On mainittu, että Itä-Hämeessä sijaitsivat ennen eräät Suomenmaan suurimmista kartanoista. Hartolassakin kartanolaitos kehittyi koko Päijänteen takana olevaa aluetta luonnehtivaksi järjestelmäksi. Pelkästään suurta maa-aluetta hallitsevaa tilaa ei voida kutsua kartanoksi. Historiallisten vaiheiden merkitys on aina koettu tässä mielessä tärkeäksi ja tämän takia kaikki rälssisäterit ja ratsuvelvolliset säterit ovat saaneet nimityksen kartano. Rälssisäteri on säätyläisille kuuluva asuinkartano, josta on myös käytetty nimitystä allodiaalisäteri. Ratsuvelvollisen säterin tuli varustaa ratsupalvelukseen menevä sotilas. Rälssisätereiksi lasketaan Hartolassa kaksi kartanoa, jotka ovat Koskipään ja Putkijärven kartanot. Koskipäälle annettiin rälssisäterioikeus jo 1580, mutta kuten monet muut tilat, reduktion yhteydessä siitä tuli ratsuvelvollinen. Myös jotkut rusthollit voidaan katsoa kartanoiksi, siinä mielessä, jos niissä on asunut säätyläisiä. Lisäksi vaatimuksiksi on katsottu laajat tilukset ja vakaa talous. Alustalaisten määrä oli myös tärkeä määrittävä tekijä. Ratsupalvelus koski myös joitain rustholleja. Mainittuun ryhmään kuuluu Hartolassa neljä isoa tilaa: Leppäkoski, Kirkkola, Tollinmäki ja Pohjola. Hartolassa oli myös yksi kruununratsutila, Kalhossa sijaitseva Taurala, jota nykyään nimitetään Kalhon kartanoksi. Koskipäähän kuulunut Eekun kartano erotettiin vasta 1700-luvulla Koskipään kartanosta omaksi kartanokseen.
Näiden kahdeksan tilan vaiheet ovat kuluneina vuosisatoina nivoutuneet toistensa kanssa yhteen. Useat näistä olivat yhtäjaksoisesti samojen sukujen hallussa. Tämän Itä-hämäläisen kartanoyhteiskunnan, joka poikkesi huomattavasti läntisen Suomen kartanolaitoksesta, jäsenten yhdistäviä piirteitä olivat alustalaisten suuri määrä ja laaja maaomaisuus. On mainittu, että olot täällä muistuttivat vastaavia oloja pohjoisessa Saksassa ja Itämeren maakunnissa.
Koskipään kartano on tullut tunnetuksi Itä-Hämeen merkittävimpänä kartanona. Se on alueen vanhin kartano ja sen synty liittyy Silfverbögeliksi poikansa kautta päässeen Sipi Henrikinpojan vaiheisiin hyvin läheisesti. Hän osti 1580-luvulla kylän kaikki maat haltuunsa ja muodosti niistä kartanon. Hän osallistui nuijasodan vaiheisiin ja voitti Padasjoella erään nuijamiesporukan. Hänen poikansa Klaus ja Henrik osallistuivat kolmikymmenvuotiseen sotaan ja olivat luonnollisesti upseereita. Toinen heistä nostettiin aateliseksi Silfverbögeliksi vuonna 1639. Tämän Klauksen kuoleman jälkeen Koskipään kartano siirtyi hänen pojalleen Kristianille, joka kaatui Hämeen ratsuväen upseerina vuonna 1677 taistelussa tanskalaisia vastaan. Siihen päättyi Silfverbögelien upseerisuku, joka oli kaikista vanhin Itä-Hämeen alueen suomalaisista aatelissuvuista. Silfverbögelien miesten jälkeen kartano siirtyi nuorimman polven naispuoliselle jäsenelle Margaretalle, joka oli aviossa majuri Johan Tandefeltin kanssa. Näin Koskipään kartano siirtyi Tandefelt-suvulle, joka oli tuleva käyttämään valtaa Itä-Hämeen kartanoalueella. Koskipää oli sittemmin saman suvun hallussa pitkälle 1800-luvulle asti. Johan Tandefelt omisti Koskipään lisäksi myös Hovilan ja Rapalan kartanot Sysmässä. Reduktion aikaan kartanot palautettiin kruunulle, mutta Johan Tandefeltin suostuessa suorittamaan ratsupalvelusta kartanoista, niin sen jälkeen Koskipään kartanosta tehtiin kaksinkertaisesti varustettu ratsupalvelusta suorittava säteri. Johan Tandefelt osallistui mm. Narvan taistelussa ja joutui venäläisten vangiksi ja kuoli Siperiassa vankeudessa vuonna 1712. Johan Tandefeltin poikien aikaan Koskipään manttaaliluku oli 3 ¼ ja äyriluku 32 ½. Yksi pojista, jota kutsuttiin vankan fysiikkansa takia ”väkeväksi Otoksi” osallistui mm. Pälkäneen ja Napuen taisteluihin upseerina ja oli lisäksi mukana Kaarle XII:n epäonnisella Norjan retkellä. Hän hallinnoi Koskipäätä kuolemaansa vuoteen 1757 asti. Hänet on haudattu Hartolan vanhaan kirkkoon. Kornetti Tandefeltin jälkeen hänen leskensä hallitsi suurta maaomaisuutta käytännössä kuolemaansa vuoteen 1788 asti, jolloin suoritettiin definitiivinen perinnönjako. Koskipää jaettiin perillisille Robert, Otto ja Adolf Tandefeltille, jotka ostivat muut sisaruksensa ulos. Yhden kolmanneksen Koskipäästä sai haltuunsa Robert Tandefelt kahden vanhapiikasisarensa Ullan ja Nannan kanssa. Hän rakennutti vuonna 1792 itselleen uuden päärakennuksen entisen pihapiiriin, jota on sittemmin kutsuttu Vihreäksi Koskipääksi. Hän erosi armeijan palveluksesta samana vuonna ja omistautui tilansa hallinnoimiseen.
Vanha Koskipää meni Otto Tandefeltille (1740-1800). Hänen vaimonsa oli everstiluutnantti Tollin tytär Benedikta Fredrika. He saivat neljä poikaa ja neljä tytärtä. Adolf Tandefelt (1747-1822) sai myös kolmanneksen Koskipäästä. Hänelle palstoitettiin jo 1760 Eekun tilan oman kartanonsa paikaksi, jonne hän 1700-luvun lopussa rakennutti kauniin Echon kartanon. Adolf Tandefelt toimi aktiivisesti Hartolan irrottamiseksi omaksi seurakunnakseen, mistä hänelle on annettava suurin palkkio. Echo ei säilynyt kauaa Tandefelt-suvulla. Adolf oli lapseton ja hän myi sen takia kartanonsa eversti Claes Erik von Stichtille vuonna 1804. Tandefeltien valta Koskipäässä päättyi vuonna 1872, minkä jälkeen sen omisti von Gerdten-suku. Gerdtenit tulivat Hartolaan jo 1800-luvun alussa. Claes Erik von Stichtin, joka palveli Savon jääkärirykmentissä ja asui Joroisissa, jälkeen Echon kartanon otti hallintaansa hänen sisarenpoikansa majuri Georg Gustaf von Gerdten (1775-1856). Hän meni avioon vuonna 1805 Otto Tandefeltin tyttären Wendla Fredrikan kanssa. Georg Gustafin jälkeen Koskipään peri hänen poikansa valtioneuvos Otto von Gerdten, joka laajensi omistuksiaan siihen pisteeseen asti, että 1860-luvulle tultaessa Koskipää oli miltei yhtä suuressa laajuudessa yhden miehen omaisuutena. Valtioneuvos oli helläkätinen isäntä myös alustalaisilleen ja hänen kuolemansa vuonna 1869 tuli ikävänä yllätyksenä. Hänellä ei ollut lapsia, joten hän testamenttasi omaisuutensa Ruotsissa asuneille kolmelle serkukselleen. Näistä Erik Otto von Gerdten lunasti massaosan muiden osuuksista. Hänellä oli kaksi poikaa, Carl Otto Fredrik ja Carl Erik. Ennen uusien omistajien saapumista Koskipää oli kylmillään. Uudenlainen herrasväki asettui ensin asumaan Echon kartanoon. Erik Otto von Gerdten kuoli 1876 ja hänen jälkeensä kolmannes Echosta ja Koskipäästä jäi hänen leskelleen, joka tunnettiin pitäjässä termillä Hennes nåd eli hänen armonsa. Kartanot jaettiin vuonna 1885 siten, että Carl Otto sai Echon ja Carl Erik Koskipään. Hennes nåd muutti asumaan Tollinmäen kartanoon ja vietti viimeiset aikansa Nipulin kartanossa. Carl Erik meni avioon Annie Winterin kanssa, joka oli Maila Talvion sisar. Avioliitosta syntyi yksi poika Gösta, josta tuli lääkäri. Hän ei koskaan muuttanut asumaan Koskipäähän. Siellä asui Annie von Gerdten aina kuolemaansa vuoteen 1927 asti.
Vielä vuonna 1874 Koskipään ja Echon kartanoihin oli kuulunut yhteensä 22 706,3 hehtaaria, josta viljeltyä oli 2047,64 hehtaaria. Vuonna 1921 maata oli myyntien jälkeen jäljellä 1496 hehtaaria. Koskipään yhteydessä ovat nykyään säilyneet enää kotipellot. Päärakennus myytiin Itä-Hämeen museolle vuonna 1929. Valtio osti Echon vuonna 1904 ja siitä muodostettiin 81 erillistä pientilaa. Echon kartano myytiin vuonna 1914 kansanopistolle.
