Liperiläinen sivistyneistö jalkautuu kansan pariin – esimerkkinä kansanrunoilija Antti Puhakka

Aleksanteri Toisen valtaanastuminen 1800-luvun puolessavälissä merkitsi Suomelle aikakautta, jossa saatiin ajettua eteenpäin paljon erinäisiä kansallisuuteen liittyviä hankkeita JV Snellman oli katsonut myöhempää Antonio Gramscin näkemystä noudattaen, että sivistyneistön tulisi organisoitua ajamaan yhteisen suomalaisen kansan asiaa levittämällä kansallisuuteen liittyviä historiallisia ja kulttuurisia näkökohtia. Snellmanin mukaan sivistyneistön tulisi palvella etenkin kansaa, koska sivistyneistö on itsessään muotoutunut kansan parhaimmista ominaisuuksista. Snellmanin mukaan sivistyneistön tulee olla yhteydessä alimpaankin rahvaaseen ja tuettava sen noususta kansallisuusaatteen osoittamalla tavalla. Etenkin kielen tulisi yhdistää ihmisiä toisiinsa, olivat he millä tasolla hyvänsä yhteiskunnan hierarkiassa.

Liperiläisiä Snellmanin aatteen edistäjiä löytyi etenkin Europaeuksen ja Hällströmin perheistä. Nämä perheet olivat merkittäviä yhteiskunnallisen keskustelun virittäjiä pitäjässä jopa kahden sukupolven aikana. Vanhinta sukupolvea edustivat tuomari Johan Edvard Hällström Simananniemeltä ja rovasti Anders Johan Europaeus, joka ei ollut hänkään alkuperäisiä paikallisia. Nämä kaksi miestä olivat suuresti osallisina siinä, että Liperiin saatiin ensimmäinen kansakoulu.

Snellman korosti ajattelussaan etenkin sitä, että suomen kieli tulisi kohottaa omasta rahvaankielen asemastaan kaikenlaisen sivistyselämän ja hallinnon kieleksi. Näitä pyrkimyksiä palveli merkittävänä askeleena vuoden 1863 kieliasetus, jossa ihmisille annettiin mahdollisuus kirjoittaa asiakirjat suomen kielellä, jos nämä sattuivat suomen kieltä riittävän hyvin kirjoittamaan ja ymmärtämään. Suomen kielen osaamisen pakollisuus kaikille virkamiehille seurasi tätä kieliasetusta vasta jonkin aikaa myöhemmin.

Ajan säätyläistön tapaan Simananniemen Hällströmien ja Isopappilan Europaeuksien vanhemman polven seurustelukieli oli vielä ruotsi, vaikka molempien sukujen myöhempien polvien jäsenet osasivat kuitenkin mallikkaasti myös paikallisen ja ympäröivän rahvaan yleiskieltä. Suomen kielen kirjoittamisessa hekin kuitenkin kohtasivat ongelmia, koska kirjakieli ei ollut vielä kokonaan syntynyt, ei ollut vakiintuneita ohjeita oikeinkirjoituksen suhteen saati vielä se, että opetustakaan ei paljon suomen kielessä noin aikoina paljon ollut.

Koska nämä säätyläiset olivat oppineet perusteellisesti ruotsin kielen kirjoittamisen, aiheutti repaleisen suomen kirjakielen kirjoittaminen suuriakin ongelmia. Esimerkiksi tuomari Hällströmin jälkikasvussa tämä ilmeni siten, etteivät kaikki sisarussarjan lapset asemansa tai ikänsä puolesta viitsineet opetella suomen kieltä eivätkä myöskään ottaneet juuri millään tavalla osaa suomalaisten kansallistumispyrkimyksiin ja suomen kielen edistämiseen. Kuitenkin nuorimmat sisarussarjassa, jotka olivat suuntatuneita lääkärinammattiin, ottivat innokkaasti vastaan aatteet, joissa Snellman oli jo laittanut yhden eteen.

Joensuussa piirilääkärinä toiminut Henrik Hällström ja hänen lankonsa Edvard Winter laativat tuossa vaiheessa jo leikkauspöytäkirjansakin suomen kielellä. Viimeiseksi mainittu kirjoitti sittemmin lääketieteen väitöskirjansa suomen kielellä, joka oli ensimmäinen tätä kielen laatua.

Rovasti Europaeus kuoli vuonna 1870 ja hänen jälkeensä nuorempi pölvi otti vastuun tämän periaatteiden ja ihanteiden ajamisessa ja toteenpanossa. Näitä olivat Nora, Tekla ja Matti Europaeus (jälkimmäinen myöhemmin Äyräpää) ja Alma, Gertrud jka K. Adolf Hällström. K. Adolf ja Matti olivat lisäksi opiskelutovereita Helsingissä. Europaeusten sisarussarjan Anttolan hovia viljellyt Anders Theodor oli myös innokkaasti mukana näissä sisarustensa hankkeissa. Myös Alma Hällströmin puoliso apupappi Johan Henrik Ilvonen otti osaa samoihin jaettuihin pyrkimyksiin.

Näiden nuorten ihmisten suomalaisen kulttuurin arvostus korosti alkuun kotiseutua ja sen suloutta eikä niinkään paljon suomen kieltä ja siihen liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilas Waldemar Churberg Vaasasta oli fennomaanisten aatteiden edustaja Liperissä opiskellessaan paikkakunnalla suomen kieltä. Liperissä tapaamiensa suomenmielisten kanssa hän perusti Suomalaisen lukuseuran. Seuran pyrkimyksenä oli totuttaa jäsenet vastavuoroiseen kommunikaatioon suomen kielellä, julkaisipa seura myös omaa suomenkielistä lehteä, jonka nimi oli Pikku. Lukuseuran kokouksiin laadittiin myös puheita, keskusteltiin fennomaniasta ja siihen liittyvistä aatteista ja korostettiin kansansivistystä tärkeänä pioneerityönä.

Lukuseurassa ei suinkaan vain puhuttu vaan näitä aatteita toteutettiin ja haluttiin toteuttaa myös käytännössä. Jo ennnen sitä kun Waldemar Churberg tuli pitäjään, olivat muut fennomaanit osaltaan kantaneet huolta kirkonkylän kansakoulun opetuksesta. Pitäjässä oli ollut aiemmin kirjasto, joka oli lopetettu. Nyt nämä nuoret ihmiset alkoivat koota entisen tilalle uutta kansankirjastoa. Alkusyksyllä vuonna 1871 luovuttivat nämä nuoret ihmiset kirjastonpohjavarat pitäjäläisille. Ohjesääntö määräsi, että kirjastoa kaitsi ”joku Liperin pitäjän sivistyneistä naisista”. Näistä yksi oli Gertrud Hällström, joka vastasi kirjastosta 34 vuoden ajan. Kirjaston kokoelmia lisättiin viettämällä kansankirjaston syntymäpäivää iltajuhlan mielessä vuodesta 1871 alkaen, josta koituneet tulot lahjoitettiin kirjastolle. Kolme vuotta perustamisen jälkeen kirjastossa oli jo yli 400 kirjaa.

Kirjaston hyväksi tehdyn työn lisäksi, kesäjuhlat kantoivat merkitystä, jossa talonpoikaisväestö ja säätyläiset lähentyivät siinä toisiaan. Tästä oli seurauksena se, että lukuseuraa lähenivät myös ihmiset matalemmista säätyoloista, ja vuoden 1875 juhlissa tuotiin esiin myös talonpoikaisten ihmisten mielipiteitä. Tämän laajemmantasoisen osallistumisen seurauksena vuosijuhlan luonnetta muutettiin jokakesäiseksi kansanjuhlaksi, jossa pidettiin erilaisia kilpailuja, puheita, esitelmiä ja musiikkia. Korkeasti oppineen Matti Äyräpään aloitteesta juhlassa alettiin pitää naisten ja miesten käsityönäyttelyitä, joihin osallistuminen ei katsonut säätyä. On sanottu, että näyttelytöitä oli paljon ja niiden laatu oli korkealuokkaista.

Ensimmäinen kesäjuhla kokosi yli tuhat osanottajaa, joka kertoo -juhlien suuresta suosiosta pitäjäläisten keskuudessa. Heitä saatiin säädystä riippumatta mukaan myös juhlien järjestelijöihin. Esimerkiksi yhdessä juhlatoimikunnassa oli mukana talollisen poika, kutojan leski ja maanmittarin apulainen. Talonpoikia oli juhlissa palkintotuomareina ja toimitsijoina. Tästä ja erään Papelonsaaresta kotoisin olevan Pekka Toivasen esimerkistä voidaan havaita, että pitäjäläiset olivat ottaneet kansansivistystyön lämpimästi vastaan. Kyseinen Toivanen piti juhlissa tavallisesti puheen.

Antti Puhakka – talonpoikainen kansanrunoilija ja valtiopäivämies Pohjois-Karjalasta

Antti Puhakka edusti tyypillistä talonpoikaisten kansanrunoilijoiden kirjoittamistyyliä, jossa kirjoituksen konkreettisena lähtökohtana on esimerkiksi kansalainen, joka vaikuttaa jotenkin paheksuttavalta, ympäristössä havaittu asiapuutos tai ajankohtainen huomattava henkilö tai tapahtuma. Puhakan balladimaiset tunnelmarunotkin ovat tiettyjen tulkitsijoiden mielestä hyvinr realistisia ja arkipäiväisiä niiden sävyn kannalta. Puhakan ensimmäit runot, joita ei julkaistu sanomalehdissä, sisälsivät itseensä etenkin kotiseudun henkilöitä ja tapahtumia.

Noin 1840-luvun puolesta välistä alkaen Puhakan runotaiteeseen tuli aiheita, joilla oli enemmän yleistä mielenkiintoa. Hän halusi kertoa suomenkielisen kansan tarpeista virkamiehille ja valistaa omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia runoilemalla sanomalehtien, koulujen ja valtiopäivien tarpeellisuudesta ja suomen kielen sorretusta asemasta. Samanlaisia valistuspyrkimyksiä voidaan löytää hänen tuotannostaan myös uskonnollisissa ja tunnelmarunoissa.

Puhakan tärkeimmät runot ovat syntyneet 1860- ja -70-luvulla. Silloin runojen aihepiiri oli myös laajimmillaan. Kaksi kolmasosaa hänen runoistaan on kirjoitettu kalevalamitalla. Tunnelmarunoista ja uskonnollisista runoista voi havaita jonkinlaiset virikkeet virsirunoudessa ja kansanlauluissa. Puhakan runot ovat tavallisesti pitkiä ja laveita, joissa monissa suuntaudutaan aiheen ulkopuolelle ja hakoteille.

Muita Puhakan runon virikkeitä löydetään virsikirjasta, Kalevalasta, sanomalehdistä, Raamatusta, kirjasista ja lukemistoista, joissa oli kansantajuisia kirjoituksia maantieteestä ja historiasta sekä otteita myös toisten runoilijoiden runotaiteesta. Puhakka eteni lopulta sellaiseen asemaan yhteisen kansan keskuudessa että hänenkin runojaan lopulta jäljiteltiin.

Puhakka omisti suhteellisen paljon kirjoja ja lainaili niitä ympäri Liperin pitäjää. Hänen kirjastonsa sisältö ei ole kuitenkaan tiedossa. Hän luki sanomalehtiä ja tilasi ainakin Maamiehen ystävää, Mehiläistä ja Suometarta. Lisäksi hän luki varmasti vuonna 1874 perustettua Karjalatar-lehteä. Puhakka lähetteli runojaan sanomalehtiin ja sai sitä kautta laajaa mainetta itselleen. Hän sai myöhemmin myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenyyden. Hän toimi myös talonpoikaissäädyssä säätyvaltiopäivillä moneen otteeseen.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kaavin vanhoista kirkoista ja varhaisista kirkonmiehistä

Joidenkin tietojen mukaan Kaavi sai ensimmäisen pappinsa ja ensimmäisen kirkon niinkin varhain kuin vuonna 1650. Kuitenkin eräs tutkija on tuonut esiin Liperin kirkkoherra Dannenbergin toteamuksen 17. päivältä elokuuta vuonna 1722, jonka mukaan ”Kaavia oli alettu rakentaa vuonna 1671”. Tätä voidaan varmaankin pitää oikeana arviona. Liperin kirkonkirjoihin sisältyy kirkkoherra Petter Posseniuksen laatima pappisluettelo, jonka mukaan ”Samoihin aikoihin kuin tämän Pitäjän Emäkirkko on rakennettu, kuuluu Herra Laurentius Berg rakennuttaneen kappelikirkon Kaaville”, joka tukee olettamusta siitä, että Kaaville on rakennettu ensimmäinen kirkko vuonna 1671.

Monien muiden vanhojen puukirkkojen tavalla Kaavin kirkko rapistui kymmenissä vuosissa korjauskelvottomaksi huonon hoidon takia. Maaherra kirjoitti kirjeessään kuninkaalle maaliskuussa 1747, että Kaavin kirkko oli ollut rappiollisessa kunnossa ainakin kaksikymmentä vuotta ja sen pilarit, katot ja seinät olivat romahtamaisillaan. Tämän takia maaherra anoi kuninkaalta lupaa uuden kirkon rakentamiseen Kaaville. Hän ehdotti lisäksi maanlaajuisen kolehtin keräämistä kirkon rakentamisen vaatimia rahoja varten, koska suurin osa kaavilaisista oli varattomia ja etenkin isonvihan aika oli köyhdyttänyt heitä entisestään.

Uusi kirkko rakennettiin entisen rappeutuneen kirkon paikalle, nykypohjalta katsoen kotiseutumuseon (joka oli entinen viljamakasiini) ja sankarihautojen väliselle alueelle. Kirkonr rakennustyötä johti vuosina 1749-1751 Augustus Sorsa, joka oli kotoisin Liperin Taipaleelta. Kyseisestä Kaavin toisesta kirkosta, joka ei pysynyt sekään käyttökunnossa paljon ensimmäistä pidempään oli kolmannessa kirkossa säilynyt muistona eräässä laudassa ollut muistokirjoitus: ”Byggm. Augustus Sorsa Anno 1749-1751. Petrus Possenius Pastor in Libelitz. Martinus Kiljander sacell. In Cavi.”

Edellä mainitussa toteamuksessa siis todetaan Sorsan rooli toisen kirkon rakentamisen johtajana, Petrus Posseniuksen rooli Liperin tuolloisena kirkkoherrana sekä Martin Kiljanderin rooli tuolloisena Kaavin kirkon kappalaisena. Kyseinen lauta ja sen muistokirjoitus on säilynyt sen takia, koska kolmannen kirkon rakentamisessa haluttiin hyödyntää kaikki entinen, toisen kirkon rakentamisessa käytetty puutavara.

Toisessa Kaavin kirkossa, ”Sorsan kirkossa” järjestettiin toinen päivä elokuuta vuonna 1812 kokous, jossa kerrottiin pitäjän kasvaneen väestöpohjan ajaneen ohi liian pienenä pidetystä toisesta kirkosta. Sen lisäksi kirkon ikkunat ja katto olivat menneet niin rappiolle, että niiden korjaus tulisi maksamaan liian paljon. Tämän takia seurakuntalaiset asettivat toiveen, jonka mukaan Kaaville pitäisi rakentaaa uusi, kolmas kirkko, joka kattaisi seurakuntalaisten nopeasti kasvaneen väestön tarpeet. Samassa yhteydessä väitettiin että yksi kolmannes noihin aikoihin jumalanpalvelukseen tulleista oli tilan ahtauden takia joutnut jäämään kirkon ulkopuolelle, kun pitäjän väkilukukin oli kasvanut jo 4500 henkeen.

Uusi kirkko tuli rakentaa kaikkien mielestä puusta, kuten aiemmatkin kirkot, koska kivikirkon rakentaminen olisi tullut aivan liian kalliiksi seurakunnalle. Keisarillinen intendentin konttori Turussa valmisti uuden kirkon piirrokset arkkitehti Pehr Granstedtin johdolla arkkitehti A.W. Arpen toimiessa avustajana. Kaavilaisille annettiin myös mahdollisuus perehtyä kirkon piirtustuksiin ja esittivätpä he lisäksi toivomuksen, että kirkosta tulisi 20-seinäinen tai -kulmainen. Tällä tavalla seiniä varten käytetyt tukit voisivat olla miltei puolta lyhempiä ja tukkien käsittely voisi olla yksinkertaisempaa kuin 12-kulmaista kirkkoa rakennettaessa. Jälkimmäisenä mainittu tyyli oli noina aikoina yleinen kirkkoja rakennettaessa. Tuon aikuinen Kaavin kirkkoherra ja myöhempi lääninrovasti, innolla rakennushankkeessa toiminut Samuel Kiljander kävi itse viemässä kirkon rakentamiseen tarvittavat asiakirjat Kuopion maaherran kansliaan.

Luvan saamisen jälkeen kirkon rakentaminen alkoi välittömästi ja töitä johti rakennusmestari Karp. Adam Forsman Tuusniemeltä aloitti samanaikaisesti puusepän työt. Kaavin kolmas kirkko saatiin pystyyn vuonna 1817, mutta jo parin vuoden aikana ennen sitä jumalanpalveluksia pidettiin keskeneräisessä kirkossa. Entisestä kirkosta uuteen otettiin saarnatuoli, jonka huonon kunnon ja sopimattomuuden takia sekin kuitenkin korvattiin myöhemmin uudella. Kyseistä vanhaa saarnatuolia pidettiin uudessa kirkossa ihmisten näkyvillä lukkarinpenkkinä. Uudemman kirkon kellotapuliin laitettiin niin sanottu musta tuoli eli häpeäpenkki, joita käytettiin Suomessa etenkin 1600-luvulle. Edellisen vanhemman kirkon alttaritaulu, Vapahtaja ristillä, otettiin uuteen kirkkoon, vaikka sekin oli kirkon tavalla pahoin turmeltunut. Taidemaalari Adolf von Becker maalasi vuonna 1884 kirkkoon uuden alttaritaulun viettäessään kesää Luikonlahden Virrantalossa pikkuserkkunsa Kaavin nimismies Reinhold Octavius von Beckerin luona.

Kaavin komea ja rakennustaiteellisesti ansiollinen kolmas kirkko tuhoutui tulipalon seurauksena vuonna 1982. Kuitenkin samoihin aikoihin kirkon kanssa rakennettu kellotapuli säilyi vahingoittumattomana. Kellotapuli oli aiemmin käytössä kirkkoherran pappilan vilja-aittana. Tapulissa on kaksi kelloa, joista vanhempi ja pienempi on vuodelta 1729 ja suurempi on valettu Turussa vuonna 1798. Kolmas kello, jota on kutsuttu malmikelloksi ja joka on valettu Juankoskella, ei ole enää nykyisin käytössä: Se on nykyään säilötty Kaavin kotiseutumuseoon.

Kaavin varhaiset kirkkoherrat

Kaavi sai itsenäisen kirkkoherrakunnan vuonna 1802. Niihin aikoihin Kaavin kappeliseurakunnan viimeinen kappalainen vuodesta 1746 alkaen virassa ollut Mårten Kiljander oli jo ikivanha ja sairaalloinen. Tämän takia hänen poikansa Samuel Kiljander oli toiminut apulaispappina seurakunnassa vuodesta 1794 alkaen. Nuorempi Kiljander nimitettiin seurakuntalaisten toivomuksesta uudeksi ja ensimmäiseksi kirkkoherraksi Kaaville vuonna 1805. Samuel Kiljander oli kyvykäs ja pidetty pappismies, joka valittiin kirkkoherranviran ohessa Ylä-Karjalan rovastikunnan lääninrovastiksi vuonna 1813. Hän kuoli vuonna 1829, mihin päättyi myös neljässä polvessa jatkunut Kiljander-suvun jäsenten Kaavin seurakunnan kirkkoherrana toimiminen. Heitä olivat Mårten A. Kiljander (1679-1710), Anders Kiljander (n. 1720-1743), Mårten Kiljander (1746-1794) ja Samuel Kiljander (1794-1829). Näiden lisäksi nuorimman Kiljanderin pojat Anders, Georg ja Samuel olivat ylimääräisinä pappeina Kaavilla.

Kiljanderin suvun jälkeen uudeksi kirkkoherraksi Kaaville valittiin Johan Adofl Ottelin, joka pysyi virassaan peräti 54 vuotta. Ottelin muistutti siinä mielessä Liperin rovasti Europaeusta, että hän halusi sielunpaimenena toimimisen lisäksi hoitaa virkamiehenä seurakunnan taloudellisia ja hallinnollisia asioita. Ottelinin aikana Niemen pappila muodostui tunnetuksi sivistyksen keskukseksi, jossa kestitettiin lukuisia kulttuuri- ja taide-elämän ammattilaisia.

Ottelin ajoi muun muassa kansansivistykseen liittyviä asioita ja kysymyksiä. Myös Kaavin ensimmäinen kansakoulu perustettiin Ottelinin ajaessa asiaa. Se rakennettiin vielä pappilan maalle. Kaikesta kuntaa edistävästä toiminnastaan Ottelin sai kuntalaisten laajan luottamuksen ja arvostuksen.

Kaavin varhaiset kappalaiset

On pidetty mahdollisena sitä, että Kaavilla on jo vuodesta 1650 alkaen toiminut pappi, joka on aluksi palvellut kappeliseurakunnassa vaikkakin ilman kirkkoa. Kaavin ensimmäinen kirkko rakennettiin Liperin kolmannen kirkkoherran Berghin aloitteesta. Hänen vävykseen on jossain yhteydessä mainittu kappalaisena Liperissä toiminut Georgius. Akiander on arvioinut, että tämä mies oli Georg H. Schyttenius, joka todellakin toimi 1600-luvun lopussa Liperin kappalaisena.

Niin sanottu ruptuurisota alueella vaikutti myös seurakunnan toimintaan, eikä sen aikana Kaavillakaan ollut käytännössä minkäänlaista kirkollista toimintaa. Georgiuksen seuraaja oli vuodesta 1679 alkaen Mårten A. Kiljander, joka virassa toimimisen aikana vastasi kaikesta seurakunnan toimintaan liittyvästä Kaavilla. Hän oli tehnyt sopimuksen Liperin kirkkoherra Georg Sundiuksen kanssa siitä, että hän sai myös hoitaa kaikki kirkkoherran tehtävät Kaavilla. Sundiusta on myöhemmin syytetty kaikenlaisista virkavirheistä.

Mårten A. Kiljander sai palkkanaan kaikki kirkkoherralle kuuluvat saatavat Kaavilta. Lisäksi hän sai osan deputaatista, jolla tarkoitettiin tietynkaltaista papeille luonnossa suoritettavaa veron kantoa. Sundiuksen jäätyä pois virastaan Liperin papit vaativat kaikki heidän mukaan itselleen kuuluvat etuisuudet takaisin itselleen. He onnistuivat tässä tavoitteessa, kun Kiljanderin vävy Clemens Fabritius tuli kappalaiseksi appensa jälkeen. Fabritius menehtyi isonvihan aikaan vuonna 1720, jolloin hänen seuraajakseen tuli vanhemman Kiljanderin poika Anders Kiljander, joka toimi virassa vuodesta 1720 vuoteen 1743. Hänen ajaltaan ovat myös ensimmäiset Kaavilla laaditut kirkonkirjat: rippikirja vuodelta 1741 ja historiankirja eli syntyneiden, vihittyjen ja ja kuolleiden luettelo vuodelta 1720.

Kaavin järjestyksessä viimeinen kappalainen ennen oman seurakunnan perustamista oli isoisänsä kanssa samanniminen Mårten Kiljander, joka toimi virassaan vuodesta 1746 vuoteen 1805. Hänen toimikaudestaan tuli siis todella pitkä, jopa 59 vuotta, minkä vuoksi hän tarvitsi aiemmin mainitulla myöhemmin poikansa apua viran hoidossa. Kaavin hautausmaalla löytyy monta Kiljanderia, jopa aidatuissa haudoissa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Vesiliikenne ja sen kehittyminen Luhangassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa

Luhanka sijaitsee kauniin vesivarannon rannalla, jota Päijänteeksi kutsutaan. 1800-luvulla teitä ei käytännössä kunnassa ollut, ja 1900-luvullakin niitä ei ollut paljon. Päijänne tarjosi talvisin tasaisen jäätien ja kesäisin sisävesilaiva- moottorivene-, pikkulaiva, vene- ja kirkkovenetiet. Luhankalaiset veneet saivat pitkään huomiota myös muissa rantapitäjissä, ja pitkään ajateltiin, että Luhanka-nimi olisi tullut kornetti Reethin hienostolaivojen luisista hankaimista, joita kutstuttiin luuhankaimiksi.

Erittäin tärkeän liikennevälineen roolissa olivat kirkkoveneet, joita oli kaikilla kyläkunnilla. Judinsalossa oli 1900-luvun alussa kaksikin kirkkovenettä, joiden nimet olivat Lauri ja Kukko. Kukko oli kyläläisten käytössä vielä niinkin kauan kuin vuonna 1908. Avosalmelta tulleilla oli kirkkovene, johon mahtui 30 henkeä. Kolkanlahtelaisilla vene poikkesi siten, että sen ylälaita oli värjätty valkoiseksi, sitä kutsuttiin Kolkan kutvelolaidaksi. Ennen kuin uusi kirkko rakennettiin Luhankaan 1890-luvun alussa näillä mahtavilla kirkkoveneillä kilpailtiin nopeudessa aina pyhäaamuisin. Kirkon rakentaminen kesti noin kolme vuotta ja sinä aikana kuntalaisten into kirkossa käymiseen oli lopahtaa kokonaan. Samalla aikaa monet isot talot ottivat käyttöönsä yksityisiå eri tilojen omistukseen kuuluneita entiseen nähden pienempiä kirkkoveneitä. Sellaisia oli mm. Nisulassa, Ruohtulassa, Mäkelässä, Kivilaaksolla, Lempäässä ja Jutilassa jne. Voidaan nähdä, että kirkkoveneiden aikakausi loppui Luhangassakin 1900-luvun toiselle kymmenykselle tuloon mennessä. Uuden ajan tuomat uudistukset, kuten polttomoottori ja höyrykone lopettivat monta tällaista manuaalista projektia.

Tietyissä kunnissa Päijänteen rannalla oli käytössä yhteiseen käyttöön tarkoitettuja suuria veneitä. Esimerkiksi Padasjokilaisilla oli pitäjänvene, jolla liikennöitiin Padasjoen ja Sysmän välillä. Sysmässä taas oli käytössä Pulkkilansalmen lossi, josta voidaan jossain mielessä käyttää pitäjänveneen termiä. Luhangassa ei tiettävästi ole ollut pitäjänvenettä, koska tarvetta suurten ihmismäärien yhteiskuljetukseen ei ollut silloinkaan.

Oolannin sodan aikaan putkahti Päijänteelle alueen ensimmäinen höyrylaiva, jonka nimeksi annettiin Suomi. Valtio takasi sille myös laivasillat. Luhangassa sellainen oli Judinsalon laituri, joka otettiin käyttöön tarkastuksen jälkeen kymmenes päivä lokakuuta vuonna 1857. Seuraavalla vuosikymmenellä ilmeni eripuraa koskien laitureiden huoltoa. Snellman puolusti erillisiä kuntia asiassa ja vaati vuonna 1864 senaattorina laiturien hoidon siirtämistä valtion tehtäväksi. Kuitenkin vain kolme vuotta oli kulunut sen kommentin jälkeen, kun vain Anianpellon laivasillasta oli tehty valtion hoidettavaksi. Luhankaan se aiheutti sekaannusta, etenkin kun Suomi ei ollut täyttänyt lupaustaan käydä Judinsalon laiturissa, minkä takia 1867 luhankalaiset eivät enää halunneet rakentaa uutta laivasiltaa ja entisen kunnostaminenkin tapasi kuntalaisten piirissä vastustusta, koska liikenne siihen oli niin hiljaista

Suomi-laiva ei tahtonut ottaa kovin hevillä matkustajia mutta ei etenkään talonpoikia, koska valituksia asiasta ilmeni sanomalehdistössä. Esimerkiksi nimimerkki S.J. Kirjoitti vuonna 1858 yhden valituksen, että Suomi ei ollut tullut hakemaan matkustajia Judinsalon laiturista. Kertomansa mukaan herrasväet oli haettu veneillä kyytiin, mutta talonpojat saivat itse soutaa laivan perässä. Muut laivat olivat seuranneet samaa mallia. Yksi pitäjäläinen oli epäillyt sen taustalla olevaksi syyksi sen, että laivalaiturit olivat varsin huonossa kunnossa. Mutta laivaan pääseminen ei ollut ainoa ongelma, vaan vaikeuksia tuli myös laivalta pois pääsyssä. Suomi oli esimerkiksi vuoden 1858 kesällä vienyt 36 luhankalaista, jotka olivat tulleet markkinoilta Jyväskylässä, Suopellon laituriin Sysmässä, ”josta he sitten joutuivat kävelemään mnta väärää virstaa kotiinsa”, kuten Luhangan historiikissa mainitaan. Luhangan historiikissa kirjoitetaan myös: ”Sama matkakuvaus kertoo laivassa vietetystä huonosta elämästä: Meikäläiselle sydänmaalaiselle pisti silmään kuin silloin Jyväskylän markkinoille sain nähdä kuinka Mäntsälän pitäjän miehet löivät kolmella lehdellä korttia höyryssä, ja se näytti olevan paljasta viekkautta, jolla veivät miltä rahat miltä lakkarikellon, kuin saivat jonkun heikkopäisen raiskan kimppuunsa”.

Höyrylaiva Suomen lisäksi muut höyrylaivat pistäytyivät vain Luhangan Judinsalon saaren päässä olevassa laivalaiturissa, vaikka sekin oli jo vuonna 1875 kovasti korjaamista kaipaava. Kun tältä laivasillalta ei ollut tieyhteyttä muuhun pitäjään, oli laivayhteyden tuoma hyöty varsin pieni etenkin keskustan ja Tammijärven asukkaille. Noihin aikoihin alettiin rakentaa laivalaitureita myös kirkonkyläläisille ja tammijärveläisille.

Ensimmäinen Luhangan alueella säännöllisesti kuljeskellut laiva oli puusta tehty siipiratasalus Seura. Ennen kuin säännöllinen reittiliikenne alkoi, kävivät Tammijärven ja kirkon laitureissa myös alukset Toivo ja Aallotar. Reitit Tammijärven ja kirkonkylän laitureille piti matkustajien ja alusten turvallisuuden takia viitoittaa ja harata, vaikka reitit eivät olleet kovin karikkoisia. Vuonna 1892 anottiin luotsihallitukselta Hopeasalmi – Tammilahti -. kirkonkylä – Vuoksensalmi-reitin ruoppausta ja viitoittamista. Tämä toistettiin vuonna 1901. Kuitenkin senkin jälkeen ihmisten piti odottaa kolme vuotta ennen kuin suoritettiin tutkimus ja katselmus. Väylän peraaminen suoritettiin vuonna 1906, jossa yhteydessä löydettiin Karjosalmesta kivi. Tämän takia liikennöimisen aloittaminen siirtyi seuraavaan vuoteen, jonka jälkeen kaikki Päijänteen laivat saattoivat käydä kaikissa pitäjän kolmessa laiturissa.

Viitoitettua reittiä ajoi ensimmäisen kerran Lainetar. Vilkkaimpina aikoina Tammilahden laiturissa kävivät säännöllisesti Vellamo, Taru, Tiirismaa ja Suomi. Laivasilloista Tammilahti oli edullisimmalla paikalla – sinne johti hyvänlaatuinen tie ja siellä oli meijeri ja myllyjä. Meijeristä voi vietiin lauantaisin Lahteen.

Päijänteellä oli jo 1880-luvulla yllä kova kilpailu matkustajien tavoittelemisessa. Kuuluisia olivat ainakin Tandefeltin ja Konkolan matkustajahöyrylaivat. Nämä kävivät kirkonkylän laiturissa samaan aikaan kun Aallotar ja Lainetar poikkesivat tavallisesti Tammilahden laiturissa. Ensimmäinen yksityisessä käytössä ollut höyrylaiva oli Dahlströmien omistuksessa ollut Pontus. Se liikkui pääasiassa kartanon ja kirkonkylän väliä, kirkonkylään ei noihin aikoihin mennyt edes maantietä. Pontus oli lähinnä kartanon asioilla ja joskus sillä ajettiin huvimatkojakin ja siihen sai kyytiin 30 ihmistä, aivan kuten aiemmin kyläkuntien kirkkoveneilyssä.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhankalaisten opintopolku 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa

Tiettyjen luhankalaisten tie vei jo 1700-luvulla yliopistoon saakka. Luhangassa oli vuonna 1775 yksi miespuolinen ylioppilas ja yksi alle 15-vuotias koulupoika. Viisi vuotta sen jälkeen pitäjässä oli kaksi alle 15-vuotiasta koulupoikaa, ja vuonna 1785 pitäjässä oli kaksi ylioppilasta. On ainakin tiedossa, että isoisäni isoisän isä Otto Reinhold von Becker (1801-1873) valmistui Porin Lyseosta ja opiskeli sen jälkeen Turun akatemiassa lakitiedettä. Kolmeenkymmeneen vuoteen Luhangassa ei ollut ylioppilaita eikä koulupoikia (1785-1815). Jälleen vuonna 1815 pitäjässä oli yksi koulupoika, v. 1820 yksi ylioppilas ja yksi koulupoika, ja vuonna 1825 yksi ylioppilas. Turun yliopistossa on opiskellut vuosina 1810-.1828 yksi luhankalainen torpparin poika. Vuonna 1828 yliopisto siirtyi Turusta Helsinkiin, joka on tietojen mukaan lisännyt hieman koulukkaiden määrää.

Heinolaan perustettiin vuonna 1840 ala-alkeiskoulu, missä vuoteen 1873 mennessä opiskeli kolme luhankalaista. Taas Heinolassa myöskin sijainneessa yläalkeiskoulussa opiskeli 1847-1877 seitsemän luhankalaista. Opintien piirre noihin aikoihin Luhangassa oli se, että tiet yliopistoon Helsinkiin kuljettiin Heinolan kautta. 1850-luvulla asioihin tuli muutos, kun Jyväskylään perustettiin yläalkeiskoulu. Vuoden 1856 lokakuun 26. päivä Sysmän pitäjänkokous alkoi tukea perustamishanketta, vaikka lahjoituksia ei ollut sieltä käsin tulossa. Päätöstä perusteltiin sillä, että vesireitiien avauduttua Jyväskylään oli lyhyempi matka kuin Heinolaan, jonne oli köröteltävä maitse läpi koko kihlakunnan.

¨ Jyväskylän lyseo aloitti toimintansa vuonna 1858 ensimmäisenä suomenkielisenä oppilaitoksena Suomessa noihin aikoihin. Keskeinen asema ja opintokieli teki siitä myöhemminkin hyvin maineikkaan opin saunan. Tästä lähtien luhankalaisten koulupolku kulki Jyväskylän kautta. Sekä keväisin ja syksyisin matkustettiin Suomen Ateenaan laivalla. Reitti Judinsalosta Jyväskylään oli yli 100 kilometriä pitkä ja kesti tavallisesti noin 6-7 tuntia. Kuitenkin vuonna 1898 avautui uusi laivalinja Korospohjasta Jyväskylään, joka lyhensi matkustusaikaa, kun voitiin kulkea ensin hevospelillä Tammijärveltä Korospohjaan. Talviaikaan joulu- ja pääsiäislomille kujettiin matkat rekipelillä. Matka oli pituudeltaan 70 kilometriä ja kulki metsäteitä Korospohjaan, sieltä Päijänteen selkien yli Naarapohjaan, mistä matka jatkui maantietä Muuramen ja Keljonkankaan kautta Jyväskylään. Matka kesti tavallisesti varhaisesta aamusta ja myöhäiseen iltaan. Silloin kun joulun aikaan järvessä ei ollut jäätä piti Päijänne kiertää itäpuolelta ja sieltä Leivonmäen eksyttävien korpiseutujen kautta, joka matka oli runsaasti yli 100 kilometriä.

Jyväskylässä opiskeli vuosina1858-1939 47 luhankalaispoikaa, joka muodosti noin puolitoista prosenttia koulun koko opiskelijamäärästä. Myös luhankalaistytöt saivat vuodesta 1864 alkaen mahdollisuuden hankkia itselleen korkeampaa sivistystä kun tyttölyseo avautui. Kuitenkin meni yli viisitoista vuotta ennen kuin ensimmäiset luhankalaistytöt hyödynsivät tätä mahdollisuutta. Vuonna 1895 Jyväskylässä opiskeli jo viisi luhankalaistyttöä ja vuoteen 1939 mennessä tyttöjä oli jo seitsemäntoista. Jämsän yhteiskoulu perustettiin vuonna 1905 ja vuoteen 1939 mennessä koulua oli käynyt yksitoista luhankalaista. Jyväskylän Lyseon asema luhankalaisten suosikkikouluna ei kuitenkaan vähentynyt Jämsän yhteiskoulun myötä. Lisäksi vuonna 1915 perustettiin jo Jyväskylän yhteiskoulu, joka keräsi vuoteen 1939 mennessä kuusitoista luhankalaista.

Sysmän yhteiskoulu perustettin vuonna 1920 ja siitä muodostui läheisyytensä takia toinen luhankalaisten koulukeskus entisen Jyväskylän rinnalle. Vuosien 1920 ja 1939 välillä kolmasosa Luhangan 55 koululaisesta opiskeli Sysmässä. Luhankalaisten oppikoulunkäyntiä Jyväskylän Lyseon perustaminen mullisti merkittävällä tavalla. Koko 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana Luhangassa oli oppikoulua käyvien nuorten määrä suhteessa asukaslukuun Jyväskylän jälkeen toiseksi korkein koko Keski-Suomen läänissä. Luhangassa oli 5,5 oppikoululaista suhteessa 1000 kuntalaiseen. Vastaava luku oli Jämsässä 3,7 ja Joutsassa niinkin vähän kuin 2,9. Luku selittyy sillä, että kaikki kuntalaiset eivät suinkaan olleet köyhiä ja monilla oli halua kouluttaa omia lapsiaan korkeampaan säätyyn. Luhangan historiikissa on kirjoitettu, että: ”Maatalouden nousun kausi 1870-luvulta alkaen lisäsi koulunkäyntiä Luhangassa.

Vuosien 1880-1899 Luhangasta kävi oppikoulun 11,5 oppilasta tuhanteen nähden. Esimerkiksi Joutsassa samainen luku oli 2,1. Kuitenkin 1900-luvun alussa voidaan huomata kehitys, jossa Luhanka tippuu ko. Taulukossa viidennelletoista sijalle Keski-Suomen kuntien piirissä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että varsinainen oppikoululaisten määrä olisi laskenut. Vuodesta 1900 vuoteen 1919 aikana luhankalaisia oppikoululaisia, jotka kävivät koulunsa Keski-Suomen oppikouluissa oli 7,3 tuhanteen kuntalaisen nähden. Vuodesta 1920 vuoteen 1939 vastaava osuus oli 16,4. Kuitenkin monet muut kunnat kuten Jämsä ja Korpilahti ulottuvat tässä vertailussa kauemmaksi eteen. On mainittu, että noissa kunnissa maanviljelyn teollistuminen lisäsi vaurautta, samalla kun Luhangassa olot pysyivät pitkälle samanlaisina.

Alkaen 1900-luvun alusta Jyväskylä ei enää ollut luhankalaisille ainoa koulupaikkaa. Ensimmäiset polvet luhankalaisalkuperäisestä sivistyneistöstä olivat jo levittäytyneet ympäri maata, ja esimerkiksi sukulaissuhteet kuljettivat luhankalaisia muidenkin paikkakuntien oppikouluihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Helsinki, Lahti ja Hämeenlinna. Sysmän yhteiskoulun vaikutusta oli se, että vuosina 1920-1939 peräti kolmasosa Luhangan opintielle päässeistä kävi koulunsa Keski-Suomen ulkopuolella. Tämän myötä Luhanka ohittaa noina aikoina luvuissa ainakin Korpilahden vastaavat.

Jyväskylän seminaari mullisti luhankalaisten opintielle lähteneiden suunnan, sillä tavallinen järjestys oppikoulusta yliopistoon ei enää ollut ainoa mahdollisuus omaksua korkeampaa tietoa. Ensimmäinen luhankalainen, joka sai päästötodistuksen sieltä oli torpparin poika Herman Varmanen vuonna 1873. Myös Hämeenlinnan seminaari vähensi aikaisempaa tendenssiä Heinolan suuntaan.

Toisaalta myös 1800-luvun lopulla alkanut kansanopistoaate sai luhankalaisia pauloihinsa. Lahden kansanopisto aloitti toimintansa vuonna 1893. Vuonna 1908 taas perustettiin läheisempi Itä-Hämeen kansanopisto. Kansanopistoja lähellä ovat maamieskoulut, joita perustettiin Lahteen, Nastolaan, Vilppulaan ja Saarijärvelle.

Leimaava piirre Luhangan koulukkaille oli se, että kaikki kansakouluasteen ylittävä opiskelu tapahtui aina pitäjän ulkopuolella.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kansakoulujen perustaminen Luhankaan ennen oppivelvollisuuden tuloa

Niin sanottu kansakouluasetus oli pohjana sille kun Suomessa alettiin suunnitella ja perustaa kansakouluja vuonna 1866. Tässä asetuksessa velvoitettiin kuntia perustamaa kouluja entisen kiertokoulumallin pohjalle. Asetus osoittautui tehokkaaksi ja kouluja alettiin perustamaan ympäri maata.

Luhangassa alettiin suunnitella koulujen perustamista ensimmäisen kerran helmikuun kahdeksantena päivänä vuonna 1874 yleisessä pitäjänkokouksessa. Aloitteen tekijä tälle oli rusthollari Juho Kylmälä, joka esitti muille kysymyksen siitä pitäisikö Luhankaankin perustaa kouluja muualla maassa nähdyn mallin mukaisella tavalla. Kuitenkin hän sai siihen vastauksen, jonka mukaan paikkakunta on liian pieni ja tarvittavia rahoja ei tähän hankkeeseen ollut saatavilla esimerkiksi pian tulevien kirkonpykäysmenojen takia.

Seuraavan kerran asia nousi pöydälle 20. päivä maaliskuuta vuonna 1881, milloin metsäherra Guido Colliander nosti asian esille, ja tuolloin paine koulujen saamiselle oli jo niin suuri, että vihjattiin kouluttoman Luhangan olevan jonkinlainen metsäläisiä asuttava takapajula, ellei asiassa edettäisiin myönteisesti. Pitäjässä suoritettiin mielipiteitä tunnusteleva äänestys, joka päättyi asetelmaan 258 ääntä puolesta ja 144 ääntä vastaan. Näin ollen päätettiin perustaa kansakoulu tai -kouluja Luhankaan.

Ympäryskuntiin verrattuna kehitys oli ollut Luhangassa hidasta, koska Jämsässä ja Joutsassa koulu oli alkanut vuonna 1869, Sysmässä 1870 ja Korpilahdellakin jo vuonna 1880. Kansakoulun rakentaminen alkoi vuonna 1885 Sipi ja Eva Sofia Jutilan kansakoulua varten antamalla tontilla, joka oli 2 tynnyrinalan laajuinen alue Taipaleen torpan lähellä Päijänteen rantatörmäillä. Rakentamisessa hyödynnettiin vanhaa pappilan alapytinkiä.

Koulun rakentamiseen tarvitut rahat saatiin kunnan saamista viinaverorahoista ja jousen mukaan lasketuilla rahaverolla. Työsuorituksien laskemisessa käytettiin manttaalimäärää, Vasta tammikuun 23. päivänä vuonna 1888 perustettiin johtokunta asiaa ajamaan. Johtokuntaan kuuluivat: kirkkoherra O.W: Oksanen, talolliset Juho Varmanen (Kivilaakso), Sipi Helenius ja Robert Helenius, rouva Olivia Nordqvist ja emäntä Eva Sofia Jutla.

Oli katsottu olevan tärkeää, että koulu sijaitsisi vesitien varrella keskeisellä paikalla, ja matka esimerkiksi Lempääseen ja Judinsaloon oli lyhyt, vaikka siitä johtuen Tammijärven vauraaksi sanottu kylä jäi kauas. Sen takia Alfred Filip Danielsonin ja Selinda Danielsonin kautta alkoi toisen koulun suunnitteleminen lähemmäs Tammijärveä. Tammijärven asukkaat lähettivät vuonna 1889 kirjeen läänin kuvernöörille, jossa he tiedustelivat mahdollisuutta järjestää arpajaiset kouluhankkeen hyväksi ja edistämiseksi. Koulun perustamisen tarvetta he perustelivat Tammijärvellä olevalla lapsilaumalla ja kunnan keskustaa lähellä olevan ensimmäisen koulun etäisyydellä Tammijärveltä. Arpajaiset järjestettiin 30. päivä kesäkuuta ja tästä tapahtumasta syntyi jokavuotinen traditio.

Tammijärven koulun perustaminen otettiin pitäjänkokouksessa esille huhtikuun 8. päivänä vuonna 1895. Kyseltiin kunnalta ryhtyisikö se rahoittamaan koulun perustamista Tammijärvelle. Suoritettiin äänestys, jossa tuli kielteinen päätös, jossa lukemat olivat 322 ääntä 260 vastaan. Päätettiin siis, ettei kunta ryhdy minkäänlaisiin toimenpiteisiin asiassa. Päätös sai aikaan jyrkkää vastustusta etenkin Onni Dahlströmin, P.O. Heleniuksen ja Alfed Filip Danielsonin puolesta. Viimeisestä sanotaan, että hän tahtoi suojata nimensä visusti tuollaiselta aiheutetulta häpeältä.

Vuonna 1898 voimaan tullut piirijakoasetus varmasti ratkaisi asian myös Tammijärveläisten kohdalla, sillä se sääti siitä, että lapsilla ei tulisi olla yli viiden kilometrin matkaa kotootaan koululleen. Ja niin ollen 27. päivä toukokuuta vuonna 1899 päätettiin perustaa kansakoulu myös Tammijärvelle. Koulupiirijako sai vahvistuksensa 22. ja 23. päivä lokakuuta vuonna 1900 , jolloin päätettiin jakaa kunnan alue kolmeen erilliseen koulupiiriin, jossa koulut sijaitsivat keskustassa, Tammijärvellä ja Judinsalossa. Siitä huolimatta suunniteltu Sydänmaan koulu ei saanut vahvistusta sen pienen asukasmäärän takia.

Tammijärven koulu sai tontikseen 17. päivänä joulukuuta 1900 Ida Dahlströmin lahjaksi antaman alueen Lahti-nimisen tilan osasta, jota kutsuttiin Koukkuniemeksi. Pinta-alaa tontilla oli 7,2 hehtaaria. Rakennustöiden ajaksi määriteltiin noin neljä vuotta, eli siis arvioitiin koulun tulevan valmiiksi vuoteen 1905 mennessä. Kulujen kattamiseksi valtiolta otettiin 7000 markan kuoletuslaina. Kuitenkin jo lokakuun 11. päivänä 1904 asetettiin koululle johtokunta, johon kuuluivat kauppias T. Hietala, maanviljelijät T. Helenius, M. Partanen, S. Ikonen, sekä rouva Selinda Danielson ja emäntä Amanda Ruohtula. Sitten syksyllä 1905 koulun toiminta alkoi virallisesti.

Judinsalossa kuitenkin edes koulupiirin perustaminen ei heti herättänyt tarvittavaa aktiivisuutta, vaikka jo ennen piirijaon määrittämistä Eva Sofia Jutila oli lahjoittanut 2000 markkaa kirkonkylän koululle, ja lahjoitus edellytti sitä, että puolikas rahasta annettaisiin Judinsalon koululle, jos sellainen jossain vaiheessa perustettaisiin. Vuonna 1901 koulu sai lahjoituksena yhden hehtaarin ja kolmen aarin kokoisen tontin Uuden Lehtimäen tilan Pellonniskanmäen alueesta. Lahjoittajia olivat Eva Sofia Jutila, T. Huuskola, Robert Ruohtula, Sipi Mönkölä ja Erik Mönkölä. Samalla aikaa valtiolta saatiin Tammijärven koulun esimerkillä Judinsalon koulua varten 5000 markan laina, Rakennuksen suunnittelu alkoi vuonna 1906, mutta ei heti kantanut hedelmää. 19, päivänä kesäkuuta vuonna 1911 valittiin Judinsalon koululle johtokunta, johon kuului Wichtor Tommola, Wichtor Ruth, Erik Ahvenainen, Kalle Lehtinen, Esa Laitinen ja Aleksi Jutila.

Judinsalon johtokunnan pyrkimyksenä oli vain auttaa alkuun varattomia kansakoululapsia vuonna 1910 perustetusta Sipi ja Eva Sofia Jutilan kansakoulurahastosta, mutta kuin yllättäen jo vuonna 1912 alettiin suunnitella kansakoulun rakentamista vuoteen 1915 mennessä. Rakentamisessa ei pidetty vauhtia, ja ennen sen valmistumista koulu aloitti toimintonsa Kylmälän talon vuokrahuoneessa. Judinsalon oma koulutalo valmistui sittemmin vasta vuonna 1923.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kameleontti – Uno von Schrowen elämä ja teot (suunnitelma johdannoksi)

 Nuorena kuolleet ihmiset unohdetaan monesti helpolla. Uno von Schrowe ja hänen elämänsä eivät luo tähän minkäänlaista poikkeusta. Uno von Schrowen elämä oli lyhyt ja kiivas, kuten on myöhemminkin tullut juuri runoilijoiden osaksi. Näistä voidaan mainita esimerkiksi Edith Södergran ja Uuno Kailas, Isa Asp, ja nimenomaan keuhkotauti on vienyt monia runoilijoita ennenaikaiseen hautaan.

Hartolan kirjastossa järjestettiin vuonna 2023 näyttely Uno von Schrowesta, joka alkoi 27. päivä tammikuuta, runoilijan syntymän 170-vuotispäivänä. Tuossa tilaisuudessa sanottiin oikealla tavalla, että Schrowen merkitys on suurempi kuin miten hänet päivässämme tunnetaan tai paremminkin miten hänet on päivässämme kokonaan unohdettu menneeseen kirjallisuushistoriaan. Schrowe-näyttelyssä oli esimerkiksi suvulle Hartolan Putkijärven kartanossa olleita huonekaluja, joiden ääressä voi olettaa Uno von Schrowenkin oleskelleen ja viettäneen aikaa.

Uno von Schrowe syntyi saksalaistaustaiseen von Schrowe-sukuun, joka oli Unon syntymähetkellä ollut aatelinen jo yli kaksisataa vuotta, se oli siis aateloitu jo vuonna 1650 Kuningatar Kristiinan toimesta. Schrowe-suku ei ollut ennen Unoa tuottanut varsinaisesti yhtään luovaa poikkeusihmistä, vaan suvun jäsenet olivat enemmän jonkinlaisia vastuuta kantaneita preussilaisen tyyppisiä kohtaloihmisiä. Suvun aateloitu kantaisää oli eversti Gerhard von Schrowe. Schrowen poika majuri Gustaf Johan von Schrowe sai sittemmin haltuunsa Hartolassa sijaitsevan Putkijärven kartanon, joka pysyi suvulla noin kaksisataa vuotta, kunnes Uno von Schrowen isä nimismies Johan Henrik von Schrowe myi sukukartanon ja koko perhe siirtyi asumaan Joutsan Puttolaan. Putkijärvi oli niin sanottu rälssisäteri, verovapaa aatelistila, joita ei Hartolassa ole ollut muita Koskipään kartanon lisäksi. Putkijärvestä on kerrottu Hartolan historiikissa,että se sijaitsi Hartolan pohjoisosassa ja oli suhteellisen pieni pitäjän muihin kartanoihin verrattuna. Putkijärvi oli muotoutunut 1600-luvulla kunnan pohjoisosaan. Tilaa oli hallinnut aiemmin majuri Hannu Rahm, jolta tila siirtyi inspehtori Augustin Svanströmillle, jonka vaimo Anna oli Koskipään hallitsijan Henrik Silfverbögelin vaimon Ingeborg Grönfeltin sisko. Lopulta kartano siirtyi mainitun mukaan Schrowe-suvulle, joiden jälkeen se joutui talonpoikaisomistukseen.

Uno von Schrowe vaikuttui lapsuudessaan ja nuoruudessaan maisemista perheen kotiseuduilla Hartolan Putkijävellä ja myöhemmin salmen rannalla Joutsan Puttolassa.Sisä-Häme oli lujasti hänen mielessään myöhemminkin – Hänestä tuli ensimmäinen kotiseutuaiheita käsitellyt runoilija Itä-Hämeestä. Schrowe-suku oli siis tullut Suomeen Saksan Westfalenista, jossa epäillään joskus sijainneen suvun nimen mukainen pieni paikkakunta. Schrowe-sukua oli muuttanut Liivinmaalle jo 1400-luvulla, vaikka tämän suvun kantaisän on väitetty tulleen Suomeen suoraan Saksasta.

Kuningatar Kristiina allekirjoitti puoltonsa Gerhard von Schrowelle annettavasta aatelikirjasta, missä mainitaan, että hän on tahtonut uudistaa tämän aiemman Saksassa saadun aatelisarvon (sic!). On siis syytä olettaa, että Schrowe-suku on ollut aatelinen jo ennen Ruotsissa tapahtunutta aatelointia, koska Gerhard von Schrowen nimessä esiintyy etuliite von jo ennen vuotta 1650. Tähän viitaten mainitaan Armas Luukon Etelä-Pohjanmaan historiassa mainitaan sivulla 457 Pohjanmaan rykmentissä komppanianpäällikkönä 1620-1630-luvuilla palvelleen kapteeni Gert von Schrowen. Itämerenmaiden aateliston historiassa mainitaan mm. erään Gert Schrowe- nimisen miehen toimineen 1445-1447 raatimiehenä Tartossa. Gertillä oli kaksi poikaa, Thomas, joka oli Tarton pormestari ja menehtyi Moskovassa venäläisten vankina 1502 tai 1503 sekä Gerhardus, joka kuoli Tartossa vuonna 1513. Myös mainitaan Tartossa eläneen kauppias Timon von Schrowe, jonka vaimo oli Elisabeth Dryser. Näiden tytär Catharina Schrowe meni avioon Jürgen Staalin kanssa ja kuoli vuonna 1648. Erään Tallinnassa eläneen porvarin Just Wulffertin vaimo oli Dorothea Schrowe, joka kuoli vuonna 1689. Hänen isäkseen on oletettu Herman Thomasson Schrowe. On syytä olettaa, että nämä Schrowet ovat niiden Schrowien jälkeläisiä, jotka muuttivat 1400-luvulla Liivinmaalle.

Jo 1600-luvulla on Ruotsi-Suomen armeijassa palvellut vähintään kolme Schrowe-nimistä päällystön edustajaa. Näihin sisältyy edellä mainittu eversti Gerhard von Schrowe, mutta sieltä voi löytää lisäksi Hakkapeliittain historia-teoksen mukaan ainakin Hans ja Herman Schrowe. Näillä kahdella ei ole nimessään etuliitettä von, joten on oletettavaa heidän olleen Liivinmaalaista aatelitonta sukua. Lisäksi on tärkeää huomata, että tällä tallinnalais/tarttolaissuvulla on täsmälleen sama sukuvaakuna kuin Gerhard von Schrowella, joten sukujen yhteyden sijasta voidaankin sanoa näiden olevan samaa sukua mutta eri sukuhaaroissa.

Suvun kohtaloa voidaan nykyisin katsoa surumielin, koska suku on sammumassa ja alkuperäisen aatelisen suvun edustajia on enää kourallinen. Schrowet ovat olleet pääasiassa kartanonherroja, maanviljelijöitä ja sotureita.

Gerhard von Schrowen syntymäaikaa ja -paikkaa ei varmasti tunneta. Hän oli alkuun kultsepän opissa Turussa, mutta lopulta sotilasuran houkuttamana luopui tästä suunnitelmasta. Ensimmäinen merkintä hänestä on vuodelta 1623, milloin hän oli lipunkantajana (förare) eversti Alexander von Essenin komentamassa Suomesta kootussa Pohjanmaan rykmentissä. Samaisessa rykmentissä hän palveli aina 30-vuotisen sodan loppuun asti. Hänet ylennettiin vääpeliksi vuoden 1625 kesäkuussa. Hän oli samana vuonna mukana Marienhusenin, Tarton ja Marienburgin piirityksissä ja haavoittui varsin vaikeasti vasempaan kylkeen tulleesta musketin luodista Wallhofin taistelussa 1626. Schrowe oli lujaa tekoa verrattuna siihen miten haavoittuneet jätettiin noihin aikoihin sodiassa apua vaille. Elokuussa vuonna 1627 hänet ylennettiin vänrikin arvoon. Hän oli osana Joakim Schültzin komppaniaa ja otti osaa kaikkiin siihen aikoihin Preussissa käydyissä taisteluissa ja piirityksissä. Hän sai luutnantin arvon vuoden 1629 lokakuussa.

Syksyllä vuonna 1631 koko Pohjanmaan rykmentti liitettiin Åke Tottin johtamaan Ala-Saksin armeijaan, joka ns. ”puhdisti” tuona syksynä ja sitä seuranneena talvena Mecklenburgin maakunnan voittoisasti. Schrowe osallistui vankasti varustettujen Dömitzin, Wismarin ja Rostockin linnoitusten piirityksiin ja valloittamiseen. Schrowe ylennettiin kapteniksi vuoden 1635 elokuussa. Hänen komppaniansa miehet tulivat etenkin Lapualta ja Vöyriltä sekä Uusi-Kaarlepyystä.

Ruotsi-Suomen armeijaan nimitettiin ylipäälliköksi vuoden 1641 syksyllä Lennart Torstensson, jonka johdolla aloitettiin voimakas hyökkäystaistelu keisarillisia vastaan Breitenfeldin taistelua, joka käytiin Leipzigin lähellä olevilla aukeilla, on pidetty taistelumielessä huomattavimpana. Pohjanmaan rykmentti oli sijoitettu taisteluryhmitykseen ensimmäisen linjan keskustassa. Tuossa taistelussa Ruotsi-Suomen joukot, noin 15000 miestä, saavuttivat maineikkaan voiton 19000 miehisestä Piccolominin komentamasta keisarillisten joukosta. Schrowe määrätttiin vuoden 1643 lokakuussa majoitusmestariksi, missä hän siirtyi yhden skvadroonan kanssa ensin Kalmariin ja sieltä vuoden 1644 syyskuussa Wisbyyn Gotlannissa. Skvadroona oli siellä vuoden 1647 maaliskuuhun asti, minkä jälkeen se siirrettiiin takaisin Saksaan. Mauno von Schrowe on sittemmin avannut vähän skvadroonan taustaa: ”Rykmenttiin kuului silloisen järjestelyn mukaan kahdeksan komppaniaa ja skvadroona oli muodostelma, johon kuului puoli rykmenttiä miehiä, eli puolet rykmentistä.. Hänet ylennettiin majuriksi syyskussa 1647, ennen pitkän sodan loppumista. Pohjanmaan rykmentti kuului 30-vuotisen sodan loppuvaiheissa Carl Gustaf Wrangellin johtamaan kenttäarmeijaan, joka pääsi vastustajan puolustuksista läpi vuoden 1648 alussa ja tunkeutui aina Rein-virran laaksoon ja siitä aina Tonavan yläjuoksulle asti. Tieto Münsterissa tehdystä rauhansopimuskesta tavoitti rykmentin tämän ollessa Nürnbergin edustalla. Pohjanmaan rykmentti kotiutettiin kesällä vuonna 1649.

Näin ollen Gerhard von Schrowe oli ehtinyt palvella sodassa kaksikymmentäviisi vuotta. Sen jälkeen tapahtui suvun aateloiminen ja sen järjestysnumero Ruotsin ritarihuoneella oli 495. Suomen ritarihuoneella suku on numeroitu järjestyksessään suvuksi numero 38. Aatelisarvo ei ollut aina asia, jolla häntä kiitettiin, vaan hän sai ”ikuisiksi ajoiksi” Suomen Etelä-Pohjanmaalla Vöyrin pitäjässä olevan alueen, joka käsitti Tuckurin, Kåvikin ja Karvsorin kylistä 17 ja 5/6 manttaalia rälssimaata. Rauhallinen elämä Suomen maaseudulla keskeytyi ikävästi, kun hänet komennettiin uudestaan kenttäpalvelukseen Preussiin ja Liettuaan vuonna 1654. Hänet ylennettin everstiluutnantiksi 24. päivä maaliskuuta vuonna 1656. Samana vuonna hänet komennettiin käskynhaltijaksi Ivangorodiin. Kyseinen paikka oli rajalinnoitus, joka sijaitsi Narvajoen suulla suurin piirtein sillä paikalla missä nykyään sijaitsee Narvan kaupunki. Alue oli siis Suomi-Ruotsin ja Venäjän välistä rajaseutua. Perhe ei seurannut miestä mukanaan maalman levottomuuksiin, vaan he pääasiassa pysyivät kotonaan Vöyrillä. Vöyristä osti Gerhard von Schrowe 4. päivä toukokuuta vuonna 1656 Narvnäs-nimisen tilan, jonka suuruus oli ¼ manttaalia. Schrowen tarkoitus oli perustaa sinne läänitystilojensa keskuskartanon. Itse hänelle ei tullut mahdollisuutta asua siellä, koska hän joutui viettämään suurimman osan ajastaan Ivangorodissa 21..päivä huhtikuuta vuonna 1661 Schrowe sai uuden läänityksen Tuusulan pitäjän Keravan kylään. Tämä Schrowe kuoli Ivangorodissa 17. päivä toukokuuta 1664 ja hänet on todennäköisesti myös haudattu sinne.

Ensimmäinen Ruotsissa aateloitu Schrowe oli aviossa kaksi kertaa. Ensimmäinen puoliso oli Vaasasta peräisin ollut Malin Israelsdotter. Eron jälkeen hän meni naimisiin uudestaan everstiluutnantti Lydert von Strahlendorffin ja Maria von Linnestaun tyttären Anna Elisabethin kanssa. Miehensä ollessa Ivangorodissa' palveluksessa asui Anna Elisabeth kaikkien lastensa kanssa Vöyrin Narvnäsissä, josta oli tullut komea kartnao. Tuomiokirjoissa se mainitaan nimellä Hofkullen, joka tarkoittaa majurin hovia. Kaarle X Kustaa aloitti reduktion eli läänitystilojen palauttamisen valtiolle, mutta Gerhard von Schrowe sai vuonna 1664 vahvistuksen Pohjanmaalla oleville tiluksilleen Kaarl XI pani uudestaan alkuun reduktion, joka olisi koskettanut myös Schrowen tiluksia, mutta leskensä sai 9. päivä toukokuuta vuonna 1675 Schrowen leski sai vahvistuksen tiloilleen, koska hänellä oli monta pientä lasta.

Seuraavan polven jäsenenä tulee esiin Gustaf Johan von Schrowe, joka syntyi 1617 Liivinmaalla. Hän omisti Tuusulan pitäjän Keravan kartanon, joka sai säterioikeuden 17. päivä joulukuuta vuonna 1678, mutta pienennettiin rustholliksi vuonna 1683.Suuntautui kohti sotilasuraa ja palveli sotamiehestä vänrikiksi asti Savon jalkaväkirykmentisä 31. päivä heinäkuuta 1665. Luutnantiksi hänet ylennettiin 1667 ja kapteeniksi Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentissä 29. päivä helmikuuta vuonna 1674. Tämä Schrowe osallistui taisteluihin tanskalaisia vastaan Skånessa ja haavoittui vakavasti vuonna 1676 Kristianstadin edustalla.Vuonna 1683 hän antoi anomuksen tarkoituksenaan päästä everstiluutnantiksi Länsi-Uudenmaan jalkaväkirykmenttiin. Oli lopulta majuri. Hän peri vuonna 1680 apeltaan Turun tullitarkastaja Augustin Svanströmiltä Tammilahdenj ja Putkijärven kartanot, jotka kuuluivat niihin aikoihin Sysmään mutta ovat nykysisin Hartolaa.

Gustaf Johan von Schrowe kuoli vuonna 1713 Isonvihan julmuuksien keskellä. Hän meni avioon vuonna 1670 Anna Christina Svanströmin kanssa, jonka äiti oli Anna Grönfelt suvusta numero 219. Maakirjojen mukaan tämä Schrowe omisti kaiken muun lisäksi vielä Gumtäktin kartanon Helsingin pitäjässä.

Gustaf Johan von Schrowen lapsiin lukeutui mm. Adam Ludvig von Schrowe, joka oli syntynyt 24. päivä kesäkuuta vuonna 1680. Hän oli lipunkantajana Uudenmaan läänin kaksinnusjalkaväkirykmentissä 20. päivä elokuuta 1700. Kersanttina hän oli Hämeenlinnan jalkaväkirykmentissä 17. päivä syyskuuta samana vuonna. Vääpeli hänestä tuli 20. päivä marraskuuta edelleen samana vuonna 1700. Vänrikiksi hänet korotettiin 29. päivä heinäkuuta 1701 ja luutnantiksi vuonna 1704. Adam Ludvig erosi armeijasta 30. elokuuta 1710. Kuitenkin hän astui palvelukseen uudestaan vuonna 1716 Hämeen läänin jalkaväkirykmentissä missä yhteydessä hänet korotettiin kapteeniksi. Luutnanttina hän toimi Upplandin jalkaväkirykmentissä 25. päivä lokakuuta 1717 alkaen. Siellä hänet ylennettiin kapteeniksi 13. päivä syyskuuta vuonna 1718. Erosi palveluksesta vuonna 1721 ja ylennettiin majuriksi vuonna 1723. Hän kuoli Suomessa 28. päivä tammikuuta vuonna 1763. Hän oli aviossa Gertrud Christina Wolffeltin kanssa, joka oli syntynyt 1697, ja jonka vanhemmat olivat Tukholman maaherra ja eversti Otto Magnus Wolffelt ja venäläiseen sukuun kuulunut Helena Nassokin. Gertrud kuoli Sääksmäellä vuonna 1734, minkä jälkeen hänen vaimonsa oli Catharina Elisabeth Berg.

Adam Ludvig von Schrowen poika oli Axel Ludvig von Schrowe, joka oli syntynyt toinen päivä huhtikuuta vuonna 1719. Hän oli ensin vänrikki Skaraborgin rykmentissä, mistä erosi luutnantin arvoisena 11. päivä lokakuuta vuonna 1755. Hän viljeli maatilaansa Putkijärvellä Hartolassa. Tämä Schrowe kuoli kotitilallaan 3. päivä heinäkuuta vuonna 1774. Hänen puolisonsa oli vuodesta 1744 alkaen Christina Ingeborg Ridderfelt, jonka vanhemmat olivat kapteeni Olof Ridderfelt ja Hedvig Charlotta Prytz. Vaimo kuoli vain runsas kuukausi ennen miestään vuonna 1774.

Seuraavan polven jäsen oli Carl Ludvig von Schrowe, joka oli syntynyt 3. päivä elokuuta 1758 Hartolassa. Hän oli vapaaehtoisena Uudenmaan ja Hämeenläänin rakuunarykmentissä 10. päivä heinäkuuta vuonna 1775. Korpraalin arvoisena hän oli siellä 6. päivä elokuuta 1776. Varusmestarina hän oli Savon kevyessä jalkaväkirykmentissä 26. päivä syyskuuta vuonna 1778. Tämä Schrowe erosi sotilaspalveluksesta vääpelin arvoisena 14. päivä kesäkuuta vuonna 1783. Sen jälkeen hän hoiti perintötiluksiaan Hartolan Putkijärvellä missä hän kuoli viides päivä kesäkuuta vuonna 1824. Hänen vaimonsa vuodesta 1792 a'lkaen Eva Margareta von Essen, joka oli syntynyt 11. päivä helmikuuta ja jonka vanhemmat olivat Hämeen rykmentin kapteeni Otto Magnus von Essenin ja Eva Helena Tandefeltin tytär. Puoliso kuoli Hartolan Putkijärvellä 30. päivä toukokuuta vuonna 1835. Carl Ludvig von Schrowen yksi tytär oli Johanna Fredrika von Schrowe, joka avioitui ensimmäisen serkkunsa Otto Reinhold von Beckerin kanssa, josta von Becker-suvun Luhangan haaran tulevaisuus oli pitkään riippuvainen.

Uno von Schrowen isän isä oli Carl Magnus von Schrowe, jonka isä oli edellä kerrottu Carl Ludvig von Schrowe,, joka syntyi 23. päivä joulukuuta vuonna 1794 Hartolassa Putkijärvellä. Hän oli kersantti Suomen Jääkärirykmentissä, mistä erosi 31. toukokuuta vuonna 1819. Tämän jälkeen hän hoiti suvun tiluksia Putkijärvellä. Hän kuoli seitsemäs päivä kesäkuuta vuonna 1832. Hänen puolisonsa vuodesta 1831 alkaen oli Helena Adamsdotter Tilli (Tilen), joka oli syntynyt viides päivä tammikuuta vuonna 1803. Puolison vanhemmat olivat tilanvuokraaja Putkijärven Vuoren tilalla Adam Adamsson ja Elisabeth Kristersdotter Putkijärven Pynnölästä Vaimo kuoli 19. päivä huhtikuuta vuonna 1883 Hartolassa. On siis huomattava, että tämän vaimon vanhemmat olivat Putkijärven kartanon alustalaisia, mahdollisesti torpparitaustasta tulleita.

Carl Magnus von Schrowen poika oli nimismies Johan Henrik von Schrowe, joka oli syntynyt 15. päivä tammikuuta vuonna 1825 Hartolan Putkijärvellä. Hän kävi Heinolan alkeiskoulua. Hän asui alkuun sukunsa perintötilalla Putkijärvelä, mutta möi sen sedälleen Gustaf Gerhard von Schrowelle vuonna 1857 muuttaessaan itse Joutsaan. Joutsassa hän piti kotitilanaan Puttolaa ja toimi sitä kautta pitäjän nimismiehenä ja myöhemmin myös maakauppiaana. Hänet määrättiin vuonna 1868 Hartolan nimismieheksi, minkä takia hän muutti perheineen takaisi Hartolaan. Vuokrasi valtiolta Kökkölän kruununpuustellin 50 vuoden ajaksi alkaen voin vuonna 1870. Johan Henrik sai 10. päivä kesäkuuta vuonna 1872 senaatilta erioikeuden hakea virkoja ”häradsskrivare, magasinsförvaltare ja lasarettssysloman, vaikka ei ollut suorittanut niihin tarvittavia opintoja. Tämä Schrowe sai 29. päivä huhtikuuta vuonna 1895 kuvernementinsihteerin (guvernementssekretare) arvonimen. Lisäksi hänet oli palkittu pronssimitalilla suuren itämaisen sodan aikana vuosina 1853-1855. Johan Henrik von Schrowe edusti sukuaan ritaristossa säätyvaltiopäivillä vuodesta 1836 alkaen. Tämä Schrowe kuoli 27. päivä lokakuuta 1904 Hartolan Muinilassa. Haudattu hänet on Hartolan hautausmaalle. Avioon hän oli mennyt 20. päivä kesäkuuta vuonna 1848 Iitissä Charlotta Sjöholmin kanssa, joka oli syntynyt 25. päivä tammikuuta 1832 Iitissä. Vaimon vanhemmat olivat sahanhoitaja Gabriel Sjöholm ja Anna Lovisa Braf. Vaimo oli käynyt Heinolassa Hedla Bökmanin luku- ja käsityökoulua. Hän kuoli Hartolan Muinilassa kuudes päivä tammikuuta vuonna 1914. Myös hänet on haudattu Hartolan kirkkomaalle,

Sotilasperinne jatkui suvun miesten keskuudessa aina 1800-luvun loppuun. Kun Balkanin tilanne kärjistyi 1870-luvulla ja kun Venäjä julisti sodan Turkille vuonna 1877 alettiin Suomen kaartia kerätä liikekannalle ja se piti myös täydentää sodanaikaiselle varustelutasolle. Siihen alettiin värvätä vapaaehtoisia, ja lähtijöiksi ilmoittautuivat pian myös kaksi Johan Henrik von Schrowen poikaa 16-vuotias August Henrik ja hänen 18-vuotias veljensä Axel Fredrik. Hartolan kirjassa Pentti Lestinen on kertonut, kuinka nuorempi veljeksistä palellutti itsensä Balkanin ylityksessä ja joutui Florence Nightingalen hoidettavaksi sairaalaan. Hän sai tältä hyvää hoitoa ja antoi tämän vuoksi hänelle lahjaksi suomenkielisen Uuden testamentin. Sodan päätyttyä August Henrik otti eron armeijasta ja palasi kotikonnuilla Hartolaan. Siellä hän toimi siltavuotina vuoteen 1890, jolloin hän kuoli suhteellisen nuorella iällä. Axel Fredrik opiskeli sodan päätyttyä Riiassa ja meni Venäjän armeijan palvelukseen, mistä hän erosi luutnanttina vuonna 1888. Tämän jälkeen hän toimi Kemin reservikomppaniassa kapteenina ja päällikkönä. Hänellä oli toinen virka Kemin yhteiskoulussa, missä hän opetti venäjän kieltä. Axel Fredrikin vaimo oli vuodesta 1892 'eteenpäin Puolassa tapahtuneen vihkimisen jälkeen Suvalkin saksalaisen seurakunnan kirkkoherran tyttären Louise Natalia Wernitzin kanssa. Pariskunta sai yhteensä kuusi tytärtä, joista kaikki nimettiin suomalaisen intomielen mukaisilla nimillä: Viivi Siveä Kerttu, Siiri Hellin Ilmatar, Aina Hileä Hilja, Tiivi Vieno Vietti, Elli Sulo Impi ja Silve Lempi Liisa.

Seuraavaksi sitten tuleekin jo Uno von Schrowe, tämä erityisen herkkä boheemi- ja taiteilijaluonne. Uno von Schrowe syntyi 28. päivänä tammikuuta vuonna 1853 sukunsa tiluksilla Hartolan Putkijärvellä. Hän tuli vuonna 1863 oppilaaksi Suomalaiseen alkeisopistoon Jyväskylässä. Vuoden siellä luettuaan hänen isänsä päätti tehdä hänestä liikemiehen ja hänet lähetettiin harjoittelijaksi Porvooseen Steniuksen kauppaan, missä hänelle vahvistui se päätelmä ettei hän ole mieltynyt liikealaan – hän ei viihtynyt jääkylmässä puodissa ja makasiinissa. ja hän palasi jatkamaan kouluaan Jyväskylässä. Koulussa hän menestyi mainiosti, loikkasi jopa yhden luokan yli ja valmistui ylioppilaaksi keväällä 1872 yleisarvosanalla laudatur. Ylioppilaana Schrowen on kerrottu puhuneen tietynlaisissa tilaisuuksissa esimerkiksi Dante Alighierista ja Mikael Agricolasta.

Sen jälkeen hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon jumaluusopilliseen tiedekuntaa, kunnes huomasi ettei hänestä ollut papiksi Hän koki samankaltaisen eksistentiaalisen kriisin kuin myöhemmin on sanottu tapahtuneeksi esimerkiksi kirjailija Mika Waltarin kohdalla..Sen jälkeen hän alkoi lukemaan filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Hän osallistui osakuntaelämään innokkaasti Hämäläisessä osakunnassa, jossa hän toimitti osakunnan julkaisua Hälläpyörää ja oli myös osakunnan sihteerinä vuonna 1873. Schrowe sai myös ensimmäisen palkinnon Hämäläisen osakunnan järjestämässä runokilpailussa vuonna 1875. Hän kirjoitteli erilaisiin sanomalehtiin ja tilapäisjulkaisuihin runojaan. Hämäläisosakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistiin myös hänen kirjoituksiaan, lähinnä runoja. Hän kirjoitteli myös Viralliseen lehteen, Suomen kuvalehteen ja Uuteen Suomettareen, joista keskimmäisen toimitukseen hän kuului vuosina 1876-1880. Uno myös asui tietyssä vaiheessa toisen suuren suomenmielisen, professori Julius Krohnin luona. Hän kirjoitti hämäläisten Kaikuja Hämeestä-albumiin ja käänsi norjalaisen kirjailija Lars Dillingin Jutelmia-teoksen suomen kielelle. Toinen merkittävä julkaisu oli hänen toimittamansa Syntymäpäiväkirja, johon oli asetettu jonkinlainen värssy, myös hänen omia runojaan, vuoden jokaiselle päivälle. Schrowea on myöhemmin pidetty etenkin albumirunoilijana juurikin esimerkiksi Kaikuja Hämeestä-albumin kautta.

Uno innostui etenkin voimakkaasti suomalaisugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli itsekin perusteellisesti unkaria ja viroa. Hän myös suomensi Unkarin kansallisrunoilija Petöfin runoja. Runsaiden omien kirjallisten hankkeidensa takia hän suoritti filosofiankandidaattitutkinnon vasta vuonna 1881. Hän oli myös pikakirjoittajana valtiopäivillä. Hän oli jo opintojensa aikana toiminut sijaisopettajana useissa paikoissa. Vuonna 1882 hänet määrättiin opettajaksi ensin Porin suomalaiseen yksityislyseoon ja sitten vielä samana vuonna Porvooseen. Lisäksi hän toimi opettajan ainakin Turussa ja hänen kotimaakuntansa pääkaupungissa Heinolassa, on mainittu että hän saattoi toimia opettajan myös koulukaupungissaan Jyväskylässä, vaikka Lyseon tietorekisteriin ei asiasta ole saatu minkäänlaista tietoa.

Sairauden takia hänen piti lopettaa opettajantyön. Hän oli innostunut sellaisesta huuhaasta, miksi voidaan kutsua niin sanottua jaegerilaisuutta. Sen mukaan kaikkina vuodenaikoina tuli käyttää samanlaista pukua ja nukkua pakkasellakin avoimen ikkunan ääressä. Mauno von Schrowe on kirjoittanut ”Tätä meidän ilmastoomme sopimatonta järjestelmää noudattaessaan hän sairastui keuhkokuumeeseen ja sen seurauksena keuhkotautiin. Hän matkusti Saksaan Görbersdorffiin parantolaan hoidettavaksi, mutta hoidosta ei ollut enää apua, vaan hän kuoli siellä 1. lokakuuta 1886 ja haudattiin myös sinne. Yrjö Varpio on kertonut minulle, että kirjailija ja kirjallisuustieteilijä Alex Matsonkin vietti vuosia Unon jälkeen aikaa kyseisessä parantolassa, josta ei ole enää nykypäivänä jäljellä kuin kiviset rauniot. Lisäksi paikka kuuluu nykyään Puolaan ja sen nimi on nykyisin Sokolowsko.

Jos ajatellaan sitä, mikä johti Unoa runotarten pariin, niin ei voida vähätellä yhtään hänen äitinsä Charlottan asemaa virikkeenä. Silloin kun Uno lähti Helsinkiin opiskelemaan, keräsivät etenkin hänen lukuisat tätinsä hänelle kassaa Helsingin menoihin käytettäväksi. On sanottu Unon taiteellisten ja luovien lahjojen tulleen äidiltään. Äiti harrasti laulamista ja näyttelemistä. Uno opiskeli soittamista itsenäisesti ja innostui näytelmätaiteesta. Myös innostus suomenmielisyyttä kohtaan on varmasti tullut äidin välittämänä. On tärkeää pohtia sitä, ketkä runoilija tulivat merkityksellisinä ennen häntä ja miten muun muassa Unon runot ovat motivoineet myöhemmin tulleita runoilijoita. Monet suvun jäsenistä ovat olleet upseereita ja maanviljelijöitä, Uno on suvun ainoa kirjailija, vaikka suvusta löytyy ainakin yksi taiteellisella alalla työskennellyt taidemaalari Viivi von Schrowe-Kallio. On myös tärkeää miettiä sitä, miten von Schrowe-suku suomenkielistyi esimerkiksi Uno von Schrowen suomenkielisen tuotannon kautta. Olihan Unon veli kahden muun joukossa puhumassa suomen kieltä ritariston säätyvaltiopäivillä Pehr Evind Svinhufvudin ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa.

Uno von Schrowe oli vironkielen taitonsa ansiosta paljon tekemisissä virolaisten aktivistien kanssa heimoyhteistyön mielessä. Toisin kuin monen muun runoilijan luonne, niin Schrowen luonnetta on kuvailtu lapsuudessa ja nuoruudessa enemmän eloisaksi kuin sisäänpäinkääntyneeksi. Schrowe kunnioitti sukunsa taustaa kääntämällä mm. Goethea ja Schilleriä. Vaikka hän oli alkuperältään baltiansaksalainen, otti hän jossain mielessä näiden herraihmisten polkemien virolaisten puolen kieli- ja kulttuuriasioissa. Tiettävästi Uno oli läheinen ainakin Lydia Koidulan kanssa joka oli hänen aikalaisiaan.

Kotiseutu Itä-Hämeessä oli Unolle tärkeä, mistä esimerkkinä Hämeenmaa-runo: ”Oi Suomen sydän, Hämeen maa! Miss' on sun vertaisesi? Mik' on niin armast, ihanaa, kuin sinä lapsillesi? Miss' ääni vapauden on ain valpas, puhdas', tahraton? Se kaikuu sydämmissä Hämeen nuorison.” Schrowe-suku oli ensisijaisesti suomenkielinen jo 1800-luvun puolessavälissä, vaikka he tietysti osasivatkin täydellisesti myös mm. ruotsin ja saksan kieltä. On mainittava, että viron- ja unkarinkielisen kirjallisuuden lisäksi Schrowe käänsi ainakin kroatian- tsekin- ja espanjankielisiä runoja. Kuitenkin Schrowe käänsi etenkin virolaista, unkarilaista ja saksalaista runoutta. Läheisempiä poeettoja hänelle olivat etenkin Goethe, Schiller ja Tegner.

O.A. Kallio on laskenut Schrowen samaan hämäläisten albumirunoilijoiden luokkaan ajasssaan Paavo Cajanderin ja Oskari Uotilan kanssa, ja että samalla Schrowen ja Uotilan lyriikka muistuttaa suuresti Paavo Cajanderin lyriikkaa. Schrowe luki paljon ruotsalaista ja saksalaista lyriikkaa, ja kaikuja noista runoista löydetään etenkin Runebergin tuotantoa muistuttavien runojen kautta. Vaikka suurin alkuperäisyys häneltä puuttuu, viehättää hänen runoissaan vilkas mielikuvitus, harras ja vilpitön tunne ja sujuva, virheetön runokieli, joka hyvin helposti taipuu vaikeisiinkin runomittoihin ja loppusoinnutuksiin. Pääasiassa näkyvät hänen lahjansa viitanneen kertovaiseen ja idyllirunouteen: parhaat runonsa hän onkin sepittänyt balladimaiseen muotoon. Niissä on tavallisesti päätekijänä joku synkkä, surullinen ja romanttinen aihe: onneton rakkaus ja sen seuraukset, köyhyys, kuolema jne. Sellaisia ovat liikuttava balladi Morsian, jota myöhemmin julkaistu Cajanderin Leena alkuosaltaan muistutta; samoin Neito, Viimeinen yö, Mierolaisäijä, Pieni mierolainen, Pesijä ym. Myös luonnolle oli Schrowella avoin ja herkkä silmä. Näitä ovat esimerkiksi Kevätlaulu ja Päivännousu, Kesäaamuna, Aamun sarastaessa, Suven impi, Kuusi, Syksyllä ym. Monesta tuoksahtaa todella virkeä ja raitis luonnontunne; samalla runoilija sovittaa tämän tunnelman laajempiin puitteisiin, ihmiseloon ja isänmaahan. Jo mainittu Hämeenmaa on sepitetty Maammelaulun ja Savolaisen laulun malliin. Erkon Hämäläisen laulu ja monet muut maakuntalaulut muistuttavat Hämeenmaata. Yksi isänmaallinen laulu Schrowelta on Oi terve, Magyar!, joka veljeskansan ylistyksestä kääntyy Suomen kansan ja maan ylistykseen. Siinä ilmenee näkyvänä Maammelaulun jälkituulahdus. ”Tään maan tosin vieraat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, vaan mulle on herttaisin, armain tää – Koti kultainen, verraton.” Pientä maalaisidyllin ja hämäläisen kansanelämän kuvausta sisältävät toisiinsa liittyvät runot Päivä nousi, Vainiolla, Kehrääjä ja Kehtolaulu.

Vaikka on mainittu että Unolla oli jostain näkökulmasta katsoen lapsena ja nuorena eloisa eikä sisäänpäinkääntynyt luonne, on hänestä kerrottu myöhemmin, että hän ei tavallisesti osallistunut toisten lasten leikkeihin, vaan istui mieluummin yksin haaveilemassa ja mietiskelemässä.

Viljo Tarkiainen julkaisi vuonna 1913 kokoelman Unon omista ja tämän kääntämistä runoista, joita oli kokoelmassa noin sata. Tarkiainen kirjoittaa: ”Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä.”

Schrowen runouden vaikuttimina voidaan pitää etenkin August Ahlqvistia, Julius Krohnia ja Aleksis Kiveä, vaikka joissain runoissa voidaan havaita samankaltaista henkeä esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen, Petöfin ja Tegnerin kanssa. Hänen aikalaisiaan olivat sellaiset kuin Arvi Jännes, Oskari Uotila, J.H. Erkko, Isa Asp, Kaarlo Kramsu ja Paavo Cajander. Kuten nämä, hänkin käsitteli monissa runoissaan Hämeen luontoa merkittävän luontotunteen ohjastamana. Kaikuja Hämeestä-albumissa olleista runoista voi mainita kolmilauluisen Anund-runoelman, joka on runokertoelma viikinkipäällikön lemmentarinasta Kainuun mailla.

Hänen mestarillisen suomentajuutensa pohjana on pidetty etenkin hänen hienon herkkää taiteilijasieluaan, joka myöskin ymmärsi toisia laulajia. Hän oli aikansa parhaia runon suomentajia. Schrowen runouden yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallon välke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanäyn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar sirottelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt sovinnollinen mieli. Runebergin tuotantoa hänen runoistaan muistuttavat etenkin runot Vainiolla, Kaksi kaunotarta ja Päivä nousi. Vastaavasti Topeliuksen kaikuja on etenkin runossa Kuusi. Myös nälkävuoden tuloksena syntynyttä koskettavaa runoa Pieni mierolainen muistuttaa Aleksis Kiven runoa Äiti ja lapsi.

Schrowen sisaren kokemuksista kertova balladi Morsian toteuttaa tuttua rakkaus ja kuolema-aihetta ja muistuttaa siinä mielessä paljon Paavo Cajanderin runoa Leena. Leikillisyyttä ja huumorintajua tuo esiin runo Pegasoni, jonka voidaan katsoa liittyvän jollain tavalla Petöfin runoon Runoheponi. Schrowesta voidaan sanoa, että hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla.

Viljo Tarkiainen on kuvannut Schrowea seuraavasti: ”Hän on kevyempää materiaalia kuin edelläkävijäpolvi, mutta silti inhimillisesti mieltä kiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii siitä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta, tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaista kaipuuta ja onnen unelmia. Jos tähän onnenkirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänelle tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen.”

Suunniteltu sisällysluettelo

Esipuhe

Johdanto

Schrowe-suvun tausta ja yhteydet

Vanhemmat ja perhe

Nuori aatelismies oppimassa porvariksi

Paluu Jyväskylään oppimaan

Riemuylioppilas

Harhailua luovuuden ja teologian välillä

Uusi vakaumus: töihin

Runojen kirjoittelua leikillä ja vakavasti

Aateluuden ja saksalaisuuden paino

Valmistuminen yliopistosta

Nostalgiset tunnot kotiseudusta

Rahan takia tehtävää työtä

Vertailukohdat ajan runotaiteessa

Yhteyksiä Krohniin ja muihin aikalaisiin

Aatelismies jolle ruotsi ei ollut tärkeää

Hengen vienyt hullutus

Mies lepää saksalaisuuden seudulla

Kirjallisuusluettelo, joka päivittyy koko ajan

Aateliskalenteri, Finska ridderskapets och adelns kalenderm useita vuosia

Anrep, G.: Svenska släktboken

Dilling, Lars,; Jutelmia, suomenkielinen käännös 1885

Ellilä, E.J.: Itähämäläisiä kirjailijoita, 1966

Heikinheimo, I.: Suomen elämäkerrasto, s. 670, 1955

Hyytinen, E.: Isa Asp, Elämä ja valitut runot, 1983

Juvelius, E.: Sysmän pitäjän historia

Jännes, A.: Muistoja ja toiveita, 1918

Kaikuja Hämeestä: Hämäläisen osakunnan albumi, 1874-1883

Kallio, O.A.: Uudempi suomalainen kirjallisuus I-II, 1928

Korhonen, A.: Hakkapeliittain historia, 1928

Markkanen, E. Toim.: Hartolan kirja, 1968

Musikka, M.: Joutsan kirja, 1976

Niemi, J.: Paavo Cajander, Suomentajan ja runoilijan muotokuva, 2007

Ramsay, J.: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, 1909

Schrowe, M.: Sukukirja – von Schrowe, 1950

Schrowe, U.: Runoja, 1913

Schrowe, U.: Syntymäpäiväkirja – värssy kullekin vuoden päivälle, 1885

Stjernvall-Järvi, B.: Kartanoelämää Itä-Hämeessä, 2009

Suomalainen Parnasso: Varhaisrunous II, 1958

Suomi, V.: Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, 1954

Suvijuhla: Itä-Hämeen kansanopiston 20-vuotisjulkaisu juhannuksena 1928

Talvio, M.: Itä-Hämeestä ollaan, 1928

Uotila, P. Toim.: Oskar Uotilan kootut runoteokset, 1911

Wasastjerna ', O.: Ättartaflor öfver den på Finlands riddarhus introducerade adeln

Wilmi, J.: Heinolan pitäjän historia 1860-luvulle, 1988

Vuorinen, A.: Itä-Hämeen kirja, 1959

Kirjoitetun median lähteet:

Suomen kuvalehti

Virallinen lehti

Hälläpyörä

Uusi Suometar

Turun ylioppilaslehti

Kirjallinen kuukausilehti

Muut:

Ritarihuoneen arkisto, Schrowe-suvun kansio

Valtiopäivien protokolla ritarihuoneella

Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899

Yrjö Hirvoinen – Gottlundin löytämä Heinolan ja Jyrängön laulaja

 Suomalaiselle kansanrunoudelle tärkeäksi tulleen Carl Axel Gottlundin toimittamasta Väinämöiset-kokoelmasta löytyy muutamia runoja biografisia muistiinmerkintöjä, jotka ovat otollisia herättämään itähämäläisten mielenkiintoa. Tällä tarkoitetaan Yrjö Hirvoisen runoja mutta etenkin hänen runojaan Heinolasta.

Mainitu runokokoelman koko nimi on VÄINÄMÖISET, yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista, ”Tukhulmissa painettu, Norstedtin luonna poikineen, vuonna 1828” Vaikka tässä vaiheessa on varmasti muistettava Reinhold von Beckerin ansiot, niin voidaan sanoa Gottlundin olleen yksi merkittävä runonkerääjä heti Elias Lönnrotin jälkeen. Hänen kokoelmaansa kuului yli 900 numeroa vanhoja lauluja, runoja, sananlaskuja, arvoituksia ja loitsuja sekä erinäistä kansantietoutta.

Gottlundin akateeminen väitöskirja valmistui vuonna 1818 Uppsalassa. Tutkimus käsitteli vanhoja suomalaisia sananlaskuja. Teos sai osakseen paljon huomiota ja kiitoksia ja innosti toisia saman alan ihmisiä jatkamaan esimerkin osoittamalla tavalla. Gottlund kuului von Beckerin kanssa niihin, jotka julkaisivat ensimmäisiä itsenäisesti koottuja esityksiä vanhasta kansanrunoudesta, ja voidaan sanoa Reinhold von Beckerin lisäksi Gottlundin olleen lausumassa jonkinlaisia perustamissanoja Kalevalalle, koska molemmat halusivat koota vanhoista kansanrunoista kokonaisen eepoksen, - Kalevalan. Gottlund oli lisäksi jokseenkin uudenaikainen aikaansa nähden siinä mielessä, että hän kirjoitti ylös varsin tarkkoja tietoja kunkin runon sanelijasta sekä kirjoittamisen paikoista ja usein myös runon henkilöistä ja aiheesta.

' Gottlund selittää Väinämöisen esipuheessa seuraavasti: ”Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin, ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella, ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukeneet; sillä minä olen aina luenut sitä kunniaksi – ei että tulla kirjoissa nimitetyksi – mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan kansalliseen ja tietolliseen johdatukseen.” Tämä voi kertoa siitä, että Yrjö Hirvoinenkin on tullut Heinolasta muistiinmerkityksi.

Hirvoinen mainitaan Juvalla vuonna 1823 hevosensa kanssa kuljeksineeksi miero-ukoksi, joka kerjäsi taloista itselleen ruokaa. Hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin yksi säkki, johon hänen on sanottu säilyttäneen saamiaan ruokapaloja. Hän myös antoi niitä ”runo-ruunallensa” (Pegás). Gottlund on kertonut nähneensä tätä joulupyhinä Vintturin luona Männymäellä, missä hän oli lauleskellut ja koonnut sinne koko kyläkunnat kuuntelemaan. Gottlund kertoo hänen nimekseen Yrjö Hirvoinen, joka oli kotoisin Ristiinasta. Hänen kerrotaan olleen onnellinen ja runoissaan ”mielullinen”. Gottlund kertoo hänestä tulleen mieleen Diogenes Sinopelaisen, joka asui ruukussa. Gottlund kirjoittaa ”oattelin: jos onellisuus ainoastaan seisoo sinä että ollaan ilman huoletak, niin ei löyvyk näitä miehiä onnellisempia!” Hirvoisen isä oli samanniminen oli ollut sotaväessä ja asunut Ristiinan kirkolla; hänen äitinsä nimi oli Anna Skottman. Hirvoisen kerrotaan tulleen varhaisella iällä vaivaiseksi toisesta jalastaan, minkä takia hevonen oli hänelle hyvin tarpeellinen kapine. Hirvoisen kerrotaan olleen aikaisemmin torppari. Hirvoisen vaimon nimi oli Anna Valkoinen, joka oli myös raajarikko. On kirjoitettu ”Hään piti joulua Juvalla kauemmin kuin ykskään muu. Ja kun toisten ilot oli aikoa loppunut, niin silloin Yrjö-setä vielä veisaisi laulujansa kylän raitteilla, ja hujautti heitä kujan-suusssa.” Gottlund kiinnostui Hirvosen runoista, ja tämä totesi niiden olevan hänen itsensä tekemiä. Hän otti Hirvoisen mukaansa ja juotatti tätä niin pitkään, kunnes tämä oli lausunut kaikki parhaimmat runonsa. Gottlund on kirjoittanut: ”Heissä ei löyvyk mitä myö varsin Runomukseksi kuhumme, kuitenkin heitä luetaan ajan-ratoksi, muihen puutteessa. Runollisessa ansiossa hään ei ouk Ryynäiseen kanssa verattavana – ei ies että olla hänen jälkiimmäinen. Kuitenkin olemme asettaneet häntä tähän, ei hänen Runomuksensa suhteen, mutta näihen runoaineensa suhteen; koska se on tässä ottanut yhtä tarintavaista ainetta laulataksensa.”

Hirvoisen tarjotussa ryyppäämisessä voi nähdä jonkinlaisen taiteilijakohtalon – mies yritti maanviljelystä, mutta kun nuo toimet eivät tahtoneet menestyä, heitti hartioilleen runoilijanviitan (jo paljon ennen Eino Leinoa) ja tarttui poeetan sauvaan – aivan kuten hänet mainitaan Heinolan ensimmäiseksi ja vanhimmaksi runoilijaksi. ”Ja oli lauluissansa varsin onnellinen”, kuten aikalaisensa ovat todistaneet.

Yksi aikalaisen arvio Hirvoisen runoista löytää vuoden 1835 Helsingfors Tidningarin numerosta 96, otsikolla ”Två dagars vandring i Christina socken”. Siinä manaillaan sitä, miten rahvaalla ei enää ollut halua sepittää runoja vanhojen kansanrunojen näyttämällä 'mallilla ja tavalla. Siinä kerrotaan, että Gottlundin Väinämöisistälöytyy kaksitoista laulua kuudesta kirkonkylästä, joiden joukossa Göran Hirvoinen Ristiinasta on tullut esiin innokkaana Heinolan ylistäjänä. Lisäksi hän mainitsee, etteivät Hirvosen sepittämät runot ole noista huonoimpia.

Gottlundin sisar kirjoitti 30. päivänä heinäkuuta 1829 Kuopiosta veljelleen Tukholmassa ja kertoi lukeneensa Väinämöisiä: ”Hirvoisen runo Jyränköstä on minusta paras, sän äistä ättä sä on niin lysti ja ättä minä ymmärän sitä paremp kuin jonkun muun.” On samalla myös arveltava, että Mathilda Gottlundin kirje on ensimmäisiä sivistyneiden naisten suomeksi kirjoittamia kirjeitä.

' Hirvoisen runoja Väinämöisissä on kolme, joita Gottlund itsekin on pitänyt kirjan parhaimpina. Toimittajalla voi kyllä katsoa olleen tässä valinnan varaakin, koska Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa n:ot 625-634 sisältävät Hirvoiselta saatuja runoja. Näihin sisältyy kuusi uutta pitkää runoa ja neljä loitsua (Kateen luku, Paiseen luku, Madon luku ja Salvurin luku), joissa oli yhteensä vajaat parisataa säettä.

Kahden Väinämöisissä julkaistun Hirvoisen runon aihe on Heinolasta. Toinen näistä kahdesta on nimeltään ”Jyränkö”. Runo on varsin pitkä ja siinä on kaikkiaan 249 säettä. Gottlundin tapana oli monesti selittää kaikkea, niin Jyrängöstäkin on annettu seuraavanlainen kuvaus: ”Jyränköksi kuhutaan Suomeksi Heinolan kaupuntia, koska sitä 1770 vuosiin luvulla rakennettiin Jyränkän t. Jyränkön Rysthollin vainiolla, Päijänen rannoilla, Keltin kosken varrella. Jyränköksi kuhutaan vielä nytkin tämä lähimmäinen kylä, kaupunnin ulkopuolella.”

Gottlund on savon kielellään kuvannut runoa: ”Jos tämä Runo on itestään kehno ja runotoin (opoetisk) niin syy taitaa olla aineessa enemmin kuin laulajassa. Se joka tohtoo vähästä kehua, tahi paisuu tyhjästä, hänestä nauretaan niin myös hänen puheestaan. Minä en tunnek lukenoonko Heinolaiset tämän Hirvoisen runon kunniaksensa vai pilkasensa; mutta kyllä ukko, joka ei lie muita kaupunkia nähnyt, on koittanut, että parraan ymmärryksensä myöten ylistää kaikkia, yksinkin portit ja korstenit. Luulisi tämän hyväksikin kaupunkiksi, josta näin jalosti lauletaan.” Runossa on alkuun laajataustaista paikalliskuvusta, josta runoilija siirtyy yksityiskohtiin - näihin Gottlundin hymyilemiin korsteineihin ja portteihin saakka, vielä niinkin pitkälle kuin kaakeliuuneihin. Tässä esimerkki yhdestä runosta:
”Ajattelen ankarasti, I Miten virsi veisatahan, I Sana-laskut lauletahan, I Suloisesta Suomen-moasta, I Kylän-pesästä kuuluisasta, I Herttaisesta Heinolasta, I Jyränköstä jylkisestä. I Siinäpä on kaunis kaupunk' I Suloissesa Suomen-moassa, I Jos on punaiset pytinkit, I Kaikk' on kaksin-kertaisia, I Jotk' on sisältä siniset, I Kullan karrella kuvatut, I Jos on korjat korstenitkin I Katon piällä kaunihisti, I Kuin on muurit mörjättynnä, I Kaklunkit on kaikki tyyni I Mualinkilla mualattunna I Onpa ovet oivalliset, I Peili-lauvat laitettunna, I Ruusun kanssa ruusattunna ; I Onpa lukotkin lujimmat, I Avaimmet on ankarammat; I Onpa puhtaat porstuatkin, I Kuin on raput rakettunna, I Värin kanssa värjättynnä, I Katoksill' on kaunistettu I Kartanot on kauniit kaikki I Jylkisessä Jyränkössä, I Kylänpiässä kuuluisassa, I Suloisessa Suomenmuassa. I Onpa selvät sisus-kalut, I Pöyät, kuapit kaunihimmat, I Tuolit, sohvat aivan sorjat, I Sänkyt, hyllyt aivan hyvät, I Onpa ikkunat ihanat, I Kuin on lasit laitettunna, I Kartenit on kahen puolen, I Voi sinä jylkinen Jyränkö! I Kuimma tiijän ajan-tievot I Tunnen tuossa tunnin-miärät, I Kuin on uurit oivalliset I Kammarissa kaikissakin I Nauloillansa näkymässä; I Kuin on selvät seinä-kellot, I Jotk on suatu saliloillen, I Jotka soivatte somasti I Tuossa korviin kuuvellessa I Kaksin kolmin kaikkumassa.

Sen jälkeen esitellään erinäisiä kaupungin asukkaita, virkamiehistä aina maaherraan asti. Runojen kirjoittamisen aikaanhan Heinola oli maaherrakaupunki ja maaherrana toimi tuolloin everstiluutnantti Anders Gustaf Langenskjöld. Sen jälkeen runossa jatkuu asukkaiden kuvaus pappilasta sairaalaan saakka. On mainittava jotain tuonaikuisesta väestörakenteesta Heinolassa. Heinolassa oli noin kahdeksankymmentä perhekuntaa, joihin kuului lähes puolet virkamies-/säätyläisperheitä, joten säätyläis- ja vallasväki-leima oli Heinolalle tyypillinen. Isoisäni isoisän isä Otto Reinhold von Becker toimi Heinolassa virkamiehenä ennen siirtoa Mikkeliin ja hän omisti Heinolassakin kaupunkikartanon. Talouden muodossa säätyläisleima tarkoitti edullisia oloja kaupalle ja vaurastumiselle, minkä lisäksi säätyläisten kielitaito ja sukulaisyhteydet muodostivat kaupungille omanlaisensa sivistyneen ja hienostuneen leiman.

Kirkomenoja Hirvoinen on kuvannut seuraavalla tavalla: ”Voi sinä jylkinen Jyränkö! I Kuin on tehty temppelitkin, I Kirkko keskellen kylee. I Papp' on Herran palvelia, I Jok' on selvä sielunpaimen. I Onpa luja lukkarikin I Veisomaani vänkiästi, I Herran-iänen heliästi. I Sunnuntaina suuri ilo I Jylkisessä Jyränkössä; I Kuuluu kuparit kotiini, I Kirkon soitto soria kyllä I Kaikkuu kaikkiin kartanoihin; I Vielä ilo ihanampi, I Kirkko-veisu vänkiämpi, I Kuin on portit pyvättynnä I Julkisessa Jyränkössä, I Rauta-linkut liitettynnä, I Pihti-pielet perustettu I Ne on auki avattunna. I Ise kukin kotonansa I Korvillaase kuunteloopi I Usko-virttä veisatessa I Kuinka huutaan hurskahasti, I Kuinka palvellaan parahin, I Jumalata julkisesti I Pyhä-päivee pyhitessä.

Hirvoisen toisen Heinola-aiheisen runon nimi on ”Heinolan markkinat”, jota en tässä sen pituuden takia esittele. On kuitenkin sanottava, että se on huonompi kuin tässä osittain esitelty Jyränkö. Runoista on kirjoitettu, että ”Runojen taustana on palanen kotiseutumme luontoa ja historiaa. Kaupunkimme neitseellinen kauneus on innoittanut koulujakäymättömän herkkäsieluisen kansanmiehen säkeiden tekoon, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan tulkitsevat niitä näkemyksiä, joita virran ja harjun kaupunki on katselijoille tarjonnut. Ja kun me nyt vuosien välimatkan päästä luemme Hirvoisen runoja, siirtävät ne mielikuvituksemme Heinolan entiseen residenssikaupunkiin, jolle maaherra virkamiehineen antoi keskeisen, kunnia-arvoisen leiman ja jossa porvaritkin tunsivat olevansa läänin pääkaupunkilaisia.”

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri