Totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta

Totuus, hyvyys ja kauneus ovat perinteisiä filosofisen analyysin kohteita, niiden luonnetta ovat käsitelleet menneisyydessä jo niin Sokrates ja Platon kuten myös uusplatonisti Plotinos. Entinen filosofian lehtorini lukiossa ehdotti minulle, että olisin kirjoittanut kandityöni tuosta käsitekolmikosta, eikä Michel Foucaultin filosofian vapauskäsityksestä, mistä myöhemmin valmistin tutkielmani. Totuus, hyvyys ja kauneus ovat etenkin kreikkalaisen filosofian käsitteitä ja myöhemmin ne ovat saaneet vaikutuspiiriinsä ortodoksisen uskonnon edustajat. Totuus voidaan tavallisesti käsittää niin absoluuttina kuin myös tilanteellisesti määräytyvänä käsitteenä, riippuen siitä minkälaisen filosofian koulukunnan sisällä näitä käsitteitä käsitellään. Totuus ylittää esimerkiksi mielipiteen, joka on subjektiivista ja oikuista altista. Todellisuus on ehkä käsite, joka kuuluu totuus-käsitteen alapuolelle. Loppuunsa asti hiottu ja karsittu todellisuus on totuutta, samalla kun kaikki totuus on todellisuutta. Totuus on monesti ohjaamassa totuuteen luottavien ihmisten käsityksiä asioista, joita totuus paljastaa. Totuus on jotain mikä saa vahvistuksensa jostain muusta kuin ihmisten keskisestä sopimuksesta, mikä on tapa jolla todellisuus syntyy yhteisöelämään. Platonin mukaan totuuden keskeiset elementit olisivat ideamaailman tasolla sijaitsevat ajattomat ideat, joita todellisuudessa ilmenevät totuusmuodot esittävät. Vaikka ei hyväksyttäisikään Platonin vanhentunutta käsitystä kaiken pohjana olevista ideoista, voidaan joidenkin mukaan väitää totuuden ja sen alla olevan muodostuvan hierarkkisesti. Toisiakin näkemyksiä on, ja se näkemys tukee ajatusta jonka mukaan totuuden muotoja ei tunnusteta hierarkkisesti. Niin sanottu kommentaariaatti pyrkii näyttämään kaiken arvojen tuntemisen pohjalla olevan tunnustushierarkian ylhäältä alaspäin lähtöisenä, sellaisena jonka mukaan kommentaariaatin korkeimmaksi sillä hetkellä tunnustama taso määrittää sen miltä tasolta alkaen aletaan määrittämään totuuden luonnetta. Onkin ehkä niin, että voimakkaimmat arvotunteet ohjaavat ihmistä totuuden ääreen, näyttämällä samalla sen, miten jotkut todellisuuden muodot eivät perustu muuhun kuin mielipiteisiin, olkinukkeihin ja paperitiikereihin. Hyvyys on tavallista määritellä siten, että sen katsotaan olevan suopea asenne ihmisten keskisessä kanssakäymisessä toisia ihmisiä ja itseä kohtaan. Monet myös ajattelevat, että hyvyys olisi sitä, jos haluaa toisten tekevän itseään kohtaan sen minkä itse tekee heitä kohtaan. Tässä kohdin voidaan kysyä, osaako ihminen välttämättä olla hyvä toiselle käyttäen sitä hyvyyskäsitystään, joka hänellä on. Nietzsche kirjoitti, että ”vihaan sen miehen vulgaarisuutta, kun hän sanoaa, että tee se toiselle, minkä haluaisit hänen tekevän itsellesi:” Voidaan kai puolueettomasti sanoa, että hyvyys on puolueetonta asennoitumista suihteessa toisiin ihmisiin, se on pyrkimystä tehdä hyvää/olla hyvä. Se jättää kuitenkin kysymyksen hyvyydestä avoimeksi, kun voimme nähdä hyvyyskäsityksien jakaantuvan muodoltaan ja asennoitumiseltaan ihmisten keskuudessa. Jonkin pysyvän ja kaikkivoipaisen käsityksen muodostaminen hyvyydestä on kai sanottava mahdottomaksi. Kauneus on käsitekolmikon viimeinen, vaikkei vähäpätöisin osa. Voidaan kai yleisesti ilmaisten sanoa, että kauneus ylentää, sen muoto on ylevä ja siihen pyritään mukautumaan ja löytämään samastumisen kohteita. Kauneus on jotain minkä kaikki ihmiset tunnustavat jonkinlaisella universaalilla kauneudentunnolla, vaikka se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kauneuskäsitykset pysyisivät samana ajasta, kulttuurista ja maasta riippuen. Kauneus on siis jotain, mikä tunnistetaan kauneudentunnolla ja tuo tunnon voidaan tulkita olevan ajasta ja kulttuurista riippuvainen, mikä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kauneuden ylentävä rooli ja vaikutus on sama kaikissa kulttuureissa: millään kulttuurilla ei ole taipumusta ihannoida ja korostaa rumaa ja vastenmielistä. Lopuksi voi kai tiivistää, että suinkaan tämä käsitekolmikko ei ole täysin itsestäänselvä ja se jättää auki monia perustavalla tasolla tärkeitä kysymyksiä.