Yksikään Hartolan vanhoista kartanoista ei ole säilynyt vanhojen säätyläissukujen hallussa. Omistajat ovat vaihtuneet lukuisia kertoja. Yleisimpänä syynä oli velkaantuminen, johon omistajat ajautuivat, koska elivät yli varojensa. Metsää ei Hartolassa voinut myydä samalla tavalla kuin esim. Sysmässä huonojen liikenneyhteyksien takia. Koskipäästä ja Echosta on nykyään muistuttamassa enää hienot päärakennukset ja merkitsevän oloiset puistoalueet.
Tandefeltit omistivat pitkään myös Pohjolan kartanon, jota kutsuttiin myös Malmgårdiksi. Pohjola sijaitsee Hartolan vanhalta kirkolta Heinolaan menevän tien varrella. Vuonna 1789 suoritetussa perinnönjakamisessa Fredrik Tandefelt, jolle se oli tullut Otto Tandefeltilta. Muistona Tandefelteistä siellä on vanhat portit ja niiden pylväät, joihin on kaiverrettu suvun nimi ja vuosi 1779, jolloin kartanon päärakennus valmistui. Tandefelt-suvun viimeinen tilan haltija oli Emil Tandefelt, joka myi kartanon 1870-luvulla. Noihin aikoihin alkoi tyypillinen ilmiö, jossa säätyläisomistuksesta monet kartanot siirtyivät talollisomistukseen.
Hartolan vanhimpiin kartanoihin sisältyy Kalhon ratsutila, jonka omistajat ovat olleet upseereita 1850-luvulle asti. Kartanon ensimmäisiin kuulunut omistaja oli Henrik Silfverbögel 1600-luvun alussa. Hän jätti jälkensä myös Koskipäähän. Sen jälkeen Kalho oli mm. Korpfeltien ja Collianderien omistuksessa. Sigfrid Joachim Collianderin mukaan Kalhoa kutsuttiin eräässä vaiheessa myös Joachimbergiksi. Collianderit olivat avioliittojen kautta yhteydessä myös Tollien ja Tandefeltien kanssa. Kalhosta erotettu Uusikartano siirtyi vuonna 1828 Georg von Essenille ja vuonna 1835 myös Kalho. Sen jälkeen Kalho on ollut Blumeilla, Jansoneilla ja Stjernvalleilla. Reinhold Carlsson osti kartanon 1891 koko irtaimistoineen 240 000 markalla.
Putkijärven säteriratsutila sijaitsi Hartolan äärimmäisessä pohjoisosassa. Alkuaan se kuului Svanström-aatelissuvulle, jolta se siirtyi avioliiton kautta 1600-luvun lopussa toiselle aatelissuvulle von Schroweille, joilla se oli miltei kaksisataa vuotta. Sen jälkeen se siirtyi talollisomistukseen. Nykyään kartanon osia ei ole säilynyt.
Tollinmäki sijaitsee Kirkkolan kylässä ja on ollut 1700-luvun puolenvälistä 1800-luvun alkuun Toll-suvulle. Tietysti kartano on nimettykin omistajasukunsa mukaan. Kartanon aikaisempi nimi oli Fredriksgård. Niin Tollinmäki kuin Kirkkola kuuluivat pitkään Otto Tandefeltin omistukseen 1800-luvulla. Molemmat on pirstottu nykyisin pienemmiksi tiloiksi ja jäljellä on vain komealta kalskahtavat päärakennukset.
Hartolan kulttuuri oli viime vuosisatoina kaukana sisämaassa ja varsin huonojen liikenneyhteyksien päässä. Monesti työ täytti tavallisen elämän ja perimmäiset tavat määrittelivät seuraelämän laatua. Säätyläiset elivät keskenään omaa elämäänsä, joka poikkesi etenkin ulkonaisessa suhteessa yhteisen kansan tavoista ja tapahtumista. Kartanot mutta etenkin niiden päärakennukset olivat vaikuttavia ja sisustus oli ylellinen. Tollinmäen, Koskipään ja Kirkkolan kartanoiden päärakennukset oli rakennettu tuohon aikaan vallinneen tyylisuunnan mukaisiksi kuisteineen ja taitekattoineen. Kustavilainen tyyli tulee näissä esiin suorien ja yksinkertaisten linjojen ja ikkunoiden puitteissa ja taitekatossa käytettyjen kolmiokorosteiden käytön kautta. Jokaisessa herraskartanossa oli avara kuisti kaksilla sivuportailla. Koskipään kartanon päärakennus on vanhin ja puhtain tyyliltään. Kirkkola on todennäköisesti suunniteltu sen perusteella. Suurin osa kartanoista oli yksikerroksisia. Vain Echossa ja Pohjolassa oli useampia kerroksia. Koskipäässä oli 18 huonetta ja Echossa 10. Huoneissa oli tapetit ja seinämaalaukset. Puutarhoissa kasvoi marjapensaita, päärynä- ja omenapuita. Poikkeusellisen näyttävä puutarha oli Tollinmäessä, joka oli ns. pengerpuutarha, jota luonnehti kaartuvat käytävät ja hyvin hoidetut puut, jota kautta sen esikuvana voidaan nähdä Versailles.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti