Novelli

Kuolemaantuomittu

”Sinut on tuomittu kuolemaan! Kuolemaan! Kuolemaan! Etkö tajua, ettet voi suunnitella mitään, koska tulet kuitenkin kuolemaan! Kuolemaan! Kuolemaan! Sinun aikasi on nyt katsottu loppuun ja et voi enää tehdä mitään asian muuttamiseksi!” ”Aaaaaaa!” Näin huusi Ossian Adlerstjerna herätessään Pitkäniemen mielisairaalan osastolla. Hän oli kalpea ja märkä hiestä. Nuo unet eivät olleet viime aikoina jättäneet häntä rauhaan ja ajattelutoiminta oli aina käynyt raskaaksi tuollaisen poikkeaman takia. ”Taasko minun tuli nähdä tuota kammottavaa unta, vaikka toisaalta ne ovat tulleet niin samanlaiseksi todellisen todellisuuden kanssa, etten enää pysty erottamaan niitä toisistaan.” ”Loppuu se huutaminen”, tuhahti käytävällä Ossianin huoneen ohi kulkenut hoitaja ja jatkoi matkaansa ”komentokeskukseen” eli hoitajien taukotupaan. Ossian oli joutunut sairaalaan, koska hän uskoi joutuneensa käsittämättömän väkivallan kohteeksi ja siitä aiheutuneet vammat eivät olleet jättäneet häntä yksin ajatuksiinsa tapauksen jälkeen. Sairaalassa väkivaltaa oli vähätelty ja ei oltu otettu huomioon sitä, että puhuessaan nykyisestä olostaan Ossian puhui todellisuudessa pääasiallisimmin tuosta tapauksesta. ”Nyt minun pitäisi soittaa kyllä jollekin, että saisin mietittyä tämän asian itseni kanssa selväksi. Jollekin sellaiselle, joka aidosti uskoo hyvään ja hyvyyteen. Sellaiselle, joka pystyy sanomaan elämän surkeimmassa alhiossakin, että maailmassa on jotain pysyvää hyvää. Ainakaan Mikael se ei voisi olla, hänellä on niin paljon tekemättömiä hyviä töitä ihmisille, että hän tuskin itsekään voi niitä yhteen laskea. Voisiko se ihminen jolle soitan olla esimerkiksi Jorma?” Ossian otti käteensä puhelimen sänkynsä vieressä olevalta pöydältä ja valikoi numerovalikosta entisen lukioaikaisen filosofian opettajansa Jorma Mäkilehden numeron ja painoi puhelimen korvalleen. Tuut-tuut-tuut, ”Jorma”, linjalta kuului. ”Moi Jorma, tässä on Ossian. Olen miettinyt paljon sitä, kuinka sinä olet sanonut, että hyvyyden tulisi aina olla itseistärkeää, eli meidän tulisi aina olla miettimässä sitä, kuinka paljon hyvää itse tuomme maailmaan, eikä sitä miten pahoja muut ihmiset voivat olla meitä kohtaan. Mutta miten kun kohtaa syvintä syvimmistä pohjaisuuksista peräisin olevaa pahuutta, miten ihminen voisi enää tuossa tilanteessa säilyttää suvaitsevaisuutensa ja katsoa, että ihminen voisi antaa kaiken anteeksi vain pelkästään anteeksi antamisen takia.” ”No katsohan Ossian”, Mäkilehti aloitti,” ihmisen on lähestyttävä maailmassa tapahtuvaa etenkin sen kautta, ettei moniin asioihin voi vaikuttaa. Ihmisen on tultava sinuksi tapahtumisen kanssa ja muistettava se, ettei ihminen ole aina samanlainen, vaan elämäntilanteet vievät häntä eteenpäin ja joskus pahankin tapahtumiselle voi olla jonkinlainen merkitys, joka auttaa ymmärtämään sitä.” ”Mutta entäs jos”, Ossian aloitti vastauksensa, ”jos minut on tuomittu kuolemaan, jos minun käsketään mennä pois ja ihmiset nauttivatkin vielä siitä, että saavat sanoa minulle, että sinä tulet kuolemaan, ja en edes oman syyni vuoksi, vaan sen takia miten maailma on ollut paha minulle ja halunnut minun katoamistani.” ”Et sinä kuole”, Mäkilehti sanoi, ”sinun tulee vaan muistaa se, että ihminen on koko ajan vihanneksen ja yli-ihmisen välillä, muita vaihtoehtoja ei ole, ja ihminen voi aina saada voimaa siitä, jos muut ihmiset haluavat kuolettaa häntä, sillä se merkitsee yleensä etenkin sitä, etteivät ihmiset halua kuulla enää tämänkaltaisesta ihmisestä. On vain pidettävä tarpeeksi melua ja annettava kaikkien tietää ettei tätä eli sinua voi niin helpolla kukistaa. Kyllähän sinussa on ainesta vaikka kuinka moneksi mieheksi.” ”Kiitos, luulen, että tämä palaute riittää tähän, ollaan taas yhteydessä”, Ossian päätti puhelun. Ossian meni käytävälle ja hakeutui tupakkakoppiin, jossa oli niin viileätä, että hän alkoi täristä. Yhtäkkiä koppiin tuli sairaalan pitkäaikaispotilas, skitsofreniasta kärsivä kirjailija ja taiteilija Bernt Hoppunen. ”Olisko sulla antaa röökiä, Ossian, ne veivät multa ne jo pois”. Ossian ojensi Hoppuselle spaddun ja Hoppunen kiitti. ”Mitä mieltä sä olet poliittisesta tilanteesta Suomessa, Bernt”, Ossian kysyi. ”Minun mielestäni niitä paatuneita ja korruptoituneita elintasopoliitikkoja ei tarvittaisi täällä parlamenttiin. Ne rikkovat demokratian ideaaliakin vastaan sillä, että inttävät jonkinlaisen kokemuksen olevan merkityksenarvoista äänestyspäätöksissä. Olen kirjoittamassa tästä näytelmää. Miten eräs ammattipoliitikko alkaa kymmenennellä kaudellaan kyseenalaistaa itsensä ja äänestäjänsä ja miten hän alkaa käydä parlamentissa pioneerisotaa ammattipoliitikkoutta vastaan. No jopas, sinähän olet aina ollut aktiivinen poliittisesti ja demokratian puolella”. ”Tuosta tulee varmasti hyvä proggis”, Ossian totesi. ”Mitäs mieltä sä Bernt olet kuolemasta, ansaitsevatko kaikki ihmiset aina kuolla?” ”Kuolemaa ei voi väistää, se tulee silloin kun on sopiva aika, mutta valmistautua siihen voi. Sanot vain tälle maailmalle ettei sinua niin vain tapeta.” ”Niin se ehkä on”, Ossian mainitsi ja alkoi lopultakin tuntea sellaista käsinkosketeltavaa tunnetta, jossa hän sai rauhoittua ja olla niin kuin oli.