Kangasniemen säätyläisistä ja kartanojen omistussuhteista (myöhemmin kartanoiden arkkitehtuurista, estetiikasta ja sisäisistä ja ulkonaisista piirteistä)

Silloin kun Kangasniemen seurakunta perustettiin, olivat maa-alueet lähinnä talonpoikaisten omistajien hallussa. Poikkeuksen siihen tekivät Suurolan kartano, pappien virkatalot ja Alahovin säterikartano, missä everstiluutnantti Yxkull isännöi. Kuuluisien nälkävuosien jälkeen, jolloin monet tilat jäivät autioksi, pitäjän muut säätyläiset aloittivat viljelyn niillä. Suurolan toinen tila joutui noihin aikoihin nimismies Orrelle ja Korteniemi ja yksi Salmenkylän tila joutuivat kirkkoherra Jachaeniuksen pojalle Abraham Jackille.

Sama ilmiö toistui isonvihan jälkeen, ja silloin, 1700-luvulla, Kangasniemelle syntyi pysyvä tilanomistajaluokka, joka oli tietysti varsin harvalukuinen, mutta joka otti merkittävällä tavalla osaa pitäjän elinkeinoelämään. Säätyläisten omistus keskittyi tiettyihin tiloihin, joista nykypäivänä lähes kaikki ovat taas talollisomistuksessa. Säätyläismaanomistuksen huippuaikaa olivat Ruotsin vallan viimeiset vuosikymmenet, joiden jälkeen se hiipui hitaasti.

Tuolloin oli Reinikkalan kylän kolmesta talosta kaksi ja puoli joutunut kapteeni E.L.Tigerstedtin omistukseen ja puolet numerosta 2 oli tullut leskiruustinna Helsingbergin omistukseen. Kutemajärvellä oli numero 3 eli Paappala tullut everstiluutnantti G.A. Tigerstedtin ja sen jälkeen kersantti Anders von Beckerin omistukseen. Becker oli muuttanut Paappalaan 1790-luvulla Kaihlamäen Hännilästä. Hän oli myös Hännilän ensimmäinen omistaja, joka ei kuulunut talonpoikaisluokkaan. Beckerin jälkeen Hänillää asuttivat ensin nimismies Limatius ja sen jälkeen majuri S.O. Stålhane, kunnes 1820-luvulla omistajina olivat jälleen Beckerit. Kutemajärven Ylähovi kuului 1800-luvun alkuun asti vara-auditööri Johan Schelelle. Sen jälkeen sen omisti henkikirjuri C.J. Krook. Sen jälkeen omistajaksi tuli von Becker-suvun toinen Kangasniemen haara, jonka jälkeen se siirtyi kapteeni Alexander Nordvikill, joka oli Kangasniemen aiemman nimismiehen A.O. Nordvikin poika. Vanhemman Nordvikin ja kapteeni Tigerstedtin välillä oli kilpailu, jonka myötä he yrittivät saada toista suuremmat maa- ja tilaomaisuudet. Kapteeni Abraham Gideon von Becker sai myöhemmin hallintaansa suurimman osan vanhan Nordvikin maa- ja tilaomaisuudesta. Tällaisia tiloja olivat mm. Synsiön Penttilä, Seppälän numero 4 Sikalansaaren-Pykälänsillan kruununulkotila, Äkryntaipale numero 3 ja puolet Synsiön tiloista 1 ja 2. Kauppilan tila n. 1, joka on nykyisin Seppäkän tila n 5 kuuluii kuutisenkymmentä vuotta Lemke-suvulle. Osa Pöyhön yksinäistilaa kuului 1780-luvulta 1800-luvun alkuun kapteeni J. Gisselkorsille, joka palveli aiemmin Pohjanmaan rykmentissä. Suurola 2 kuului Järnefelt-suvulle. Järnefeltien Suurolassa oli aiemmin asunut v. 1758 96-vuotiaana kuollut isonvihan veteraani kapteeni Johan Anthoni.

Nämä mainitut tilanhaltijat olivat yhteiskunnalliselta asemaltaan jokseenkin samanarvoisia mutta taloudellisessa tilanteessa oli suureltakin näyttäneitä eroja. Vanha Nordvik ja Tigerstedtit olivat varakkaita , mutta esimerkiksi kersantti Becker, Lemke, Gisselkors ja Schele esiintyivät lukuisia kertoja verojäämäluettelossa, jossa on mainintoja ”rutiköyhyydestä”. He olivat siis taloudellisesti keskitason talonpoikien tasolla, mutta äidinkielensä ja suhteidensa takia he pystyivät ajamaan paremmin sekä omaa että kunnan ja kunnan maanviljelijöiden yleistä etua. Säätyläisiin kuuluvat kartanonomistajat saattoivat enemmän maailmaa nähneinä auttaa muita kangasniemeläisiä hyödyn aikakauden tuomiin auttamiin karjanhoidon ja maanviljelyksen aloilla.

Tuomiokirjojen mukaan voidaan ajatella, että säätyläistön välit talonpoikaisväestöön eivät aina olleet hyvällä tolalla. Tuomiokirjoista voi poimia lukuisia riitajuttuja, joissa etenkin Järnefeltit mutta myös Gisselkors, kersanti Becker ja Lemket ovat olleet osallisina. Suurin osa oli maanomistuksesta syntyneitä rettelöitä. Erimielisyydet talonpoikien kanssa liittyivät etenkin vastakantoihin veroista ja muista rasituksista, eikä niinkään kateudesta syntyneestä epäsovusta.

Säätyläisiä yhdisti toisiinsa asemansa lisäksi myös monesti hyvinkin läheiset sukulaissuhteet. Esimerkiksi nimismies Hans Orre ja kirkkoherra Carolus Jachaenius olivat lankoja, joista kummatkin olivat aviossa Lars Barfven tyttärien kanssa. Jachaeniusta kirkkoherrana seurannut Henricus Agander nai tämän tyttären. Toinen vävy, rykmentin furiiri Ernest Ithimaeus, oli Suurolan haltijan vääpeli Simon Erik Mörskmanin appi.

Kirkkoherra Aganderin sisar oli Anna Agandra Agander, joka kuoli vanhana piikana vuonna 1761 96-vuotiaana. Hän oli nimismies Tujulinin äiti. Nimismies Tujulin oli naimisissa kirkkoherrana häntä edeltäneen Anders Montanin Brita Juliana-tyttären kanssa, joka meni myöhemmin toisen kerran avioon kirkkoherra Petrus Hoffrénin pojan kersantti J.G. Hoffrénin kanssa. Edellisen veli, rustmästare Petrus Hoffrén meni vuonna 1748 avioon Alahovin virkatalon haltijan luutnantti Lemken Anna Maria-tyttären kanssa.

Pari vuosikymmentä myöhemmin voimme löytää kappalainen Hoffrénin ja Ohensalon Sarvikosken kapteeni Abraham Gideon von Beckerin lankoussuhteessa Suurolaa asuttaneiden Järnefeltin veljeksien kanssa. Kummatkin olivat aviossa näiden sisarten kanssa. Abraham Gideon von Beckerin tyttäristä Eva Margareta oli aviossa Suurolan virkatalon vuokraajan kapteeni P.H. Molanderin kanssa, Sofia Albertina vt. kirkkoherra E.J. Tereniuksen kanssa, Charlotta Catharina Vilhelmina vt. kirkkoherra Lars Filip Palanderin kanssa. Näiden veli maanmittausinsinööri Georg Gustaf Gideon von Becker oli aviossa kirkkoherra Björksténin Mathilda Vilhelmina-tyttären kanssa. Vaimon sisko Emilie oli tunnetusti kansallisrunoilija Runebergin muusa. Taloudellisten etujen ja virkojen täyttämisen yhteydessä nämä säätyläisten väliset sukulaisuhteet eivät todellakaan olleet vailla merkitystä.

Aateliset katsoivat omaksi velvollisuudeksi viettää kaikki perhe- ja sukujuhlansa asiaankuuluvalla komeudella ja loistolla. Häihin, ristiäisiin ja hautajaisiin ei kutsuttu pelkästään Kangasniemen kermaa, vaan myös sukulaisia muualta Savosta ja joskus jopa kaukaakin muualta Suomesta, vaikka kulkuyhteydet tuohon aikaan olivat hyvin kehittymättömiä. Kangasniemen seurakunnan kastettujen luettelosta ilmenee, että säätyläiset kilpailivat myös omien lastensa kummien määrässä, jotka ajan myötä kasvamistaan kasvoivat. Joillakin säätyläislapsilla kummeja oli toistakymmentä, jopa yli kaksikymmentä kummia. Rovasti Aron Molanderin ja hänen Tawast-sukuisen vaimonsa tytär Ulrikan ristiäisissä oli 12 naispuolista ja 9 miespuolista kummia. Reinhold von Becker taas joutui tyytymään vain yhdeksään kummiin, olihan hän syntynyt keskellä sotaa.

Molanderin pojan ylioppilas Johan Torsten Molanderin pojan päiväkirja kertoo aktiivisesta seuraelämästä, jota säätyläiset harrastivat etenkin joulun ja uudenvuoden pyhien aikaan. Loppiaisena oli tapa tanssia isossa pappilassa kahteen ja seuraavana sunnuntaina pienessä pappilassa kolmeen asti. Sekä kesällä ja talvella käytiin sukulaisissa muissa pitäjissä, ja tapaan kuuluivat myös vastavierailut. Samassa pitäjässä asuneet pitkämatkalaiset tavallisesti vielä yöpyivät vierailunsa yhteydessä.

Säätyläiset Kangasniemellä harrastivat tavallisen juhlinnan lisäksi myös henkisiä rientoja. Henrik Gabriel Porthanista alkanut innostus vanhaa perimätietoa ja vanhaa kansanrunoutta kohtaan on nähtävästi levinnyt myös Kangasniemen säätyläisten keskuuteen. Tässä merkittävänä välittäjänä ja osallisena on ollut kapteeninrouva Hedvig Sofia Lemke (os. Calonius), joka oli sukua myös itse Porthanille. Hänen kiinnostuksensa vanhaa suomalaista kansanrunoutta kohtaan käy ilmi myös seuraavasta värssystä, sen nimi on ”Minun wijmeinen wijrteijni”:

mitäs wanha walijtatt

kåfta iouwut kåtis

päset hywän loian loxe

tulett Isän turwahan

eij selä ole holta homesessta

eijkä wanhalla waijata

waijka tälä

suru särkö sywäntä

waijwa pätä wannehtipi

kyllä loija autapi

wijmeisellä wirstal satapi

kulu tätä matka matesakin

taudin kansa tapellessa

kulkisa Isän kujillen

lähetä herra läkäris

ioca tuskast ulos autelis

ia taiwan ilon satelis.

On epäilty, koska Lemke oli Reinhold von Beckerin kummitäti, että jäljellä mainitun innostus historiaa, suomen kieltä ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan on voinut saada hyvin varhaisella vaiheella virikkeitä Lemken harrastuksesta suomen kieltä kohtaan.

Jo Reinhold von Beckeriä ennen oli Kangasniemellä harrastusta suomen kieltä kohtaan ja kyseinen pyrkimys henkilöityi siihen aikaan etenkin kirkkoherra Helsingbergin poikaan Johaniin. Jo vuonna 1767 hän oli kirjoittanut B.J. Ignatiuksen ja C.G. Wemanin latinankieliseen väitöskirjaan De convenientia linguarum Hebreae et Fennica suomenkielisen onnitteluvärssyn, jossa sanotaan mm.: ”Nijden syiden seasa, jotka ovat estäneet, ettei suomen kieli ole taittu saatetta äärimäisen täydellisyyden, määrään, mahdamme me lukia sen, että niin harvat, lijoitengin ne jotka korkeimista säädyistä ovat, pitävät tätä kieldä sijnä arvosa , kuin kansan kunnia sitä vaatii. Florinus, Petraeus, Vhael, Juslenius ja muut Suomesa kuluisat miehet, joidenga muisto vielä kuolemangin jälken elää, ovat kyllä jo heidän aikanansa havainneet tämän meidän äitimme kielen parannuxen tarpellisexi ja hyödyttäväisexi” Helsingberg tuo ilmi harmillistuneena, että tuohon aikaan ei ollut vielä tuotu julkisuuteen yhtään täydellisesti puheenparsia ja murteita esittelevää sanakirjaa. Hän toteaa samassa yhteydessä kyseisen väitöskirjan olevan askel suomen kirjakielen kuvan täsmentämiseen.

Johan Torsten Molanderin paikallista kulttuuria avaava päiväkirja kertoo myös sen, että Kangasniemen pitäjässä säätyläiset harrastivat myös paikoin kaunokirjallisuutta. Kangasniemen historiikissa kirjoitetaan: ”Myöhemmältä ajalta on tieto, että Vänrikki Stoolin tarinat herättivät suurta ihastusta Kangasniemessä, missä niiden ilmestyessä vielä oli elossa vuosien 1808-1809 sodan veteraaneja. Heidän sanotaan uudelleen eläneen mielessään peräytymisen Lintulahdesta ja Virran sillan rynnäkön.”

On oletettava, että Helsingbergin suomalaisharrastuksessa oli merkittävänä vaikuttimena Kangasniemen supisuomalainen ja savolainen ympäristö. Hänen ensimmäinen kielensä oli ilmeisesti ruotsi. Kaikki Kangasniemellä eläneet säätyläiset käyttivät 1700- ja 1800-luvuilla keskinäisenä seurustelukielenä ruotsia, mutta heidän tuli myös osata suomea alustalaisten ja naapurien kanssa toimiakseen. On kuitenkin luultava, että monet baltialais- tai ruotsalaistaustaiset säätyläiset eivät oppineet kuin kielen ”voimakkaimmat” sanat. Kuitenkin säätyläissukujen myöhemmin tulleet nuoremmat jäsenet hallitsivat suomen kielen usein aivan täydellisesti yhtä hyvin kuin ensimmäisen kielensä ruotsin.

Merkittävä aatelissuku Kangasniemellä etenkin Ruotsin vallan aikana olivat Järnefeltit ja etenkin Savon rykmentissä palvelleen vaunumestariluutnantti Olof Anders Järnefeltin pojat. Näitä veljeksiä oli kaikkiaan seitsemän, jotka kaikki tekivät palvelusta Savon jalkaväki- tai jääkärirykmentissä, osa upseereina ja osa aliupseereina. Neljä näistä asusti pitkään Kangasniemellä, Georg Magnus ja Gustaf Henrik Suurolassa virkatalon haltijoina, Anders Wilhelm veronalaisena Suurolassa ja Olof Alexander auttamassa veljiään virkatalon hallinnassa. Veljekset esiintyvät ajan tuomiokirjoissa milloin vastaajina, milloin kantajina tai asiamiehinä. Riitaiselta heidän elämä on ympäröivien ihmisten kanssa vaikuttanut. Gustaf Henrik opiskeli maanmittausinsinööriksi, Olof Alexander jättäytyi Suomen sodan päättymisen jälkeen asumaan Ruotsiin ja Anders Wilhelm menehtyi vuonna 1818 eron saaneena luutnanttina. Puolestaan nuorimmalla veljeksellä Georg Magnuksella, joka palveli Suomen sodassa lopulta luutnantin arvoisena, oli tunnetusti väkivaltainen luonne, joka johti häntä huonosta sattumuksesta toiseen. Georg Magnus suunnitteli alkuun avioliittoa viittätoista vuotta vanhemman serkkunsa Ulrika Juliana Järnefeltin kanssa, jonka takia serkusavioliittoon oli haettava lupaa kuninkaalta. Sen jälkeen mies alkoi katua avioliittohankettaan ja yritti näin ollen päästä siitä eroon. Kuitenkin vuonna 1816 tuli asiassa päätös, jossa hallitsija katsoi Ulrika Julianan miehen aviovaimoksi ja että tällä oli täysi avio-oikeus miehensä omaisuuteen. Kuitenkin Georg Magnus jatkoi avioliiton satamaan saapumisesta huolimatta väkivaltaista toimintaansa. Muutama vuosi avioliiton vahvistamisen jälkeen Turun hovioikeus antoi hänelle tuomion kuolemantuottamuksesta julkiseen kirkonrangaistukseen ja miehensakkoon ja lisäksi yhden talonpojan törkeästä pahoinpitelystä kuolemanrangaistukseen. Georg Magnus kuoli Heinolan lääninvankilassa vuonna 1821. Tigerstedt kertoo Savon prikaatin upseereita ja aliupseereita käsittelevässä kirjassaan, että ”Hurjana ja hillittömänä luonteeltaan hän parin veljensä kanssa herätti jonkin aikaan suoranaista kauhua Kangasniemen pitäjässä”. Kangasniemen historiikissa kerrotaan, että: ”Tämä jyrkkä lausunto on ehkä paikallaan Georg Magnus Järnefeltin viime vuosien suhteen, mutta tuskin muuten. Päinvastoin näyttää siltä, kuin pitäjäläiset sangen usein olisivat turvautuneet Järnefelt-veljesten ja nimenomaan juuri nuorimman apuun tarvitessaan perunkirjoituksen suorittajaa, asiamiestä käräjillä tai erilaisten ruotsinkielisten asiakirjojen laatijaa. Holhoojinakin Järnefeltit esiintyivät usein ja ajoivat silloin tarmokkaasti holhokkiensa etuja.” Ulrika Juliana Järnefelt, jota miehensä oli syyttänyt keuhkotautiseksi, kuoli vuonna 1845 21 vuotta miehensä kuoleman jälkeen Suurolan Leskelässä.

Ensimmäiset Tigerstedt-suvun edustajat Kangasniemellä olivat Gustaf Adolf ja Erik Ludvig Tigerstedt, jotka olivat veljeksiä. Gustaf Adolf oli 1750-60-luvuilla Savon jalkaväkirykmentisssä vääpelinä. Hän asui Suurolassa. Kuitenkin hän lisäsi maaomaisuuttaan ostamalla tiloja Kutemajärveltä ja Hokasta, joista tiloista Paappalan kartano jäi tämän omistukseen vielä senkin jälkeen kun hän ylennettynä muutti muualle. Toinen veljes peri veljensä paikan, mutta siirtyi nopeasti Savon jääkäreihin, mistä hän erosi kolmivuotisen sodan jälkeen 1790. Savon jääkäreiden upseereilla ei ollut virkataloja, mutta sen sijaan tämä Tigerstedt hankki Reinikkalan kylän kolme taloa, lukuunottamatta Korteniemeä. Hän oli näin ollen yksi pitäjän mahtavimmista maanomistajista. Hänellä oli monia edenneitä hankkeita kuten saha- ja myllyteollisuutta. On kerrottu, että hän otti innokkaasti osaa pitäjän yhteisiin rientoihin ja edustukseen.

Erik Ludvig Tigerstedtillä oli kaksitoista lasta, joista merkittävin Kangasniemelle oli Erik Adolf, joka syntyi Reinikkalassa vuonna 1782. Hänet kirjoitettiin vapaaehtoisena Savon Jalkaväkeen vuonna 1796. 1800-luvun alkuun mennessä hän oli Savon jääkärirykmentin aliluutnantti. Hän osallistui mm. Pulkkilan, Jynkän, Hörneforsin ja Virran sillan taisteluihin haavoittuen Pulkkilassa käsivarteen. Hän erosi 1812 kapteenina Ruotsin armeijasta. Sen jälkeen hän palveli suomalaisisssa tarkk-ampuja- ja jääkärijoukoissa vuosina 1812-1828. Erotessaan palveluksesta hän sai eläkkeen, joka vastasi 25 viljatynnyriä vuodessa. Erottuaan sotilaspalveluksesta majuri Tigerstedt aloitti voimallisesti kartanonsa Reinikkalan kehittämisen. Kangasniemen historiikissa kerrotaan: ”Hän nousi joka aamu kello 3 ja johti henkilökohtaisesti tilan maataloustöitä istuen hevosen selässä ja valvoen, ettei kukaan laiskotellut, missä tapauksessa pamppu viuhui. Joka tunti pidettiin kymmenen minuutin tauko, jonka aikana vanha sotakarhu leveällä savon murteellaan kertoili meheviä sotajuttuja. Majuri Tigerstedt oli taipuvainen tarkkuuteen raha-asioissa, minkä takia hänen sisartensa, jotka pitivät huolen taloudesta – majuri oli naimaton - , oli pakko salaa myydä taloustuotteita. Kerrankin myytiin lehmä Mikkelin markkinoille, missä majuri sen sittenn osti ja toi takaisin – jääden kuitenkin tietämättömäksi lehmän kymmenpeninkulmaisesa huvimatkasta.”

Majuri Tigerstedt nautti valtavaa kansansuosiota ja oli laajalti mukana Kangasniemen pitäjän yhteisissä riennoissa. Näistä asioista todistaa sekin jäljelle jäänyt historiallinen muistomerkki – pitäjäläisten ja sukulaistensa hänen haudalleen pystyttämä muistomerkki. Erik Adolf Tigerstedt kuoli Reinikkalassa 8. päivä kesäkuuta 1859. Tätä seurasi viimeisenä Tigerstedt-suvun edustajana Reinikkalassa hänen veljensä Gustaf Otto Tigerstedt. Hän oli palvellut suomalaisissa suomalaisissa rykmenteissä 1812-1835. Hänestä on kerrottu: ”ihmeen riski ja kappea vielä korkeassa iässäänkin”.

Majuri Tigerstedtin vanhempi veli oli Carl Fredrik Tigerstedt, joka oli syntynyt vuonna 1778. Hän kunnostautui Heintziuksen komentamien vapaajoukkojen upseerina Suomen sodassa. Myöhemmin hän palveli myös Venäjän sodassa Ranskaa vastaan. Tämä Tigerstedt ei juuri aikaa Reinikkalassa ja Kangasniemellä yleensä viettänyt. Nuorempi veli Georg Magnus, joka oli syntynyt 1796 ja kuoli 1868 vietti kartanonherran elämää Vilskan tilalla, joka kuului aikaisemmin Reinikkalaan ja on nykyisin Pölläkän kylään laskettavissa. Näillä veljeksillä oli nuorempi sisar Agatha Henrietta, joka oli syntynyt 1803 ja kuoli vasta vuonna 1884. Hän oli stiftsjungfruksi äärimmäisen aktiivinen maatalousnainen, joka teki paljon omin käsin erilaisia maataloustöitä, kuten riihenpuintia ja lehdesten tekoa. Hän oli myös innokas kankaankutoja ja hänen eläinrakkautensa on jäänyt pitkäksi ajaksi ympäröivien ihmisten mieleen.

Anders von Becker, joka oli palvellut kersanttina Helsingin tykistössä osti erottuaan sotapalveluksesta Kaihlamäessä sijaitsevan Hännilän kartanon, mistä hän myöhemmin muutti Kutemajärvellä sijaitsevaan Paappan kartanoon. Vanhin hänen pojistaan oli Suomen sodassa kunnostautunut Gustaf, joka oli lopulliselta sotilasarvoltaan kapteeni. Hän oli aviossa Gustava Johanna Tigerstedtin kanssa. Hän kuoli Ylähovin kartanossa vuonna 1848. Toinen pojista oli Reinhold, jonka ansioista olen jo kertonut lukuisissa kirjoituksissa ja häntä koskevassa elämänkerrassa, joka valmistuu lopulliseen muotoonsa lähiaikoina. Kangasniemen historiikin kirjoittaja tiivistää Reinhold von Beckerin merkityksen fraasilla: ”että jos Turku onkin Suomen kulttuurin kehto, niin sen sivistys on peräisin Kangasniemeltä”.

Seuraavana von Beckerinä Kangasniemeltä tulee mieleen suvun toisen Kangasniemen haaran viimeisenä pysyvästi Kangasniemellä asunut esikuntakapteeni Otto Alexander von Becker, joka kuoli 1890, ja josta hänestäkin olen kirjoittanut jo aiemmin. Löytökapteeniksi häntä nimitettiin, kun hän oli sotapalveluksessa ollessaan tuomittu syyttömänä kuolemaan, karannut vankeudesta ja tullut Kangasniemelle Reinikkalaan, missä hänen sisarensa Fredrika Johanna, joka oli mennyt avioon Jung-sukuisen miehen kanssa, ja joka emännöi tuolloin Reinikkalassa, piilotteli häntä miehensä kanssa Reinikkalan ylisillä siihen asti, kun hänen saamansa kuolemantuomio oli mitätöitynyt ja tullut sen jälkeen ulkoilmaan Reinikkalan kartanon tiluksille.

Anders von Beckerin veli, Abraham Gideon von Becker (1754-1819), joka oli sotilasarvoltaan kapteeni, omisti Ohensalon rälssisäterin, jota on kutsuttu myös Sarvikosken kartanoksi, ja 1900-luvun alussa kartanossa oli noin kaksikymmentä huonetta ja tuhansia hehtaareita maata. Hänen omistukseensa kuului myöhemmin myös vanhan Nordvikin aiemmin omistamat tilat (Äkryntaipaleen no: 3, Penttilä ja Sikalansaari, joko osittain tai kokonaan). Kapteeni von Becker oli mukana sekä Suomen sodassa että kolmivuotisessa sodassa, jota on kutsuttu myös Kustaan sodaksi. Hän haavoittui Suomen sodassa Revonlahdella ja palasi sen jälkeen kotiinsa. Kapteenin poika oli maanmittausinsinööri Georg Gustaf Gideon von Becker (1801-1850) , joka perusti pitäjään Sarvikosken sahan ja vastasi pitäjän aiemmin Hirvensalmeen kuuluneiden osien liittämisestä Kangasniemeen. Hänkin otti aktiivisesti osaa pitäjänsä rientoihin.

On kirjoitettu, että pitäjän säätyläisten keskuudessa ja niiden virkojen haltijoina, joihin näitä ihmisiä hakeutui löydetään kaikenlaista ainesta. Pitäjä oli syrjäinen ja sen takia sinne ei hakeutunut parhaita kandidaatteja. Kuitenkin pitäjän pappeja vastaan ei nostettu suurempia syytöksiä, ainoana poikkeuksena ehkä kappalaisen virassa ollut Hoffrén.

Elämäntapojen mielessä suurin osa säätyläisistä, papistoa lukuunottamatta, ei eronnut yhteisestä kansasta juurikaan. Pitäjän kirkonkirjoissa kerrotaan pitäjän säätyläisten monista aviottomista lapsista. Tuomiokirjoissa taas kerrotaan riidoista ja tappeluista, joissa säätyläiset olivat osallisina. Kuitenkin pitäjän säätyläisissä oli enemmän pitäjän etua kunniakkaasti edustaneita ihmisiä kuin varsinaisia rappiolle joutuneita.

Tavallista oli, että sukujen pojat perivät isiensä ammatit. Kuitenkin myös säätykiertoa alaspäin havaittiin. Oli monia tapauksia, joissa säätyläiset eivät pystyneet kouluttamaan lapsiaan samaanlaiseen säätyasemaan, joka heillä itsellään oli. Monesti parisssa kolmessa polvessa joissakin säätyläissuvuissa tietyt ihmiset vajosivat rahvaaseen, monesti tilattoman väen joukkoon. Kangasniemen historiikissa kerrotaan: ”Siten esiintyy torpparien ja loisien joukossa kirkkoherra Jachaeniuksen ja lukkari Ursinuksen jälkeläisiä, Montaneja ja Tujulineja. Varsinkin naimattomien säätyläisnaisten taloudellinen asema saattoi muodostua hyvin tukalaksi. Niinpä nimismies Tujulinin tytär Anna-Greta päätti päivänsä loisvaimonsa, jolla oli aviottomia lapsia ja joka oli käräjillä vastaamassa milloin monen vuoden vanhasta viinalainasta, milloin aidan varkaudesta. Eikä ollut, varsinkaan ajan säätyennakkoluulojen vallitessa, paljon kadehdittavampi aatelisneiti Vendla Catharina von Hauseninkaan kohtalo. Tämä von Beckerien perheessä asunut aatelisneiti solmi 1797, nähtävästi vanhempiensa suureksi mielipahaksi, avioliiton kaihlamäkeläisen Juho Pynnösen kanssa, joka otti reservisotamiehen pestin N:o 52 Bladina.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Hartolan kartanot ja niiden omistajat kartanoaikakautena historiallisella kartanoalueella

On mainittu, että Itä-Hämeessä sijaitsivat ennen eräät Suomenmaan suurimmista kartanoista. Hartolassakin kartanolaitos kehittyi koko Päijänteen takana olevaa aluetta luonnehtivaksi järjestelmäksi. Pelkästään suurta maa-aluetta hallitsevaa tilaa ei voida kutsua kartanoksi. Historiallisten vaiheiden merkitys on aina koettu tässä mielessä tärkeäksi ja tämän takia kaikki rälssisäterit ja ratsuvelvolliset säterit ovat saaneet nimityksen kartano. Rälssisäteri on säätyläisille kuuluva asuinkartano, josta on myös käytetty nimitystä allodiaalisäteri. Ratsuvelvollisen säterin tuli varustaa ratsupalvelukseen menevä sotilas. Rälssisätereiksi lasketaan Hartolassa kaksi kartanoa, jotka ovat Koskipään ja Putkijärven kartanot. Koskipäälle annettiin rälssisäterioikeus jo 1580, mutta kuten monet muut tilat, reduktion yhteydessä siitä tuli ratsuvelvollinen. Myös jotkut rusthollit voidaan katsoa kartanoiksi, siinä mielessä, jos niissä on asunut säätyläisiä. Lisäksi vaatimuksiksi on katsottu laajat tilukset ja vakaa talous. Alustalaisten määrä oli myös tärkeä määrittävä tekijä. Ratsupalvelus koski myös joitain rustholleja. Mainittuun ryhmään kuuluu Hartolassa neljä isoa tilaa: Leppäkoski, Kirkkola, Tollinmäki ja Pohjola. Hartolassa oli myös yksi kruununratsutila, Kalhossa sijaitseva Taurala, jota nykyään nimitetään Kalhon kartanoksi. Koskipäähän kuulunut Eekun kartano erotettiin vasta 1700-luvulla Koskipään kartanosta omaksi kartanokseen.

Näiden kahdeksan tilan vaiheet ovat kuluneina vuosisatoina nivoutuneet toistensa kanssa yhteen. Useat näistä olivat yhtäjaksoisesti samojen sukujen hallussa. Tämän Itä-hämäläisen kartanoyhteiskunnan, joka poikkesi huomattavasti läntisen Suomen kartanolaitoksesta, jäsenten yhdistäviä piirteitä olivat alustalaisten suuri määrä ja laaja maaomaisuus. On mainittu, että olot täällä muistuttivat vastaavia oloja pohjoisessa Saksassa ja Itämeren maakunnissa.

Koskipään kartano on tullut tunnetuksi Itä-Hämeen merkittävimpänä kartanona. Se on alueen vanhin kartano ja sen synty liittyy Silfverbögeliksi poikansa kautta päässeen Sipi Henrikinpojan vaiheisiin hyvin läheisesti. Hän osti 1580-luvulla kylän kaikki maat haltuunsa ja muodosti niistä kartanon. Hän osallistui nuijasodan vaiheisiin ja voitti Padasjoella erään nuijamiesporukan. Hänen poikansa Klaus ja Henrik osallistuivat kolmikymmenvuotiseen sotaan ja olivat luonnollisesti upseereita. Toinen heistä nostettiin aateliseksi Silfverbögeliksi vuonna 1639. Tämän Klauksen kuoleman jälkeen Koskipään kartano siirtyi hänen pojalleen Kristianille, joka kaatui Hämeen ratsuväen upseerina vuonna 1677 taistelussa tanskalaisia vastaan. Siihen päättyi Silfverbögelien upseerisuku, joka oli kaikista vanhin Itä-Hämeen alueen suomalaisista aatelissuvuista. Silfverbögelien miesten jälkeen kartano siirtyi nuorimman polven naispuoliselle jäsenelle Margaretalle, joka oli aviossa majuri Johan Tandefeltin kanssa. Näin Koskipään kartano siirtyi Tandefelt-suvulle, joka oli tuleva käyttämään valtaa Itä-Hämeen kartanoalueella. Koskipää oli sittemmin saman suvun hallussa pitkälle 1800-luvulle asti. Johan Tandefelt omisti Koskipään lisäksi myös Hovilan ja Rapalan kartanot Sysmässä. Reduktion aikaan kartanot palautettiin kruunulle, mutta Johan Tandefeltin suostuessa suorittamaan ratsupalvelusta kartanoista, niin sen jälkeen Koskipään kartanosta tehtiin kaksinkertaisesti varustettu ratsupalvelusta suorittava säteri. Johan Tandefelt osallistui mm. Narvan taistelussa ja joutui venäläisten vangiksi ja kuoli Siperiassa vankeudessa vuonna 1712. Johan Tandefeltin poikien aikaan Koskipään manttaaliluku oli 3 ¼ ja äyriluku 32 ½. Yksi pojista, jota kutsuttiin vankan fysiikkansa takia ”väkeväksi Otoksi” osallistui mm. Pälkäneen ja Napuen taisteluihin upseerina ja oli lisäksi mukana Kaarle XII:n epäonnisella Norjan retkellä. Hän hallinnoi Koskipäätä kuolemaansa vuoteen 1757 asti. Hänet on haudattu Hartolan vanhaan kirkkoon. Kornetti Tandefeltin jälkeen hänen leskensä hallitsi suurta maaomaisuutta käytännössä kuolemaansa vuoteen 1788 asti, jolloin suoritettiin definitiivinen perinnönjako. Koskipää jaettiin perillisille Robert, Otto ja Adolf Tandefeltille, jotka ostivat muut sisaruksensa ulos. Yhden kolmanneksen Koskipäästä sai haltuunsa Robert Tandefelt kahden vanhapiikasisarensa Ullan ja Nannan kanssa. Hän rakennutti vuonna 1792 itselleen uuden päärakennuksen entisen pihapiiriin, jota on sittemmin kutsuttu Vihreäksi Koskipääksi. Hän erosi armeijan palveluksesta samana vuonna ja omistautui tilansa hallinnoimiseen.

Vanha Koskipää meni Otto Tandefeltille (1740-1800). Hänen vaimonsa oli everstiluutnantti Tollin tytär Benedikta Fredrika. He saivat neljä poikaa ja neljä tytärtä. Adolf Tandefelt (1747-1822) sai myös kolmanneksen Koskipäästä. Hänelle palstoitettiin jo 1760 Eekun tilan oman kartanonsa paikaksi, jonne hän 1700-luvun lopussa rakennutti kauniin Echon kartanon. Adolf Tandefelt toimi aktiivisesti Hartolan irrottamiseksi omaksi seurakunnakseen, mistä hänelle on annettava suurin palkkio. Echo ei säilynyt kauaa Tandefelt-suvulla. Adolf oli lapseton ja hän myi sen takia kartanonsa eversti Claes Erik von Stichtille vuonna 1804. Tandefeltien valta Koskipäässä päättyi vuonna 1872, minkä jälkeen sen omisti von Gerdten-suku. Gerdtenit tulivat Hartolaan jo 1800-luvun alussa. Claes Erik von Stichtin, joka palveli Savon jääkärirykmentissä ja asui Joroisissa, jälkeen Echon kartanon otti hallintaansa hänen sisarenpoikansa majuri Georg Gustaf von Gerdten (1775-1856). Hän meni avioon vuonna 1805 Otto Tandefeltin tyttären Wendla Fredrikan kanssa. Georg Gustafin jälkeen Koskipään peri hänen poikansa valtioneuvos Otto von Gerdten, joka laajensi omistuksiaan siihen pisteeseen asti, että 1860-luvulle tultaessa Koskipää oli miltei yhtä suuressa laajuudessa yhden miehen omaisuutena. Valtioneuvos oli helläkätinen isäntä myös alustalaisilleen ja hänen kuolemansa vuonna 1869 tuli ikävänä yllätyksenä. Hänellä ei ollut lapsia, joten hän testamenttasi omaisuutensa Ruotsissa asuneille kolmelle serkukselleen. Näistä Erik Otto von Gerdten lunasti massaosan muiden osuuksista. Hänellä oli kaksi poikaa, Carl Otto Fredrik ja Carl Erik. Ennen uusien omistajien saapumista Koskipää oli kylmillään. Uudenlainen herrasväki asettui ensin asumaan Echon kartanoon. Erik Otto von Gerdten kuoli 1876 ja hänen jälkeensä kolmannes Echosta ja Koskipäästä jäi hänen leskelleen, joka tunnettiin pitäjässä termillä Hennes nåd eli hänen armonsa. Kartanot jaettiin vuonna 1885 siten, että Carl Otto sai Echon ja Carl Erik Koskipään. Hennes nåd muutti asumaan Tollinmäen kartanoon ja vietti viimeiset aikansa Nipulin kartanossa. Carl Erik meni avioon Annie Winterin kanssa, joka oli Maila Talvion sisar. Avioliitosta syntyi yksi poika Gösta, josta tuli lääkäri. Hän ei koskaan muuttanut asumaan Koskipäähän. Siellä asui Annie von Gerdten aina kuolemaansa vuoteen 1927 asti.

Vielä vuonna 1874 Koskipään ja Echon kartanoihin oli kuulunut yhteensä 22 706,3 hehtaaria, josta viljeltyä oli 2047,64 hehtaaria. Vuonna 1921 maata oli myyntien jälkeen jäljellä 1496 hehtaaria. Koskipään yhteydessä ovat nykyään säilyneet enää kotipellot. Päärakennus myytiin Itä-Hämeen museolle vuonna 1929. Valtio osti Echon vuonna 1904 ja siitä muodostettiin 81 erillistä pientilaa. Echon kartano myytiin vuonna 1914 kansanopistolle.

Yksikään Hartolan vanhoista kartanoista ei ole säilynyt vanhojen säätyläissukujen hallussa. Omistajat ovat vaihtuneet lukuisia kertoja. Yleisimpänä syynä oli velkaantuminen, johon omistajat ajautuivat, koska elivät yli varojensa. Metsää ei Hartolassa voinut myydä samalla tavalla kuin esim. Sysmässä huonojen liikenneyhteyksien takia. Koskipäästä ja Echosta on nykyään muistuttamassa enää hienot päärakennukset ja merkitsevän oloiset puistoalueet.

Tandefeltit omistivat pitkään myös Pohjolan kartanon, jota kutsuttiin myös Malmgårdiksi. Pohjola sijaitsee Hartolan vanhalta kirkolta Heinolaan menevän tien varrella. Vuonna 1789 suoritetussa perinnönjakamisessa Fredrik Tandefelt, jolle se oli tullut Otto Tandefeltilta. Muistona Tandefelteistä siellä on vanhat portit ja niiden pylväät, joihin on kaiverrettu suvun nimi ja vuosi 1779, jolloin kartanon päärakennus valmistui. Tandefelt-suvun viimeinen tilan haltija oli Emil Tandefelt, joka myi kartanon 1870-luvulla. Noihin aikoihin alkoi tyypillinen ilmiö, jossa säätyläisomistuksesta monet kartanot siirtyivät talollisomistukseen.

Hartolan vanhimpiin kartanoihin sisältyy Kalhon ratsutila, jonka omistajat ovat olleet upseereita 1850-luvulle asti. Kartanon ensimmäisiin kuulunut omistaja oli Henrik Silfverbögel 1600-luvun alussa. Hän jätti jälkensä myös Koskipäähän. Sen jälkeen Kalho oli mm. Korpfeltien ja Collianderien omistuksessa. Sigfrid Joachim Collianderin mukaan Kalhoa kutsuttiin eräässä vaiheessa myös Joachimbergiksi. Collianderit olivat avioliittojen kautta yhteydessä myös Tollien ja Tandefeltien kanssa. Kalhosta erotettu Uusikartano siirtyi vuonna 1828 Georg von Essenille ja vuonna 1835 myös Kalho. Sen jälkeen Kalho on ollut Blumeilla, Jansoneilla ja Stjernvalleilla. Reinhold Carlsson osti kartanon 1891 koko irtaimistoineen 240 000 markalla.

Putkijärven säteriratsutila sijaitsi Hartolan äärimmäisessä pohjoisosassa. Alkuaan se kuului Svanström-aatelissuvulle, jolta se siirtyi avioliiton kautta 1600-luvun lopussa toiselle aatelissuvulle von Schroweille, joilla se oli miltei kaksisataa vuotta. Sen jälkeen se siirtyi talollisomistukseen. Nykyään kartanon osia ei ole säilynyt.

Tollinmäki sijaitsee Kirkkolan kylässä ja on ollut 1700-luvun puolenvälistä 1800-luvun alkuun Toll-suvulle. Tietysti kartano on nimettykin omistajasukunsa mukaan. Kartanon aikaisempi nimi oli Fredriksgård. Niin Tollinmäki kuin Kirkkola kuuluivat pitkään Otto Tandefeltin omistukseen 1800-luvulla. Molemmat on pirstottu nykyisin pienemmiksi tiloiksi ja jäljellä on vain komealta kalskahtavat päärakennukset.

Hartolan kulttuuri oli viime vuosisatoina kaukana sisämaassa ja varsin huonojen liikenneyhteyksien päässä. Monesti työ täytti tavallisen elämän ja perimmäiset tavat määrittelivät seuraelämän laatua. Säätyläiset elivät keskenään omaa elämäänsä, joka poikkesi etenkin ulkonaisessa suhteessa yhteisen kansan tavoista ja tapahtumista. Kartanot mutta etenkin niiden päärakennukset olivat vaikuttavia ja sisustus oli ylellinen. Tollinmäen, Koskipään ja Kirkkolan kartanoiden päärakennukset oli rakennettu tuohon aikaan vallinneen tyylisuunnan mukaisiksi kuisteineen ja taitekattoineen. Kustavilainen tyyli tulee näissä esiin suorien ja yksinkertaisten linjojen ja ikkunoiden puitteissa ja taitekatossa käytettyjen kolmiokorosteiden käytön kautta. Jokaisessa herraskartanossa oli avara kuisti kaksilla sivuportailla. Koskipään kartanon päärakennus on vanhin ja puhtain tyyliltään. Kirkkola on todennäköisesti suunniteltu sen perusteella. Suurin osa kartanoista oli yksikerroksisia. Vain Echossa ja Pohjolassa oli useampia kerroksia. Koskipäässä oli 18 huonetta ja Echossa 10. Huoneissa oli tapetit ja seinämaalaukset. Puutarhoissa kasvoi marjapensaita, päärynä- ja omenapuita. Poikkeusellisen näyttävä puutarha oli Tollinmäessä, joka oli ns. pengerpuutarha, jota luonnehti kaartuvat käytävät ja hyvin hoidetut puut, jota kautta sen esikuvana voidaan nähdä Versailles.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Miksi haluan mukaan eduskuntavaaleihin

Olen ollut mukana nuorisopolitiikassa kokoomuslaisena vuodesta 2005 tai 2004 alkaen. Olen kotoisin Pohjois-Savosta, mutta olen asunut pääasiassa opiskelun takia lukuisissa paikoissa ulkomailla ja ympäri Suomea. Olen asunut Saksassa, Ranskassa, Britanniassa ja Tsekissä. Olen valmistunut maisteriksi filosofian pääaineesta Jyväskylän Yliopistosta vuonna 2013 juuri kaksikymmentäviisi vuotta täytettyäni. Olen äänestänyt paria poikkeusta lukuunottamatta Kokoomusta miltei kaikissa vaaleissa vuoden 2007 eduskuntavaaleista alkaen. Sekä isäni että äitini puolen suvuissa on ollut poliittisesti aktiivisia ihmisiä, joista suurin osa on ollut keskustalaisia/maalaisliittolaisia.

Esimerkiksi äitini isä toimi innokkaasti Kaavilla etenkin koululautakunnassa ja mummoni kunnanvaltuustossa. Koulutuspolitiikan edistäminen on ollut selkeä linja äitini suvun ihmisten piirissä. Isäni serkku taas on esimerkiksi keskustalainen filosofian maisteri Osmo Kääriäinen Jyväskylästä ja Suonenjoelta ja isäni isän serkku keskustalainen lääkäri Arto Vehviläinen Suonenjoelta. Entinen ministeri ja kansanedustaja Anu Vehviläinen kuuluu isäni läheiseen sukuun.

Olen siis ollut kokoomuslainen ja kiinnostunut politiikasta jo varhaisteini-iästä alkaen. Olin vuonna 2006 tet-harjoittelussa eduskunnassa erityisavustaja Juho Romakkaniemen ja kansanedustaja puoluejohtaja Jyrki Kataisen luona. Olin 17-vuotiaana luennoimassa Pohjois-Savon maakuntavaltuuston edessä Snellmanista hallintojohtaja Jarmo Muiniekan kutsusta. Kirjoitin filosofiasta laudaturin ylioppilaskirjoituksissa ja yleisarvosana yo-kokeista oli eximia. Ennen kuin päätin lähteä opiskelemaan filosofiaa, aioin lähteä opiskelemaan poliittista historiaa. Olen sittemmin luennoinut entisellä koulullani Kuopion Lyseolla filosofiasta opettajani Makarios Lehtimäen kutsusta.

Aloitin lehtiin kirjoittamisen jo 17-vuotiaana Uutis-Jousessa Siilinjärvellä. Olen sittemmin kirjoittanut muutamia satoja lehtijuttuja. Olen kirjoittanut blogia yli kymmenen vuotta, ja blogissani on tällä hetkellä lähemmäs kaksituhatta kirjoitusta. Olen kirjoittanut ahkeraan myös poliittisista aiheista. Pidän itseäni myöskin hyvin poliittisesti aktiivisena henkilönä, ja ihmisten hyvän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen kuuluu luonteeseeni jo luonnosta. Voin siis sanoa, vaikka olen kärsinyt tietyistä mielenterveysongelmista (johon minulla on sopiva lääkitys) ja kun se on aiheuttanut jonkinlaista epäsosiaalisuutta ja vetäytyvää käyttäytymistä ja olen tullut sitä myötä enemmän älylliseksi, niin on minulla myös sosiaalisempi puoli ainakin silloin, kun hallitsen käsiteltävänä olevan substanssin. Mielenterveydestä minun on mainittava, että toivoisin omien kokemusteni takia voivani edistää ja edustaa mielenterveyskuntoutujien etua. Lisäksi kuulun nepsy-ihmisiin, joiden etua ja näkyvyyttä toivoisin voivani myöskin edistää kansanedustajan tehtävän kautta. Mielestäni Suomessa tulisi harkita sitä, mikä on ollut Britanniassa jo käytössä, nimittäin mielenterveysasioista vastaavan ministerin paikka.

Koen olevani varsin luova ihminen, jossa roolissa monet minut tuntevat ihmiset minut tunnistavat. Olen kirjoittanut poliittisten ja filosofisten kolumnien lisäksi etenkin esseitä eri aiheista, mutta kaunokirjallisuus, etenkin novellit ja runot ovat kuuluneet harrastuksiini kirjallisissa hommissa. Filosofiassa olen aina ollut kiinnostunut etenkin käytännöllisestä filosofiasta eli tarkemmin sanoen etiikasta, arvoteoriasta ja yhteiskuntafilosofiasta, myöhempi tarkemman kiinnostuksen kohde on ollut soveltava etiikka ja tarkemmin sanoen bioetiikka. Olen myös suunnitellut väitöskirjaa soveltavan filosofian alalta. Käytännöllisellä filosofialla voidaan muuttaa maailmaa, samalla kun teoreettinen filosofia soveltuu mielestäni eniten älyjumpaksi ja älyllisiä toimintoja virittäväksi harrastukseksi. Kirjoittaminen on siis sydäntäni lähellä.

Yksi rakas harrastus on sukututkimus, ja olen tutkinut sekä isäni että äitini juuria. Olen kirjoittanut äitini suvusta kolmiosaisen historiikin. Sittemmin olen kirjoittanut vaiheessa olevan elämänkerran sukulaisestani Reinhold von Beckeristä. Sen lisäksi olen aloittamassa sukulaisteni Adolf von Beckerin ja Uno von Schrowen elämänkertojen kirjoittamista. Lisäksi kirjoitan lähiaikoina täydennysosan sukuhistoriikkiin.

Valmiita käsikirjoituksia minulla on kolme runokokoelmaa, novellikokoelma, kolumnikokoelma, esseekokoelma ja essee-päiväkirja-kokoelma. Lisäksi olen kirjoittanut joitain näytelmiä ja lähiaikojen suunnitelmiin kuuluu kaiken muun lisäksi mm. romaani ja oopperalibretto.

Isäni puolen suvussa on amerikansuomalaisia juuria, joka on aiheuttanut minulle kiinnostuksen etenkin New Yorkia ja amerikansuomalaisten historiaa kohtaan. Olen järjestämässä parhaillaan valokuvanäyttelyä amerikansuomalaisten historiasta Brooklynin Sunset Parkiin, entiseen suomalaisten Finntowniin, jonne on tarkoitus aikanaan kutsua myös, kuten isäni äiti sanoisi: ”Iines ja Aleksi”. Minulla on vielä nykyäänkin lähisukulaisia Yhdysvalloissa. On sanottava, että Yhdysvallat on aina ollut minulle ristiriitojen aihe, ja katson isäni suvun olevan nuori, amerikkalaistyylinen suku, samalla kun äitini suvun juuret edustavat vanhan mantereen monia ikiaikuisia kulttuureita. Äitini suvun kautta olen mielestäni tullut kasvatuksen ja opiskelun kautta eurooppalaiseksi.

Kokoomuksen jälkeen seuraavana minua muistuttaa Vihreät. En esimerkiksi syö mielellään lihaa, enkä etenkään sianlihaa. Mielestäni tuotantoeläimiä kohdellaan Suomessakin todella törkeällä tavalla huomioiden esimerkiksi vaikka sikojen älykkyyden ja kehittyneisyyden. Muistan esimerkiksi, että Jeremy Corbyn ryhtyi vegaaniksi oltuaan vapaaehtoisena sikatilalla jonkin aikaa. Olen aina pitänyt eläimistä ja minulla on ollut koko elämäni ajan kissoja. Koen itseni kissaihmiseksi.

Filosofiassa ja politiikan tutkimisessa olen aina kokenut tärkeäksi omien selkeiden käsitteiden luomisen. Käsitteellinen ajattelu vaatii tietysti monasti ainakin vähän älliä. Uskon aika monen kulttuurihenkilön Suomessa tietävän minut, enkä usko kaiken huomion olevan pelkästään kielteistä. Huomiota olen saanut etenkin oman blogini ja lehtikirjoitusten kautta. Minulla on myös varsin henkisesti aggressiivinen tapa kommunikoida.

Olen kohdannut elämässäni alhoja, jotka ovat johtuneet useimmiten väärinymmärryksistä ihmisten välillä. Minua ei ole aina ymmärretty. Minua on häpäisty ja olen joutunut nöyryyttäviin tilanteisiin. Tämän voi olettaa johtuvan myös autistisista piirteistä. Kuitenkin katson etteivät mielenterveysongelmat ja autismi ole jonkinlaisia sairauksia, vaan ne ovat osa luonnetta minun kaltaisillani ihmisillä. Ne tuovat myös paljon hyviä piirteitä, kuten luovuuden ja valtavan keskittymiskyvyn. Olen onnellisempi tällaisena kuin olen siihen verrattuna, jos olisin täysin valtavirtaa.

Hallitsen kielistä ainakin ruotsin (äitini suku oli vielä jokin aika sitten ruotsinkielinen), saksan, ranskan ja englannin. Lisäksi minulla on passiivinen tietämys ainakin espanjasta, italiasta, norjasta, tanskasta ja latinasta. Olen harrastanut koko elämäni laajasti matkustelua maailmalla.

Poliitikoista lähimmiksi olen luonteelleni aina kokenut Enoch Powellin, Winston Churchillin, Jan Vapaavuoren, Tuure Junnilan ja Georg C. Ehrnroothin. Skottilaisten esisukujeni linjan kautta olen laskenut joskus vuosia sitten sukuyhteyden Churchillin isoäitiin. Lisäksi polveudun mm. niinkin vähäpätöisestä miehestä kuin frankkien kuninkaasta Kaarle Suuresta lukuisien erillisten linjojen kautta.

Haluan kansanedustajaksi sen takia, koska omien kokemusteni ja itseni takia tiedän, että voin edustaa hyvin monenlaisia ihmisiä. Olen elänyt sellaisen elämän ja saanut esiin sellaista luonnetta, minkä takia sopisin mielestäni hyvin poliitikoksi. En siedä epäoikeudenmukaisuutta, ahneutta ja itsekeskeisyyttä. Vapaus ja sivistys kuuluvat tärkeisiin arvoihini, vaikka tällaisella promotaatiokirjeellä nämä näyttävätkin tietysti pelkiltä sanoilta. Kannatan maltillista markkinataloutta ja kaikkia yksilönvapauksia. Tärkeimmäksi politiikan alaksi koen koulutuspolitiikan. Miellän itseni libertaariaaniksi. Tarvittaessa halukas ihminen voi lukea syvemmin näistä aiheista blogistani. Tiedän olevani ikäisistäni ihmisistä yksi eniten vakavista aiheista kirjoittanut ihminen Suomessa.

Olen mielestäni tässä lyhyessä höpötyksessä kirjoittanut itsestäni mahdollisimman avoimesti. Puolue päättää sen, miten tämän kirjoituksen aiheeseen lopulta suhtaudutaan. En kadu mitään mitä olen omasta tahdostani tähän astisessa elämässäni tehnyt. Asun tällä hetkellä Tampereella.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Alexander Magnus von Becker – Heinäveden Honkamäen hovin ja Karvion herra

Heinävedellä oli 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa vain kaksi aatelissukua, joista yksi oli Kyander-suku ja toinen von Becker-suku. Heinäveden historiikissa kerrotaan, että vaikka von Becker-suvun ainutta miespuolista heinäveteläistä jäsentä vänrikki Alexander Magnus von Beckeriä oli pidettävä säätyläisenä, ei hän arvossa ja varallisuudessa yltänyt omanaikaisten Kyandereiden rinnalle. Kyanderit omistivat tietyssä vaiheessa sekä Papinniemen että Karvion kartanon. Kun Karvion kartanon mahti päättyi vuoteen 1868 mennessä, jakaantuivat Kyanderien omistukset peräti 31 erilliseksi tilaksi.

Alexander Magnus von Becker syntyi vuonna 1759 Sysmässä furiiri ja kartanonherra Axel von Beckerin ja tämän vaimon vapaaherratar Maria von der Pahlenin kahdentenatoista ja samalla nuorimpana lapsena. Pojan vanhemmista molemmat kuuluivat saksalaistaustaisiin aatelissukuihin. Hänen isoisänsä Axel vanhempi oli kuollut ryssien tappamana isonvihan aikaan Sysmässä. Äidin isä Wolter Magnus von der Pahlen oli taas kaatunut Napuen taistelussa Suuren Pohjan sodan aikana vuonna 1714. Hänen vanhempansa olivat pojan syntymän aikaan jo suhteessa varsin iäkkäitä. On mainittava, että hänen äitinsä tuli isäänsä nähden paljon vanhemmasta, rikkaammasta ja etabloituneemmasta aatelissuvusta.

Hän aloitti koulunsa Turussa missä hän oli vuidesta 1775 vuoteen 1777. Sen jälkeen Alexander Magnus laitettiin sotaoppiin. Hänestä tuli vänrikki suhteellisen nuorena. Hän osti jo vuonna 1774 ollessaan koulussa Heinävedeltä maapalstan, jolle hän myöhemmin rakennutti Honkamäen kartanon, mikä oli hänen pääasiallisin asuinpaikkansa elämänsä loppuun asti. Heinäveden historiassa kerrotaan kartanosta, ettei se yltänyt edes keskikokoisten ratsutilojen luokkaan, joten on syytä kuvitella sen olleen varsin vaatimaton ainakin tuohon aikaan. Maapalsta, jolla kartano sijaitsi, oli ollut aiemmin Pyyvilän kartanon ulkopalsta. Puolet Pyyvilän kartanosta sijaitsi Kuittuan kylän alueella ja tuo alue joutui Alexander Magnus von Beckerin haltuun. Anna-Maria Åströmin kirjassa Sockenboarne väitetään, että Alexander Magnus von Becker omisti myös isomman Karvion kartanon ainakin vuoteen 1809 asti. Lisäksi hän on vaikuttanut omistaneen Rantasalmen Rantasalo 2:n siihen asti kun hän muutti Honkamäkeen

Pyyvilän kartanon ensimmäinen säätyläisomistaja oli kapteeni Konrad von Vegesck 1690-luvulla. Kun isossajaossa Pyyvilän maista erotettiin yksi erillinen tila (Naurila, Kuittua no. 10), joutui sekin Alexander Magnus von Beckerin omistukseen. Kun isoviha oli ohi, Pyyvilä sirtyi ratsumestari Henrik Oppmanin haltuun. Hänen kolme poikaansa Johan, Mårten ja Nils hallitsivat kartanoa isänsä jälkeen. Becker rakennutti kartanonsa entisten torppien paikalle. Alexander Magnus oli Rantasalmen makasiinin hoitaja yli kaksikymmentä vuotta vuosina 1785-1806. Hän oli osallisena kunnallisessa elämässä Heinävedellä ja hän mm. hallinnoi jonkin aikaa pitäjän ensimmäistä nimismiehen virkaa. On kerrottu, että hän oli ensimmäistä kertaa kyseisessä virassa vuoden 1790 käräjillä varanimismiehenä (vice expeditions befallningsman). Voidaan olettaa, että hän jatkoi virassa ainakin vuoteen 1803. Hän oli hovisihteeri Johan Kyanderin rinnalla Heinäveden luottamusmies 1800-luvun alussa, milloin aloitettiin pitäjäläisten yhteisten rakennusten rakentaminen Heinävedellä. Kun 1800-luvun alussa Heinäveden kirkkoa alettiin uudistamaan, annettiin kirkon korjaus- ja laajennustyöt vänrikki von Beckerin ja puuseppä Abraham Pakarisen tehtäväksi. Heidän oli määrä poistaa kirkkosalin ja läntisen eteisen väliseinä ja rakentaa kirkon eteiseen penkit.

Alexander Magnus perusti Heinävedelle oman makasiinin, jota hän hoiti vuosina 1807-1810. Vuonna 1802 hän teki aloitteen siitä, että hankittaisiin maapalsta uuden hautausmaan perustamista varten pitäjässä. 1810-luvulle tultaessa von Beckereiden valta Heinävedellä väheni nopeasti, kun Alexander Magnus luopui kaikista entisistä luottamustehtävistään pitäjässä. Hän avioitui vuonna 1798 Rantasalmella Helena Christina Nordbergin kanssa, joka oli kersantti ja klarinetinsoittaja Carl Anders Nordbergin tytär.

Alexander Magnus von Becker kuoli vuonna 1825 jättäen jälkeensä kaksi tytärtä. Honkamäen kartano oli sen viimeisen ja ainoan von Becker-sukuisen isännän kuoleman jälkeen joitain kymmeniä vuosia lesken hallussa, joka kuoli vuonna 1862, ja siirtyi sen jälkeen talollisomistukseen.

Von Becker-suvun Heinäveden haara sammui siis Alexander Magnuksen kuollessa, koska hänellä ei ollut miespuolisia perillisiä, ja se onkin näin ollen von Becker-suvun lyhytaikaisin sukuhaara. Sukuhaaraksi se voidaan laskea hänen kahden tyttärensä takia. Vanhimmaksi elänyt tyttärensä meni avioon Heinäveden tuonaikuisen varanimismies Johan (Jussi) Heiskasen kanssa, ja oli ensimmäinen von Becker-suvun jäsen, joka meni avioon talonpoikaisen henkilön kanssa. Tyttären ja Heiskasen jälkeläisiin kuuluu muun muassa Mölsä-suvun jäseniä. Heiskanen oli myös rajaratsastajan virasssa ja oli mm. vaikuttamassa tieyhteyksien syntyyn. Hän ilmoitti vuonna 1854 lupautuvansa valmistamaan ison rakennuksen pitäjäntuvan viereen, jossa voitaisiin järjestää yhteisiä tilaisuuksia ja käräjiä. Koska Heiskanen vaati 1,5 kappaa savulta korvausta käräjien pidosta vuodessa, laimeni ihmisten innostus asiaan. Sittemmin pitäjäntuvan rakentaminen vei tarpeen tältä hankkeelta.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan hengenpalvelijoiden ja seurakunnan historiaa

Luhangan ensimmäiseksi papiksi nimitettiin paljon hiippakuntaa kiertänyt Tomas Neovius, jota kuvataan Luhangan historiikissa ”vähemmän lahjakkaaksi”. Neovius hoiti Luhangan kappalaisen virkaa toistakymmentä vuotta kuolemaansa saakka toukokuun 26. päivään 1881. Hän tarvitsi viimeisinä vuosinaan muiden apua omien velvollisuuksiensa hoitamisessa. Tuomiokapituli myönsi vuonna 1776 Neoviuksen anomuksen perusteella hänelle virka-apua. Sysmän kappalainen kävi tämän mukaan neljästi vuodessa ja Hartolan kappalainen kolmesti pitämässä Luhangassa jumalanpalveluksen. Kolmen viimeisen elinvuotensa aikanan hänen poikansa antoi hänelle apua virka-asioidensa hoidossa. Samainen poika Tuomas Wilhelm Neovius valittiin isänsä jälkeen ainoana hakijana Luhangan kappalaisen virkaan. Tämä Neovius oli syntynyt vuonna 1756.

Samaisen vaalin yhteydessä kersantti Carl Gustaf Reeth ja luutnantti Axel von Becker anoivat pienennystä Luhangan säterin osalle tulleissa maksuissa. Nuorempi Neovius hallitsi kappalaisen asemaa vuoteen 1789, milloin hän siirtyi Joutsaan kappalaiseksi. Hän asui tuolloin Leivonmäessä. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana Luhangassa toi kaikkiaan kolme kappalaista ja tuolla ajalla ei riitatilanteita vältetty. Eniten riitaa sai aikaan Johan Leander, joka oli von Beckerin lanko ja joka tuli asemaansa 10. päivä maaliskuuta vuonna 1790. Hän oli syntynyt vuonna 1733 ollen kaksi vuotta Beckeriä vanhempi. Luhankalaiset olivat erityisesti halunneet hänet Sysmästä, missä hän toimi apulaisena. Leanderin lankoutta luutnantin kanssa on pidetty erityisenä perusteena nimittämiselle. Leanderilla oli edeltäjänsä kaltoin epäonnea virkansa hoidossa ja hän osoittautui varsin huonoksi hengenpalvelijaksi. Lisäksi Leanderia kiihotti erinäisiin riitoihin hänen virkaheitto pappina toiminut veljensä Henrik Leander, joka oleskeli tuolloin Luhangassa.

Luhankalaiset tukivat aluksi Leanderia virkansa hoidossa, mutta hänen jatkuva riidanhaluisuutensa Sysmän kirkkoherraa kohtaan osoitti hänen täyden kyvyttömyytensä Luhangan kappalaisen viran hoitoon. Myös Turun hovioikeus otti kantaa asiaan ja tuomitsi ”riidanhaluisen ja epäsäännöllistä elämää viettäneen Leanderin viralta pantavaksi 19. päivä huhtikuuta 1798, mutta toimenpide ei ennättänyt tulla voimaan ennen kuin Leander kuoli 12. päivä elokuuta vuonna 1799.

Leanderia virassa seurannut Karl Niklas Langberg ei ennättänyt hoitaa tointaan yhtään Leanderia pidempään. Langberg oli vihitty papiksi vuonna 1794 ja tuli Luhankaan 23. päivä heinäkuuta 1800. Hän kuoli jo 23. päivä heinäkuuta kaksi vuotta myöhemmin 1802. Langbergin vaimo oli Vanhoisten Eva Sofia Taube. Langbergillä oli kolme lasta, joista kaksi oli aviotonta.

Maisteri Henrik J. Seleni tuli kappalaisen viran haltijaksi 7. päivä heinäkuuta vuonna 1803. Hänet valittiin jo vuonna 1808 Hartolan kappalaiseksi siirtyen sinne. Seuraava kappalainen oli Anders Johan Holmsten, joka hoiti virkaansa kauemmin kuin kolme edeltäjäänsä yhteensä. Hänet valittiin 5. päivä 1809 ja oli vihitty papiksi vuonna 1803. Hän kuoli 19. päivä marraskuuta 1827. Holmstenin jälkeen virka oli vuosia täyttämättä, ja vasta vuonna 1831 virkaan nimitettiin Karl Hahl. Hahl oli vihitty papiksi vuonna 1826, milloin hän oli neljänkolmatta vuotta vanha. Ennen kuin hän tuli Luhankaaan, oli hän toiminut pappina Iisalmella, Heinolassa ja Ilomantsissa. Luhangan kappalaisen virasta hän siirtyi vuonna 1839 kappalaiseksi Nurmekseen missä hän kuoli yhdeksän vuotta myöhemmin.

Vuonna 1841 kappalaisen virkaan tuli talonpojan poika Nurmeksesta 1803 syntynyt Olof Nevander, joka oli vihitty papiksi vuonna 1833. Kyseisen Luhangan viimeisen kappalaisen virkakausi oli onnellinen ja hedelmällinen. Kahtena vuosikymmenenä, joka edelsi oman kirkkoherrakunnan syntyä tapahtui paljon myönteisiä kehityskulkuja. Uuden kirkkokellon ostaminen vuonna 1848 seurasi pitkällistä työvaihetta. Luhankalainen rusthollari Johan Gabriel Widbom kuljetti sen omilla rahoillaan Pietarista ja lainasi myös loput kelloon tarvitut varat. Hinnaksi tuli 413 ruplaa, kun ennen sitä kokoon oli saatu vain kolmesataa. Tällä tavalla Tukholmassa vuonna 1766 Ruotsin vallan aikana valettu viidentoista leiviskän kello sai seurakseen autonomian aikana Pietarissa valetun kahdeksantoista leiviskän ja yhdeksän naulan kellon. Uudistusrikkaan Nevanderin aikana saatiin kappeliin lasten opettaja, uudenlainen sakasti vuonna 1852 ja kirkkomaata levitettiin enemmän. Paikallinen kirjeenvaihtaja totesi näistä uudistuksista Suometar-lehdessä: ”Hän on niin mainiosti yhteistä hyväämme vaikuttanut, että hän ainian tulee elämään muistossa ja esimerkkinä”. Nevanderiin tunnettu kiintymys oli suuresti vaikuttamassa semmittäisessä kirkkoherranvaalisssa. Luhangan kappeliseurakunnan viimeinen kappalainen ja kirkkoherrakunnan ensimmäinen kirkkoherra Nevander kuoli 11. päivä marraskuuta 1866.

Luhangan kappeli oli syrjäinen ja eli sen takia omaa hiljaista elämäänsä. Oman papin, kirkon ja hautausmaan saaminen oli sen väestölle selkeänluonteista parannusta. Olivathan kirkolliset yhteydet maalaisyhteiskunnassa 1700-luvulla eniten tärkeimmät. Varsinaiset hallinnolliset kysymykset, joita ei ollut paljon, pystyttiin hoitamaan kauempaakin. Esimerkiksi henkikirjoituksen suorittamiseen Luhangan pitäjässä pyrkinyt kuvernöörin päätös annettiin vasta niinkin myöhään kuin vasta vuonnaa 1817. Kirjuri kihlakunnassa arveli kuitenkin, että luhankalaiset voisivat ennemmin tulla hänen luokseen Sysmään asian hoitamiseksi, kuin että hänen olisi tullut mennä heidän luokseen Luhankaan. Luhangan väkimäärä oli Sysmästä eroamisen aikaan noin 650, vuonna 1780 se oli jo 863 ja kymmenen vuotta myöhemmin se ylitti tuhannen rajan.

Ero 1700-lukuisen kappelin Luhangassa ja rintapitäjien kappelien välillä on ollut suuri. Kappelin toimintaan on vaikuttanut huonojen liikenneyhteyksien aiheuttama eristäytyneisyys. Luhangan historiikissa kirjoitetaan, että ”Varsin jyrkät rajat on nähtävissä toisaalta myös Luhangan tuon ajan yhteiskunnassa väestön eri kerrosten välillä”. Paikallisen seurakunnan huippua ovat tuohon aikaan edustaneet von Beckerit ja Taubet. Kirkon penkkijärjestys kertoi tästä epätasa-arvoisesta suhteesta, jossa mielessä hengenpalvelussakin oli säätyerot ja toisten osa oli toisia arvokkaampi. Ihmisen asema pitäjän hierarkiassa määräsi sen missä hän istui kirkossa. Lisäksi miehet istuivat vasemmalla puolella ja naiset oikealla. Luhangan historiikissa kerrotaan: ”Kappelikirkon ensimmäisessä penkissä lähinnä kuoria istuivat vuoden 1780 penkkijärjestyksen mukaan arvokkaimmat: Luhangan säterirusthollin omistaja luutnantti Becker, kersantti Reeth sekä Klemettilän rusthollin omistaja Taube ja Kärmelahden puustellin omistaja. Vastaava penkki käytävän toisella puolella oli varattu heidän vaimoväelleen. Näiden takana toisessa penkissä oli osoitettu paikat Judinsalon talonpoikaiselle väestölle, ensinnä mainitaan Jutilan talo. Rajakankaan, Lujalahden, Tommolan ja Koiviston lisäksi oli varattu tilaa myös ”Cailaij”-sepän väelle. Kolmas penkki oli tammijärveläisten: Ruotsula, Hipeli, Herrainen ja Syrjäkangas. Neljännessä penkissä sen sijaan nähtiin Luhangan kylän talonpoikia: Ahvenmäen ja Nisulan väen ohella Klemettilään kuuluvien Tommolan, Jaakkolan ja Sipilän sekä Klemettilän rusthollin talonpoikaiset asukkaat. Viides penkki jaettiin Tammijärven ja Luhangan kylien talollisten kesken, siinä istuivat luhankalaiset kahdesta Salmelan talosta ja vastaavasti kahden eri Möngölän väki Tammijärveltä. Sen penkin naisten puolella oli varattu paikat kappalaisen perheelle. Kuudes penkki oli viiden Rekolan eri talon ja Kärmelahden väen hallussa. Kuudennen ja seitsemännen penkin välillä oli taas suuri yhteiskunnallinen juopa, viime mainitussa istuivat ensimmäiset torpparit, joista etusija oli annettu Judinsalon, Hidun, Keikkalan, Kylmälän, Lehtimäen ja Keihäsniemen torppien asukkaille. Kaksi seuraavaa penkkiä oli varattu Luhangan säterirusthollin lukuisille torppareille, joita istumajärjestyksen mukaan oli kolmetoista. Kymmenennessä penkissä istuivat Klemettilän rusthollin kahdeksan torpan asukkaat ja seuraava penkki oli Rekolan yhdeksän torpan hallussa. Toiseksi viimeinen penkki oli Tammijärven ja Salmelan talon torpparien ja viimeisessä penkissä lähellä ovea oli varattu paikka Koiviston kahden torpan, Pajujärven ja Sikolahden väelle. Tommolan ainoalle torpalle ja Soiniemen kuuden torpparin väelle. Näin oli jokainen luhankalainen arvovaltaisesta kartanonväestä viimeiseen vähäpätöisimpään alustalaiseen saanut oman paikkansa kappelin kirkossa”.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kuulumisia

Kävin muutaman päivän viikonloppureissulla Pariisissa. Lähinnä tuli maattua hotellilla krapulassa ja kännissä. Liikuskelin kuitenkin yöaikaankin kaupungilla ravintoloissa ja kapakoissa. Sama olisi ollut maata missä hyvänsä. Olen miettinyt erilaisia vallan muotoja. Selkeäähän on että rahvaan populaarikulttuuria ei saa nykyäänkään kieltää tai kritisoida millään tavalla. Rahvaan vallan muodot muodostavat suurimman osan siitä, miten valta yleensä käsitetään, onhan esimerkiksi eroa vaikka filosofiuden ja sosiaalisen vallan välillä. Sosiaalinen valta syntyy tavallisesti mielikuvista ja vallan pakottamisesta, samalla kun filosofiuden tuoma viisauden valta vaatii käsittämistä ja vaivan näkemistä. On tietysti selvää, että kun olen sukuni suurin mies Reinhold von Beckerin jälkeen, niin jotkut jotka eivät voi tällaista käsittää kuvittelevat vallan olevan nimenomaan vallan pakottamista,, eli siis lihaksia ja halua pullistella niiä. Näiden mielestä se, jos joku kukistaa toisen lihaksilla, on se heti suurempaa kuin valta, joka tulee maailman ja ihmisen käsittämisestä ja sen ilmaisemisesta toisille ihmisille. Lisäksi suosio tavallisten sosiaalista valtaa ymmärtävien naisten piirissä on tällaisille ihmisille tärkeää. On käsittämätöntä ajatella, millaista proletariaattia tässä äitini suvussa nykypäivänä on. Isän puolen suvussa edustetaan äärimmäisen tuoretta rahan tuomaa valtaa, joka on jo itsessään riittänyt siihen, että tämän lapset katsovat minuakin poikkeavuuteni takia nenä pystyssä, kuin tulisivat jostain vanhastakin aristokraattien suvusta. Samalla tavalla minuun suhtautuu isäni äiti, jonka arvio minun tulevaisuudestani on äärimmäisen ankea, koska hän on henkisesti feminiininen ihminen, joka ei voi ymmärtää minun suuruuttani oman pienuutensa ja mökkiläisten arvojensa ja henkisten standardiensa takia. Onhan selvää, että suuruuden ymmärtäminen tarkoittaa sitä, että tällaisilla ihmisillä on olemassa sellaisia arvojan ja arvostuksia, että he voivat yleensäkään tunnistaa inhimillisen suuruuden. Molempien sukujen piirissä on sellaisia ihmisiä, joille inhimillinen suuruuteni ei avaudu ja se johtuu nimenomaan henkisestä ja inhimillisestä pienuudesta ja oikeanlaisten arvojen puuttumisesta. Jos eläisin Reinhold tai Adolf von Beckerin suvunn aikana on selvää, että olisin saanut paljon aikaisemmin itselleni sopivaa tukea tai ohjausta, eli samoin kuin isosetääni Marttia kutsuttiin nuorempien sukulaisten taholta mytologisena hahmona, joka olisi tullut nykypäivään jostain suvun menneisyydestä, voi minuakin varmasti sanoa jossain mielessä ainakin renessanssifiguuriksi. Koulutettuja älykkäitä naisia on tietysti miellyttävää havainnoida ja kuunnella ainakin silloin, kun heillä on oikeanlaiset arvot ja arvostuksen kohteet. Näin Pariisin matkalla ja lentokentällä taas tuttuja ihmisiä, joka on varmasti tekijä, joka kertoo sen, miten pieni maa Suomi on ja miten vielä nykyäänkin ne ihmiset, jotka Suomesta matkustavat sisältyvät varsin pienen sosiaalisen piirin sisään. Oien kirjoittaanut mm. viime aikoina artikkeleja, jotka liittyvät Itä-Hämeen historiaa ja etenkin Itä-Hämeen säätyläisten historiaan. Mietin, että saman voisi varmaan tehdä seuraavaksi Kaavin ja Kangasniemen suhteen, vaikka aion kuitenkin jatkaa myös esimerkiksi Joutsan Seutuun ja Itä-Häme-lehtiin kirjoittamista. Joutsan Seutua julkaistaan myös Luhangassa ja Itä-Hämettä julkaistaan Heinolasta. Myös tekisi mieleni kirjoittaa jotain Mikkelin ja Mikkelin alueen historiasta, liittyyhän Mikkelikin kuitenkin merkittävällä tavalla sukuni historiaan, esimerkiksi keskustassa oleva Molanderinmäki on nimetty ukkini isotädin mukaan. Rosa Molanderilla oli kaupungissa limonaaditehdas. Esimerkiksi Sanna Marinista inhimillinen suuruus on kaukana, sillä onhan selvää, että ihminen, joka sanoo pitävänsä vallasta, on vain mäkättävä akka. Lisäksi julkisen elämän sotkeminen omaan pieneen arkeensa ei todellakaan kerro sellaisesta, että tässä olisi todella valtaa hyvin käsittävä ja ansaitseva ihminen. Autismi ja skitsoaffektiivinen häiriö ovat asioita, jotka määrittelevät elämääni hyvin suuresti, kuten ne tietysti määrittelevät lähes kaikkia niistä, jotka ovat näistä asioista vaikuttuneita. Olen käynyt tänä vuonna ulkomailla vain viisi kertaa, vaikka on sanottava, että mielenterveysongelmien takia olisi hyvä, jos mukana matkoilla olisi joku toinen ihminen seurana. Olenhan tietysti jo matkustanut sukulaisten, perheenjäsenien ja kaverienkin kanssa. Mukavaa olisi, jos seurana olisi joku miellyttävä matkustamiseen tottunut nainen. Ryyppäsin ennen tämän viikon maanantaita, jona iltana lähdin matkaan takaisin Suomeen, kuutena päivänä peräkkäin ja seurauksena oli luonnollisesti valtaisa lähtöahdistus, jonka takia jouduin pitämään hotellihuoneeni neljä tuntia tavallista pidempään, josta tietysti tuli maksaa, ei paljon, mutta kuitenkin. Olen kirjoittanut Joutsan Seutuun ja Itä-Hämeeseen viime kuukausina noin kaksikymmentä eri kirjoitusta, joista olen luonnollisesti saanut sopivan korvauksen. Toisesta lehdestä kuitenkin kohteliaasti mainittiin jokin aika sitten, että tätä sukututkimusaihetta voisi jatkossa vähän vältellä. Viime ajan matkoissa on korostunut se, että mielenterveysongelmien takia olen jättäytynyt entistä enemmän ryyppäämään hotellihuoneeseen ja yksityiskabinetteihin. Olen myös viime aikoina ymmärtänyt sen, etten nauti negatiivisten ihmisten seurasta, he jossain mielessä vievät minulta virtaa ja innostusta. Vaikka tietysti olen kiitollinen äidilleni monesta asiasta, on kuitenkin sanottava, että muistan jo lapsuudesta sen miten hänen lakoniset kommenttinsa veivät minulta pois intoa – minä olen niin ihanteellinen ja hän on aina ollut niin realistisen tarkka. Pitäisi varmaan tehdä työtä jonkin laajemman toimeentulon eteen. Varmaan apurahat kirjoitushankkeita ja etenkin väitöskirjaa varteen tulisi pitää keskimmäisinä kaikissa mahdollisisssa tavoitteissa. Olen lukenut tasas Helen Rappaportin kirjaa After the Romanovs, joka kertoo aatelisten ja kuninkaallisten venäläisemigranttien elämästä Ranskassa ja Pariisissa maailmansotien välissä. Ne joilla ei ollut omaisuutta muualla ennen vallankumousta, joutuivat monessa tapauksessa jättämään omaisuutensa taakse ja joutuivat sen takia menemään työelämään, joka ei ollut ollut tyypillistä ylhäisaatelisille keisarillisella Venäjällä. Yksi tällainen emigranttien jälkeläinen Englannissa on kreivi Nikolai Tolstoi, joka on ollut mukana oikeistopolitiikassa vuosikymmenet, jota toivon voivani Britanniassa haastatella. Hän on työskennellyt pääasiassa kirjailijana. Toivon ennättäväni tapaamaan hänet, kun en ennättänyt haastatella ennen näiden poismenoa Lordi Sudeleyta enkä Lordi Massereene Ferrardia. Ihmisen mieli on kiehtova asia, ja poikkeavuudet mielessä ovat vielä sitäkin kiehtovampia, vaikka tietysti kaikki tämä palautuu aivojen ja hermoston toimintaan. Olen miettinyt, että hakisin opiskelemaan dramaturgiaa tai käsikirjoittamista, vaikka toisaalta psykiatria, neuropsykologia ja neurotiede yleensä kiinnostavat minua samanaikaisesti. Voisihan sitä hakeutua myös esimerkiksi psykoterapeutin koulutukseen. Hain apurahaa Reinhhold von Beckerin elämäkerran valmistamista varten, ja aion hakea apurahaa ainakin väitöskirjaa, kuvanäyttelyä ja Uno von Schrowen sekä Adolf von Beckerin elämänkertoja varten. Olen myös miettinyt, pitäisikö minun julkaista Itä-Hämeen historiasta kertovat julkaisuni yhtenä kirjasena. Lisäksi on tietysti selvää, että aion kirjoittaa kokonaisen esityksen omasta filosofiastani. Lisäksi valmiita käsikirjoituksia on kymmenkunta, joita pitäisi saada kustantajille. Vierailin Pariisissa Pekka Halosen taidetta esittelevässä näyttelyssä Petit Palaisessa. Hymni Suomelle-näyttely esittää laajalti maisemia etenkin Suomesta 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Halonen oli savolaispoika, hän syntyi Lapinlahdella. Halosen kurssi kohtasi lukuisia kertoja Pariisin, ja hän opiskeli Pariisissa mm. Paul Gauguinin johdolla. Näyttelyssä korostuivat etenkin talviset maisemat. Aion kirjoittaa näyttelystä lehtijutun ainakin kahteen eri lehteen. Kävin myös Shakespeare & Companyssa, vaikka en saanutkaan ennen matkaan lähtöä kontaktia naiseen, joka nykyään omistaa liikkeen. Olisin tehnyt hänestä haastattelun. Luovat hankkeet ja luovat kirjoitusprojektit ovat tietysti myös koko ajan töitteni alla. Esimerkiksi ensimmäinen oopperalibrettoni ja ”Elämäni romaani”. Olen kirjoittanut noin puolet Reinhold von Beckeriä käsittelevästä näytelmästäni Reinholtti rehellinen, joka nimi tulee hänen kummitätinsä kapteeninrouva Lemken hänelle kirjoittamasta onnittelurunosta. Lemke oli sukua sekä Caloniuksille että Porthaneille ja liittyi näin ollen siis syvästi kansallisten herättäjien sukupiiriin. Tarvitsisin matkoille mukaan sellaisen aktiivisen ja toimeliaan naisen, jonka kanssa olisi mukavaa jutella ja olla tekemisissä. Hänen tulisi lisäksi hallita hyvin käytännön asiat. Aion siis hakea apurahaa myös New Yorkin valokuvanäyttelyä varten. Olen päässyt kontaktiin Finnish American historical archiven kanssa ja nyt olen päässyt kontaktiin myös erään tunnetun valokuvaajan kanssa, joka on kuvannut mm. Venetsian aatelisia. Olen miettinyt myös sitä, jos Ritarihuone ylläpitää jonkinlaista julkaisutoimintaa, niin tietyt Suomen aatelisiin liittyvät laajemmat kirjoitushankkeet tulisi kysyä myös sieltä, nimittäin painattamiseen liittyvän mahdollisen yhteistoiminnan suhteen. Lehtiin aion kirjoittaa perusteellisesti ja laaja-alaisesti, myös Suomen ulkopuolella julkaistaviin lehtiin. Pitäisi varmaan tehdä jonkinlainen perusteellinen selvitys kaikista esisukuihini kuuluvista historiallisista suvuista, mutta etenkin niistä, joiden historia koskettaa Itä-Hämeen historiallista kartanoaluetta. Mummoni ei tajua suuruuttani. Hän sanoo aina kun on jokin hanke vetämässä että ”eehän sitä tiiä saako ku on niin palajon muita ihimisiä hakemassa” jne. Hän ajattelee todellakin proletariaatin tavalla, että kaikki on sattumaa ja arpapeliä, eikä kaikki ihmiset pysty saamaan ansaitsemaansa palkintoja ja palkkioita omista lahjoistaan. Hän ajattelee mustavalkoisesti, että jotkut ihmiset ansaitsevat kaiken, samalla kun toiset eivät ansaitse mitään. Olen myös miettinyt viime aikoina eduskuntavaaleihin ehdolle lähtemistä. Olen kuitenkin ajatellut, että mielenterveysongelmistani huolimatta minusta olisi ainakin kansanedustajaksi, sillä voisin nimenomaisesti edustaa esimerkiksi mielenterveyskuntoutujia. Kuitenkin on varmasti niin, että voisin hyödyntää omia lahjojani muullakin tavalla kuin kansanedustajaksi lähtemällä. Mummoni korostaa koko ajan sitä, etteivät kaikki saa tehtäviä ja työpaikkoja ja korostaa koko ajan kaiken tällaisen vaikeutta – siis omasta heikosta maailmankatsomuksestaan johtuen. Minä korostaisin tällaisessa tilanteessa ko. Henkilön lahjoja, ja jos lahjat voisi tunnustaa, ei tarvitsisi koko ajan henkisesti feminiinisellä ja proletaarisella tavaalla korostaa vain toisten ihmisten lahjoja ja oikeuksia saada paikkoja ja apurahoja minun nenäni edestä, niin kuin hän tekee. No, hänpä ei ole kummoistakaan saanut elämässään aikaan, vammaisia ja pikkulapsia hän on osannut ohjata ja manipuloida. Näin kerran erään taulukon, joka kuvaa sosiaalisten ryhmien asenteita, maailmankuvaa ja ajatuksia, ja huomasin siitä, että mummoni sopii täsmällisesti proletaaristen ihmisten asenteisiin, maailmankuvaan, ajatuksiin ja tapoihin ainoana poikkeuksena se, että hän on perimänsä ja säästämänsä rahansa tallentanut aina tilille ja elänyt niin nuukasti kuin minä vain pystyn jonkun tällaisen ihmisen tietämään. Perustavimpana proletaarisena ajatuksena hänellä on, että kaikki on joillekin arpapeliä, eivätkä kaikki ihmiset pysty omilla lahjoillaan edistämään omaa etenemistään tai hyvinvointia. Hän siis näkee tiettyjen ihmisten yhteydessä vain heidän huonot puolensa. Minunkin yhteydessäni hän on useaan otteeseen parkunut ”ku kaekki ovet tuntuu oleva kiinni!”. En jaa hänen ajatustaan. Aion perustaa ensi vuonna Adolf von Beckerin taidekilpailun johonkin taidelukioon tai taidekouluun. Olen miettinyt myös Virrantalon vuokraamista, vaikka sinne edes osittain muuttaminen tarkoittaisi kyllä ainakin sitä, että auto ja ajokortti tulisi pikaisesti hankkia. Virrantaloon voisi kehittää vaikka minkälaista liiketoimintaa ja bisnestä.

Luhangan suurkirkon historiaa

Luhangan suurkirkko sijaitsee paikkansa korkeimmalla kohdalla. Kirkon tontti on irrotettu Ånäsin kartanosta vuonna 1876, kun pitäjänkokouksessa oltiin tehty päätös uuden kirkon rakentamisesta. Kirkko ylettää milltei Luhankajoen rantaan asti, ja toisella puolella tietä on sijainnut kunnantalo, paloasema ja postitoimisto. Kirkon perustamisen suunnitteleminen oli alkanut jo vuonna 1868, jolloin aloitettiin keräämään ”kirkonpykäyskassaa”sillä tavalla, että miehet eli jouset maksoivat vuosittain 50 penniä, ja naiset 25 penniä. Kyseiset verot korotettiin vasta vuonna 1876, jolloin oli tehty suunnitelma uuden kirkon paikasta, minkä jälkeen miesten tuli maksaa yksi markka ja naisten puoli markkaa vuodessa. Määräyksen mukaan talojen ja torppien oli kannettava vastuuta väkensä maksuista.

Muutaman vuoden jälkeen 1880-luvulla aloitettiin valmistelemaan kirkon piirustuksia. Kirkkoraadin pitäjänkokoukselle asettaman ehdotuksen mukaan kirkon piirustukset tilattaisiin tuohon aikaan maineikkaalta Josef Stenbäckiltä. Mies laati piirustukset oman mielensä mukaan ja toimitti ne asianosaisille. Siinä yhteydessä niissä havaittiin jonkinlaisia puutteellisuuksia. Heidän mielestään Stenbäckin piirtämä kirkko oli liian pienikin Luhangan ja luhankalaisten tarpeita varten. Tämän jälkeen Stenbäck antoi ehdotuksen, jonka mukaan kirkko tehtäisiin Hankasalmen kirkon piirustuksien mukaan, ja 7000 asukkaan kuntana tuon kirkon piirustukset varmasti riittäisivät myös luhankalaisten tarpeisiin. Hankasalmen kirkko rakennettiin vuosina 1889-1892.

Luhankalaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että Luhanka tarvitsee oman kirkon ja alkoivat vaatimaan Stenbäckiltä uutta suunnitelmaa. Kirkkoherran toiveesta Stenbäckin uusi suunnitelma käsitti kirkon, johon mahtuisi kaksi tuhatta henkeä. Tällä kertaa Stenbäck onnistui saamaan toivotut piirustukset, ja kirkon rakentamisen valmistelu alkoi.

Kirkon urakoitsija hankki talvella 1890 kivijalkaan tulleet kivet. Ne laitettiin paikoilleen tukevasti tehtyjen perustojen päälle seuraavana kesänä. Syksyyn mennessä ne olivat valmiina, minkä jälkeen seuraavana vuonna voitiin aloittaa kirkon rakentaminen. Aarne Laaksovirta on kirjoittanut: ”Syysmyöhällä – kerrotaan – meni muutamia isäntiä kirkkotiellään katsomaan uuden kirkon komeaa kivijalkaa. Kun he siinä kurkistelivat sen sisäpuolella olevaa alaa, niin pääsi jonkun huulilta: ”Mikähän vasikkahaka kirkosta mahtaakaan tulla!”” Isännät päättivät käydä pappilassa ehdottamassa kirkkoherralle, että tarkistettaisiin asiaa, ennen kuin kirkko rakennetaan. Se on päätetty, mikä on päätetty, vastasi kirkkoherra Olander paukauttaen nyrkkinsä pöytään.

Ja sen jälkeen pystytettiin Luhankaan uusi kirkko, joka oli niin suuri, että siihen mahtuivat hyvin kaikki pitäjän asukkaat. Kirkossa oli 1600 istuinpaikkaa ja muuta tilaa ainakin 1000 hengelle. Koko pitäjän asukkaat mahtuisivat kirkkoon vaikka kaksinkerroin. Ne puutarpeet, joita kirkon rakennuksessa käytettiin toivat paikalle manttaalimiehet omien tilustensa suuruuden mukaisesti. On sanottu, että puuta meni paljon. Kirkko on korkea, ja sisäpuolellekin puuta on mennyt runsaasti. Nämä eivät maksaneet seurakunnalle mitään, mutta talollisille todella paljon.

Kirkkoa ja seurakuntaa varten oli perustettu lukuisia rahastoja ja enemmän lainattiin valtiolta. On sanottu, että on uskomatonta kuinka pienellä rahamäärällä suuri kirkko saatiin rakennettua. Onhan kirkon hieno sisustuskin maksanut paljon. Luhankaan kuuluu taloja, jotka ovat maksaneet kuudesosan suurkirkon rakentamiskustannuksista, tällaisia ovat Judinsalon Kylmälä ja Tammijärven Nisulan kompleksi. Kun vanha kirkko purettiin, ei siitä saatu käytännössä minkäänlaista materiaalia uudelleen käytettäväksi. Siitä jäänyt murentunut puuaines poltettiin pääasiassa pitäjäntuvassa, kirkonkylän kansakoululla, pappilassa ja mahdollisesti myös Lukkarilassa.

Uusi kirkko sai kuitenkin joukon välineitä ja esineitä vanhasta kirkosta. Suurta kirkkoa varten sen tarpeisiin on ostettu paljon tavaraa, vaikka niitä on tietysti saatu myös lahjoituksina. Etenkin valaisuvälineitä on saatu lahjoituksina. Esimerkiksi tällaisia ovat kaksi alttaripöydälle asetettua 7-haaraista suurta kynttilänjalkaa. Alttaritaulu ”Jeesus seisoo ovella ja kolkuttaa” on saatu lahjoituksena emäntä Eeva Sofia Jutilalta vuonna 1906 ja sen on maalannut rouva Selinda Danielson. Kirkkoon tehdyt 18-äänikertaiset urut, jotka on tehnyt urkujenrakentaja A. Jurva, saatiin myös lahjoituksena kirkkoon vuonna 1897, kun Jutila oli lahjoittanut urkujen hankkimiseen kaksi tuhatta markkaa ja lainasi vielä sen lisäksi seitsemän tuhatta markkaa korotta.

Kirkko meinasi tulla puretuksi 1950-luvulla, kun kolmatta kirkkoa alettiin rakentamaan sen tilalle. Nykyään kolmas kirkko on rakennettu uuden hautausmaan läheisyyteen, missä virassa sitä on käytetty siunauskappelina. Luhangan suurta kirkkoa käytetään nykyisin myös kesäkirkkona. Aarne Laaksovirta on kirjoittanut: ”Kun se on hyvin valoisa ja korkea, niin mielellään varmaankin pitäjäläiset istuvat jumalanpalveluksissa sen erittäin kauniin sisäkaton alla. Tämä temppeli tulee varmaankin olemaan nähtävyys. Sinne on helppo päästäkin, kun kirkonpalvelija asuu lähellä sijaitsevan uusimman kirkon yhteydessä.”

Kirkko on ollut täynnä kansaa ainakin yhden kerran lokakuussa vuonna 1893, jolloin Luhankalaisten lisäksi Päijänteen rantapitäjien ihmiset saapuivat uteliaina paikalle, Sen jälkeen on sanottu, että kirkko ei ole sittemmin ollut koskaan täynnä, vaikka usean pitäjän kristilliset nuoretkin ovat paikalla pitäneet kokouksiaan. Nykypäivänä kirkko palvelee eniten väkeä etenkin kesäkirkkona.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteen maisteri

Luhangan nimen alkuperästä

Luhangan nimeä on käsitelty monesti paikallista elämään koskevissa kirjoituksissa ja kirjoissa. On mainittava alkuun pari kuvausta, jotka eivät ilmeisestikään ole kovin tosia. Ensinnäkin on mainittu jossain, että kunnan nimi olisi johdosta kornetti Reethin ajoilta. Tämä liittyy siihen, miten Reeth harrasti järven ollessa sulana Sysmän kirkolla käymistä ennen kuin hän hankki Luhankaan oman kirkon. Reethin laivue oli komea, ja mukana oli palvelijoita, jotka ohjasivat venettä ja veneitä. On mainittu, että veneet oli peitetty viininpunaisella veralla ja soutajatkin olivat pukeutuneet samaan väriin ja kuosiin. Eli tässä tullaan siihen, mitä tämän kertomuksen mukaan on väitetty kunnan nimen alkuperäksi. Reethin veneissä airojen hankaimet olivat luusta, eli hankaimet olivat luuhankaimia.

Kuitenkin on myöhemmin todettu, että Luhangan nimi on paljon, jopa satoja vuosia vanhempi kuin nämä arvelut suuren Luhangan miehen kornetti Reethin osallisuudesta. Myös on mainittava, että toinen vaihtoehto, joka on tuotu esille, nimittäin Luhangan säterin osuus Luhanka-nimen alkuperänä on todennäköisesti sekin kevyt peiteselitys, koska tiettävästi säteri on muotoutunut kartanoksi vasta 1600-luvulla kornetti Reetin esivanhemman toimesta.

Reethin veneilystä Luhanka-nimi ei ole tullut, koska suomen kielessä sanan alussa oleva ääntiö ei milloinkaan lyhene. On mainittava sekin, että Suomesta löytyy monia muitakin kunnan ja paikannimiä, joissa esiiintyy -nka-päätteinen paikan nimi. Tällaisia ovat esimerkiksi Vesanka, Vahanka, Kuuhanka, Liminka, Puolanka ja Oulanka. On epäilty, että tämä on saattanut tulla tietyille osille eteläistäkin Suomea niinä aikoina, kun lappalaiset asuttivat nykyistä laajempaa aluetta ennnen suomalaisten siirtymistä alueille.

Luhanka-nimi mainitaan ensimmäistä kertaa asiakirjassa vuodelta 1462, kun tuonaikuisessa tuomioistuimessa järjesteltiin sysmäläisten ja luhankalaisten välisiä kaskeamis-, riista- ja kalastusalueita. Sen jälkeen vuonna 1465 Sysmän ja Luhangan väliset rajat vedeltiin noiden päätettyjen asioiden mukaisesti.

Rauman lähialueilla sijaitsee Luhanganmäki, ja Suomen varhaishistorian professori Jalmari Jaakkola onkin epäillyt, että Luhangan nimi on siirtynyt nykyiselle Luhangan alueelle Päijänteen itärannalle Kokemäenjoen laaksoa pitkin uusien asukkaiden siirtyessä uudelle alueelle. Tämä on tapahtunut parisataa vuotta ennen Luhangan ja Sysmän välisten rajakiistojen esille asettamista. Nämä lännestä tulleet ihmiset ovat olleet hämäläisiä.

On tuotu esiin sellainenkin asia, että Luhanka-nimen pohjana voisi olla termi Luhdanko, jonka on luultu tarkoittaneen eräkaudella kaskiniittyä. Tästä on sittemmin pudonnut pois d-kirjain, mikä ilmiö on ollut tyypillistä etenkin itämurteissa. SKS:n mukaan kunnan nimeä on selitetty sellaisella tarinalla, että mies tiputti kerran järvellä ollessaan toisen luisista hankaimistaan järveen, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän etsi, sanoi hän, että ”etsin luista hankoa”. Tästä johtuen järveä alettiin kutsumaan Luhankoksi.

Eräs sysmäläinen ylioppilas on 1700-luvun lopulla on kertonut, että pitäjän nimi juontaa siitä sadan vuoden taakse, kun varakas talonpoika sai pyydystettyä porolauman, käytti hän veneessään poronsarvista tehtyjä aironhankanappuloita. Kun näitä kutsuttiin nimellä hanka, olisi Luhanka nimitys myös tästä peräisin.

Paikannimistön asiantutkija professori Viljo Nissilä on maininnut, että kansanetymologiset selitykset voi hyvällä omallatunnolla unohtaa. Hän on kirjoittanut, että Luhanka-nimi voisi juontaa sanaan Luhta. Tänä päivänä luhankalaiset tuntevat termin, joka merkitsee luhta-heinää. Se ilmenee monesti vesiperäisillä tonteilla ja jotkut ovat yhdistäneet termin merkitsemään kasvin kasvupaikkaa kuten esimerkiksi vesijättöä. Luhta-sana merkitsee länsimurteissa ranta- tai tulvaniittyä, saraniittyä, alavaa maata. Karjalainen luhta merkitsee rantaniittyä ja kapeaa ja pitkää järvenlahtea. On kirjoitettu Luhangan historiikissa, että: ”Luhanka näyttäisi sopivan alueen nimeksi näin ollen, koska sen kylien maat olivat varsin vesiperäisiä, alavia maita, joilla tulvat alituisesti tekivät kiusaa, ja toisaalta Päijänteestä pistää pitäjän alueelle pitkä, kapea järvenlahti”. Näin ollen on suuret perusteet uskoa Luhanka-nimen tarkoittavan samaa kuin luhta-sana ja käytäntöperäinen selitys on kunnan sijainti.

On mahdollista, että termi Luhanka tulee itämurteista, koska jos se olisi hämäläistä alkuperää, tulisi siitä johtimen mukaan Luhlanka. Itäsuomalaista nimistöä ennen hämäläisten siirtymistä alueelle on löydetty jopa Päijänteen länsirannoilta. Jalo Kalima on kirjoittanut siitä, että nka-, nkä- ja nki-johtimia ilmenee toistuvasti itämurteiden puhuma-alueella. Toisaalta Vienajoen alueelta löytyy paljon nga- loppuisia paikannimiä. Tätä pidetään osoituksena Luhanka-nimen karjalaisesta alkuperästä.

Asiakirjojen mukaan voidaan Luhanka-nimen olevan peräisin jo keskiajalta, esimerkiksi Sysmän kesäkäräjillä 1470 ja 1490 on ollut Antti-niminen luhankalainen lautamies ja vuoden 1485 syyskäräjillä Pietari, Antti ja Pietari Heikinpoika Luhangan kylästä. Kolme viimeisintä ovat olleet rajantarkistusmiehiä. Karjalainen ekspansio tapahtui jo 1300-luvulla, ja on syytä olettaa, että Luhanka on voinut syntyä silloin ja säilyä näin meidän päiviimme asti.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan vanhojen rahojen löydöt vuosina 1922 ja 1931

Elokuussa vuonna 1922 tuotiin monessa suomalaisessa sanomalehdessä esiin, että Tammijärvellä Luhangassa, missä sijaitsi Keskimyllyn sahanhoitaja Virmasen tilukset, pojat olivat löytäneet etsiessään Kumustenmäen kumpareilta metsäsian pesää kallioluolan, josta löytyi tuohikäärö, joka oli täynnä vanhoja rahoja ja niitä oli sekä suuria että pieniä. Rahoja oli niin paljon ja ne olivat niin painavia, että pojat eivät itse jaksaneet niitä kantaa kotiinsa asti. Paikalle hälytettiin naapurin isäntiä, joista Jokelan Lauri Varma oli etunenässä.

Hevosella myllylle tuotujen rahojen huomattiin painavan yhteensä kahdeksankymmentäkolme kiloa. Tämä rahojen kokoelma toimitettiin sitten nimismiehen toimesta Kansallismuseoon, jossa se on kuultavasti herättänyt laajuutensa takia tutkijoiden huomiota. Rahat ovat peräisin 1700-luvulta, vanhin vuodelta 1710 ja nuorin vuodelta 1747. Niiden väliseen aikakauteen ovat mahtuneet Suomen kansan sotaiset ajat, niin iso- kuin pikkuvihakin.

Löydöstä saatiin neljäkymmentäyhdeksän niin sanottua plooturahaa, joista vanhin oli Kaarle XII teettämä yhden riikintaalerin raha vuodelta 1713. Plooturahoista suurin on kolme ja puoli kiloa painava neljän riikintaalerin raha vuodelta 1722. Tavallisesti plooturahat ovat suuria arvoleimoilla koristeltuja kuparilevyjä, jotka eivät ole paljon ihmisten käsissä kärsineet.

Näitä pienempiä pyöreitä metallirahoja, sekä hopeisia että kuparisia, joissa on myös omat leimansa löydettiin 319 kappaletta. Arvoltaan nämä rahat ovat yhden ja kahden äyrin hintaisia. Ne eivät kuitenkaan ole tasa-arvoisia. On mainittu, että metalliseoksesta ja niiden koosta eri aikoina määräytyi niiden todellinen käyttöarvo. Huomiota kolikkojen joukossa herätti etenkin Kaarle XII aikaiset kupariset hätärahat, joilla oli pakkokurssi. Sellaisia tässä löydössä on neljä kappaletta vuodelta 1715 ja kaksi kappaletta vuodelta 1718, joka oli kuninkaan viimeinen elonvuosi. Kyseisillä pikkurahoilla on käyty kauppaa ja maksettu veroja ankarissa olosuhteissa, jotka silloin vallitsivat.

Jälkimaailman näkökulmasta on vaikeasti selvitettävää ajatella, millä tavalla ja kenen toimesta tämä suuri 368 erilaista rahaa sisältävä kätkö on syntynyt ja piilotettu Kumustenmäen kallioluolaan. Aikaisintaan se on sinne piilotettu vuonna 1747. On epäilty, että se olisi voinut syntyä jollekin virkamiehelle annetun tehtävän myötä. Mahdollista on, että hän on kuollut ennen kuin kätköstä oli kenellekään ilmoitettu tai sitten muistiinpanot olivat virastoarkistoineen kadonneet. Jos rahat ovat kuuluneet jollekin yksityiselle taholle, niin mahtava rahamies hän on ollut. Tällaisesta ei kuitenkaan ole jäänyt myöhemmille polville tietoa.

Toinen suuri rahalöytö Luhangassa on tehty vuonna 1931 Kärmelahden tilan pellosta, jolla paikalla oli aiemmin sijainnut asuinrakennus. Työmies Aku Ahonen oli peltoa muokatessaan löytänyt jonkinlaisen multapenkin, jonka päällä oli puolikas perushirttä. Nostettuaan sitä, tuli sen alta esiin tuohikäärö, jonka sisällä oli paljon kuparisia ja hopeisia pyöreitä metallirahoja sekä yksi plooturaha.

Tämäkin löytö toimitettiin Kansallismuseoon. Rahoja tässä Kärmelahden löydössä oli kaikkiaan 155 kappaletta. Vanhin oli hampurilainen taaleri vuodelta 1588 ja uusin 1/6 äyriä vuodelta 1683. On oletettava, että tämä löytö on yksityisen tahon, ehkä taloa asuttaneen ihmisen yksityinen kätkö, jossa rahat on perinteisellä tavalla kätketty talon alle. Rahakirstussa rahat eivät varmastikaan olisi olleet turvassa. Tämänkin löydön kätkijä on ollut varakas mies, vaikka jälkeläiset eivät ole saaneet rahoista tietoa. Unohduksissa ne olivat olleet miltei kolmesataa vuotta.

Rahat ovat olleet eri kokoisia ja näköisiä ja niiden arvo on vaihdellut suuresti. Miltään muilta paikkakunnilta ei oltu tuohon mennessä vielä näin runsaita yhtenäisiä rahalöytöjä tullut esiin. Näitäkin rahoja voi nykyään nähdä Kansallismuseossa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Miksi minusta on tullut oikeistolainen

Aloitin politiikan seuraamisen yläasteella. Jo silloin puolueeksi varmistui Kansallinen Kokoomus. Kokoomuksen politiikka viehätti minua etenkin sen itsenäistä ja vapaata yksilöä korostavan liberaalisen linjan takia. Kokoomus on mielestäni ainoa oikeistolainen puolue Suomessa ainakin sen yksilökannan mukaisesti. Olen aina kokenut itsenäisesti tekemisen, työskentelyn ja opiskelemisen tärkeinä asioina. Voi olla, että jonkinlainen autismikin on ollut tähän vaikuttamassa. Kokoomus oli muiden puolueiden ja Kekkosen hampaissa pitkään 1900-luvulla. Voi siitäkin johtua se, että kokoomuslaiset ovat aina olleet ottamassa rohkeasti kantaa muiden mielipiteistä ja olosuhteista huolimatta. Tässä esimerkkinä puolueiden Nato-kanta ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Jos Natoon olisi liitytty aiemmin, olisi Suomessakin jo valmiina olevat Naton rakenteet, varuskunnat jne. Toisaalta esimerkiksi ympäristöpolitiikan kannalta jotkut arvoni ovat alkaneet muistuttaa Vihreää puoluetta. Koen, että he kokevat vahvaa omaatuntoa eläimien ja luonnon kannalta. Minusta on mm. tullut jonkinasteinen vegaani. Vegaaniksi olen ryhtynyt sen takia, että koen eettistä huolta tuotantoeläimien kohtelusta. Arvoni alkavat siis yksilönvapaudesta, ja klassisen liberalismin mukaisesti katson sen täytyvän ulottua siihen asti, ettei muille ihmisille aiheudu vapaudesta haittaa. Yksilön itsenäisyys tarkoittaa sitä, että ihmisille on annettava mahdollisimman laajat toiminnan vapaudet esimerkiksi oikeusjärjestyksen ja yleisten oikeuksien kannalta. Valtio tai mikään muu taho ei saa rajoittaa ja estää yksilön toimintaa ja ajattelua. Oikeistolaisuudesta huolimatta katson että pääomaverotusta tulisi laajentaa nykyistä enemmän, samalla kun ansiotulojen verotusta pitäisi vähentää. Tässä ajattelen, ettei yksittäisillä ja siinä mielessä toistensa kanssa samanlaisilla yksilöillä ei ole oikeutta hyötyä äärettömästi toisten yksilöiden tekemällä työllä, ja työn arvo pitäisi mitata etenkin yksilöiden tekemän työn määrän ja laadun kannalta. Samanaikaisesti yhteiskunnassa olevan vapauden määrää tulisi arvioida ja tarkastaa etenkin sen suhteen, miten vapaus ja vastuu määrittyvät toisistaan yhteiskunnan sisällä ja yksilöiden keskuudessa. Uskovainen en ole koskaan, vaikka katson kristillisen kirkkomme edustavan elämän jatkuvuutta, joka ei itsessään ole mitenkään kielteinen asia. Myös eläinten suojelu ja suojelevat teot ihmisen itsekeskeisyyden vähentämiseksi on tärkeä arvo ja poliittinen periaate, vaikka on varmasti niin, että eläintensuojeluun keskittyneitä poliitikkoja on varmasti Suomessakin jokaisen puolueen listoilla. Mielestäni eläinten sielunmaailmaa tulisi tutkia paljon enemmän valtion antamilla apurahoilla. Lisäksi tukea tulisi antaa sellaisille yksilöille ja järjestöille, jotka elättävät eläimiä ilman tuotantopyrkimystä. Kannatan kapitalismia, mutta vain sen takia, koska sille ei ole vaihtoehtona kuin sosialismi, joka on mielestäni tosi perceestä oleva hanke. Kuitenkin pkt-yrityksiä tulisi tukea, ja sitä kautta esimerkiksi lisätä suurten yritysten tuotteista maksettavia veroja. Kaupunkiasumisessa tulisi korostaa tietynlaista kulmahenkisyyttä, joka tarkoittaa nimenomaan pieniä kivijalkakauppoja jne. Mielestäni kirjojen verotusta tulisi laskea mahdollisimman paljon. Koulutuspolitiikan uusintaminen on oma asiansa ja olen siitä kirjoittanut jo aiemmin. Kaikessa kuuluu kuitenkin se, että vapautta tulisi yhteiskuntaan ja yksilöille lisätä. Tämä tarkoittaa etenkin toimimisen ja sen muotojen vapautta. On esimerkiksi tuettava yksilötahojen halua perustaa ja ylläpitää yrityksiä ja liiketoimintaa. Rahan käsitettä tulisi yhteiskunnassa tutkia ja kiinnittää siinä huomio etenkin kryptovaluuttaan. Lisäksi hyväntekeväisyyden harrastamista tulisi rohkaista, ja lahjoitusten antamista varakkailta tahoilta heikoimmille tulisi myös tukea. Esimerkiksi erilaisten koulujen ja korkeampien oppilaitosten alumnien tulisi voida antaa lahjoituksia entisille oppilaitoksilleen. Kulttuurin harrastamista tulisi rohkaista jo koulussa, ja kulttuurisetelien jakamista kouluissa tulisi lisätä. Koulussa tulisi suosia itsenäisiä opiskelun muotoja ainakin lahjakkaimpien kohdalla. Eikä siinä vielä kaikki! Sanovathan jotkut, että Vihreissä ja Kokoomuksessa on kaikkien puolueiden näyttävimmät typykät!

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Isänpäivänä

 Taas vietämme juhlapäivää

ei kuitenkaan syyn tarkoituksen hämärää

ei ilman isiä olisi montaa

sellaisia eteenpäin menneitä jotka

pääsisivät elämässä pitkälle

luonnetta antaisivat sitkeälle

vaikka erimielisyyksiä olisi

ei riita ikuinen kuitenkaan kolisisi

muistutan ulkoisesti sinua

luonnetta on joka muistuttaa minua

muistetaan nyt kaikki olennainen

ei riitoja olla aina poden lainen

paljon olen saanut sinulta

vaikka arvoa ei ole aina tullut minulta

nyt toivon että muistat tämän

ei ole arvoni sinua kohtaan vain jämä

muistan ajat lapsuuden onnekkaan

opit ohjauksesi sinun ponnekkaat

lapsuus oli aina onnellinen ja lämmin

vaikka yhteenottojakin oli

monessa yhteydessä väärin kämmin

turhaan monesti minä vastaan polin

on monesti ollut turhaa kärhämää

ei synny siitä pysyvää ärhämää

monet hyvät ominaisuudet

ei olisi samoin jos et olet

luonnetta on paljon ja samaa

monella paikalla sen vain kamaa

emme ole ihmisiä mitä tahansa

joilla olisi vain omat pahansa

kaikkea on riittänyt ja ollut

vaikka mitä olisin pakista pollut

toivotaan monta yhteistä päivää

kuin ei se olisi vain äimää

toivotaan paljon hyvää myös

eikä olla vain huonosti valikoitujen -

tapahtuneiden menneiden synkässä yös.

Reinholtti rehellinen – näytelmä Reinhold von Beckeristä (vielä keskeneräinen)

 

Reinholtti rehellinen – näytelmä Reinhold von Beckeristä

Esirippu

PROLOGI-RUNO

Neljä agitaatiolaulajaa (uhmakkaasti)

Reinholti rehellinen,

tuttu mies Turussa,

Kangasneemes kasvanunna,

Hännilässä heijannunn.

Luoja sinua siunatkoon,

Kaijkist vaaroista varielkoon,

onnen hyvän antakoon.

Suokoon tytön toimellisen

puolison hyvän poialle,

punaposken pulmuisen,

härasilman hertasen

mustakulman kultasen.

Jota pidät polvellaisi,

sylissäis siviäst sivelet,

taputtelet taitavasti.

Rauhas rakkaudes eläisit,

mond Reinholtin päivää näkisit.

Minä en taida taitavasti,

laittaa laulua hyvää.

Wanhuus on mun voittanut,

muistin muld pois ottanut.

Kummis kohta kuoloopi,

vanhaks huoboks tuloopi,

surma hautaan sulloopi.

KANGASNIEMI

Kangasniemellä Hännilän kartanossa kasvaa nuori lahjakas poika, joka on ollut lapsuudesta alkaen kiinnostunut kaikenlaisista asioista. Etenkin historia ja kielet ovat paljon poikaa kiinnostaneet. Isä Anders von Becker oli sotilasarvoltaan kersantti, joka von der Pahlen-sukuisen äitinsä perintömaiden kautta hallinnoi kahta kartanoa Kangasniemellä, Kaihlamäen Hännilää ja Kutemajärven Paappalaa. Anders ei ollut lahjakas mies, mutta lastensa tulevaisuudenn kannalta hän oli hankkinut kartanoilleen varsin laajan kirjaston ja kotiopettajia. Reinhold tapasi ylläpitää monologeja aiheista, joista oli kiinnostunut jo pieneltä iältä alkaen.

Anders von Becker ja Reinhold istuvat Hännilän förmaakissa, ja vähän poikansa kanssa jurosta olemuksestaan johtuen jutellut Anders von Becker halusi ottaa vähän selvää siitä, mitä poikansa mielessä liikkui. Olihan hän lähdössä asumaan sukulaisten kanssa ja opiskelemaan siinä sivussa Kuopion Triviaalikoulussa.

Anders: Reinhold, mitä sinä haluaisit tehdä elämässä? Minä voisin mahdollistaa sinulle suvun kautta upseerin uran, josta varmasti olisit tyytyväinen, pääsisit pidemmälle kuin minä, kun Gustaf-veljesikin perii vanhimpana poikana Hännilän ja Paappalan.

Reinhold: Ei isä, minä en halua sotilasuralle, ymmärräthän varmasti kuinka heiveröinen minä ruumiinrakenteeltani olen. Minusta tulee tieteilijä ja parhaimmassa tapauksessa vielä kirjailija tai taiteilija.

Anders: Hyvä poikani, muista että jos lähdet älylliselle alalle, tulee sinun päästä siellä huipulle, koska yliopiston kesken jättänyt luuseri on vain sosiaalinen haitake, joita en halua nähdä, eikä toisaalta kukaan muukaan halua sietää. Muutamia tapauksia meillä on jo ollut.

Reinhold: Tietysti isä, minä aion alkaa uudeksi Jusleniukseksi, Gananderiksi, Lizeliukseksi tai Vhaeliksi.

Anders: Keitä nämä miehet ovatkaan, en ole koskaan kuullutkaan, tiedäthän varmasti, etttä opillinen sivistykseni jäi heppoiseksi, vaikka olenkin yrittänyt teitä lapsia varten koota edes jotekin kummoisen kotikirjaston teidän sivistykseksi ja iloksi.

Reinhold: Vhael, Ganander, Lizelius ja Juslenius ovat tärkeimpiä suomen kielen edistäjiä tähän mennessä – noh – ainakin Agricolan jälkeen.

Anders: Olisiko sinusta Agricolaksi, poikani. Meillä on toki juuret sitä varten, Hornit, Kurjet ja Flemingit, myöhemmistä puhumattakaan.

Reinhold: Muuhun en tule tyytymään.

Anders: Muista kuitenkin meitä kotona. On täällä itsellisen paikka tarjolla varalta!

Reinhold: Itsellisenä minä tulen kaiken tekemään, mutten kartanon alaisena, vaan suomalaisen kulttuurielämän korkeimmalla Pantheonilla!

TRIVIAALIKOULU

Valo välähtää ja keskelle lavaa ilmestyy koulunpenkkejä ja pöytiä ja opettaja heidän eteensä. Torpparien pojat piereskelevät ja nauravat nolostuneelle puhujalle luokan edessä. Reinhold istuu eturivissä papin pojan ja torpparin pojan kanssa. Reinhold on mieltynyt poikaan, heidän taustojensa eroista huolimatta. Vaikka Kollega Ruuth arvosteleekin koko ajan vähävaraisista kodeista tulevia poikia, on Matti Mähönen lahjakas, ainakin taustaansa nähden.

Reinhold kysyy vieressään istuvalta pojalta, torpparinpoika Matti Mähöseltä:

Reinhold: ”No Matti. Mitä mieltä olit tuosta aritmetiikan tehtävästä? Minun mielestäni se oli varsin helppo, vaikka tuo Ruuth ei selittänyt sitä riittävän hyvin.”

Matti: ”Reinhold, puhutko sinä todella suomea. En tiennytkään. Missä olet sitä oppinut?”

Reinhold: ”Minun paras kaverini kotona Kangasniemellä oli suomenkielinen, Mähistön torpparin keskimmäinen poika. Nyt hän on jatkanut isänsä työtä, torpparina.”

Ruuth: ”Mitä Mähönen siellä puhuu. Antakaa von Beckerin olla rauhassa, hän on sentään korkeinta säätyä valtakunnassamme:”

Matti: ”Hämmästyin vain siitä, että Reinhold puhuu suomea, vaikka hän tulee vanhasta aatelissuvusta, joka on perannut koskia meidän alueella Savossa.”

Ruuth: ”HILJAA! Mähönen saa pian piiskauksen ja karsserin. Antakaa von Beckerin olla rauhassa!”

Reinhold: Mutta maisteri Ruuth, ei meidän minun mielestäni tulisi enää erotella kaikkia ihmisiä säätyjen mukaan, eihän meillä ole edes minkäänlaista maaorjuuttakaan, mistä virolaiset ja lättiläiset saavat vielä tänäkin päivänä kärsiä. Aivan kuin Afrikan neekereitä.”

Ruuth: Mistäs von Becker on noin kerettiläisiä aatteita hankkinut? Eikö teidän pitäisi tietää paremmin näistä asioista aivan verenne kautta? Tiedätte varmasti sen, ettei nämä torpan pojat tavallisesti saa koskaan tätä oppilaistostamme käytyä. Nämä sopivat honkien joukkoon yhtä älykkäinä kuin ne.

Reinhold: Tietysti Maisteri on varmasti oikeassa.

Ruuth: Älkää nousko esivaltaa vastaan tällaisissa tilanteissa Becker. Olette kuitenkin niin lahjakas oppilas, ja ilmeisesti vielä myös vaatimaton. Kun Becker tahtoo vaivata mieltään näiden koulumme täyteaineiden kanssa. Niistä ei tule muunlaista tulosta kuin rahaa koulun toimintaan.

Reinhold: Sulkeudun suosioonne Maisteri Ruuth.

RAHVAAN KOHTAAMINEN

Kuopion kaupungissa Reinhold asuu sukulaisperheen luona, joka ei ota Reinholdin ylläpitämisestä mitään. Kaupunki on pieni, pari tuhatta asukasta ja koostuu puutalokortteleista, jotka ovat sekavasti yhteydessä toisiinsa.

Reinhold kävelee yhden kaupungin krouvin ohi, josta tulee ulos nukkavieru mies, jota on pyydetty poistumaan krouvista liiallisen huomion herättämisen takia.

Mies: Hei poika siellä, tule tänne?

Reinhold huomaa huutelijan ja kääntyy takaisin päin.

Reinhold: Mitä herra sanoi? Miten voin olla avuksi?

Mies huomaa yhtä äkkiä Reinholdin hienon puvun ja hieman ruotsihtavalta vaikuttavan puheenparren ja alkaa pahoitella.

Mies: Ai anteeksi! En huomannut nuoren herran kiirettä. Minä olen pelkästään yksi tämän paikkakunnan suomenkielisistä, Rahvaasta.

Reinhold: Ei herra häiritse mitenkään. Kyllähän vanhempia ihmisiä tulee aina auttaa. Mielestäni muutenkin tasa-arvon käsite, joka neekeriorjuudesta huolimatta tulee Atlantin takaa on mahdollistanut minut ajattelemaan, että säädyllinen eroavaisuus on pelkkä opitttu lainmukaisuus, jota voidaan höllentää ja muuttaa. On mielestäni naurettavaa, että te iäkkäämpänä miehenä olisi pakotettu pokkuroimaan minun edessäni. Isäni kuitenkin isoäidiltään perimänsä kartano-omaisuuden lisäksi oli pelkästään tykistön kersantti, vaikka tietysti aatelinen. Minä olen triviialikoulussa puhunut kaikkien oppilaiden kanssa, joista suurin osa on torpparien ja tilallisten poikia. En myöskään ymmärrä sitä minkä takia tyttöjä ei lasketa kouluumme, vanhin sisaristani on meidänkin perheessämme perheen älykkäin.

Mies: Mutta äitini oli vain muonamiehen tytär ja isäni torpparin poika. Nuori herra on niin hienosti pukeutunutkin, että todellakin olette varmasti säätyläisiä. Pahoittelen herran vaivaamista.

Reinhold: Eikö setä nyt usko? Minä en koe olevani yhtään teitä parempi, vaikka setä haiseekin aika voimakkaasti punssilta ja viiniltä. Mitä mieltä olette, saisinko minä tarjota sedälle ryypyn, jos setä lopettaa tuon pokkuroimisen.

Ja niin kädet toistensa olilla vanhempi ja nuorempi mies menivät krouviin sisälle. Missä he rupesivat ottamaan toisensa paljon tasa-arvoisemmin ja mukavammin.

TURUSSA

Turun Akatemia 1800-luvulla. Reinhold tutustuu kotikaupunkiinsa ja kävelee kaduilla. Hän näkee Turun Linnan, vanhan hovioikeuden ja Akatemian päärakennuksen. Kadulla häntä vastaan tulee Arwidsson.

Arwidsson: Tekö se olette se kuuluisa Porvoon Gymnaasin von Becker? Sain kuulla teistä ainakin molemmilta Alopaeuksen veljeksiltä. Olitte kuulemma valmis tänne Akatemiaan jo Gymnaasin alussa. Muistatte varmaan sen pojan, joka hukkui meren jäällä, hän sanoi, että oli lukenut runojanne, jotka olivat kuin uudenlaisen suomen kielen alkua.

Reinhold.: Niinkö? Muistan varmasti hukkuneen Poppiuksen, joka luki runojani. Hänkin oli Savosta, Hirvensalmen kappalaisen vanhin poika. Hänen tapauksensa oli ikävä. Toisaalta Alopaeuksen palautteesta sanoakseni inä en ole koskaan kuullut minkäänlaisia yleisiä palautteita, koska ilman rakentavuutta ne ovat turhia sekä myönteisessä että kielteisessä. Tietysti olen kuullut teistäkin Arwidsson, olittehan te kuitenkin minuakin nuorempi Gymnaasista lähtiessä.

Arwidsson: Sulkeudun suosioonne herra. Minulle on kerrottu, että opitte puhumaan suomea jo kotiseudullanne Kangasniemellä. Itse olen Laukaasta, eli samalla tavalla Savosta. Olette varmaan samaa mieltä, että savon kieli on suomen kielen murteista kirkkain ja kuultavin. Olen laatinut jonkinlaista ohjelmaa suomen kielen aseman edistämiseksi. Voisimme yhdistää savolaiset voimamme ja toimia suomekielen tulevaisuuden edistäjinä tässä rakastamassamme maassa.

Reinhold: Tuota voi tietysti muistaa tulevaisuuden kannalta. Nykyään ei ole minkäänlaista mahdollisuutta akateemiseen vapauteen, koska meitä vahditaan niin paljon kaikkien intriigien kautta. Suomen kieli ei ole jalostuneisuudestaan ja puhtaudestaan huolimatta saavuttanut sellaista asemaa, jonka kautta me suomenkieliset voisimme olla ylpeitä.

Arwidsson: Se nykyinen rehtori on sellainen mulkku ja kansleri samaa lajia. Ja täällä Turussa ei voi tavallisesti puhua kadullakaan suomea, koska silloin voivat sylkipisarat lentämään kohti. Tuokin herra joka meni tuosta ohi syljeksi pitkin maata meidän kohdallamme. Mikä mulkku! Kuulkaahan von Becker, te olette se jos kuka, joka voisi saada asiaamme edistettyä. Minä aion myös ruveta julkaisemaan Åbo Morgonbladia, ja se minkä takia se on ruotsinkielinen lehti tarkoittaa juuri sitä, että suomenkielisiin kiinnitetään sensuurin huomiota niin paljon, ettei sellaista voi todellakaan vielä julkaista. Lizeliuksen kehno yritys kolmisenkymmentä vuotta sitten sai olla varsin rauhassa, mutta eihän se pitkälle kantanut. Oletteko samaa mieltä kanssani?

Becker: Lizelius teki mielestäni hienosti yhden eteen, eihän hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta perustaa työtään mihinkään sitä edeltävään. Juslenius, Ganander ja Vhael ovat luoneet pohjan, vaikka pidänkin sitä Stråhlmanin esitystä kieliopistamme surkeana. Muttta Vhael, Ganander ja Juslenius ovat luoneet pohjan, jonka päälle asiaa rakentaa. Teillä varmasti on Grammatica Fennica, Nytt Finskt Lexicon ja Suomalaisen sana-lugun coetus?

Arwidsson: Kyllä minulla on ne. Ne olivat jo itse asiassa isäni kirjastossa. Hekin olivat loistavia sanaseppoja, joilla ei ollut paljoa enemmän työtä pohjanaan kuin Uusi testamentti. Kyllä nämä aikaisemmat yritykset tulee tulkita etenkin sen perusteella millainen ilmasto niiden aikana oli. Vhael etenkin näistä ensimmäisenä.

Becker: Toki toki. Vhael on näistä aikaansa nähden olennaisin ja itse kehittynein.

Arwidsson: Mutta hyvä Becker, menisimmekö krouviin jatkamaan keskustelua, tuossa on se punainen kukko.

Becker. Mikä ettei, suuni alkoikin juuri kuivua.

Ja näin uudet ystävykset menivät kädet toistensa olilla krouviin, minne jäivät loppuillaksi.

AVELLAN

Reinhold on Professori Avellanin yleisen historian luennolla, joka kyseinen Avellan oli tunnettu siitä miten hajamielinen hän oli, saattoi hän joskus unohtaa jopa oman nimensä. Nyt hän ei muistanut mistä puhui.

Avellan: Ja muistamme sellaisen suuren frankkien kuninkaan, kuin Ka..... No Kaar.... Mitäs mitäs, muistaako eturivin Becker siitä, mikä se mies oli?

Becker: Professori tarkoittaa varmaan Kaarle Suurta.

Avellan: Tosiaankin! On se hyvä että minulla on Beckerin kaltainen selvä pää korjaamassa näitä asioita.

Avellan: Eli nönnönönönönön-jaadajaadajaadajaadajaada-mumumumumumu

Avellan jatkoi esistystään ja jaaritteli edelleen niin, että opiskelijat alkoivat haukotella.

Avellan: No mutta niin. Tietävätkö salin nuorukaiset sen, mikä on tärkein asia elämässä?

Becker: Professori, se on se, että saa paljon inhimillisiä saavutuksia aikaan ja käyttää aikansa oikealla tavalla.

Avellan kuunteli ja hymähti. Nykypäivänä Avellanin hajamielisyyttä kutsuttaisiin jonkinasteiseksi keskushermoston vaurioksi, ja tästä aiheesta hän jatkoikin.

Avellan: Tietääkö Arwidsson mikä on tärkeintä elämässä?

Arwidsson: Olisiko se että on uskollinen omalle porukalleen, omalle sisäryhmälleen?

Avellan: Ei. Se on terveys. Jos pystyy terveenä elämään tässä maailmassa voi silloin saada aikaan paljon enemmän. Terveellinen nuoruus on turvattu vanhuus, ja siinä mielessä tekin nuoret käytte liian paljon krouveissa. Terveys tarkoittaa sitä, että on oikeassa tilassa tekemään asioita. Jos tulette niin vanhaksi ja hajamieliseksi kuin mitä minä nykyään olen, ei ainna kovinkaan hyviä mahdollisuuksia elämän ylläpitämiselle. Becker varmaan ottaa minun virkani sen jälkeen kun minut saatellaan viimeiselle Odysseialleni.

Salissa kaikki nauravat, koska he pitävät Avellanin jaarittelua turhana ja aina omaan minäänsä keskittyvänä.

Avellan: Mutta nyt nuoret! Muistakaa, että minäkin voin teidät karsseriin määrätä. Becker on hyvä mies, vaikka kovin itseensä sulkeutunut ja epäsosiaalinen.

Arwidsson: Professori on oikeassa. Reinhold von Beckeristä tulee vielä jotain suurta.

HISTORIAN APULAISPROFESSORI

Avellan on kuollut ja Reinholdista on tullut Tarinamus-apulainen. Hän ei kuitenkaan ole tyytyväinen tilanteeseensa nuoruudestaan huolimatta. Hän haluaisi jo saada vakituisen professuurin, että hänen palkkansa olisi suurempi ja mahdollisuus keskittyä tutkimustoimintaansa vastaavassa suhteessa.

Avellanin haamu ilmestyy puhumaan Reinholdille

Avellan: Nuori mies, nyt sinun tulisi tarkasti muistaa, että Suomen historiaa sinun ei tule opettaa ja tutkia, koska se voidaan käsittää väärin Pietarissa ja senaatissa. Opeta vain yleistä historiaa, eli pyöri pääasiassa antiikin ja Kaarle Suuren välillä.

Reinhold: En ymmärrä teitä arvon kollega, eiväthän suomalaiset ihmiset voisi kokea itseään yhtenäiseksi kansaksi, jos heillä ei olisi tietoa oman kansansa ja maansa historiasta. Olen itse kehitellyt kahdeksanosaista tapaa esittää Suomen historia, ne ovat:

Avellan: Tuollainen teoreettinen proggis on tietysti mainio, mutta onko se kuitenkaan olennaista tämän kaukaisen maankolkan ja sen kansan vaiheiden esittämisessä. Eikö niistä voisi käyttää yleisiä kategorioita ja opettaa vain olennaisempia asioita?

Reinhold: Kyllä kansalla on oikeus tietää kaikki omasta menneisyydestään ja miten muuten kuin koulutuksen alueella tässä voitaisiin saada aikaan todellisia muutoksia. Ei voida sanoa, että jotkut asiat eivät ole millään tavalla olennaisia ja relevantteja menneisyyden ja nykypäivän kannalta. Ei voida leikata pituuden takia pois osia, jotka eivät liity ja jotka eivät liity esityksen pituuteen.

Avellan: Sinulla on niin kirkas ja terävä pää, että ei minulle tullut mieleenkään rakentaa minkäänlaista teoreettista viitekehystä. Mielestäni sinä olet liian kiinnostunut Suomen historiasta, mikä sinä itsekään olet, ruotsia puhuva saksalainen, maaseudulta toki, mutta kuitenkin.

Reinhold: Minä arvostan savolaisuuttani suuresti, sitä kollegan ei tarvitse epäillä. Ja kieleni on ehdotomasti talonpoikien kieltä Savosta. Kaikkien suomenkielisten tulisi tunnistaa oman kansansa historia kielen ohessa.

KOLMIKKO JA SCHILDT

Kolme miestä kulkee pitkin Turun katuja. Yksi on lyhyt ja hevosnaaminen Snellman, jolla on korostuneen suuri pää ja leveät hartiat. Toinen on isokokoinen silmälasipäinen ja kiharatukkainen Runeberg. Kolmas on keskipituinen ja veikeästi hymyilevä Lönnrot. Kolmikko on kirjautunut samaan aikaan Turun Akatemiaan ja maailma hymyili heille. He tulisivat muuttamaan maailmaa ja Suomea.

Runeberg: Hyvät toverit, minulla on joskus ollut mielessä ajatus kirjoittaa runoteos sodasta. Mutta hattujen sodastakin on niin kauan, ja aikamme on niin edistynyt että tuskin joudumme koskaan kärsimään sodan olosuhteista, Suomen sotakin oli niin vaisu, ja siitä ei enää nykyään näe muuta kuin ryssien santarmit kaupungissa. Minä olen sitä mieltä, että tästä tulisi aikamoinen kronikka, ihan Schillerin Kolmikymmenvuotisen sodan historian näyttämällä tavalla.

Snellman: Mutta mitä vikaa Suomen sodassa sitten oli, olihan se pitkältä aikaan suuresti lähes pelkästään suomalaisten miesten sotima sota. Cronstedtin pelkuruudesta saisi aikaan varmasti jonkinlaisia häväistysrunoja, joita sinä et tietysti hurmahenkisessä idealismissasi tulisi koskaan varmaankaan kirjoittamaan.

Lönnrot: Minä en ole koskaan ollut hyvä itse kirjoittamaan runoja, ja epäilen että minulle on tarkoitettu muiden luoman materiaalin kerääminen ja muotoon järjestäminen. Minä olen suunnitellut oopusta suomalaisen kansanperinteen alalta. Se on kuitenkin varmaan vaan niin vaikeata kerätä ja muodostella oikeanlaiseen yhteyteen ja balanssiin.

Snellman: Minä taas en koskaan pääse sopuun itseni kanssa, ellen pääse senaattoriksi suomalaistamaan tätä maatamme. Kielen ja filosofian jälkeen voitaisiin jopa miettiä omaa rahayksikköä ja postimerkkejä, vaikka tietysti tällä hetkellä olemme näistä edistyksistä ja parannuksista todella kaukana.

Samalla he näkivät pitkän, tummapiirteisen ja kieltämättä aateliselta näyttävän nuorukaisen ylittävän ruohopeitteen Akatemian kahden rakennuksen välissä.

Snellman: Mutta tiedättekö kuka tuo on? Onko se Schildt, aatelisen kapteenin poika Laukaan Pernasaaresta? Sanovat että on kielimiehiä, vaikka opiskeleekin pääosin lääketiedettä?

Lönnrot: Sanovat että Schidlt on sukua Beckerille. Ilmeisesti pikkuserkku.

Runeberg: Se on niin nuori ja vähäpätöinen, ettei se mielestäni voi millään tavalla rikkoa meidän triviumiraattia. Kyllä siihen kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota. Voihan se vaikka joskus perustaa Seminaarin Jyväskylään tai jonnekin Heinolaan.

