolemaansa saakka toukokuun 26. päivään 1881. Hän tarvitsi viimeisinä vuosinaan muiden apua omien velvollisuuksiensa hoitamisessa. Tuomiokapituli myönsi vuonna 1776 Neoviuksen anomuksen perusteella hänelle virka-apua. Sysmän kappalainen kävi tämän mukaan neljästi vuodessa ja Hartolan kappalainen kolmesti pitämässä Luhangassa jumalanpalveluksen. Kolmen viimeisen elinvuotensa aikanan hänen poikansa antoi hänelle apua virka-asioidensa hoidossa. Samainen poika Tuomas Wilhelm Neovius valittiin isänsä jälkeen ainoana hakijana Luhangan kappalaisen virkaan. Tämä Neovius oli syntynyt vuonna 1756.
Samaisen vaalin yhteydessä kersantti Carl Gustaf Reeth ja luutnantti Axel von Becker anoivat pienennystä Luhangan säterin osalle tulleissa maksuissa. Nuorempi Neovius hallitsi kappalaisen asemaa vuoteen 1789, milloin hän siirtyi Joutsaan kappalaiseksi. Hän asui tuolloin Leivonmäessä. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana Luhangassa toi kaikkiaan kolme kappalaista ja tuolla ajalla ei riitatilanteita vältetty. Eniten riitaa sai aikaan Johan Leander, joka oli von Beckerin lanko ja joka tuli asemaansa 10. päivä maaliskuuta vuonna 1790. Hän oli syntynyt vuonna 1733 ollen kaksi vuotta Beckeriä vanhempi. Luhankalaiset olivat erityisesti halunneet hänet Sysmästä, missä hän toimi apulaisena. Leanderin lankoutta luutnantin kanssa on pidetty erityisenä perusteena nimittämiselle. Leanderilla oli edeltäjänsä kaltoin epäonnea virkansa hoidossa ja hän osoittautui varsin huonoksi hengenpalvelijaksi. Lisäksi Leanderia kiihotti erinäisiin riitoihin hänen virkaheitto pappina toiminut veljensä Henrik Leander, joka oleskeli tuolloin Luhangassa.
Luhankalaiset tukivat aluksi Leanderia virkansa hoidossa, mutta hänen jatkuva riidanhaluisuutensa Sysmän kirkkoherraa kohtaan osoitti hänen täyden kyvyttömyytensä Luhangan kappalaisen viran hoitoon. Myös Turun hovioikeus otti kantaa asiaan ja tuomitsi ”riidanhaluisen ja epäsäännöllistä elämää viettäneen Leanderin viralta pantavaksi 19. päivä huhtikuuta 1798, mutta toimenpide ei ennättänyt tulla voimaan ennen kuin Leander kuoli 12. päivä elokuuta vuonna 1799.
Leanderia virassa seurannut Karl Niklas Langberg ei ennättänyt hoitaa tointaan yhtään Leanderia pidempään. Langberg oli vihitty papiksi vuonna 1794 ja tuli Luhankaan 23. päivä heinäkuuta 1800. Hän kuoli jo 23. päivä heinäkuuta kaksi vuotta myöhemmin 1802. Langbergin vaimo oli Vanhoisten Eva Sofia Taube. Langbergillä oli kolme lasta, joista kaksi oli aviotonta.
Maisteri Henrik J. Seleni tuli kappalaisen viran haltijaksi 7. päivä heinäkuuta vuonna 1803. Hänet valittiin jo vuonna 1808 Hartolan kappalaiseksi siirtyen sinne. Seuraava kappalainen oli Anders Johan Holmsten, joka hoiti virkaansa kauemmin kuin kolme edeltäjäänsä yhteensä. Hänet valittiin 5. päivä 1809 ja oli vihitty papiksi vuonna 1803. Hän kuoli 19. päivä marraskuuta 1827. Holmstenin jälkeen virka oli vuosia täyttämättä, ja vasta vuonna 1831 virkaan nimitettiin Karl Hahl. Hahl oli vihitty papiksi vuonna 1826, milloin hän oli neljänkolmatta vuotta vanha. Ennen kuin hän tuli Luhankaaan, oli hän toiminut pappina Iisalmella, Heinolassa ja Ilomantsissa. Luhangan kappalaisen virasta hän siirtyi vuonna 1839 kappalaiseksi Nurmekseen missä hän kuoli yhdeksän vuotta myöhemmin.
Vuonna 1841 kappalaisen virkaan tuli talonpojan poika Nurmeksesta 1803 syntynyt Olof Nevander, joka oli vihitty papiksi vuonna 1833. Kyseisen Luhangan viimeisen kappalaisen virkakausi oli onnellinen ja hedelmällinen. Kahtena vuosikymmenenä, joka edelsi oman kirkkoherrakunnan syntyä tapahtui paljon myönteisiä kehityskulkuja. Uuden kirkkokellon ostaminen vuonna 1848 seurasi pitkällistä työvaihetta. Luhankalainen rusthollari Johan Gabriel Widbom kuljetti sen omilla rahoillaan Pietarista ja lainasi myös loput kelloon tarvitut varat. Hinnaksi tuli 413 ruplaa, kun ennen sitä kokoon oli saatu vain kolmesataa. Tällä tavalla Tukholmassa vuonna 1766 Ruotsin vallan aikana valettu viidentoista leiviskän kello sai seurakseen autonomian aikana Pietarissa valetun kahdeksantoista leiviskän ja yhdeksän naulan kellon. Uudistusrikkaan Nevanderin aikana saatiin kappeliin lasten opettaja, uudenlainen sakasti vuonna 1852 ja kirkkomaata levitettiin enemmän. Paikallinen kirjeenvaihtaja totesi näistä uudistuksista Suometar-lehdessä: ”Hän on niin mainiosti yhteistä hyväämme vaikuttanut, että hän ainian tulee elämään muistossa ja esimerkkinä”. Nevanderiin tunnettu kiintymys oli suuresti vaikuttamassa semmittäisessä kirkkoherranvaalisssa. Luhangan kappeliseurakunnan viimeinen kappalainen ja kirkkoherrakunnan ensimmäinen kirkkoherra Nevander kuoli 11. päivä marraskuuta 1866.
Luhangan kappeli oli syrjäinen ja eli sen takia omaa hiljaista elämäänsä. Oman papin, kirkon ja hautausmaan saaminen oli sen väestölle selkeänluonteista parannusta. Olivathan kirkolliset yhteydet maalaisyhteiskunnassa 1700-luvulla eniten tärkeimmät. Varsinaiset hallinnolliset kysymykset, joita ei ollut paljon, pystyttiin hoitamaan kauempaakin. Esimerkiksi henkikirjoituksen suorittamiseen Luhangan pitäjässä pyrkinyt kuvernöörin päätös annettiin vasta niinkin myöhään kuin vasta vuonnaa 1817. Kirjuri kihlakunnassa arveli kuitenkin, että luhankalaiset voisivat ennemmin tulla hänen luokseen Sysmään asian hoitamiseksi, kuin että hänen olisi tullut mennä heidän luokseen Luhankaan. Luhangan väkimäärä oli Sysmästä eroamisen aikaan noin 650, vuonna 1780 se oli jo 863 ja kymmenen vuotta myöhemmin se ylitti tuhannen rajan.
Ero 1700-lukuisen kappelin Luhangassa ja rintapitäjien kappelien välillä on ollut suuri. Kappelin toimintaan on vaikuttanut huonojen liikenneyhteyksien aiheuttama eristäytyneisyys. Luhangan historiikissa kirjoitetaan, että ”Varsin jyrkät rajat on nähtävissä toisaalta myös Luhangan tuon ajan yhteiskunnassa väestön eri kerrosten välillä”. Paikallisen seurakunnan huippua ovat tuohon aikaan edustaneet von Beckerit ja Taubet. Kirkon penkkijärjestys kertoi tästä epätasa-arvoisesta suhteesta, jossa mielessä hengenpalvelussakin oli säätyerot ja toisten osa oli toisia arvokkaampi. Ihmisen asema pitäjän hierarkiassa määräsi sen missä hän istui kirkossa. Lisäksi miehet istuivat vasemmalla puolella ja naiset oikealla. Luhangan historiikissa kerrotaan: ”Kappelikirkon ensimmäisessä penkissä lähinnä kuoria istuivat vuoden 1780 penkkijärjestyksen mukaan arvokkaimmat: Luhangan säterirusthollin omistaja luutnantti Becker, kersantti Reeth sekä Klemettilän rusthollin omistaja Taube ja Kärmelahden puustellin omistaja. Vastaava penkki käytävän toisella puolella oli varattu heidän vaimoväelleen. Näiden takana toisessa penkissä oli osoitettu paikat Judinsalon talonpoikaiselle väestölle, ensinnä mainitaan Jutilan talo. Rajakankaan, Lujalahden, Tommolan ja Koiviston lisäksi oli varattu tilaa myös ”Cailaij”-sepän väelle. Kolmas penkki oli tammijärveläisten: Ruotsula, Hipeli, Herrainen ja Syrjäkangas. Neljännessä penkissä sen sijaan nähtiin Luhangan kylän talonpoikia: Ahvenmäen ja Nisulan väen ohella Klemettilään kuuluvien Tommolan, Jaakkolan ja Sipilän sekä Klemettilän rusthollin talonpoikaiset asukkaat. Viides penkki jaettiin Tammijärven ja Luhangan kylien talollisten kesken, siinä istuivat luhankalaiset kahdesta Salmelan talosta ja vastaavasti kahden eri Möngölän väki Tammijärveltä. Sen penkin naisten puolella oli varattu paikat kappalaisen perheelle. Kuudes penkki oli viiden Rekolan eri talon ja Kärmelahden väen hallussa. Kuudennen ja seitsemännen penkin välillä oli taas suuri yhteiskunnallinen juopa, viime mainitussa istuivat ensimmäiset torpparit, joista etusija oli annettu Judinsalon, Hidun, Keikkalan, Kylmälän, Lehtimäen ja Keihäsniemen torppien asukkaille. Kaksi seuraavaa penkkiä oli varattu Luhangan säterirusthollin lukuisille torppareille, joita istumajärjestyksen mukaan oli kolmetoista. Kymmenennessä penkissä istuivat Klemettilän rusthollin kahdeksan torpan asukkaat ja seuraava penkki oli Rekolan yhdeksän torpan hallussa. Toiseksi viimeinen penkki oli Tammijärven ja Salmelan talon torpparien ja viimeisessä penkissä lähellä ovea oli varattu paikka Koiviston kahden torpan, Pajujärven ja Sikolahden väelle. Tommolan ainoalle torpalle ja Soiniemen kuuden torpparin väelle. Näin oli jokainen luhankalainen arvovaltaisesta kartanonväestä viimeiseen vähäpätöisimpään alustalaiseen saanut oman paikkansa kappelin kirkossa”.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti