Lyhytelokuvakäsikirjoitus kolmessa kohtauksessa

Runoutta on vain siellä missä sen antaa halusta olla    

1. kohtaus: Runoilijan kasvatus Isä katselee poikaa ja yrittää jotenkin käsittää mistä tällä on nyt jotain päällä 

 Isä: Katsos poikani, kirjoittamisella et tule mitään saavuttamaan. Etenkään palkalla ei tällaisia vaivaisia ole liiemmin ansioitu. Kirjoittaminen on epätoivottavaa ja epäkunniallista. Sellaisen paskakaivon kaivelemisesta et tule saamaan muuta kuin huonon maineen ja se on porvarillisessa yhteiskunnassa epätoivottavaa. Haluathan olla kuin kunnon miehet olevat? 

 Runoilijan alku ei uskalla kuitenkaan vastustaa isäänsä, onhan tämä hänelle jonkinlainen miehen malli ehkä hänen kehittymättömyytensä ja viattomuutensa takia. 

 Runoilijan alku: Mutta etkö isä katso, että kirjoittamalla voisi tavoitella asioita, joilla on merkitystä. Eikö kirjoittamisella voi kuitenkin sanoa paljon ja sitä kautta oppia koko ajan enemmän sellaisesta, jolla on todella merkitystä ja johon koko ympäröivä maailma perustuu? Minä voisin mielestäni sanoa tämän meidän ohjantahäiriön takia sitä kautta jotain jolla voisi olla aika perustavaakin merkitystä! 

 Isä hymähtää lempeästi ja alkaa kuitenkin vaivoin selittämään asiaa pojalleen, joka ei taida vain järkeä ymmärtää: 

 Isä: Voit tietysti kertoa asioita, jotka ovat tosia. Mutta runoiluun sinun ei kannata yltyä, koska siitä ei hyvää seuraa. Olet kai itse nähnyt, miten kaikenlaisille Juiceille ja Pellonpäille on käynyt. Jos yllyt nyt runoiluun, sinä et tule viettämään kuusikymmenpäiviäsi tämän maailman pinnalla! Ja mitä sitten on näiden skribenttien todellisuudentajun kanssa! Mellerikin oli kuin toisessa maailmassa jo miltei neljäkymppisestä alkaen. Myöskään uskoa sinun ei tule koskaan ylikatsoman. Me olemme kuitenkin uskonnollisesta perheestä, mitä kuvittelisit mummosi sanovan, jos alkaisit toimia kaunomielisesti ja etenkin ilmaista itseäsi tuohon tapaan? Ei se sinun suosikkisi Morrisonkaan elänyt edes

 kolmekymmenpäiviään näkemään! Haluatko todella jatkaa tuollaista epävakaata ja kunniatonta uraa?

 Nuoren poeetin rinnassa olevaa paloa ei voida kuitenkaan näilläkään isän sanoilla vaientaa, ja hän jatkaa rauhallisesti oman syömmensä purkamista: 

 Runoilija: Mutta eikö sittenkin ole niin, että ne joilla on eniten sanottavaa, myös monesti mahdollisuuksien mukaan tulevat myös ääntään saavan kuulumaan, sellaisillekin jotka eivät olisi aiemmin tällaisia ajatuksia ajatelleet, ja edes koskaan tulleet käsittämään sellaisia asioita tärkeäksi, jota voi tehdä runouden ja kirjallisuuden luomisella? Eikö kuitenkin kaunomielinen ihminen saa ilmaista itseään tavalla, joka voidaan kokea oikeaksi, ja josta voi koitua hyötyä myös monille muille ihmisille? Eikö runoudessa ole kuitenkin jonkinlaista potentiaalia koko maailman kannalta. Jotkut sanovat, että maailma purkautuu omissa runoilijoissaan, joiden sanat koskettavat koko maailmaa ja asioita, joita maailma haluaa näiden harvinaisten ihmisten kautta saada sanotuksi. Etkö isä usko yhtään edes siihen, eikö minullakin voisi olla mahdollisuus valita se itse, missä haluaa tulla kuulluksi? 

Isä tuhahtaa vähän pettyneenä poikaansa, koska tämä pakisee edelleenkin aiheettomuuksia, mutta muutaman runokirjan lukeneena rohkaistuu kuitenkin rohkaisemaan tätä vähän: 

 Isä: Poikani, runoileminen ei vain ole kunniallista. Kuitenkin olen minäkin Goetheni lukenut ja nähnyt sen kauhean tragedian kun Tohtori Faust myi sielunsa paholaiselle saadakseen tältä pääsyn kaikkein perustavimpaan totuuteen. Hänhän menetti naisensakin siinä yhteydessä! On turhaa toivoa kuuta taivaalta vain sen takia, kun nuoruuden tunnon takia sielussa vähän sykkiikin! Sinun on tasattava itsesi ja katsottava sitä, mikä on kunniallista ja Jumalan totuuden mukaista. Et kai sinä kuitenkaan jo ateistiksi ole tullut? Kysy asiaa mummoltasi, niin hän kertoo sinulle säännöt siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei missään nimessä saa! Ukkisi oli enemmän sinun kaltaisesi, hänellä oli samanlainen streak of freedom kuin sinulla, olihan hän kuitenkin puoliksi jenkki ja sen kannalta lauhaa väkeä. EI hänkään vapaudessaan kuitenkaan rohkaistunut raapustelemaan kaikenlaista epäilyttävää ja epätarvittua. Hän oli kuitenkin ihminen, joka lopulta pääsi rauhaan itsensä kanssa, vaikka perikin sukunimensä äidiltään ja oli siis miltei äpärän veroinen epätoivottavuus. 

 Poika ei haluaisi vieläkään tottua isänsä totuutteluun. Hän haluaisi olla kuin Goethe ja Schiller aivan kuin Sturm und Drang-periodin ylpeä perillinen. Hänen sydämmessään ja mielessään todella kuohui! Hän halusi vielä kysyä runoilijan virasta ammattina: 

 Minä en tiedä, mitä voisin arvosteluusi sanoa, on minulla kuitenkin niin syvä tunto päässäni ja rinnassani, että minun täytyy pystyä voida etsimään ajatuksia, joita tuoda esiin ja ja joita saada vähitellen merkitykselliseksi oman ympäristöni ja oman mielenterveyteni ehjyyden kannalta. 

 Isä ei jaksaisi enää sanoa pojalleen mitään, mutta päättää kuitenkin keskustelun ylpeähköllä tavalla kolahtaen: 

 Muista poika: etenkään sinun ei tule ajaa minun nimeäni lokaan. Muista se lujasti ja vakaasti. 

 2. Kohtaus: Runoilijan kasvu 

 Runoilija istuu kotonaan muusansa ja ystävänsä kanssa. Rattoinen jutustelu kaikesta olennaisesta kattaa koko asunnon kuulokentän ja myös lähiasuntojen ihmiset kuulevat sen, kuinka tämä sanataiteilija kattaa koko asuntonsa kuulovolyymin omilla ajatuksillaan ihmisistä ja maailmasta. Miehellä on ollut tapa ajatella omasta muusastaan taiteiden synnyttäjäsisarena, mutta kuitenkin tullut joskus myös ajatelleeksi, ettei hänenkään järjenjuoksunsa saata olla kaikkein arvokkainta ja avoimesti totuuden kertovaa. Sen takia hän on nytkin pyytänyt ystävänsä mukaan. Tämä on opiskellut kulttuurihistoriaa yliopistossa, samalla kun runoilija on itse palvellut runottaria kirjallisuuden ja runotaiteen opiskelemisella. Kuitenkin samalla kun runoilija on itse pitänyt itseään kirjailijankutsumuksen leimaamana kuumeisena skribenttinä jo pikkulapsesta alkaen, suhtautuvat muusa ja kaveri häneen vieläkin, kuin tämä tarvitsisi ensimmäisiä koskaan saamiaan kehuja omista kirjoituksistaan: sinä olet tosi hyvä kirjoittaja, jatka vain tuolla linjalla! Ikään kuin runoilija ei olisi tätä aiemmin tiennyt. Mutta mikä sitten teki kirjoittajan kehityksestä sellaisen, joka voisi häntä parhaimmin palvella, keskustelu alkoi juoksemaan tästä yksinkertaisesta alkukohdasta, ja runoilija itse loi sille syvimmin välkehtivät akordit. 

 Runoilija: Minun mielestäni runoilijuuteen kuuluu etenkin uskollisuus omalle itselle ja omalle äänelle. On sanottava sellaisia asioita, joilla todella on merkitystä ja tasan tarkkaan siinä muodossa kuin miten oma mieli tuo näitä asioita esiin. On siis oltava etenkin uskollinen itselle, ja kun epäporvarillinen ihminen sen käsittää, ei ilmaisulle voi olla minkäänlaisia, etenkään moraalisia filttereitä, vaan kaikki on laskettava ulos siinä muodossa missä ne tulevat. Vaikka en ole mikään naturalisti, niin voidaan sanoa, että omaa kakkaansakin häpeilevät pikkunaiset eivät uskalla tuoda tuollaista ulos myöskään toisesta päästään, vaikka se kuitenkin sieltä tulee aika lailla analogisessa suhteessa näidenkin asioiden kannalta!

 Kulttuurihistorioitsija: Varmaan ajattelet minun näkemykseni liittyvän ennemmin runoilun historiaan. Varmaan ajattelet minun ajattelevan runoilijasta etenkin jonkinlaista Goethen ja Schellingin välistä tyyppiä. Ei siihenkään aikaan epäporvarillisuudesta huolimatta uskottu kertoa sellaisia asioita, joiden ulostuleminen vaikutti herraskaisteen säätyrouvien mielestä kuin pyllystä tulleelta pierulta! 

 Muusa oli selkeästi jo pahoittanut mielensä runoilijansa sanoista, vaikka hän toistuvasti toisti hänelle ettei hän pahoittanut koskaan mieltään tämän rankemmistakaan analyyseista, hän otti puheenvuoron:

 Muusa: Mutta oletko ajatellut asian selkeästi? Haluaako joku ihminen haistella pieruntuoksuista ilmaa ja tarvitaanko siihen todella runoilijaa. Eikö sama paskan haju voisi tulla alueelle vaikka minkälaisen duunarin tuottamana? 

 Runoilija nakkelee niskojaan naisen tietämättömyydelle, mutta päättää kuitenkin vastata hänen pointtiinsa. 

 Runoilija: Kyllä minun mielestäni voidaan sanoa, että akateeminen ja runotaiteista virittynyt pierun haju on todellakin kaikenlaista kaalia sisäänsä ahtaneen ahtaajan pierua parempi. Ainakin se herättää ajatuksia ja kritiikkiä hieman erilaisissa yhteyksissä. Loppujen lopuksi oleminen kateellinen toisten tekstien hyvistä arvosteluista on kuin olisi kateellinen siitä, kun joku samalla luokalla ala-asteella oleva poika olisi kateellinen siitä, kun joku lapsi on ennen häntä oppinut pyyhkimään peränsä vessapaperilla. Selkeä analogia näiden asioiden välillä on, ja joskus voidaan sanoa runoilijankin oleskelevan nimenomaisesti tuon käsitteen alueella! 

 Muusa kokee itsensä loukatuksi, mutta koettaa kuitenkin vielä kysellä lisää. 

 Muusa: Eikö kuitenkin tulisi pitää nämä kakkajutut kauempana varsinaisesta runotaiteesta? Onhan kuitenkin arvostettavampaa puhua alhoista ja mielenjohtumista kuin varsinaisista vessahommista. Vaikka tiedän tietysti tämänkin tulevan sinulta vain oman mielenhurjuutesi takia. Todellakaan ainakaan porvarillisen moraalin mukainen ajattelija sinä et ole! Olisiko kuitenkin pidettävä tämän runouden spektri vähän pienemmällä alueella, eihän se kuitenkaan ole samalla tasolla kaikkien, vaikka sitten ruumiin toimintojen kanssa? Onko vain sanottava, jos sinä saisit päättää, että runous on vain ruisleipää ja räsymattoa, kuten Juice sanoi? Eikö se kuitenkin ole paremminkin samppanjaa ja ostereita, etenkin?

 Kulttuurihistorioitsija haluaa ottaa kantaa, vaikka hänen ajatuksensa eivät ole runoilijan mukaan oikealla tasolla: 

 Kulttuurihistorioitsija: Mielestäni genret ovat tärkeitä runoudessa! Sinun on vain löydettävä oma genresi ja sen jälkeen pysyttävä uskollisesti ja ahkeraan sen alueella. Ethän sinä samanaikaisesti voi olla beatnikki ja toisaalta kirjoittaa kuin Apollinaire Alcool'sissa. Vai voitko sinä mielestäsi tehdä kaikkea samanaikaisesti. Mielestäni ihmisen on pysyttävä siinä mikä hänelle omimmin sopii eikä huuhailtava kaikkialla tekemässä kaikenlaista ja pyrkimällä pyrittävä ja ehdittävä kaikkeen samanaikaisesti. Ymmärrän kyllä, että oma taustani kulttuurihistoriassa ja kun en tosiaankaan ole koskaan ollut mikään omaperäinen kirjailija, voi rajoittaa omaa näkemystäni, etenkin kun sinä olet aina ollut sellainen vapaa kaunoluonne, joka on ollut samanaikaisesti monessa paikassa tekemässä monenmoisia ja monentasoisia asioita. 

 Runoilija huohahtaa, ja kertoo kuitenkin oman mielipiteensä, vaikka lyhyt se onkin: 

 Runoilija: Ehkä on tosiaan niin. Kyllä minä koen voivani olla samanaikaisesti monessa paikassa kertomassa monenlaisia asioita! Sen takia minua pidetään monipuolisena, koska olen aina pystynyt tekemään monenlaisia asioita samaan aikaan. Kyllä minä tulen lopulta voittamaan! In hoc signo vinces (ja samalla näyttää keskisormeaan...) 

 3. Kohtaus: Runoilija: 

 Runoilija on yksin kotonaan kirjoittamassa ja miettii metatasolla omien ajatustensa alkuperää ja mistä hän haluaa todellakin seuraavaksi avoimesti ja vuotamalla kirjoittaa. 

 Runoilija: Toivoton taistelu taivaan valtoja vastaan on varmaan kaiken perimmäisen pohdinnan ja striving alkuperä, siinä vain oman Nimrodinsa voi taistella näitä taivaan valtoja vastaan oman pelastuksensa ja uhrinsa antamisen viivästyttämisen eteen! 

 Samalla runoilija tuli ajatelleeksi omaa Nimrodiaan, omaa terapeuttiaan, joka tuli vuosien aikana hänelle tutummaksi kuin omat vanhempansa, saati sitten muut sukulaiset. Runoilija oli kuitenkin harrastanut myös musiikkia, ja terapeutti etenkin oli myös musiikkimiehiä. Hän tuli ajatelleeksi Elgaria ja tämän Enigma-variaatioita, joiden kohdasta Nimrod oli löytynyt Elgarin ystävä Jaegerista – metsästäjästä, kuten mitä Nimrodin nimi oli Raamatussa symboloinut. Runoilija ajatteli sitä, kuinka toivoton taistelu taivaan valtoja vastaan symboloitui joskus nimenomaisesti sellaisessa ystävässä joka pidätteli taivaan joukkojen tuomiota, kun ystävä oli päässyt karkuun ja sillä tavalla lisännyt hieman aikaansa. Hän ajatteli myös elokuvaa Darkest hour, jossa sydäntä särkevällä tavalla oli kerrottu kesästä 1940, jolloin evakuoimatta jätetty Calais'n varuskunta oli jätetty sitomaan saksalaisia hyökkäysjoukkoja sen takia, että pääjoukot olivat päässeet vetäytymään takaisin Englantiin kanaalin yli. Samalla tavalla oli Nimrod sitonut häntä vastaan hyökänneitä ja oli sitä kautta rohkaissut runoilijaa ja antanut hänelle lisäaikaa. Runoilija oli jo pitkän aikaa epäillyt ulkomaisen ilotalossa käymisen johtaneen kuppartartuntaan, joka ei kuitenkaan onneksi vielä ollut läheskään tertiaarisessa vaiheessa. Runoilijalla oli vielä hyvin aikaa. Aikaa tehdä niin kuin hän parhaaksi näki ja miten hän halusi asioita muotoilla, mutta etenkin muotoilla omia asioitaan. 

Runoilija katsoi jo oppineensa paljon ja olemaan valmis seuraavaan tehtäväänsä. Samassa kissa hyppää pöydälle ja puskee runoilijaa kasvoihin. Siinä oli samanlaista lempeyttä kuin miehessä itsessään. 

 Paljon oli vielä tapahtumatta. 

 Fin. 

 Minun hahmoni kirjasta on Minimus, runoilija, joka kuitenkin päätyy vain ylistämään valtaapitäviä ilman arviota heidän toimintansa oikeutuksesta ja moraalisesta validisuudesta. Päädyin ajattelemaan sitä, millainen monesti on runoilijan kehitys kaikkine vaikutesuhteineen nuorelta iältä alkaen lopulta oman kasvun ja taiteen kehittymisen kautta todelliseen ja omalle minälle luonteiseen itseilmaisuun ja kehitykseen. Olen jakanut kolme kohtausta osiin Runoilijan kasvatus, Runoilijan kasvu ja Runoilija, jotka kuvaavat ensin runoilijan alkuperää ja kotia, alkuperäisten vaikutteiden sattumanvaraisuutta ja oman työn kolhomaista arvostelua epäolennaisten perusteiden kautta. Toinen osa kertoo siitä, miten runoilija pyrkii löytämään itselleen oman äänensä ja tuomaan oman taiteensa kautta esiin asioita, jotka todella tuntuvat merkityksellisiltä ja tärkeiltä. Loppujen lopuksi viimeinen kohtaus kertoo äänensä löytäneestä runoilijasta, joka on kehittänyt itsensä ja oman äänensä valmiiksi huolimatta varhaisten vaikutteiden sattumanvaraisuudesta ja sen jälkeen vapautumisen kautta tulleesta omasta luonteenomaisesta äänestä ja sanottavasta. Minimuksen kautta olen saanut käsityksen siitä, millainen runoilijan ei tule olla, ja miten hänen on kehityttävä tiettyjen perusvaiheiden kautta oman ammattinsa täysivaltaiseksi ja vapaaksi jäseneksi.