TURUN WIIKKO-SANOMAT

Reinhold istuu keskellä lavaa ainoassa tuolissa, jossa hänet on laitettu sinivalkoiseen pakkopaitaan, jossa hän yrittää rimpuilla vastaan.

Hän toistelee sanoja ja sananparsia kovalla äänellä ja kuola suusta lentäen, kuin etsiäkseen sanoja omaan lehteensä:

Reinhold: Savistus, sovistus, sevistys, samistus, semistus, somistus! Sivistys!

Reinhold: Aleke, oleke, ileke, eleke, alake, olike, Eläke!

Reinhold: Lakio,lekio, likio, likeo, lokie, Lukio!

Reinhold: Manta, munta, minta, menta, mensa, Mäntä!

Reinhold: Ahmiskinta, ihmiskanta, Uhkamista, Ihmiskunta!

Yksittäinen bassoääni:

Piä Pekkeri pelisi,

hyvä herra huomiosi

saata suomellen sanoia!

Reinhold on lavalla päässyt irti pakkopaidasta, ja kuultuaan sanan pelisi, puristaa kahdella kädellä muniaan.

Reinhold: Piän kyllä pelini, se on täysin varmaa! Pitäkää vaan huolta omista peleistänne!

Reinhold: AI NIIN! SE LEHTI!

Samalla aikaa koko maan kirjallinen kulttuurielämä keskittyy ihmettelemään miehen lehteä, jonka hän on aloittanut jonkinlaisena yksinäisenä pioneeritoimintona. Monet ovat närkästyneitä samalla kun lähes kaikki muut juhlivat ja ihannoivat. Kovimpina kriitikkoina ovat aloittaneet Karl August Linsen ja Matthias Gottlund.

Linsen istuu kotonaan ja irvistelee Reinholdin lehdelle:

Linsen: Tämän miehen kieli ei ole oikeaa suomea koskaan nähnytkään. Ja vielä tämän savolaisen mongerruksen työntäminen suomen kirjakieleen kertoo vähäisestä arvostelukyvystä. Voiko hän todellakaan olla tosissaan? Tämän ottia tuota-kielen työntäminen suomen kirjakieleen ja rahvaan luettavaksi on vähintäänkin rikos!

Gottlund on kirkkonsa sakastissa Juvalla ja lukee lehden numeroa

Tämän miehen savon murre ei ole edes oikeaa savon murretta, vaan jonkinlaista mongerrusta, jonka hän on käsittänyt muualla asuessaan savon kieleksi. Edes puhdas savon kieli ei ole tällaista sekoittunutta sekametelisoppaa, jossa ei ole niin murrepiirteitä eikä varsinkaan minkäänlaista kieltä, jonka voisi mieltää oikeaksi suomen kirjakieleksi.

Reinhold lukee kotonaan Mnemosynea ja miettii näitä ihmisiä, jotka eivät anna arvoa hänen työlleen.

Ansaitsenko minä tämän kaiken sen jälkeen mitä olen pyrkinyt Suomen kansalle tekemään. Onko olennaista tarttua lillukanvarsiin ilman huomion kiinnittämistä olennaisiin asioihin kuten suomen kielestä käytävään debattiin. Olenko minä huono, jos aloitan tällaisen hankkeen, johon kukaan muu ei ole pystynyt eikä edes ilmaisemaan tavoitetta tällaisen toteuttamiseen.

KIELIOPPI

Reinhold käy läpi aikaisempia vähälukuisia suomen kielen kielioppeja, joista hän ei pidä ja kerta toisensa jälkeen heittlee kirjoja lattialle ja ikkunasta kadulle. Anna von Becker, miehen äiti tulee paikalle, mutta vain haamuna, aivan kuin kertoen suvun tilanteesta myöhemmin ja sen myöhemmästä rahvaantumisesta.

Anna: No poikani, mitä sinä nykyään teet? Tiedät varmaan sen, ettei isäsi pidä tästä kielioppihankkeesta, meidän suvussammehan ei olla koskaan arvostettu kielioppia.

Reinhold: Mutta onhan kielellä oltava säännöt – raamit joiden sisälle kieli luodaan

Anna: Meillä on aina määritelty kieli itse. Se on silloin paljon helpompaa. En suoranaisesti tiedä, minkä takia kieli pitäisi kietoa joidenkin sääntöjen sisään. Tiedät varmaan murteista meidänkin alueellamme Savossa.

Reinhold: Tässä on murteista. Mutta raamit kielelle tulee olla.

Anna: Muistat varmaan sen, miten isäsikin savo on hillitsemtöntä ja rehevää.

Reinhold: Minä satun tarvitsemaan tätä. Minä olen tässä hyvä. Kyllä mielestäni meidän säädyssä pitäisi hallita kielioppi.

Reinhold: Luulen että minun on tehtävä se, hyvä äiti.

Anna: Hyvä poika, muista se, ettei tällaisia asioita ole meillä koskaan arvostettu, eikä varmasti tulla tulevaisuudessakaan arvostamaan. Eikö tuo historian lukeminen sopisi paremmin sinulle. Sinä seikkailet ja tavoittelet tässä liian suuria. Kuvitteletko sinä voivasi luoda koko kielen uudestaan:

Reinhold: Kuule äiti. Tai oikeastaan äidin haamu. Miksi sinä nyt tulit työntämään minulle tuota epä-älyllistä hapatustasi. Mistä minä voin tietää millaisia sukumme jäsenet ovat parin sadan vuoden päästä.

Anna: Poikani, minä tiedän. Ole huoletta.

TURUN PALO

Reinhold nukkui vaimonsa vieressä kotonaan Aurajoen tuomiokirkon puolella. Yhtäkkiä hän havahtui savuun ja herätti vaimonsa ja nuoret poikansa.

Reinhold: Tuli on irti! Äkkiä ulos!

Carolina: Pojat! Herätkää. Meidän on lähdettävä.

Reinhold: Nopeasti ulos! Minä arvasin tämän! Tätä kaupunkia ei ole tehty tulipaloja ajatellen.

Koko viisihenkinen perhe oli äkkiä kärrypihalla, missä he valjastivat hevosen ja nousivat suvun vaakunalla varustettuun hevosvaunuihin.

He etenivät kohti kaupungin rajaa, missä kokonaisa kortteleita oli jo tulessa ja ilmassa lenteli palavia lintuja, samalla kun tuleen syttyneet ihmiset pyrkivät kohti Aurajoen rantaa ja vettä.

Reinhold: Jos tästä selviämme, en enää valita kaupunkirakentamisen ennaltamäärittelyä Suomen maassa.

Carolina: En minäkään. Poikia palelee. Pitäisi saada huopia. Niitä varmaan saa Paimion suunnasta.

Reinhold Jr. Pappa, minulla on jano.

Carolina: Odota Reinhold, kievarissa saamme vettä.

He suuntasivat vaununsa Paimion suuntaan ja pääsivät kauaksi savuavasta kaupungista.

Ernst August: Pappa ja mamma, miten Turku pystyi ajautumaan tuohon tilaan.

Reinhold: Poika, on selvää, että olkikatoista olisi tullut luopua jo sata vuotta sitten kaupungin sisällä. En usko Jumalaan, joten minkäänlainen tuomio mistään se ei minun mielestäni ollut.

Reinhold: Oli väärä päätös muuttaa Aurajoen kirkon puoleiselle rannalle, sieltä se alkoi. Ja se kamala römähdys mikä kuului äsken tänne asti oli varmaan kirkonkellot, jotka tippuivat tornista.

Lopulta he saavuttivat läheisimmän kievarin, jossa saivat nukkuma-aitan, jonne he, kaikki viisi, asettautuivat yöksi. Aamulla he suuntasivat Vesilahden Laukkoon, jossa rouvan sukulainen arkkiatri Törngren tuolloin isännöi.

KALEVALA JA SKJ

Reinhold von Becker on kutsunut Elias Lönnrotin luokseen työhuoneeseensa tarkoituksenaan puhua tämän maisterinväitöskirjastaan, jonka edistymistä hän halusi hyvin ja avarin mielin edistää. Hän oli saanut selville, että Lönnrotia kiinnosti suomalaiset vanhat kansanrunot ja hän oli jo itsekin toistanut samankaltaisen matkan, jonka Reinhold oli tehnyt vuoden 1820 keväällä ja kesällä pohjoiseen ja itäiseen Suomeen. Reinhold näki Lönnrotissa, joka tuli varsin vaatimattomista oloista, erittäin lupaavana kulttuuri-ihmisenä ja tutkijana. Reinhold oli tästä aiheesta jo julkaissut lehdessään artikkelin. Nyt hän halusi antaa kokoamansa kansanrunot Lönnrotille tämän maisteriksi valmistumista varten:

Lönnrot: Päivää Reinhold, muistan että olimme jo edellisestä kerrasta sinut. Halusit näyttää minulle jonkinlaisia oppimateriaaleja maisterin tutkintoani varten.

Reinhold: Kyllä, olen kuullut myös, että kuljitte jo viime kesänä keräämässä suomenkielisiä kansanrunoja. Minne matkanne suuntautuikaan?

Lönnrot: Kävin etenkin Laatokan Karjalassa ja Vienassa. Shemeikka oli varmaan tärkein runonlaulaja, jonka laulua kuuntelin.

Reinhold: Ahaa, te kävittekin Karjalassa, itse kuljin pääasiassa Savossa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa oman odysseiani aikaan vajaat kymmenen vuotta sitten. Tapasin muun muassa Zacharias Topeliuksen isän, vanhan kirkkoherran.

Lönnrot: Mielenkiintoista, olette maininnut siitä luennollakin. Nyt ilmeisesti ehdotatte Väinämöisaihetta väitöskirjaani varten?

Reinhold: Kyllä, Väinämöinen, muinaisen Suomen Jumala ja taruhenkilö on jotain, mikä toistuu näissä lauluissa. Te saatte muovata siitä maisterinväitöskirjanne ja toivon mukaan joskus suurenkin teoksen. Toivotan teille onnea.

HISTORIAN PROFESSUURIN HAKU

Konsistorin kokous on juuri alkanut. Ehdokkaiksi historian professuuriin on valittu Reinhold ja historian dosentti Gabriel Rein, jonka nimi lausutaan Rein eikä saksalaisittan Rhain, kosk mies ei ole saksalaista alkuperää ollenkaan, vaan isänsä suku on Pohjanmaalta.

Konsistorin jäsen I: Kyllähän tämä on mielestäni täysin selvä asia. Beckerin kokemus ja julkaisut ovat ehdottomasti perusteita sille, että Reinin vastaavat eivät Beckerille pärjää. Suositan ehdottomasti apulainen Reinhold von Beckerin valintaa Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston historian professoriksi.

Konsistorin jäsen II: Varmaa on, että Becker on pätevämpi, kokeneempi ja enemmän virkavuosia. On myös selvää, että Becker ei ole niin venäjämyönteinen kuin Rein, joka tulee vanhasta Suomesta. Meidän on oltava varmoja historian oppiaineen kannalta, ettemme ota virkaan Pietarin vallan myötäilijöitä. Beckerillä on lisäksi meriittiensä joukossa kielioppinsa saati sitten hänen lehdessään julkaisemansa ja kirjoittamansa artikkelinsa.

Konsistorin jäsen III: Becker on valittava virkaan. Hän on kokeneempi, julkaisseempi ja hänessä on paljon muitakin piirteitä, kuten mainittu kielioppi, jotka suosivat häntä virkaan. Ehdotan että esitämme yksimielisesti virkaan historian apulainen Reinhold von Beckeriä ennen historian dosentti Gabriel Reinia.

Konsistorin puheenjohtaja: Konsistori ehdottaa näin ollen virkaan Reinhold von Beckeriä.

Konsistorin jäsen IV: Hyvä puheenjohtaja, ilmoitan että teen valituksen valinnasta, koska mielestäni juuri Reinin nuoremmuus ja tulevien virkavuosien pitkä määrä on juuri se tekijä, minkä takia meidän pitäisi nimittää juuri hänet virkaan. Meidän pitäisi myös suhtautua Venäjään myönteisemmin kuin mitä olemme täällä kuulleet arvostettavien konsistorin jäsenten suilla.

Konsistorin puheenjohtaja: Jäsenellä on toki oikeus valittaa päätöksestä, mutta mitä se sitten vaikuttaa, ellei jäsen pyri hakemaan muutosta päätökseen Pietarista asti. Kokous on päättynyt.

SIVUUTTAMINEN

Kenraalikuvernöörin päämajassa Helsingissä kenraalikuvernööri Berg otti vastaan vieraan:

Professori: Meidän mielestämme Reinhold von Becker on aivan liian ruotsalaismyönteinen, vanhanaikainen ja venäläisvastainen, että hänet voitaisiin päästää kansallisen yliopistomme historian professoriksi, dosentti Reinista saisimme entisenä Vanhan Suomen asukkaana paljon uskollisemman viranhaltijan. Mielestäni muiden piirteiden tulisi olla täysin epäolennaisia.

Berg: Onko kaikki kuitenkin tehty konsistorin päätöksellä. Jos on, niin minä en voi sitä ohittaa kuin ottamalla yhteyttä Pietariin hänen keisarilliseen korkeuteensa. Minkälainen mies tämä von Becker on.

Professori: Hän on poikkeuksellinen kansan ja rahvaankiihottja. Hänhän on julkaissut mm. suomen kielen kieliopin ja julkaissut suomenkielistä sanomalehteä, joka sekin on ollut avoimesti keisarikuntaa vastaan. Olen varma siitä, että jos hänet valitaan, saavat vieraat vallat ja suomenkielinen rahvas oman viidennen kolonnansa meidän niskaamme. Teidän on tehtävä kaikkenne sen eteen, ettei tätä miestä päästetä tähän vallankahvaan.

Berg: Mutta onko von Becker hyvä mies?

Professori: Se on varmaan hänen parhaimpia puoliaan, mutta kuten herra kenraalikuvernöörikin tietää, hyvät miehet eivät aina saa virkoja.

Berg: Niin toki on. Olen yhteydessä hänen keisarilliseen korkeuteensa asian johdosta. Professori voi poistua huoletta.

KIELENKÄÄNTÄJÄ

Reinhold istuu senaatin työhuoneessaan, jonka keskellä olevalla kirjoituspöydällä ikkunan edessä on paperipinoja ja mustepulloja, myös sulkakyniä.

Reinhold alkaa miettimään huomaamattaan ääneen omaa uraansa ja kohtaloaan:

Reinhold: En olisi kuvitellut päätyväni tänne. Tietysti on tärkeää, että saan vietyä omaa kieltäni suomalaiseen lakikieleen. Kuitenkaan suomalainen rahvas ja tavallinen kansa ei pääse tekemisiin tämän kielen kanssa muutoin kuin käräjillä ollessaan. Juristit saavat siis lukea sanojani ja opetella niitä lakia lukiessaan. Olen päätynyt kauaksi siitä mistä aloitin, minun tavoitteeni oli herätellä kansakuntaa kokemaan ylpeyttä historiastaan ja kielestään. En voi tehdä sitä enää nykyään. Eliakselta oli hienon kunnianosoitus kun hän vielä jokunen vuosi sitten mainitsi, että suomen kielen professorin paikkaan olisin minä ollut sopivin kandidaatti. Minua on loukannut syvästi kielioppini ja suomenkieleni arvosteleminen. En varmaan ole sopiva luonne toimimaan noin edistyneessä asemassa. Savonmurteen tuominen suomen kirjakieleen oli varmasti liian radikaali teko joidenkin mielestä. Itse en sitä kadu. On tietysti kummallinen asia, miten minä ruotsia puhuva sauerkraut olen pyrkinyt ajamaan suomen kielen rahvaan kielen asemaa Suomenmaassa. Suomenkieli on paljon ilmaisuvoimaisempi ja kehittyneempi kieli kuin oma äidinkieleni, eikä olisi mikään ihme, jos tulevaisuudessa sivistyneistö Suomesssa voisi puhua myös suomea aivan samalla tavalla kun sen jäsenet nyt puhuvat pelkästään ruotsia. Minun mielestäni minun vaiheeni muistuttavat niitä baltiansaksalaisia, jotka ovat solidaarisuudesta heikompaa kohtaan ruvennut puhumaan ensimmäisenä kielenään viron ja lätin kieltä. Nimeni perusteella minut mielletään vanhaan aateliin, vaikka olen kielen vaihdolla muuttanut täysin oman profiilini. Turun aateli ja yläluokka on tämän takia sylkenyt minua päin naamaa. En kadu mitään.

Samalla huoneeseen tulee jokin pikkuvirkamies:

Pikkumies: Onko päivän työ jo tehty von Becker?

LAPSUKAISET JA PERINTÖ

Reinhold von Becker on kuollut 10. päivä kesäkuuta vuonna 1858 ja vaimonsa pian sen jälkeen. Hänen neljä elossa olevaa lastaan: Frans Josef, Adolf, Carl Hugo ja Augusta ovat kokoontuneet Kappeliin sopimaan perinnönjaosta. Frans Josef, veljeksistä pisin ja arvovaltaisen näköinen tuleva professori ja valtioneuvos, Adolf, tuomariksi suvun painostuksesta lukenut taidemaalari, joka on perheen suurin taiteilijaluonne; Carl Hugo, myöhempi kirjailija ja opettaja ja runoilija, lastenkirjoistaan tunnetuksi tullut kirjailija; ja Augusta perheen tytär, joka oli saanut viettää vapaata ja rahahuolista piittaamatonta elämää myöhemmin etenkin ulkomailla.

Onko paikalla Frans Josef von Becker, pesän selvittäjä kysyy. Kyllä minä olen. Onko paikalla Adolf von Becker. Kyllä minä olen. Onko paikalla Carl Hugo von Becker? Kyllä olen. Onko paikalla Augusta de Becker? Minä olen.

Juristi: Avaamme siis nyt Reinhold ja Carolina von Beckerin yhteisen testamentin.

Juristi: Beckerien testamentin mukaan Reinhold ja Carolina von Beckerin kiinteä ja irtain ominaisuus lahjoitetaan Suomen kansan talonpoikaisväestön keskuskassaan.

Adolf: En ihmettele

Lapset ovat pahoillaan ja suuttuvat.

Carl Hugo: Keneltä saisin lainaa nyt!

Adolf: Vaikka töitäni ei Sysmässä arvostettaisi, ei se tarkoita, että ne olisivat kokonaan arvottomia.

Frans Josef: Farfar tuli Sysmästä. Hölmöläisten sukua.

Augusta: Millä minä nyt elän!

EPILOGI-RUNO

Yksi bassoääni

Mun muistuu mieleheni nyt
suloinen Savonmaa.
Sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt,
tää armas, kallis maa.

Jos kielin voisi kertoa
näkönsä vanhat puut,
ja meidän vaarat virkkoa,
ja meidän laaksot lausua,
sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi
hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
ja mulle ei mikään niin soi
kaikesta, minkä Luoja loi,
kuin: "armas Savonmaa!"

Post Scriptum:

Reinholdin ja vaimon hautajaiset, saattoväen kantaessa arkkuja, kuuluu sieltä Reinholdin arkusta koputusääntä ja rivouksien huutelua.

Reinhold von Becker nousee arkustaan ja juoksee ympäri lavaa suomen lipulla varustettu pakkopaita päällä huutaen samalla

Reinhold: Uliuliuliuliululiuliuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu!