Suunnitelmia

Aion kirjoittaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan poliittisista teemoista, kuten maahanmuutosta ja verotuksesta. Lisäksi minua kiinnostaa novellien kirjoittaminen, minulla on niitä varten luonnosteltuina jo useampia teemoja. Myös näytelmien kirjoittaminen kiinnostaa ja ensimmäisen näytelmäni loppuunsaattaminen on tärkeä tehtävä.

Totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta

Totuus, hyvyys ja kauneus ovat perinteisiä filosofisen analyysin kohteita, niiden luonnetta ovat käsitelleet menneisyydessä jo niin Sokrates ja Platon kuten myös uusplatonisti Plotinos. Entinen filosofian lehtorini lukiossa ehdotti minulle, että olisin kirjoittanut kandityöni tuosta käsitekolmikosta, eikä Michel Foucaultin filosofian vapauskäsityksestä, mistä myöhemmin valmistin tutkielmani. Totuus, hyvyys ja kauneus ovat etenkin kreikkalaisen filosofian käsitteitä ja myöhemmin ne ovat saaneet vaikutuspiiriinsä ortodoksisen uskonnon edustajat. Totuus voidaan tavallisesti käsittää niin absoluuttina kuin myös tilanteellisesti määräytyvänä käsitteenä, riippuen siitä minkälaisen filosofian koulukunnan sisällä näitä käsitteitä käsitellään. Totuus ylittää esimerkiksi mielipiteen, joka on subjektiivista ja oikuista altista. Todellisuus on ehkä käsite, joka kuuluu totuus-käsitteen alapuolelle. Loppuunsa asti hiottu ja karsittu todellisuus on totuutta, samalla kun kaikki totuus on todellisuutta. Totuus on monesti ohjaamassa totuuteen luottavien ihmisten käsityksiä asioista, joita totuus paljastaa. Totuus on jotain mikä saa vahvistuksensa jostain muusta kuin ihmisten keskisestä sopimuksesta, mikä on tapa jolla todellisuus syntyy yhteisöelämään. Platonin mukaan totuuden keskeiset elementit olisivat ideamaailman tasolla sijaitsevat ajattomat ideat, joita todellisuudessa ilmenevät totuusmuodot esittävät. Vaikka ei hyväksyttäisikään Platonin vanhentunutta käsitystä kaiken pohjana olevista ideoista, voidaan joidenkin mukaan väitää totuuden ja sen alla olevan muodostuvan hierarkkisesti. Toisiakin näkemyksiä on, ja se näkemys tukee ajatusta jonka mukaan totuuden muotoja ei tunnusteta hierarkkisesti. Niin sanottu kommentaariaatti pyrkii näyttämään kaiken arvojen tuntemisen pohjalla olevan tunnustushierarkian ylhäältä alaspäin lähtöisenä, sellaisena jonka mukaan kommentaariaatin korkeimmaksi sillä hetkellä tunnustama taso määrittää sen miltä tasolta alkaen aletaan määrittämään totuuden luonnetta. Onkin ehkä niin, että voimakkaimmat arvotunteet ohjaavat ihmistä totuuden ääreen, näyttämällä samalla sen, miten jotkut todellisuuden muodot eivät perustu muuhun kuin mielipiteisiin, olkinukkeihin ja paperitiikereihin. Hyvyys on tavallista määritellä siten, että sen katsotaan olevan suopea asenne ihmisten keskisessä kanssakäymisessä toisia ihmisiä ja itseä kohtaan. Monet myös ajattelevat, että hyvyys olisi sitä, jos haluaa toisten tekevän itseään kohtaan sen minkä itse tekee heitä kohtaan. Tässä kohdin voidaan kysyä, osaako ihminen välttämättä olla hyvä toiselle käyttäen sitä hyvyyskäsitystään, joka hänellä on. Nietzsche kirjoitti, että ”vihaan sen miehen vulgaarisuutta, kun hän sanoaa, että tee se toiselle, minkä haluaisit hänen tekevän itsellesi:” Voidaan kai puolueettomasti sanoa, että hyvyys on puolueetonta asennoitumista suihteessa toisiin ihmisiin, se on pyrkimystä tehdä hyvää/olla hyvä. Se jättää kuitenkin kysymyksen hyvyydestä avoimeksi, kun voimme nähdä hyvyyskäsityksien jakaantuvan muodoltaan ja asennoitumiseltaan ihmisten keskuudessa. Jonkin pysyvän ja kaikkivoipaisen käsityksen muodostaminen hyvyydestä on kai sanottava mahdottomaksi. Kauneus on käsitekolmikon viimeinen, vaikkei vähäpätöisin osa. Voidaan kai yleisesti ilmaisten sanoa, että kauneus ylentää, sen muoto on ylevä ja siihen pyritään mukautumaan ja löytämään samastumisen kohteita. Kauneus on jotain minkä kaikki ihmiset tunnustavat jonkinlaisella universaalilla kauneudentunnolla, vaikka se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kauneuskäsitykset pysyisivät samana ajasta, kulttuurista ja maasta riippuen. Kauneus on siis jotain, mikä tunnistetaan kauneudentunnolla ja tuo tunnon voidaan tulkita olevan ajasta ja kulttuurista riippuvainen, mikä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kauneuden ylentävä rooli ja vaikutus on sama kaikissa kulttuureissa: millään kulttuurilla ei ole taipumusta ihannoida ja korostaa rumaa ja vastenmielistä. Lopuksi voi kai tiivistää, että suinkaan tämä käsitekolmikko ei ole täysin itsestäänselvä ja se jättää auki monia perustavalla tasolla tärkeitä kysymyksiä.

Todellisuuden ja minuuden piirteistä

Haluan tässä kirjoituksessa erotella käsitteellisesti sitä, miten todellisuus, tietoisuus ja minuus sekä tosi ja harha suhtautuvat toisiinsa ja voivat tulla selvennetyiksi tämän yhteydessä. Todellisuus on helppoa määritellä sellaiseksi riittävämääräisen asiaintilojen kokoelman ylläpitäväksi valvojaksi, jonka tarkoitus on suojata riittävänlaatuinen toiminnan mahdollisuus ihmisille, jotka ovat tekemisissä tämän todellisuuskäsityksen kanssa. Riittävä funktioituminen – toiminnan ja ajattelun mahdollisuuksien tukeminen kuuluu siis olennaiselle tavalla todellisuuden käsitteeseen. Todellisuuden täytyy voida toimia yhteydessä sosiaalisen yhteisöelämän lakeihin. Jotta funktioituminen voisi olla täydellistä, tulee todellisuuden rajata itsestään pois sellaisia asioita, jotka eivät voi kuulua siihen samalla kun toiminta pyritään mahdollistamaan riittävän laajalle. Jos kaikki todellisuuteen pyrkivä laskettaisiin rajoittamattoman vapaasti siihen, hämmentyisivät ihmiset niin suuresti, että koko yhteisöelämä lakkaisi siihen. Pysyvyys on siis tärkeä kriteeri todellisuudelle ja monesti todellisuuden rakentamiseen johtava kehitys alkaa hyvin pragmaattisista periaatteista, todellisuus siis korostaa toimintaa. Toiminta on tässä sellaista sovittua, joka tapahtuu ihmisten välillä sovitusti rakennetussa yhteisöelämässä. Todellisuudessa on lisäksi sellainen sosiaalisuutta korostava piirteensä, nimittäin se, että se sovitaan ihmisten kesken, ihmiset sopivat sen, millaisia piirteitä todellisuuteen otetaan. Tässä prosessisssa ihmiset vertaavat jo valmiita todellisuuden piirteitä sellaisiin piirteisiin, joita tarjotaan siihen todellisuuteen kuuluvina. Todellisuus on siis sosiaalisen jatkuvuuden elementti, on vain mielenkiintoista ajatella sitä, myötäileekö todellisuus vai sosiaalinen jatkuvuus ensisijaisesti toista. Minuuden ja todellisuuden suhteessa todellisuus tulee rajoitetuksi tietoisuuden avulla minuudessa. Tietoisuus kertoo ihmiselle sen tärkeän tiedon, että mistä osasta todellisuutta hän on tietoinen. Tietoisuus voi olla hyvin suuressa määrin yksityisten piirteiden kautta rakentuva, sitä voivat rajoittaa mielisairaudet, ahdistumisalttius jne. Tietoisuus kertoo sen, miten minä tekee itsensä tietoiseksi todellisesta todellisuudesta. Minuutta käsitellessä voidaan sanoa, että tietoisuus todellisuudesta sijaitsee siinä. Minuuden voidaan katsoa muodostuvan suurelta osin pitämisistä erinäisiin sosiaalisen maailman ja henkisen maailman kohteisiin. Minuus on jotain, mikä välillä kätketään ja mitä tuodaan väliajoin arkaillen esiin. Minuus on kaiken kokemisen ydinfasaadi, se ei varsinaisesti ole ihmisen henkisissä toiminnoissa tietoisuuteen nähden korkeammalla sijalla, mutta esimerkiksi pohjaavin moraalinen harkinta, jossa toista ihmistä lähestytään itsen peilikuvana on minuuden alueen suoritettavana. Minuudessa tapahtuu ennen tieroisuutta vuorovaikutus toisten ihmisten ja persoonisuuksien välillä ja siksi minuus on etenkin moraalin kannalta tärkeä sijaintialue ihmisen kokonaisuudessa. Toden käsitettä kuvattaessa tullaan sen kaltaiseen tilanteeseen, jossa pysyvä ja yleisesti hyväksytty sulautuvat kuvauksina toisiinsa. Tosi on etenkin jotain sellaista, mikä katsotaan yleisesti hyväksytyksi. Tosi on jotain jolla on konsistenssia, yhteensopivuutta aiempien todeksi tulkitun todellisuuden materiaalin kanssa. Tosikin on kuitenkin jotain sellaista, joka sovitaan. Sopimuksenmukaisuus on jotain sellaista, mikä koetaan tärkeäksi määriteltäessä toden käsitettä ja sen alaa. Tosi on jotain mikä otetaan valmiina, siinä on tietyt pysyvyyden piirteet. Valmiina ottaminen erottaa itse asiassa toden ja harhan, mikä tarkoittaa sitä, että totena pidetty ohittaa ensimmäisen harkinnan verkoituksen ja pääsee sisälle edelliseen toden määritelmään. Harha taas on jotain, minkä katsotaan normaaleimmin syntyvän psykoosista, huumeista tai muista mielenlaajentajista. Harha on jotain mikä ei vaikuta olevan valmiina, siinä ei ole konsistenssia muiden todeksi tulkittujen asioiden kanssa. Harha siis on olemuksellisesti jotain sellaista mikä ei sovi yhteen. Harha on jotain mikä menee yhteisen tosisopimuksen ulkopuolelle. Se on siis jotain mistä ei ole sovittu, kun on sovittu toden luonteesta. Kuitenkin mielestäni harhaksi tulkitut havaintopiirteet voivat joskus olla täysin yhtä vahvoja kokemuksen elementtejä kuin sovinnaisen todellisuuden mukaiset toden todelliset havainnot. Todellisuuden tavanomaiset elementit tarvitsisivat ehkä uudentamista. On otettava huomioon myös epäsovinnaiset tavat saada tietoa todesta ja todellisesta. Tosi ottaakin ehkä liian vakavasti yhteensopivuuden toden kriteerinä. Joku voi esimerkiksi saada intuitiivisesti tietoa, jota muut eivät pystyisi saavuttamaan yhtä nopeasti omilla tavanomaisilla menetelmillään. Minuus on kuitenkin myös jotain sellaista, jossa kuvastuu ihmisen sisäisyys ja sisäinen elämä. Monesti ihmisen sisäisen elämän kuvastaminen ulkoiseen tulkitaan harhaisuudeksi ja suoranaiseksi todellisuudenvastaisuudeksi, vaikka esimerkiksi taiteellinen työskentely voi olla hyvin suuressa määrin riippuvainen siitä, että taiteilija saa ilmaistua sisäisen elämänsä kuvia yhteisötodellisuuteen. Sen vuoksi sisäisen elämän tarkastelua olisi voitava harjoittaa suhteellisesti vapaammin verrattuna siihen, miten sitä on voitu tehdä aiemmin.

Näkemisestä

Tahdon tässä kirjoituksessa käsitellä näkemisen sekä näkyvän että näkymättömän luonnetta ja sitä millaisia käsitteellisiä yhteyksiä noiden teemojen yhdisteleminen luo olemaan. Näkeminen on tavallista tunnistaa siksi kun todellisuudesta otetaan joitain asioita lähemmän tarkastelun kohteeksi, näkeminen on siis tavallista tunnistaa siksi kun kiinnitetään huomiota ja tunnustusta joihinkin sellaisiin objekteihin jotka sen hetkisessä merkitysarvossaan ohittavat muut samassa olosuhteistossa sijaitsevat objektit. Näkemiseen siis liittyy tällainen ohitusarvostuksellisuus, jonka mukaan ihmiset näkevät asioita sen takia, koska he eivät näe muutakaan. Näetyllä asialla siis on tietty ohitusarvo, joka muodostuu sen havaittavaksi tulevien piirteiden päällekäyvyydestä. Noiden piirteiden taipumus tehdä itsensä näettäväksi on se asia, minkä vuoksi ihmiset ovat taipumuksellisia näkemään joitakin asioita ja olla taipumuksellisia olla näkemättä joitain toisia asioita. Nyt on varmaan syytä pohtia sitä, millaisia ovat nuo piirteet, jotka vaikuttavat siihen, että joitain asioita nähdään ja joitain toisia ei nähdä. Tässä vaiheessa on syytä ajatella näkemisen subjektiivisia ja objektiivisia piirteitä ja sisäisen ja ulkoisen dialektiikkaa, jotka vaikuttavat näkemisen tapahtumassa. Subjektiiviset näkemisen kokemuksen elementit ovat sellaisia, jotka vaikuttavat yksilöihin omakantaisesti, ne siis eivät kosketa kaikkia jonkin yleisyyden elementin vuoksi, vaan ne koskettavat joitain tiettyjä yksilöitä heidän yksilöllisten piirteittensä takia. Tämä voisi siis kertoa siitä, että näkemisen tapahtuma olisi samanmuotoista kuin se, kun tunnistetaan asioita, joista on olemassa jonkinlaisia siemeniä itse näkijän minuudessa ja tietoisuudessa. Silloin näkemisen tapahtumassa keskeisin asia ei enää olisikaan itse näettävä elementti tai objekti vaan itse näkijä. Objektiivisen näkemisen tapahtuman käsitteellistyksen mukaan ihmiset tunnistavat ja rekisteröivät ulkoisesta asioita sen takia, koska asiat tai elementit ovat järjestyneitä maailmaan tietyllä tavalla, joka tapa on itse rekisteröity kokijan minuuteen. Näkemisen kohteen näkeminen tietyllä regulatiivisella tavalla on objektiivista näkemistä. Objektiivisessa näkemisessä ulkoinen puoli vallitsee, siitä määrittyvät se miten ja millaisella tavalla näön kohteen asioita tulee arvottaa ja se myös määrittää muodollaan sen millaista palautetta näkemisestä voidaan antaa. Subjektiivisessa kokemuksessa näkemisen kriteerit antaa sisäinen elementti ja siinä myös tapahtuu näkemisen arvottamisen tapahtuma, ulkoisella ei siis ole suurta tekemistä sen kanssa, kun katsotaan näkemisen tapahtuvan subjektiivisesti. Antiikin Kreikassa ajateltiin yleisesti sokeiden ihmisten olevan parhaita näkijöitä. Vaikka tämä asiantila tarkoittaisikin asiaa vain vertauskuvallisesti, on sen katsottava ilmaisevan jotain perustavaa näkemisen tapahtumasta ja näkemisen ilmiöstä. Näkeminen voi joskus sokaista ihmisen sen takia, koska se mitä näemme voi joskus olla niin perustavan erilaista ja mullistavaa. Objektiivisen ja subjektiivisen tavan hahmottaa näkemisen kohteita heikkous voikin ehkä olla se, että ne eivät huomioi näkemisen kohteita riittävän hyvin silloin, kun näkemisen kohteet ovat uusia ja ennen kokemattomia. Kohteiden rajaaminen ei välttämättä suju oikeimmalla tavalla silloin kun on tarvetta yksilöidä uusia ilmiöitä samaan ryhmään aikaisempien ilmiöiden ja niiden piirteiden mukaan ryhmitellen. Ei välttämättä aina havaita sitä, että uusi ilmiö on syntynyt näkemisen kohteena vaan rekisteröidään se johonkin valmiiseen kategoriaan aikaisemmin tunnistettujen objektien kanssa. Kategoristinen ajattelu siis on tässäkin todella haitallista ja jopa vaarallista, koska se ei tunnista nähtyjen ilmiöiden kompositionaalisuutta, sitä tapaa jolla ilmiöt muodostavat oman koostumuksellisuutensa. Kategorian rajat eivä aina riitä ilmaisemaan jotain ilmiötä kokonaisuudessaan. Kategoriat eivät aina ole riittävän erillään toisistaan,vaan ne voivat saada muotonsa todellisuudessa olemalla yhteydessä moniin toisiin kategorioihin. Kaikki näkeminen ei ole vain jonkin tietyn näkemistä, vaan näkemisen tapahtuma sulkee sisäänsä monia kaikkien havaittavien ilmiöiden piirteitä. Kaikki mahdollinen havaittava on suljettu sisään kaikkiin havaitsemisen ja näkemisen tapahtumiin. Näkyvä on siis jotain mikä voidaan tunnistaa ja rekisteröidä samalla kun näkymätön on jotain mikä voi olla olemassa, mutta samalla se ei kuitenkaan tule omien piirteittensä kautta tunnistetuksi. Jokin voi siis olla ilman sitä, että se nähtäisiin, ja tuo kertoo siitä, että kaikella on ominaisuuksia, joista osa on sellaisia, jotka voivat tulla toisten ihmisten kautta havaituksia ja samalla osa on sellaisia, jotka eivät tule havaituksi, koska ne ovat jotain sellaista mikä ei voi tulla tunnistetuksi näkijän huomion kohteena. Se mikä ei tule nähdyksi voi joko olla jotain sellaista, mikä ei ole riittävän merkittävää tullakseen havaituksi ja toisaalta se voi olla jotain sellaista, joka on niin uutta ja poikkeavaa ettei sitä voida vielä havaita. Voidaan varmaankin sanoa, että kaikella havaitsemattomalla ja näkymättömälllä on jotain annettavaa ihmisten peruskokemiseen ja näkemiseen. Siksi ei tulisi suhtautua näkemiseen ja siihen mitä nähdään niin kokonaisvaltaisen valtavaikutelmaisella tavalla.

Näkymättömästä

Valoa, valoa aina vain

mutta näenkö sieluani

sitä voi kysyä

valo heijastaa vettä

näen kimalluksessa varjoni

kammottavan varjon

jota en tunnista omakseni

tässä päivänsä paistattelijoiden kaupungissa

en tahdo olla

kauemmin kuin on tarpeellista

paha kulkee kaikkien läpi

jotkut ovat päättäneet olla ”hyviä”

eivät he siitä tiedä

on vaikeaa olla hyvä ja olla onnellinen

en tiedä mitä ne tarkoittavat yhdessä

siksi sieluni pysyttelee pimennossa

se ei voi olla rehellinen ja näkyä

Toivosta ja puolesta toimimisesta

Tahdon tässä kirjoituksessa pohtia esimerkiksi pian tulevien eurovaalien vuoksi sitä, mihin ihmisen kannattaa tässä maailmassa asettaa toivonsa, ja sitä, minkä puolesta ihmisen kannattaa tässä maailmassa ollessaan toimia. Toivo voidaan luokitella siten, että sen perimmäinen tarkoitus on sitä, miten ihminen koettaa asettaa toiveensa tulevasta asioiden tilasta. Toivossa ihminen on sitä mieltä, että hänen toivomansa asioidentilan tulisi tulla todelliseksi asioidentilaksi, jota voisi sen jälkeen arvostaa. Toivossa asetetaan luottamus tehtävän toteutumisesta ja siitä että asiat voisivat olla kokonaisuudessaan paremmin tulevassa. Toivon luonne on myös se, että siinä katsotaan todellisuusnäkemyksen olevan samalla linjalla esimerkiksi toivoon liittyvien toisten ihmisten vastaavien näkemysten kanssa. Toivossa toivotaan jonkin täyttävän sille asetetun tehtävän maailmassa ja ihmisten parissa. Toivossa on myös se luonne, että siinä toivotaan jonkin toimivan oikeanlaisten ja yhteensopivien periaatteiden vuoksi. Toimiminen jonkin tai jonkun puolesta liittyy jaettuun arvopäämäärään. Siinä muiden kanssa toimiessa jonkun voidaan havaita edustavan sitä mitä haluaa toiminnalla, voi katsoa että hän edistää myös omia päämääriä. Arvojen todellinen luonne on se, että ne ovat varsin epäsuhtaisia asioita. Niiden järjestys on etenkin todella epäselvä, niihin liittyy erilaisilla asteilla pyrkimykset saavuttaa ja säilyttää jotain. Toiminnan luonne on se, että siinä tehdään jotain samalla kun tavoitteena on jokin. Arvopäämäärien voidaan katsoa syntyvän yksilöiden päämäärätietoisuuksista, joiden laadut määrittyvät monesti sosioekonomisten tekijöiden kautta. Normaalipiirteisen toiminnan osat ovat yleensä: 1. Tavoitteen asettaminen, 2. oikeanlainen toiminta ja 3. Arvopäämäärien saavuttaminen. Sitten tullaan kysymykseen siitä, voidaanko tavoitteita vertailla. Mielestäni ne koostuvat yhteismitattomista asioista. Elämäntavoitteet vaihtelevat ja ne eivät aina koostu samasta määrästä samankokoisia tavoitteita. Ainoastaan menemällä hyvin matalalle ihmisten kanssakäymisen ja yhteisöelämän tasolle, voidaan löytää jonkinlainen yhteinen tavoitteiden taso. Siinä ihmisten jaetuksi tavoitteeksi voidaan katsoa esimerkiksi pyrkimys ylläpitää ruumiinlämpöä, huolehtia jälkikasvusta tai hankkia ravintoa. Kun käsitellään sitä, mihin ihmisen kannattaa asettaa toivonsa tullaan kysymykseen siitä, miksi luotetaan johonkin tai joihinkin. Siinä voidaan mielestäni nähdä kaksi erilaista vaihtoehtoa, jotka voivat johtaa samanlaatuiseen luottamukseen. Ensimmäinen on se, että voidaan nähdä institutionaaliset pidikkeet, jotka voivat pakottaa ihmisen luottamaan johonkin tai jopa toimimaan jollain asteella sen puolesta. Siinä tehdään siksi, koska on pakko, se on todellisesti tekemistä jonkin vuoksi. Toinen vaihtoehto on se, että jos voidaan tunnistaa jossain ihmisessä, ryhmässä tai asiassa jonkinlainen kunnioitettava laatu, jonka puolesta toimia ja toivoa. Se on niin sanottua epäsovinnaista samastumista, siinä luottamus voi ylittää syviäkin rajoja. Miksi kannattaa toivoa, on siis tässä tärkeä kysymys. Vastaus on siinä, että meidän täytyy toivoa, jotta maailman ja ihmisten tapahtumat eivät kävisi täydellisesti meidän ylitsemme. Jotta voimme asettaa kiilan sen tielle, että maailma murjoisi meitä isän kädestä, on meidän asetettava toivomme johonkin, joka voi antaa meille tyydytystä sen suhteen miten asiat tulevat järjestäytymään. Toivo ja sen asettaminen on sen ennenaikaista näkemistä, että ihmisellä vielä tulee olemaan paikkansa tässä maailmassa. Se, minkä puolesta kannattaa toimia, ei pelkästään ole jonkinlaisen henkilökohtaisen preferenssin valintaa. Näyttämällä esimerkkiä jonkin puolesta toimimisella ihminen ei pelkästään toimi omien tavoitteidensa ohjaamana, vaan on esimerkkinä toimintansa kautta kaikille toimiville ihmisille ja niille jotka kokevat tarvetta tarkastella sitä, minkä puolesta todella kannattaa toimia.  

Soveltavan etiikan käytännölliset ja teoreettiset seuraukset

Väitöskirjasuunnitelmani koskee soveltavaa etiikkaa, etiikan tieteen osa-aluetta, joka pyrkii huomioimaan tilanteiden ja olosuhteiden vaikutukset eettisessä arvottamisessa ja joka pyrkii käyttämään hyväkseen kaikkien eettisten teorioiden soveltamismahdollisuuksia tilanteissa, jotka vaativat eettistä arvottamista tai moraalista harkintaa. Tutkimus koskee soveltavan etiikan teoreettisia lähtökohtia ja sen seurauksia ihmisten parissa silloin, kun on tarvetta harkita tilanteita eettisesti. Soveltava etiikka on käytännöllistä etiikkaa, sen tarkoitus on näyttää etiikka sellaisena älyllisenä alueena, joka on avoin periaatteiden punnitsemiselle tilanteista käsin. Soveltavassa etiikassa sovelletaan käytäntöön filosofisia teorioita ja niitä voidaan arvottaa suhteessa siihen, miten hyvin ne soveltuvat tilanteisiiin, joissa etiikkaa tarvitaan. Tutkimukseni koskee soveltavan etiikan yhteiskunnallisia, poliittisia ja uskonnollisia implikaatioita. Sen tarkoituksena on tutkia sitä, millaisia vaikutuksia soveltavan etiikan harrastamisella on niihin ympäröiviin yhteisöihin, joissa kaikki inhimillinen vuorovaikutus ja myös eettinen harkinta tapahtuu. Kolme keskeistä eettistä sijaintia tutkimuksessa ovat siis yhteiskunta, mutta etenkin kansalaisyhteiskunta, politiikka eli valtio ja uskontokunnat. Uskonnollisia vaikutuksia on helppo havaita olevan, koska soveltava etiikka kyseenalaistaa sellaisen eettisen harkinnan, joka pitää korkeammalta taholta saatavia ohjeita sen perustavimpana substanssina. Uskonnollisten tunteiden voidaan selkeästi nähdä vaikuttuvan sen eettisen harkinnan muodosta jota läsnäolevassa yhteiskunnassa toteutetaan. Voidaan pohtia sitä aiheuttaako soveltava etiikka seurauksineen luonnonuskontojen täydellisen tuhon ja sitä seuraavan uskonnottomuuden tai sekularisoidun kansalaisuskonnon perustamisen ja promotoinnin. Kansalaisuskonnon sisällä voitaisiin edistää pisimmälle kehitetyn etiikan harrastamista ja voitaisiin taata erilaisille perusteettomiksi käyneille uskontokunnille omat paikkansa yhdistyneessä uskontoliikkeessä, jossa ne kaikki hyväksyisivät aluksi periaatteidensa joukkoon uskonnollisen etiikan käytännölliset puolet. Uskonnottomuus on toinen eettisen harkinnan tapa, joka tulisi nostaa esiin käsiteltäessä soveltavan etiikan seurauksia uskonnolle. Uskonnottomuutta ei enää tulisi soveltavan etiikan myötä arvottaa uskontokuntiin kuulumisen kautta, vaan siitä tulisi tehdä yksi virallinen eettisen harkinnan tapa. Yhteiskunnallisia seurauksia harkitessa tulisi nostaa esiin etiikan läsnäolo julkisten instituutioiden toiminnan alla. Soveltavan etiikan tulisi voida kyseenalaistaa yhteiskunnallisia tai hegemonistisia ideologioita kansalaisyhteiskunnan osa-alueella. Tulisi kehittää itsenäisiä yksikköjä, jotka yhteistoiminnassa julkisten instituutioiden kanssa ylläpitäisivät eettistä arvottamista ja harkintaa, joka suuntautuisi niiden julkiseen ja peitettyyn toimintaan. Soveltavan etiikan ehkä tärkein ala on bioetiikka, joka koskee lääketieteen ja lääketeollisuuden ja terveydenhuollon eettisiä kysymyksiä. Nämä alat tulisi luonnollisesti saada syvemmälle mukaan etiikan alan kysymyksiä käsiteltäessä. Tärkeitä bioeettisiä kysymyksiä ovat kysymykset abortista ja eutanasiasta, joihin liittyvää tietoa tulisi ehdottomasti jakaa suurempien väestöryhmien tiettäväksi ja eettisen harkinnan kohteeksi. Kysyn sitä, voiko tapa nähdä eettiset ongelmat säädellä myös uskonnollisten tunteiden ja yhteiskuntaideologioiden suuntaa. Kysyn voiko moderni sosiaalisesti liberaali yhteiskunta säilyttää muotonsa soveltavan etiikan myötä kansalaisuskonnon tai uskonnottomuuden avulla. Tässä tilanteessa uskonnottomuus ja kansalaisuskonto voisivat auttaa siinä, että sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan arvot pysyisivät voimassa ja yhteiskuntaan tulevat ihmiset voitaisiin helposti mukauttaa sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan arvoihin ja normeihin. Kysyn, voiko soveltava etiikka tehdä yhteiskuntaa paremmaksi ja arvoilleen uskollisemmaksi implikaatioidensa kautta. Kysyn, voidaanko soveltavan etiikan käytännöt yhdistää yhteiskunnalliseen uskonnottomuuteen tai kansalaisuskontoon siten, että soveltava etiikka voisi olla edistämässä sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan koheesiota. Kysyn voidaanko julkisia instituutioita parantaa toiminnaltaan luotettavammiksi ja rehellisimmiksi soveltavan etiikan käytäntöjen avulla. Kysyn voidaanko poliittisia suuntia yhdistää tuomalla etiikka ja käytännöllinen filosofia politiikan käytäntöjen yhteyteen: voidaanko siis koko yhtenäistä valtion käsitettä muovata tuomalla siihen etiikan soveltaminen. Ja kysyn, voidaanko eettistä harkintaa harjoittaa yhteiskunnallisten käytäntöjen, kuten vapaaehtoistoiminnan avulla. Tutkimuksen tarkoituksena on siis pohtia niitä käytännöllisiä ja teoreettisia implikaatioita, joita soveltavalla etiikalla voi olla sosiaaliseen todellisuuteen ja siihen miten ihmiset näkevät itsensä yhteisöjen jäseninä.. Kansalaisuskonnolla voidaan pohtia sitä mahdollisuutta jonka mukaan eri uskontokuntien sekularisoituneet elementit voisivat yhdistyä yhtenäisen uskontokunnan taakse, jonka tarkoituksena olisi modernin länsimaisen sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan säilyttäminen. Soveltavalla etiikalla toki olisi ensisijainen tavoitteensa siinä, että uskovaiset piirit sekularisoituisivat etiikan maallistumisen ja käytännönmukaistamisen myötä. Silloin kansalaisuskontoa ei enää tarvittaisi, mutta sen tulisi olla vaihtoehtojen joukossa etenkin silloin, jos kansakunta elää esimerkiksi merkittävää maahanmuuton aikakautta. Soveltavan etiikan keskeisin pyrkimys on siis hahmottaa ihmisille ideaalisimman yhteiskunnan ja ideaalisimman etiikan rajoja. Voidaan ehkä katsoa, että noita ideaalityyppejä voidaan pitää erillään yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja välillä verrata niitä siihen mitä siinä todellisuudessa tapahtuu. Ideaalisimmassa yhteiskunnassa voidaan katsoa kaikkien ihmisten oikeuksien ja velvollisuuksien toteutuvan vaivatta. Sen arvoihin voidaan lukea kuuluvan suvaitsevaisuuden, vapauden, elämän arvon kunnioituksen, sosiaalisen liberaalisuuden ja sen yleisen tosiasian, että yhteisön on puolustettava itseään tullessaan hyökkäyksen kohteeksi ulkoa tai sisältäpäin. Teoreetikoita joiden töitä tutkimuksessa tullaan käsittelemään ovat mm. Peter Singer, Ruth Chadwick, Veikko Launis, Timo Airaksinen, Juha Räikkä, Heta Gylling, Jonathan Glover, Matti Häyry, Hugh LaFollette ja Andrew I. Cohen. Kaikki mainitut nimet ovat julkaisseet merkittäviä tutkimuksia myös soveltavan etiikan osa-alueelta. Toisaalta perehdytän lukijan myös sellaiseen yhteiskuntaetiikan teoreetikkoon kuin John Rawls, jonka tuotantoa voidaan käyttää etsittäessä vastapoolia näkemyksille, jotka tukevat etiikan soveltamista ja sen tuomista käytäntöön. Peter Singer on yksi merkittävä soveltavan etiikan teoreetikko, jonka kirjoja, kuten Animal Liberation ja laajemmin soveltavaa etiikkaa käsitellyt Practical Ethics tulen käyttämään tutkimukseni lähteinä. Matti Häyry taas on ehkä tärkein kotimaisista soveltavan etiikan tutkijoista. Myös julkaisut kuten International Journal of Applied Philosophy ja Journal of Applied Philosophy tulevat luultavamminkin olemaan tärkeitä lähteitä tuotaessa esiin uusinta soveltavan etiikan tutkimusta. Keskeisin pyrkimys tässä tutkimuksessa on sen selvittäminen, miten soveltava etiikka muuttaa käsityksiämme sosiaalisesta yhteisöelämästä ja sosiaalisista instituutioista. Se kysyy sitä mikä on soveltavan etiikan käsittelemien kysymysten vaikutus siihen, miten ihmiset näkevät itsensä ja toiset ihmiset joiden kanssa ihmiset ovat tekemisissä. Ihmisen minäkäsityksen muutos soveltavan etiikan myötä on siis se asia, josta olen kiinnostunut tämän tutkimuksen kautta. Koska tutkimuksen lähteet ovat pääosin kirjallisia, ja koska tässä ei ole tarkoitusta tehdä empiiristä kokeellista tutkimusta, on huomioitava, että soveltavan etiikan implikaatioiden tutkimus tässä yhteydessä on pääosin teoreettista, se tutkii teoreettisia mahdollisuuksia, joita soveltavalla etiikalla on. Aion pohtia yhteiskunnan rakennetta soveltavan etiikan yhteydessä tuomalla esiin joitakin yhteiskunnallisen organisoinnin teorioita joita vertailemalla pyrin löytämään ideaalisimman vaihtoehdon jota voitaisiin käyttää soveltavan etiikan organisoiman yhteiskunnan esimerkkinä. Myös liike-elämän etiikka on otettava huomioon ja siksi yhteiskunnallisten ideologioiden ohjailemat taloudelliset virtaukset on otettava huomioon kun arvioidaan sitä, millaista järjestystä on tarpeen pitää parhaimpana tapana suhtautua ihmiseen yksilönä ja yhteisön jäsenenä. Ihmisen minäkäsityksen kehittyminen ja parantuminen sekä ihmisen käsitys itsestään sosiaalisen elämän osana ovat niitä tärkeimpiä osa-alueita joita tutkimuksen on tarkoitus pohtia soveltavan etiikan käytännöllisten seurausten osana. Tutkimus tulee koostumaan pääluvuista, joista ensimmäisessä käsitellään soveltavan etiikan tärkeimpiä kysymyksiä ja sen teoriaa.Seuraavissa pääluvuissa käsitellään minäkäsityksiä ja yhteisöjen käsityksiä itsestään, joihin soveltavan etiikan on tarkoitus tarjota vastauksia. Loput pääluvut käsittelevät soveltavan etiikan seurauksia sosiaalisen yhteisöelämän eri osa-alueisiin, kuten uskonnolliseen elämään, yhteiskunnalliseen elämään ja poliittiseen elämään. Varaan vielä oikeuden muuttaa näitä suunniteltuja osia, ja on vielä tietysti mahdollista, että tutkimus tulee mahdollisesti laajentumaan ja sivujen määrä kasvaa. Uskon kuitenkin, että sivumäärä voisi hyvinkin olla jotain sadan ja kahdensadan sivun väliltä. Tulen käyttämään tutkimuksen lähteinä kaikkia soveltavan etiikan tutkimuksen kärkinimiä Suomessa ja ulkomailla. Soveltavan etiikan tutkimusalue on vielä sen verran nuorta, että yhtenäisen käsityksen saaminen jo aiemmin tehdystä tutkimuksesta on luultavasti varsin helppoa tavoittaa. Tutkimukseni tarjoaa uutta tietoa käsitellystä aiheesta etenkin siinä, kun se tahtoo pohtia soveltavan etiikan käyttöönoton mahdollisia seurauksia.